Kysymys: ”Onko luterilaisen käsityksen mukaan olemassa syntejä, jotka saa anteeksi vain pastorille ripittäytymisen kautta (vrt. roomalaiskatolisuudessa kuolemansynnit), vai riittääkö kaikkien syntien anteeksisaamiseen oma yksityinen rukous Jumalalle, olivatpa nämä synnit miten vakavia tahansa?”
Kiitos hienosta kysymyksestä! Lähdemme liikkeelle kahdesta perusasiasta. Ensiksikin on hyvä muistaa Vähä Katekismuksen opetus siitä, että rippiin kuuluu kaksi osaa: synnintunnustus ja synninpäästö eli anteeksiantamus. Nämä ripin kaksi osaa voidaan nähdä selvästi esimerkiksi Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä: Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. (1 Joh. 1:9).
Toiseksi on hyvä muistaa myös jako kolmeen erilaiseen syntien tunnustamisen lajiin. 1. Omat määrätyt synnit ja koko syntiturmelus voidaan tunnustaa yksityisesti Jumalan edessä, kuten vaikkapa Isä meidän -rukous neuvoo tekemään. 2. Kun on rikkonut toista ihmistä vastaan, tulee häneltä pyytää anteeksi. Tähän Jeesus viittaa puhuessaan siitä, kuinka veli tekee syntiä sinua vastaan, mutta pyytää sitä anteeksi (Luuk. 17:4). 3. Jumala on antanut kirkolleen vallan antaa syntejä anteeksi tai pidättää synninpäästö. Tätä varten Kristus asetti kirkkoonsa apostolisen viran. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen: Niin Jeesus sanoi heille jälleen: ”Rauha teille! Niinkuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät.” Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ”Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut; joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidätetyt.” (Joh. 20:21–23).
Yllä kolmannessa kohdassa mainittua syntien anteeksiantamisen tai pidättämisen valtaa nimitetään avainten vallaksi. Avaimilla joko avataan tai lukitaan. Tämän vallan Taivaallinen Isä on antanut Pojalleen Jeesukselle (vrt. Matt. 9:6). Yllä siteeratussa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus puolestaan uskoo oman valtansa kirkolleen ja asettaa tässä kirkossaan apostolit avainten valtaa hoitamaan.
Kun tänä päivänä seurakunta kutsuu itselleen pastorin, joka julkisesti vihitään tai on jo vihitty apostoliseen virkaan, silloin seurakunta kutsuu tietyn miehen hoitamaan syntien päästämisen ja pidättämisen virkaa. Tietysti virkaan kuuluu muitakin tehtäviä. Muttei tule unohtaa myöskään, että näin seurakunta on kutsunut paimenen, jolle voi yksityisesti tunnustaa synnit, ja ottaa vastaan synninpäästön, kuin sen ottaisi vastaan Jumalalta itseltään.
Luterilaisuuden piirissä ei ole asetettu mitään varsinaista pakkoa yksityisripillä käymiseen. “Ripittäytymisestä olemme aina opettaneet, että sen tulee olla vapaaehtoista,” kirjoittaa Luther Isossa Katekismuksessa. Enemmän on painotettu yksityisripin lahjaluonnetta. Jumala ei halua meidän olevan epävarmoja siitä, onko juuri tämä synti anteeksiannettu. Kun saa kuulla “kohdennetun” anteeksiannon sanan, voi olla varma.
Vaikka uskonpuhdistuksen ajan seurakunnissa korostettiin ripin vapaaehtoisuutta, oli kuitenkin normaalikäytäntönä se, että ehtoolliselle aikovat menivät ripittäytymään (lauantaina) ennen sunnuntaiaamun messua. Näin ripin lahja oli aktiivisessa käytössä. Vähä Katekismus olettaakin, että ihmiset ripittäytyvät säännöllisesti, eivätkä vain, kun sydämellä on jotain erityisen painavia rikkomuksia. Katekismuksen lyhyessä rippikaavassa annetaan seuraavia esimerkkejä tunnustettavista synneistä: epärehellisyys, toisten vihastuttaminen, tehtävien laiminlyöminen, hävyttömyys, riitely, huonon esimerkin näyttäminen, sopimattomat puheet, ylihinnan pyytäminen, kiroilu.
Avaimilla voidaan avaamisen lisäksi myös lukita. Yllä siteerasin Johanneksen kirjeestä kohtaa, joka puhuu syntien anteeksiannosta. Samassa yhteydessä mainitaan myös tilanne, jossa ei tunnustetakaan syntejä: Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä… Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet (Jumalan) valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä. (1. Joh. 1:8, 10). Mikäli ihminen ei suostu tunnustamaan rikkomustaan, eikä kadu ja pyydä anteeksi, silloin ei voida käyttää päästöavainta. Katumattomalle ei julisteta anteeksiantoa. Sitomisavainta seurakunnan nimissä käyttää lopulta pastori. Pastori ei myöskään jaa ehtoollista katumattomalle, sillä ehtoollisen voi nauttia myös kelvottomasti, tuomiokseen (1. Kor. 11:27–29).
Jeesus opettaa, että katumattoman syntisen kanssa (jos tämä ei ole kuullut seurakunnan vetoomuksia) tulee toimia kuin pakanan tai publikaanin suhteen (Matt. 18:15–18). Tämän kanssa ei siis aterioida eli vietetä ehtoollista. Samoin Paavali kehottaa toimimaan rikkomuksissaan pysyvän tapauksessa, uuden liiton pääsiäisaterialla, eli ehtoollisella: Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina, niinkuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidän pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhassa hapatuksessa eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksessa, vaan puhtauden ja totuuden happamattomuudessa… minä kirjoitin teille, että jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. (1. Kor. 5:7–8, 11). Seurustelu (oikeammin: olla läheisessä yhteydessä jonkun kanssa) ja syöminen tarkoittavat tässä juuri yhteistä ehtoollisen viettoa.
Synteihin sitomisen tarkoituksena on se, että kristitty tulisi katumukseen. Taivaassa iloitaan syntisestä, joka kääntyy (Luuk. 15:7). Vaikka yleisesti voidaan sanoa, että jokainen kristitty voi julistaa toinen toiselleen anteeksiantamuksen evankeliumia, on synteihin sidotun kohdalla kuitenkin toimittava seurakunnassa hyvän järjestyksen mukaan. Tällöin katumukseen tulleen kristityn kuuluu ripittäytyä seurakunnan pastorille. Pastori antaa synninpäästön ja laskee mainitun uskovan jälleen ehtoollisyhteyteen.
Kysymyksessä viitataan vielä kuolemansynteihin. On paikalleen selventää sitä, että Roomalaiskatolisen kirkon opin mukaan on todella tiettyjä syntejä, joihin lankeamista ei voi saada anteeksi ilman papin edessä ripittäytymistä. Luterilaisuuden piirissä puhutaan kyllä kuolemansynneistä, mutta eri merkityksessä. Kuolemansynti on ennen kaikkea sitä, ettei uskota Jeesukseen ja anteeksiantamukseen: “Uskoa sana varsinaisessa merkityksessä on usko, joka suostuu lupaukseen, ja juuri tästä uskosta Raamattu puhuu. Ja koska usko ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen ja sovittaa meidät Jumalan kanssa, meidät luetaan tämän uskon kautta Kristuksen tähden vanhurskaiksi ennen kuin me rakastamme tai täytämme lakia, vaikkakin rakkaus on ehdoton seuraus. Eihän tämä usko ole toimetonta tietoa, eikä se voi pysyä kuolemansynnin rinnalla, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta, joka vapauttaa meidät kuolemasta sekä rohkaisee ja tekee eläviksi kauhistuksen valtaan joutuneet sydämet.” (Ap. IV, 113–116)
Kristityllä on tietysti se vaara, että hän ryhtyy tietoisesti elämään synnissä ilman katumusta. Tällöin on saatetaan joutua eroon uskosta. Luterilainen tunnustus näkee, että kuningas Daavid oli menettänyt uskon ja Pyhän Hengen tehdessään aviorikoksen ja määrätessään Urian surmaamisen (SO, III, 3: 43–45). Mutta kun Herra lähetti profeetta Naatanin, Daavid tuli katumukseen, tunnusti syntinsä ja sai anteeksiannon (2. Sam. 12:1–6, 7, 13).
Jokainen kristitty lankeaa jatkuvasti. Kaikki synnit ovat vakavia. Mutta kun eletään uskossa anteeksiantoon, ollaan pelastuksen piirissä. Tähän kristilliseen elämään saamme runsaan avun ja voiman evankeliumista. Yksityinen synninpäästö on erityinen evankeliumin muoto. Siinä ripittäytyjä saa kuulla synninpäästön, joka ei mene ohi. Siksi on suuri etuoikeus käyttää yksityisen ripin lahjaa säännöllisesti.
Ks. myös
Miksi tarvitsen rippiä?
