Luterilaisen kirkon ydinkohtia esittelevässä sarjassa kirjoitetaan ns. ennalta määräämisestä seuraavaa:
”Luterilaiset tunnustuskirjat selittää Jeesuksen sanaa Matt. 20:16: ”Tosin on kirjoitettu: (Matt. 20:16) ’Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.’ Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala ei tahtoisi pelastaa kaikkia. Valittujen harvalukuisuus johtuu siitä, että monet eivät ollenkaan kuuntele Jumalan sanaa vaan ehdoin tahdoin väheksyvät sitä, tukkivat korvansa ja paaduttavat sydämensä. Näin he sulkevat Pyhän Hengen säännöllisen tien, niin ettei hän voi tehdä heissä työtään. Vaikka he kuulisivatkin sanan, he piittaamattomina viskaavat sen tuulen vietäväksi. Syypää tähän ei ole Jumala eikä hänen suorittamansa valinta vaan heidän oma ilkeytensä.””
Tämä panee meittimään, mikä oikein on Jumalan ihmiselle lahjoittaman vapaan tahdon ja ennalta määräämisen suhde? Jos Pyhän Hengen säännöllisen tien sulkeminen on ihmisen oma valinta, ja siten pelastuksen menettäminen ihmisen omaa syytään, niin voiko kysymys olla puhtaasta armonvalinnasta? Eikö tämä kuullosta enemmänkin ”mahtailevalta synergismiltä”, jonka luterilainen oppi torjuu? Toisaalta, jos ihmisen teoilla ei ole lainkaan merkitystä, miksi tulisi ihmisen pyrkiä elämään hyveellisesti? Eikö juuri Melanchthonin esittelemä oppi lain kolmannesta käytöstä anna ymmärtää, että viime kädessä ”ihmisen on itse otettava viimeinen askel”?
Kiitos kysymyksistäsi! Lainaamasi kohta on luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa olevasta Yksimielisyyden ohjeesta, jossa käsitellään näitä kysymyksiä Raamatun pohjalta. Näin me siis luterilaisina opetamme.
Tuossa sitaatissa käytetään mainitsemaasi ilmausta ’Pyhän Hengen säännöllinen tie’. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan tähän liittyen myös: ”Ihmisellähän on vielä lankeemuksen jälkeenkin jonkin verran vapaata tahtoa, joka kykenee ulkonaisiin toimintoihin: hän pystyy menemään kirkkoon, hän kykenee kuuntelemaan tai olemaan kuuntelematta saarnaa.” (Yksimielisyyden ohje 2)
Me voimme siis valita kuuntelemmeko Jumalan sanaa vai emme, mutta sen sijaa emme voi itse saada aikaan uskoa sydämissämme emmekä sitä kykene itse myöskään ylläpitämään. Kun olemme Jumalan sanan vaikutuspiirissä, Pyhä Henki vaikuttaa lain ja evankeliumin välityksellä synnin tunnon sekä uskon syntien anteeksiantamukseen Kristuksen lunastustyön perusteella. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan tästä Pyhän Hengen työstä: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.”
Tämä opetus, jossa myönnämme ”vapaan tahdon, joka kykenee ulkonaisiin toimintoihin”, ei merkitse mitään ”mahtailevaa synergismiä”. Jumala yksin vaikuttaa uskon ihmissydämissä sanansa kautta.
Oppi Jumalan armosta ei mene yksi yhteen järkemme kanssa. Meidän on syytä lähestyä tätä pelastuksemme kannalta niin tärkeää asiaa hyvin nöyrin mielin. Me opetamme pyhän Raamatun perusteella, että ihminen pelastuu yksin armosta. Siinä ei meillä ole mitään osuutta. Toisaalta se, joka joutuu kadotukseen, joutuu sinne omasta syystään, koska on hylännyt Jumalan sanan, evankeliumin. Apostolien teoissa on kohta, joka pitää sisällään nämä molemmat: ”Silloin Paavali ja Barnabas puhuivat rohkeasti ja sanoivat: ”Teille oli Jumalan sana ensiksi puhuttava; mutta koska te työnnätte sen luotanne ettekä katso itseänne mahdollisiksi iankaikkiseen elämään, niin katso, me käännymme pakanain puoleen. — Sen kuullessansa pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat, kaikki, jotka olivat säädetyt iankaikkiseen elämään.” (Ap. t. 13:46, 48)
Kysymysten esittäjä kysyy vielä lopuksi kaksi kysymystä: ”Toisaalta, jos ihmisen teoilla ei ole lainkaan merkitystä, miksi tulisi ihmisen pyrkiä elämään hyveellisesti? Eikö juuri Melanchthonin esittelemä oppi lain kolmannesta käytöstä anna ymmärtää, että viime kädessä ”ihmisen on itse otettava viimeinen askel”?”
Ihmisen teoilla on merkitystä, mutta ei siten, että me voisimme teoillamme ansaita pelastuksemme. Jumala ei tarvitse meidän hyviä tekojamme mutta lähimmäisemme tarvitsee kyllä niitä. Miksi siis ”pyrkiä elämään hyveellisesti”? Tähän kysymykseen voitaisiin varmaankin antaa montakin vastausta. Yksi hyvä lähtökohta on yksinkertaisesti kysymys siitä, mitä usko Jeesukseen on ja mitä se vaikuttaa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa on verraton kohta Lutherilta, jossa hän mm. sanoo: ”Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä – sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. Mutta jos joku ei sellaisia tekoja tee, hän on epäuskoinen ihminen, joka hapuillen etsiskelee uskoa ja hyviä tekoja ollenkaan tietämättä mitä ne ovat, kunhan vain puhua pulputtaa uskosta ja hyvistä teoista. Usko on elävä ja uskalias luottamus Jumalan armoon. Se on niin varma asiastaan, että se voisi tuhat kertaa kuolla sen puolesta. Sellainen luottamus ja sellainen vakaumus Jumalan armosta tekee ihmisen iloiseksi, uhmakkaaksi ja riemulliseksi Jumalan ja koko luomakunnan edessä. Uskossa oleva Pyhä Henki saa aikaan sen, että ihminen kenenkään pakottamatta riemullisen alttiisti tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi ja kunniaksi, kun kerran Jumala on ollut hänelle niin armollinen. Mahdotonta on siis saada tekoja pois uskosta, yhtä mahdotonta kuin erottaa tulesta sen kuumuutta ja loistetta.” (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys 4)
Minun täytyy sanoa, etten aivan ymmärtänyt kysyjän viittausta Melanchthonin opetukseen lain kolmannesta käytöstä ja sanoihin ”ihmisen on itse otettava viimeinen askel”. Ilman tarkempaa lähdeviittausta on vaikea ottaa tähän sen enempää kantaa. Luterilaiset tunnustuskirjat puhuvat kyllä lain kolmannesta käytöstä Yksimielisyyden ohjeessa, mutta sieltä ei löydy mitään tällaista opetusta, jossa esitettäisiin että ihmisen pitää itse ottaa viimeinen askel.
Ks. myös: Ennalta määräys, uskonratkaisu vai predestinaatio?, rukous ja ennaltamäärys
