Hepr. 6:4-6 sanotaan: ”Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julkisesti häpäisevät”. Tarkoittaako tämä sitä, ettei luopiolla enää ole mahdollisuutta palata takaisin ja pelastua?
Tämä on äärimmäisen vakava kysymys, koska se koskee ihmisen iankaikkista pelastusta ja sen mahdollista menettämistä. Heprealaiskirjeen kirjoittajan tarkoituksena on tuoda esiin myös se mahdollisuus, että ihminen voi menettää pelastuksen ja taivaan. Jokainen voi ajautua niin kauas Jumalasta ja paaduttaa itsensä niin, ettei evankeliumin muuttava voima enää kosketa häntä. Tästä kamalasta kohtalosta kirjoittaja haluaa varoittaa jokaista lukijaa.
Heprealaiskirje kuvaa Jumalan lasten asemaa viidellä eri tavalla. He ovat
Luopion tila on tämän vastakohta. Sellaiset ihmiset ovat
Luopumus ei siis tarkoita lankeamista johonkin yksittäiseen syntiin. Ne ovat kyllä vaarallisia, mutta eivät kohtalokkaita. Pietari on tästä hyvä esimerkki: heikkouttaan hän kielsi jopa tuntevansa Jeesuksen, mutta sai kuitenkin tämän hävettävän syntinsä anteeksi.
Luopumisesta käytetään Heprealaiskirjeessä kreikan verbiä parapiptoo, joka tarkoittaa ’pudota viereen’, ’langeta’, ’luopua’ tai ’tulla luopioksi’. Sana kuvaa hyvin sitä, mistä todellisessa luopumuksessa on kysymys. Jeesushan on TIE. Jos ihminen luopuu, hän putoaa tämän tien viereen, tieltä pois. Hän ei enää eläkään Jeesuksen varassa vaan omassa varassaan. Hän ei enää ole osallinen Kristuksen kautta Kolmiyhteisestä Jumalasta eikä Hänen iäti kestävästä elämästään. Hän vajoaa samaan tilaan, jossa ihminen oli syntiinlankeemuksen jälkeen; erossa Jumalasta. Tila on oikeastaan vielä pahempi kuin Aadamilla ja Eevalle, sillä kerran Jumalan lapseksi päässyt ihminen on nauttinut Kristuksen ristinpuun hedelmää; toisin kuin paratiisin ihmiset.
Ihminen joutuu kadotuksen tilaan, jos hän ajautuu niin kauas Jumalasta, ettei häntä enää pystytä ”uudistamaan parannukseen” eli kääntymykseen. Vain Jumala tietää, koska ihminen on tällaisessa tilassa. Siksi kaikkia ihmisiä – varsinkin mahdottomilta tuntuvia – tulee kutsua Jumalan sanalla parannukseen.
Tällaisen ihmisen tilaa kuvaa hyvin Heprealaiskirjeen määritelmä: ”itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät”. Kadotukseen menevällä ihmisellä ei ole ajatustakaan siitä, että Kristuksen ristinuhri voisi pelastaa hänet. Päinvastoin hän julkisesti pilkkaa ristiä ja Kristusta.
Siksi syntinsä ja heikkoutensa tiedostavan ihmisen ei tarvitse pelätä sitä, että hän on pilkannut Pyhää Henkeä tai joutunut armon ulkopuolelle. Juuri synnintunto osoittaa Pyhän Hengen edelleen toimivan hänen elämässään.
Kristillinen kirkko ei missään vaiheessa tulkinnut Raamattua siten, etteikö luopiolla, julkisyntisellä tai vaikka harhaoppiin syyllistyneellä olisi mahdollista palata kristilliseen uskoon parannuksen tekemisen kautta. Julistusta ja sielunhoitoa on ohjannut periaate: ”Älkää sen tähden lausuko mitään tuomiota, ennen kuin aika on, ennen kuin Herra tulee” (1. Kor. 4:5). Niin kauan kuin on armon aika, niin kauan kutsutaan jokaista ihmistä Kristuksen luo.
Israelin kansa lankesi usein pois Jumalan yhteydestä. Silti aina kuului kutsu: ”Palatkaa takaisin te luopuneet lapset, niin minä parannan teidän luopumuksenne” (Jer. 3:22). Samaa vakuutetaan Uudessa liitossa: ”Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja hänet joku palauttaa, niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden” (Jaak. 5:19-20).
