Sana liturgia on kreikkaa (leitourgia), ja sen juuret juontuvat antiikin aikaan. ”Liturgia” oli rikkaan kansalaisen tekemä (valtion vaatima tai vapaaehtoinen) palvelus asuinyhteisölleen: Esimerkiksi Koulun rakennuttaminen tai vesijohdon korjauttaminen. Kristillisessä jumalanpalveluksessa liturgi toimittaa Jumalan valtakunnan nimissä palvelustyötä seurakunnan hyväksi: ”Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina” (1.Kor 4:1). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa luterilainen kirkko tunnustaa:
”Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julkista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin.” (Apol XXIV, 243)
Klassisen liturgisen jumalanpalveluksen sisään on helpompi päästä, kun ymmärtää liturgian dialogisen luonteen Jumalan ja seurakunnan vuoropuheluna. Liturgian ”ensimmäinen liike” suuntautuu ylhäältä alaspäin: Kristus itse on läsnä sanansa ja sakramenttiensa kautta armollisena, palvellakseen seurakuntaansa armonvälineitä hoitamaan kutsutun pastorin käsien ja suun kautta. Kääntyessään seurakuntaan päin pastori edustaa Kristusta itseään. Tästä syystä litrugi myös pukeutuu liturgisiin vaatteisiin – albaan (Kristuksen lahjavanhurskaus), stolaan (Kristuksen ies) ja juhlavaan päällysviittaan eli kasukkaan. Liturgian ulkoiset muodot, polvistumiset, seisomaan nousemiset, ristinmerkki, kynttilät, kuvat ja kirkkoarkkitehtuuri palvelevat liturgian sisäistämistä: seurakunta on tullut elävän Jumalan kasvojen eteen, taivaan esikartanoihin. Siksi siellä myös käyttäydytään kunnioittavasti ja arvokkaasti.
Paavali kirjoittaa: Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa (2. Kor 5:19-20). Jokainen pastori toimittaa virkaansa eräällä tavalla Kristuksen sijassa. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää Kristuksen poissaolona. Kristus on todellisesti läsnä ja antaa konkreettisesti itsensä ja armonsa pastorin toimittamien armonvälineiden kautta.
Seurakunnan keskuudestaan kutsumana ja tehtävään asetettuna pastori hoitaa Kristuksen asettamia armonvälineitä, joiden kautta ja joissa Kristus itse opettaa, hallitsee ja jakaa lahjojaan. Liturgian ”toinen liike” suuntautuu alhaalta ylös: Jumalan toiminta meitä kohtaan synnyttää uskoa, kiitollisuutta ja halun palvella. Seurakunta vastaa Jumalan puhutteluun ja työhön kiittäen, ylistäen, palvoen, tunnustaen ja palvellen.
Yksi klassisen liturgisen jumalanpalveluksen hieno piirre on, että seurakunnan vastauskin on läpeensä Jumalan omaa sanaa – me vastaamme hänelle sanoilla, jotka hän on itse antanut psalmeissa, kiitoslauluissa (kuten Marian, Sakariaan ja Simeonin kiitosvirret Luukkaan evankeliumin alkuluvuissa) ja niissä välähdyksissä, joita meille näytetään taivaallisesta jumalanpalveluksesta (Esim. Jes 6:1-3; Luuk 2:10-14; Ilm 4:8-11). Jumalanpalveluksen lauluissa ja rukouksissa otamme huulillemme Jumalan sanat, jotta myös sydämemme ojentautuisi niiden mukaan.
Jumalanpalvelus ei kuitenkaan tule kristilliseksi jumalanpalvelukseksi vielä sillä, että sanomme jumalanpalveluksessa käytettävien sanojen olevan raamatullisia. Olisihan Raamatusta varmasti löytynyt paljon muitakin sanoja. Olennaista on se, missä järjestyksessä nämä sanat ovat ja missä asiayhteydessä ne viestivät. Jo Vanhasta Testamentista löytyy olennaisesti sama liturginen järjestys kuin meidän liturgiastamme: Jumala toimii aina ensin kansansa elämässä – puhuu, lupaa, siunaa, kutsuu ja antaa (yhäältä alas), ja siihen vastauksena ihmiset ja enkelit ottavat vastaan, uskovat, kiittävät, ylistävät ja lähtevät liikkeelle (alhaalta ylös).
Jumalanpalvelus voi rakentua pelkistä raamattusitaateista, ja silti se voi opettaa epäkristillistä, sieluja murhaavaa tekojen oppia, jos edellä kuvattu perustava Raamatullinen suunta käännetään päälaelleen. Jos ihmisen on valmistautumisellaan, kiittämisellään, avautumisellaan tai muulla omalla työllään ensin “avattava kanavat” jotta Jumala voisi tulla häntä siunaamaan, ollaan ajauduttu pois turvallisesta kristillisestä liturgiasta. Vaikka sanat sinänsä olisivat oikeita, tällaisella “valmistelurakenteella”, jossa ihmisen teot ovat ennen Jumalan tekoja ja jopa mahdollistavat Jumalan teot, viestitään, että ihmisen täytyy tehdä itsensä kelvolliseksi vastaanottamaan Jumalan lahjoja. Usko syntyy kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room 10:17). Meidän uskomme ei, Jumalan kiitos, anna Jumalan sanalle sen luovaa voimaa. Saakoon Kristuksen sana asua runsaana keskuudessamme ja vaikuttaa sekä kuulemista että uskoa!
Kts. myös Pyhän liturgian perusteet