Kirkkovuoden synty

Esitykseni perustuu Thomas J. Talleyn kirjaan The Origins of the Liturgical Year (Pueblo Publishing Company, New York 1986). Talleyn perusoivallukset näyttävät puolestaan olevan peräisin Louis Duchesnen tutkimuksesta Origin du culte chrétien (Paris 1889), joka on käännetty englanniksi 1949 (Christian Worship, Its Origins and Evolution, London).

PÄÄSIÄINEN

Niin kuin on tiedossa, kirkkovuoden keskus on PÄÄSIÄINEN, koska ensimmäiset kristityt ymmärsivät pitkäperjantaina ja ylösnousemuksessa tapahtuneen jotain käänteentekevää. Alkoi uusi aiooni, aikakausi, jolloin synti ja kuolema on voitettu.

Ensimmäisen vuosisadan JUUTALAISET liittivät pääsiäiseen Palestiinan targumin mukaan: (1) maailman luomisen, (2) Iisakin sitomisen, (3) vapautumisen Egyptistä, ja (4) Messiaan tulemisen. Näillä kaikilla tuli olemaan vaikutusta kristillisen pääsiäisen sisältöön.

Ensimmäiset todisteet kristillisestä pääsiäisenvietosta ovat toiselta vuosisadalta (Epistula Apostolorum) Vähästä Aasiasta. Perusteena oli 1. Kor. 11:26 HERRAN KUOLEMAN JULISTAMINEN. Sitä vietettiin juutalaiseen tapaan nisankuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä kukonlauluun saakka. Tämä ajankohta ja viettämisen tapa ehtoollisineen on varmuudella peräisin Jerusalemin seurakunnasta.

Juutalainen kalenteri perustui kuunkiertoon. Kun kristityt erkaantuivat synagogasta, he pikkuhiljaa omaksuivat auringon kiertoon perustuvan juliaanisen kalenterin. Siinä nisankuun 14. päivää vastasi artemisios-kuun 14. päivä eli huhtikuun 6. päivä. Kolmannella vuosisadalla juliaanista kalenteria kuitenkin korjattiin siten, että siitä poistettiin pari viikkoa. Tuolloin pääsiäinen asettui maaliskuun 25. päivään. Jotkut kristityt (nk. quartodecimaanit) kuitenkin pitäytyivät edelleen huhtikuun 6. päivään pääsiäisen ”oikeana” ajankohtana (Talley, 9).

Juutalainen pääsiäinen ei ollut sidottu viikonpäivään vaan nisankuun 14. päivään. Siksi se saattoi sattua mille viikonpäivälle tahansa. Kristityt sen sijaan alkoivat viimeistään 2. vuosisadalla viettää sunnuntaita ylösnousemisen päivänä. Tämä viikoittainen pyhäpäivä ja ehtoollisen viettämisen päivä vaikutti myös pääsiäisen sitomiseen sunnuntaihin. Tämäkin katkaisi yhteyden synagogaan. Pääsiäisen ajankohta ei siis vaikuttanut sunnuntaihin vaan ylösnousemisen päivän viikoittainen viettäminen vaikutti pääsiäisen ajankohtaan.

Ensimmäiset kristityt viettivät eukaristiaa todennäköisesti, kun sapatti oli päättynyt eli lauantain klo 18.00 jälkeen. Tällöin alkoi jo sunnuntai, ylösnousemuksen päivä. Siksi ehtookellot yleisradiossa edelleen lauantaina klo 18.00! Siitä alkoi myös uusi viikko. Keskiviikko oli tällöin keskellä viikkoa! Ensimmäisillä kristityillä ei ollut liturgista vuotta vaan liturginen viikko!

HELLUNTAI

Septuaginta käyttää kahdesti nimeä pentekoste (”viideskymmenes”) tarkoittaessaan juutalaista viikkojuhlaa. Viikkojuhla (hepr. shabuoth, ”viikot”) alkoi pääsiäissapatista ja kesti 7 viikkoa. Viikkojuhla kesti 7×7 päivää + viimeinen päivä pentekoste. Yhdessä nämä muodostivat pentecontad-ajan eli viidenkymmenen päivän juhla-ajan.

Sisällöllisesti tämä viikkojuhla yhdistettiin riemuvuoteen, jota vietettiin joka 50. vuosi. Tuolloin piti kaikki orjat vapauttaa, velat antaa anteeksi ja maa palauttaa omistajilleen (Lev. 25:8, 10a). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset viettivät erikseen helluntaipäivää. Sen sisältönä oli vanhastaan ollut sadonkorjuu, mutta siihen liitettiin liiton uudistaminen ja lain antaminen Siinailla.

On mielenkiintoista, että Paavali viittaa 1. Kor. 16:8 helluntaihin (”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka”) ja edellä hän oli puhunut Kristuksesta ”ensi hedelmänä” (1. Kor. 15:20, 23). Tämähän oli juutalaisen helluntain teema. Saarnasiko Paavali pentecontadina tästä?
Kristillinen pääsiäisaika (pääsiäinen – helluntai) käy yksiin juutalaisen viikkojuhlan ajankohdan kanssa. – Miten juutalainen juhla-aika vaikutti siihen?

HELATORSTAI

Ensimmäinen maininta helatorstain viettämisestä on yllättävästi vasta vuodelta 388 (Gregorios Nyssalainen), vaikka sen raamatullinen perustelu ja ajankohta on selvä (Ap.t. 1:3). Pääsiäistä seuraavien 40 päivän aikana ei paastottu, koska ”sulhanen vielä on heidän kanssaan” (Matt. 9:15) ennen taivaaseen astumistaan.

JOULU

Yleisimmän teorian mukaan joulun ajankohta määräytyi roomalaisen natalis solis invicti-juhlan mukaan, jota vietettiin joulukuun 25. päivänä. Se liittyi talvipäivän seisauksessa ”syntyvään” aurinkoon. Tätä juhlaa alettiin viettää v. 274. Kristus tulkittiin ”voittamattomaksi auringoksi” ja pakanallinen juhla voitiin näin kristillistää. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen selitys. Ajankohdan valintaan vaikuttivat ilmeisesti myös muut tekijät.

Ensimmäinen maininta joulusta joulukuun 25. päivänä on Cronograph-almanakassa vuodelta 354 (”natus Christus in Betleem Iudee”). Joulun viettämisen synty on kuitenkin ajoitettavissa jo 300-luvun alkuvuosiin, jopa 200-luvulle. Se oli Roomassa vanhempi juhla kuin epifania (loppiainen).

Louis Duchesne on esittänyt kilpailevan teorian. Sen mukaan pääsiäisen yksi aihe on ollut itse inkarnaatio. Hän vetoaa Melito Sardeslaiseen (Peri Pascha), jonka mukaan pääsiäistä ei vietetä vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi vaan koko lunastustyön muistoksi. Siihen kuuluu myös inkarnaatio, Jumalan Pojan syntyminen kärsimään ja lunastamaan. Chrysostomoksen mukaan Kristuksen sikiämisen päivä oli sama kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa päivä (Talley, 12, 94). Taustalla tässä on myös rabbien opetus pääsiäisestä luomisen päivänä.

Juutalaisille oli tavallista juhlia patriarkan tai profeetan kuolinpäivää myös hänen syntymäpäivänään. Tällöin oli luontevaa ajatella myös Kristuksen kuolinpäivää hänen sikiämisensä päivänä (tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ”uudelleensyntymisen” päivää hänen syntymäpäivänään, PH).

Mikäli Kristus kuoli ja sikisi nisankuun 14. päivänä eli huhtikuun 6. päivänä, hän syntyi tammikuun 6. päivänä. Korjattuun juliaaniseen kalenteriin siirrettynä tämä merkitsee maaliskuun 25. päivää ja joulukuun 25. päivää. Tästä kalenterien erosta selittyy se, miksi idän kirkossa Vapahtajan syntymä liitetään loppiaiseen (epifaniaan) ja lännessä jouluun.

Chrysostomokselta (De solstitiis) löytyy myös toisesta lähtökohdasta nouseva selitys joulun ajankohdalle. Hän lähtee liikkeelle Johannes Kastajan sikiämisestä, jonka hän ajoittaa Sakariaan palveluaikaan temppelissä. Chrysostomoksen mukaan Johannes palveli suurena sovituspäivänä tishrikuussa eli syyspäivän tasauksena syyskuun 25. päivä. Tämän mukaan Johanneksen syntymä sijoittuu kesäkuun 25. päivään ja Jeesuksen 25. joulukuuta.

Chrysostomos liitti joulun myös talvipäivän seisaukseen. Sen raamatullisena perusteluna hän piti Mal. 3:20 ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla”. Chrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut joulun ajankohdan perusta vaan vain vahvisti sen. Chrysostomos sanoi vuonna 386, että Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut tiedossa vain vajaat kymmenen vuotta.

LOPPIAINEN (Epifania)

”Vanha joulu”, Jeesuksen syntymäjuhla sijoittui todennäköisimmin loppiaiseen, joka määrittyi juutalaisen kuukalenterin mukaisesti nisankuun 14. päivästä. Loppiaisena juhlittiin myös Jeesuksen kastetta, koska maailmaan ilmestymisen (inkarnaatio) ja lunastustyön alkamisen (kaste) ajateltiin olevan samaa epifaniaa ja siis tapahtuneen samana vuoden päivänä. Kun syntymäjuhla siirtyi lännessä jouluun, loppiaisen sisällöksi jäi Jeesuksen kaste sekä ensimmäinen tunnusteko (sekin epifania) eli Kaanan häät.

Myös loppiaisen ajankohdalle on esitetty pakanallisia lähtökohtia. Egyptissä esim. tammikuun 6. päivänä vietettiin Niilin veden nostamisen juhlaa. Tapa on säilynyt Egyptin muslimeilla ja koptikristitytkin ovat harjoittaneet kultillisia peseytymisiä tuona päivänä 1600-luvulle asti. Onko ortodoksien vedenpyhityksellä jokin yhteys näihin?

Joulun monet tapahtumat jaettiin myös kahteen lectioon, jolloin joulun osalle tulivat Jeesuksen syntymäkertomus (Lk jouluevankeliumi) ja loppisen osalle itämaan tietäjien vierailu (Mt joulukertomus). Tällainen jako tehtiin tietenkin vain siellä, missä syntymäjuhla siirrettiin jouluun.

ADVENTTI

Me liitämme adventin ajan nimenomaan jouluun, mutta tällaista paastonaikaa ei ollut eikä ole ennen epifaniaa (loppiaista). Ilmeisesti adventin paasto liittyykin alun perin vuodenkiertoon, jossa talvipäivänseisaukseen valmistauduttiin paastoamalla. Ainakin Roomassa paasto näyttää olleen historian päättymisen, eskatologian liturginen ilmaus. Kirkkovuoden lopun ja adventin ajan eskatologiset teemat saattavat siis olla jopa vanhempia kuin joulu. 500-luvulla määrättiin Martinpäivästä (11.11.) alkava 42 päivän paastonaika jouluun saakka. Siksi myös adventinajan katsottiin kestävän kuusi viikkoa.

EVANKELIUMIT JA KIRKKOVUOSI

Olisi mielenkiintoista tutkia evankeliumeja kirkkovuoden näkökulmasta. Ilmeisesti esim. Johanneksen evankeliumin järjestykseen on vaikuttanut ajatus ”kirkkovuodesta”, jossa inkarnaatiota (joulu) seuraa kaste (loppiainen) ja evankeliumi päättyy pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Aloittiko Markuksen (egyptiläinen?) seurakunta sen sijaan ”kirkkovuotensa” Jeesuksen kasteesta (loppiainen) niin kuin evankeliumi alkaa?

”Voimme otaksua, että evankeliumit muotoiltiin sillä oletuksella, että ne julistettaisiin julkisissa kokoontumisissa tiettynä ajanjaksona. Tämä ajanjakso, joka muotoutui noiden kertomusten pohjalta, kristillisen elämän vastauksena niiden julistamiseen, on kirkkovuosi” (Talley, 235).

”Suuressa osassa kristikuntaa vielä toisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä, tämä (Kristuksen) muistaminen ei ollut sidoksissa vuosittaiseen juutalaisten pääsiäiseen vaan se oli viikoittaista viettämistä viikon ensimmäisenä päivänä, sinä sapatin jälkeisenä päivänä, jota kutsuttiin myös Kahdeksanneksi Päiväksi. Viikoittainen viettäminen oli luultavasti yleistä kaikkialla ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun taas vuosittainen ei ollut. Tähän rajaan saakka voimme sanoa, että liturginen viikko on vanhempi kuin liturginen vuosi” (Talley, 235-236).

”Joka tapauksessa jokainen juhla, jokainen sunnuntai, on ensisijaisesti ja lopultakin juurtunut pääsiäisen salaisuuteen, joka on sen kaiken keskus, eukaristiaan, joka alusta alkaen ja aina julistaa Herran kuolemaa kunnes hän tulee” (Talley, 237).

(Lähetyshiippakunnan EKA-alueen pappeinkokous Valkealassa 4.3.2014)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos