Kysymys: Milloin sakramentit toimitetaan väärin? Jos naispappeus on väärin, onko sakramentitkin väärin toimitettu? Eikö kuitenkin luterilainen tunnustus sano, että ns. donatolaiset olivat väärässä ja että kelvottomienkin pastorien toimittamia sakramentteja voi ottaa vastaan? Eikö Lutherkin todennut, että ehtoollinen on pätevä, vaikka sen jakaisi paholainen tai heittiö, jos se vain on oikein toimitettu? Onko asetussanojen lausuminen ainoa edellytys pätevälle ehtoolliselle?
Vastaus: Sivustolle tulleessa kysymyksessä eteemme avautuu vyyhti erilaisia asioita, jotka vaativat selvittelyä. Mistä on kyse ehtoollisessa? Miten ymmärtää pappisvirka? Mitä ajatella naispappeudesta? Keitä olivat donatolaiset ja mitä se meihin littyy? Mitä luterilaiset tunnustukset asiasta opettavat ja mitä tulisi ajatella usein viitatusta Lutherin lauseesta Perkeleen toimittamasta ehtoollisesta?
Asiaan liittyviä kysymyksiä on siis varsin runsaasti. Kaikkiin näihin seikkoihin ei voida nyt pysähtyä syvällisesti tässä tekstissä. Esimerkiksi ehtoollisesta löytyy sivuilta kuitenkin runsain määrin aineistoa (Ks. täältä). Sen sijaan tämän tekstin tarkoituksena on yrittää saada tolkkua tähän vyyhtiin. Mikä olisi oikein ja suositeltavaa? Nyt esitetty kysymys ei ole vain teoreettinen, vaan se on aito ja haastava kysymys monelle, jotka pohtivat mahdollista osallistumista paikkakuntansa jumalanpalvelukseen.
Kysymyksen tärkeys liittyy tietenkin siihen, mihin kristitty voi mennä hyvin omintunnoin ehtoolliselle? Toisinaan on myös syytetty donatolaisuudesta niitä kristittyjä, jotka ovat kieltäytyneet osallistumasta sellaisiin jumalanpalveluksiin ja erityisesti sellaisille alttareille, joissa palvelee naispastori. Mistä tässä syytöksessä on kyse ja mitä siitä tulisi ajatella?
Lähetyshiippakunnan opetus on, että naispappeus on Kristuksen asetuksen vastainen. Yksikään teologi joka ottaa vakavasti Raamatun ja kirkon tradition, ei voi katsoa naispappeuden hyväksymistä onnistuneeksi ratkaisuksi. Jeesus kutsui 12 miestä apostoleiksi ja UT:ssa annetaan ohjeet pastorien viran täyttämisestä jatkossa. Aina tulee esiin myös sukupuoleen liittyvä vaatimus (ks. esim. Tiit. 1:5-6). Jeesus kritisoi aikansa kulttuuria monesta asiasta ja toimi myös radikaalisti aikansa kulttuurisia tapoja vastaan. Siksi apostolien miehisyydessä on kyse jostakin muusta kuin siitä, ettei Vapahtaja olisi voinut nousta kulttuuria vastaan. Jeesuksen valitsemat apostolit ja UT:n esimerkki on selkeä. Mitä enemmän argumenttia ”Jeesuksesta kulttuuristen käsitysten vankina” miettii, sitä kestämättömämmältä se tuntuu.
Tämän opillisen lankeemuksen ja viran murenemisen vakavuutta ja vaikutuksia sitten katsotaan eri tavoin niiden kristittyjen joukossa, jotka pitävät virkaratkaisua vääränä. Toisille se on kirkon viran jatkuvuuden totaalista katkeamista, jolloin naispastoreita ei voi pitää Kristuksen kirkon todellisina viranhaltijoina. Jotkut taas ehkä näkevät naispappeuden Jumalan tahdon ja alkuperäisen tarkoituksen vastaisena, mutta pitävät heitä kuitenkin viranhaltijoina.
Tämä teksti ei nyt käsittele syvemmin vaikkapa klassisia argumentteja naispappeudesta puolesta ja vastaan. Lyhykäisesti teeman perustelut löydät täältä. Sen sijaan pysähdyn sen kysymyksen ääreen, että kun naispappeus torjutaan, onko oikein myös vetäytyä ehtoollisyhteydestä, vai onko tämä esim. ”donatolaisuutta”.
Ns. donatolaiskiista koski kysymystä kirkon ja erityisesti sen viranhaltijoiden pyhyydestä. Pohjois-Afrikan kristityt olivat joutuneet erilaisten vainojen kohteeksi ja vainojen puristuksessa kristityt reagoivat eri tavoin. Raamattujen hallussapito oli laitonta ja jotkut luovuttivat seurakuntien arvokkaat kirjoitukset viranomaisille, kun taas toiset eivät. Vainojen jälkeen monien seurakuntalaisten ja muiden pastoreiden oli vaikea kunnioittaa sellaisia pastoreita, jotka olivat omaa asemaansa helpottaakseen luovuttaneet tekstejä seurakuntaa vainoavalle viranomaiselle.
Voimme ymmärtää suuttumusta ja hankaluutta tilanteessa, jossa vaikkapa pastori joka oli vainoissa kieltänyt uskonsa halusikin palata seurakuntaan paimeneksi. Samaan aikaan moni oli kokenut monenlaisia kärsimyksiä uskonsa tähden. Voimme ymmärtää donatolaisia ja näemme kuinka he joutuivat kokemaan myöhemmin myös kohtuuttomia toimia painostuskeinoina muuttamaan käsityksiään.
Samalla joudumme toteamaan, että heillä oli ongelmallisia käsityksiä. Vaikka pettymys joihinkin pastoreiden elämänvaelluksen asioihin ja sen todistukseen olisi ymmärrettävä, donatolaiset sanoittivat tätä pettymystään toteamalla, että luopuneiden pastoreiden toimittamat sakramentit eivät ole päteviä. Näin he tulivat sitoneeksi sakramentin pätevyyden ehtoollisen toimittajan elämänvaellukseen ja henkilökohtaiseen pyhyyteen. Pettymystä ja suuttumusta sanoitettiin teologisella tavalla, josta seurasi valtavasti kysymyksiä ja pakotti laajaan teologiseen keskusteluun. Alttari asetettiin alttaria vasten ja sakramentin oikeellisuuden ehdoksi asetettiin papin persoonaan kohdistuvia vaatimuksia. Kiista roihahti liekkeihin. Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Mille alttarille voisi mennä?
Donatolaiset tuomittiin myöhemmin kirkolliskokouksessa. Augustinusta seuraten todettiin, että sakramentit ovat päteviä riippumatta papin persoonasta tai pyhyydestä. Tämä on ollut yleinen kristikunnan käsitys siitä saakka ja tähän käsitykseen myös luterilainen tunnustus viittaa sanomalla esim.:
VIII Mitä kirkko on?
Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Onhan Kristus sanonut: ”Mooseksen (Matt. 23:2) istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset jne.” Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.
Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.
Myöhemmin esim. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa painotetaan samaa asiaa. Näiden lausumien pohjalta on luterilaisessa kirkossa vahvasti painotettu, ettei tule katsoa pastorin pyhyyteen. Esimerkiksi herätysliikkeissä, joissa on toisinaan suhtauduttu hyvinkin kriittisesti kansankirkon julistukseen, on tämäkin lausuma mielessä kuitenkin osallistuttu yhteiseen ehtoollispöytään ja asetuttu kritisoitujenkin piispojen käsien alle pappisvihkimyksissä ja lähettien siunaamisissa.
Lutherkin vaikuttaa painottavan samaa asiaa ja tasaisesti viitataan Lutherin lausumaan Perkeleestä ehtoollisen toimittajana. On kuitenkin syytä yrittää katsoa tarkemmin mistä on kyse. Myöhemmän tradition sitaateissa puhutaan usein Perkeleen isoäidistä, mutta tarkalleen ottaen hän puhui Perkeleen äidistä.
Lyhyesti: virka ja sakramentit eivät ole meidän vaan Kristuksen. Hän on näet säätänyt sen kaiken ja jättänyt kirkon noudatettavaksi ja käytettäväksi maailman loppuun asti, eikä hän meitä petä. Siksi emme voikaan sitä muuksi muuttaa, vaan meidän on tehtävä hänen käskynsä mukaan ja pidettävä se. Jos me taas sitä muutamme tai parantelemme, ei se enää ole mitään, eikä Kristus ja hänen säätämyksensä ole siinä. En minä tahdo sanoa, niin kuin paavilaiset sanovat, ettei yksikään enkeli eikä Maria pystyisi aikaansaamaan ehtoollisaineiden muuttumista, vaan minä sanon näin: Tulkoon vaikka Perkele itse – jos hän nyt olisi niin hurskas, että hän tahtoisi tai voisi. Oletan, että sitten perästä päin saisin tietää, että Perkele oli hiipinyt virkaan tai omaksunut miehen hahmon ja antanut kutsua itsensä pappisvirkaan, ja että hän oli julkisesti kirkossa saarnannut evankeliumia, kastanut, pitänyt messuja, antanut synninpäästön sekä hoitanut sitä virkaa ja jakanut kirkkoherrana sakramenttia Kristuksen käskyn ja asetuksen mukaan. Kaikesta huolimatta meidän olisi tunnustettava, että sakramentit olivat oikeita: me saimme oikean kasteen, kuulimme oikean evankeliumin, saimme oikean synninpäästön ja vastaanotimme Kristuksen ruumiin ja veren oikean sakramentin.
Meidän uskomme ja sakramentti eivät saa olla persoonan varassa, oli se sitten hurskas tai paha, vihitty tai vihkimätön, kutsuttu tai sisään hiipinyt, Perkele tai hänen äitinsä. Ne ovat Kristuksen varassa, hänen sanansa varassa, hänen virkansa varassa, hänen käskynsä ja asetuksensa varassa. Niin pitkälle kuin nämä ulottuvat ja näitä noudatetaan, siellä kaikki sujuu hyvin, olipa toimittaja henkilönä kuka tai millainen tahansa. (Teoksesta Nurkkamessu ja pappisvihkimys).
Olemme jälleen Lutherin varsin lennokkaan lausahduksen äärellä. Luther viittaa asiassa ns. donatolaiskiistaan ja oikein herkuttelee aiheen äärellä. Hän sanoo, että vaikka itse Perkele mieheksi tekeytyneenä olisi antanut itsensä vihkiä oikein virkaan ja toimittaisi ehtoollisen, olisi se pätevä jos se oikein toimitetaan.
Luther hersyvään tyyliinsä haluaa sanoa, että sinun ei tarvitse epäillä ehtoollista tai asettaa toivoasi pastorin pyhyyteen. Kirkkoon mennessäsi ja ehtoolliselle osallistuessasi sinun ei tarvitse jännittää pastorin sieluntilaa tai elämänvaelluksen pyhyyttä. Mutta, aivan toinen asia on se, tuleeko mennä esim. sellaiselle ehtoolliselle jonka jakaa ”Perkeleen isoäiti” tai joku luopunut pastori. Siihen tämä teksti ei ota kantaa, vaikka sitä tällä tavalla joskus käytetäänkin.
Keskusteluissa Lutherin sitaattiin viitataan usein epäselvästi ja Lutherin varsinaista intentiota hämärtäen. Luterilaiset liittyivät kirkolliskokouksen käsitykseen donatolaisuudesta, mutta eivät kehottaneet menemään sellaisille alttareille jossa olisi erilaisia ongelmia, toimittaisiin jumalattomasti tai opetettaisiin väärin.
Luther asettaa huomionsa siihen, että kun asiassa toimitaan oikein, ei henkilön epäpyhyys voi häivyttää Kristuksen asetusta. On kuitenkin huomattava, ettei Lutherkaan tässä anna kirkolle lupaa kutsua ketään virkaan vastoin Kristuksen käskyä. Luther ei liioin rohkaise ihmisiä menemään sellaisille alttareille, joilla palvelisi Perkele tai hänen äitinsä (saati isoäiti!) miehen hahmossa. Luther siis maalaa silmiimme lähtemättömättömällä tyylillään äärimmäistä epäpyhyyttä, jota edustaa kuvassa Perkele. Edes äärimmäinen epäpyhyys ei voi turhentaa Kristuksen armoa, kunhan toimittaisiin Kristuksen asetuksen mukaan.
Tästä pääsemmekin kysymykseen Kristuksen asetuksesta.
Miten tulisi siis nähdä viran ja sakramenttien välinen yhteys? Kaste ja ehtoollinen eivät ole asiassa aivan yhteismitalliset. Pastorit vastaavat kasteista ja toimittavat sen normaalitilanteessa, mutta kristikunta on jo varhain tuntenut hätäkasteen käsitteen. Sen sijaan hätäehtoollista ei ole ollut, koska sitä ei ole pidetty pelastukselle välttämättömänä ja pastorit hoitavat sitä. Suomen ev.lut. kirkon uusimman kirkkolain opetus hätäehtoollisesta on nähdäkseni luterilaisuudessa varsin uusi ja ongelmallinen asia.
Kristuksen asetusta seurattaessa saamme olla turvallisella mielellä. Papin pyhyyttä tai Kristuksen läsnäoloa siunatuissa ehtoollisaineissa ei tarvitse arvailla, koska pyhät asetussanat saavat sen aikaan. Luterilaiset ovat myös opettaneet, että jos Kristuksen asetusta ei seurattaisi, olisi ehtoollisella vain leipää ja viiniä. Yksimielisyyden ohje Tunnustuskirjoissa puhuu ”toimituksen kokonaisuudesta” (Yksimielisyydenohje 527), eli pelkät asetussanat ei riitä.
Vaikka minä sanoisin kaikista maailman leivistä: Tämä on Kristuksen ruumis, siitä ei seuraisi yhtään mitään. Mutta kun me hänen käskystään, hänen asetuksensa mukaan sanomme ehtoollisella: ’Tämä on minun ruumiini’, silloin siinä on hänen ruumiinsa, ei jonkin meidän lausumamme hokkuspokkuksen tähden vaan hänen antamansa käskyn voimasta, sen tähden, että hän itse on käskenyt meidän sanoa ja tehdä juuri niin ja että hän on sitonut oman käskynsä ja tekonsa meidän lausumiimme sanoihin.
Luterilaisessa teologiassa on erilaisia kannanottoja siihen, mitä sisältyy oikeaan toimittamiseen. Ehtoolliselle tarvitaan ainakin messun toimittaja ja siihen osallistujat. Kristuksen asetus ja hänen sanansa luovat sakramentin, kun sana yhdistyy ehtoolliselementteihin. Mutta pyhä sakramentti vaatii aina tietyn paikan ja tarkoituksen. Mikä hyvänsä asetussanojen lukeminen vaikkapa pilkan vuoksi tai lasten leikeissä ei luo pyhää sakramenttia.
Kysymys siten on, sisältyykö siihen virka? Hyvin perusteltua on katsoa sen sisältyvän. Yksi klassinen viran asetuskohta löytyykin Jeesuksen sanoista apostoleille. Käsky “tehkää tämä minun muistokseni” annettiin “niille kahdelletoista” (esim. Matt. 26:20). Ehtoollisella pastori edustaa Kristusta. Ehtoollista toimitettaessa pastori lainaa suunsa ja kätensä Kristukselle. Pastorit ovat Paavalin sanoin Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoita (1. Kor. 4:1), eli huolehtivat evankeliumista ja pyhistä armonvälineistä. Pastorin on Jeesuksen persoonassa ja hänen nimessään, hänen säädöksestään ja käskystään lausuttava sanat: ’Tämä on minun ruumiini’. Lutherin oppi konsekraatiosta on se, että sakramenttia toimittava pappi ottaa suuhunsa Jumalan oman luomissanan ja niin toteuttaa messun ihmeen (Ks. Hardt, Alttarin sakramentti 57). Siten on myös luonnollista ymmärtää Augsburgin tunnustus samoin.
Silloin joudutaan vaikeaan tilanteeseen, jos ohi Kristuksen asetuksen ja sanan kutsutaan pastoreiksi henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan voi saada pätevää kutsua Kristuksen Kirkon näkökulmasta, eivätkä voi olla aidon apostolisen viran kantajia. Silloin on vaarassa rikkoutua se asetus, jonka Herra Jeesus on kirkolleen antanut ja jonka ulkopuolella ei ole todellista sakramenttia.
Simo Kiviranta on todennut aiheeseen liittyen:
Usein ajatellaan, että ehtoollinen on kirkon työmuoto ja -väline. Tähän on sanottava, että kirkko on vain palvelija ja vastaanottaja. Ehtoollinen ei ole kirkon käsissä vaan Kristuksen. Onhan kyse Herran ehtoollisesta, sillä Kristus yksin saa aikaan sen todellisella läsnäolollaan. Tämä tarkoittaa silloin sitä, että jotta me saamme oikean lahjan, meidän on tarkoin noudatettava sitä, mitä Herra itse siitä sanoo. Kaiken on tapahduttava hänen asetuksensa ja ohjeensa mukaan. Tällöin Herran ehtoollisella on myös seurattava saman Herran käskyä (1.Kor. 14:37) ehtoollisen toimittajasta. Jo yläsalista alkaen ehtoollinen on säädetty apostolien toimitettavaksi. ”Tehkää tämä minun muistokseni.” Siten ehtoollinen edellyttää luterilaisen tunnustuksenkin mukaan oikein kutsuttua ja vihittyä virkaa. Muutoin kaikki ei tapahdu oikein ja järjestyksessä. Kirkon historiakin osoittaa, että jos ehtoollisen voi toimittaa kuka tahansa, koko sakramentin vietto villiintyy ja se menettää pyhän asemansa. (Pyhäkön Lamppu 1/2003).
Täten voimme todeta alkuperäiseen kysymykseen seuraavaa: Pidättäytymisessä naispastorin toimittamalta ehtoolliselta ei ole kysymys donatolaisuudesta, vaan siitä, ettei haluta osallistua sellaiseen jumalanpalvelukseen, jossa rikotaan Jumalan asetusta vastaan. Asia ei liity mitenkään naispastorin henkilökohtaiseen pyhyyteen, vaan siihen, että hänen toimimisensa pappisvirassa on kirkon Herran tahdon vastaista. Samoin voimme todeta, että Lutheria käytetään valitettavan ongelmallisesti asiassa.
Kenelläkään ei tietenkään ole jonkinlaista ’hengellistä kuumemittaria’ joka värähtäisi silloin, kun ehtoollinen on pätevä, tai päinvastoin kun se ei ole pätevä. Kristus on antanut omilleen suuren taivaallisen lahjansa, joka tulee toimittaa hänen asetuksensa mukaan. Ehtoollisen yksi merkitys on julistaa syntiselle kirkkaana ja varmana Jumalan armoa. Ehtoolliselle ei tule mennä huonolla omallatunnolla ja epävarmana siitä onko se oikein. Silloin jotakin tärkeää jää ehtoollisen olemuksesta toteutumatta oli se pätevä tai ei.
Me katsomme, että jos sitä mitä Kristus on käskenyt ja lähettänyt seurakunnan tekemään toteutetaan viran suhteen ongelmallisesti, joudumme vaikeisiin kysymyksiin. Meidän tulisi sen sijaan pyrkiä kohti uskollisuutta ja selkeyttä. Siksi ei ole hyvä käydä sellaisilla alttareilla, joissa Kristuksen asetus ja sana hämärtyy. Mene sen sijaan sinne, jossa voit iloiten ja turvallisin mielin nauttia Vapahtajasi ja hyvän paimenesi Herran Jeesuksen kalliin lahjan.
