Jumala on ennalta säätänyt aikojen lopulla tapahtuvan viimeisen tuomion päivän (Ap.t. 17:31). Viimeinen tuomio kuuluu kristillisen opin alkeisiin (Hepr. 6:2), joten sitä tulee opettaa alusta lähtien. Julistaja, joka ei puhu viimeisestä tuomiosta, ei julista kuulijoilleen kokonaista Jumalan sanaa.
Viimeisen tuomion taustalla on ajatus Jumalasta, jonka olemukseen kuuluu oikeudenmukaisuus eli vanhurskaus: ”Herra on oikeuden Jumala” (Jes. 30:18). Jumalan oikeudenmukaisuus kuuluu Hänen rakkauteensa luotuja kohtaan; Hän ei salli vääryyden, pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden voittaa, koska Hän rakastaa ihmisiä. Tuomion syynä on oikeuden saattaminen voimaan ja sorrettujen vapauttaminen. Hän ei ole puolueellinen vaan lahjomattoman tasapuolinen ja oikeudenmukainen (5. Moos. 10:17-18; Ps. 103:6, 140:13). Tuomitseminen on siten Jumalan väline pelastussuunnitelman toteuttamiseen kansojen ja yksilöiden elämässä. Vasta kun lopullinen tuomio on päätetty, on Jumalan maailmaa koskeva suunnitelma viety loppuun.
Jumalan tehtäviin kuuluu se, että Hän on maailman tuomari: ”Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?” (1. Moos. 18:25). Uuden testamentin mukaan Jumala on ”määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista” (Ap. t. 17:31). Armon aikana Kristuksen tehtävä ei vielä ole tuomita vaan pelastaa (Joh. 3:17), mutta aikojen päätyttyä toteuttaa Jumalan Poika Isän antaman tuomiotehtävän.
Jumala on asettanut luomisessa maailmaan oikeuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteen, jonka tulisi toteutua ihmisten elämässä. Tuon periaatteen mukaan ihminen kylvää sitä mitä niittää (Gal. 6:7). Jumalan järjestyksen rikkominen kostautuu vääjäämättä; sekä elämän vääristymisenä että Jumalan tuomiona. Jumala on asettanut jokaiseen omantunnon, jonka perusteella ihminen voi pääpiirteissään tietää, mikä on oikein tai väärin. Siksi ilman Jumalan lakia elävät pakanakansatkin voivat omassatunnossaan tuntea syytöksiä tai puolustusta teoistaan (Room. 2:14-15). Tähän perustuu ajatus nk. luonnollisesta laista, jonka kaikki ihmiset voivat tuntea. Omantunnon toiminta todistaa ihmisille kerran toteutuvasta oikeudenmukaisesta tuomiosta (Room. 2:16).
Jumala on jo toteuttanut maailmassa useita tuomioita synnin tähden: suurin osa ihmiskunnasta hukkui vedenpaisumuksessa, ihmisten suunnitelmat Jumalan vertaiseksi tulemisesta tuomittiin kieltensekoituksessa, samoin Sodoma ja Gomorron tuomittiin syntiensä vuoksi. Myös Israelin joutuminen pakkosiirtolaisuuteen oli Jumalan tuomio synnistä. Kaikki ne ovat varoittavia esimerkkejä viimeisestä tuomiosta.
Viimeinen tuomio tapahtuu välittömästi sen jälkeen, kun Kristus tulee takaisin näkyvällä tavalla (Matt. 16:22, 25:31): Hän on ”kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” (Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus). Kaikki elävät ja kuolleet kootaan sinä Herran päivänä Kristuksen tuomioistuimen eteen (Matt. 25:32-33; 2. Tim. 4:1; 1. Piet. 4:5; Ilm. 20:12). Kristuksen paluuseen liittyy yleinen ylösnousemus, jossa sekä vanhurskaat että jumalattomat nousevat ruumiillisesti haudoistaan (Dan. 12:2; Joh. 5:29; Ap.t. 24:15; 2. Kor. 5:10). Maan päällä silloin elossa olevat siirretään suoraan Tuomarin eteen.
Tuomiopaikkana pidetään juutalaisuudessa, islamissa ja joissakin kristillisissä piireissä Kidroninlaaksoa Jerusalemissa. Kuitenkin Ilmestyskirjan mukaan ennen viimeistä tuomiota ”pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään” (Ilm. 20:11). Materiaalisista asioista mainitaan tuomiopaikalta vain Kristuksen valkean, kirkkauden valtaistuin (Matt. 25:31; 2. Kor. 5:10; Ilm. 20:11). Tuomitsemiseen osallistuvat myös enkelit ja pyhät (Matt. 13:39, 41, 49; 16:27; 19:28; 25:31; 1. Tess. 3:13; 2. Tess. 1:7; Juud 14,15).
Kristuksen pelastustyön tarkoituksena on vapauttaa ihminen Jumalan tuomiosta. Kun ihminen on uskon ja kasteen kautta Kristuksessa, hänen ei tarvitse pelätä tuomiota: ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1). Loppujen lopuksi viimeisellä tuomiolla vain todetaan se, mikä on ollut ihmisen tila ajallisen elämän aikana; onko hän ollut uskosta vanhurskas ja siten Hyvän Paimenen lauman jäsen vai ei. Ihminen pelastuu uskon kautta ilman lain vaatimia tekoja (Room. 3:28; Ef. 2:9), mutta vanhurskauttava usko ilmenee tekoina (Matt. 25:35-40; Jaak. 2:18, 26). Vanhurskaat pääsevät viimeisen tuomion jälkeen taivaaseen (Kts: Taivas, Iankaikkinen elämä).
Ne, jotka ovat torjuneet evankeliumin kautta Kristuksessa tarjotun pelastuksen, tuomitaan iankaikkiseen kadotukseen: ”… Herra Jeesus väkevien enkeliensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta” (2. Tess. 1:7-8). Rajankäynnin pelastuvien ja kadotukseen joutuvien välillä tekee siis jo evankeliumin julistus, ei vasta Kristus aikojen lopulla. Uskosta osattomat heitetään ”ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen” (Matt. 25:41). (Kts: Helvetti, Kadotus , Iankaikkinen elämä)
Kristuksen paluu ja viimeinen tuomio toteuttavat siten ”kaiken ennalleen asettamisen” (aposkatastasis panton, Ap.t. 3:21). Jumala asettaa kaiken jälleen hyvään, oikeudenmukaiseen järjestykseen maailmankaikkeudessa. Saatanan ja synnin aiheuttamat vääristymät korjataan ja Jumalan luo uuden taivaan ja uuden maan (Jes. 65:17; 66:22; 2. Piet. 3:13; Ilm. 21:1).
Viimeisellä tuomiolla tuomitaan ihmisten lisäksi myös Antikristus ja hänen maailmanvaltansa (Ilm. 19:17-21), Saatana (Ilm. 21:1-3, 10, Matt. 25:41), langenneet enkelit (1. Kor. 6:1-3; Matt. 25:41) sekä kuolema ja tuonela (Ilm. 20:14).
