Uskonpuhdistuksen löydöt

Mistä asioista uskonpuhdistuksessa oikein oli kysymys? Mitkä olivat sen ydinkysymyksiä? Meillä on nimittäin vaarana ajautua itse asioiden ohi ja keskittyä vain epäolennaisiin kysymyksiin. Taannoin juhlittiin uskonpuhdistuksen juhlavuotta. On kuitenkin riski, että reformaation muistamisessa pyöritään vain ulkonaisissa kysymyksissä, kun itse uskonpuhdistuksen sisältö jää juhlakulissien taakse.

Eräässä juhlavuoden kirjoituksessa pohdiskeltiin ”Mikä olisi Suomi ilman Lutheria?” Tekstissä lueteltiin uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Niitä ovat mm. suomen kielen asema, koulutus ja sivistys, kansallisuusaate, hyvinvointiyhteiskunta, perheen korostaminen, tieteellinen ajattelu, kirkon ja valtion läheinen suhde, sukupuolten tasa-arvo ja työmoraali. Varmaankin uskonpuhdistus on epäsuorasti vaikuttanut kaikkeen tähän. Mutta kaikki nämä ovat vain sivuvaikutuksia, eivät itse uskonpuhdistuksen sisältöä. Onkin riski, etä luetellaan vain yhteiskunnallisia asioita, ei itse hengellistä muutosta. – Siksi meidän on syytä mennä pintaa syvemmälle ja näiden vaikutusten ”taakse”, itse sylttytehtaalle, uskonpuhdistuksen hengellisiin löytöihin.

Sitä me nyt lähdemme etsimään ja tutkimaan. Koska uskonpuhdistukseen kuuluu teesien naulaaminen, naulaan minäkin nyt omat teesini. Lutherilla oli 95 teesiä, mutta minä koetan selvitä kymmenellä. Eikä täällä varmaan olisi enää montaa lukijaa jäljellä, kun olisin päässyt 95:en teesiini. Joten kymmenen napakkaa teesiä siitä, mitkä asiat ovat uskonpuhdistuksessa olennaisia. Mitä voimme oppia 500 vuoden takaa, ja millä on merkitystä tänäkin päivänä? Ja miltä kirkkojen välinen yhteys näyttää näiden teesien valossa?

Tulet huomaamaan, että monet näistä teeseistä kuulostavat ennestään tutuilta. Tämä johtuu siitä vaikutuksesta, mikä uskonpuhdistuksella on ollut Suomenkin kristillisyyteen. 1500-luvun tilanteessa nämä väitteet saattoivat kuulostaa hyvinkin kumouksellisilta:

1. Jumalan armo Kristuksessa on pelastumisen ainoa syy ja perusta

Keskiajan uskonnollisuudessa armo ja Kristuksen sovitustyö erkaantuivat toisistaan. Armo oli vähän niin kuin kaasua, joka tulee taivaasta. Armon katsottiin auttavan ihmistä elämään Jumalan tahdon mukaan ja näin valmistautumaan pelastukseen. Armo tuli ikään kuin avuksi ihmisen omaan kilvoitteluun. Puhuttiin ennättävästä armosta ja vuodatetusta armosta ja monista muista. 

Toisaalta ajateltiin niin, että ihmisen tulee ensin tehdä voitavansa. Vasta sen jälkeen Jumala ikään kuin ”rientää hätiin” ja armollaan täyttää sen, mikä ihmiseltä jää puuttumaan (- tämä on muuten suunnilleen samanlainen käsitys armosta kuin muslimeilla). Ihmisen tulee myös valmistaa itseään armon vastaanottamiseen. Tähän kehittyi keskiajan kuluessa monia tapoja, jotka liittyivät rukouksiin, paastoamiseen, pyhiinvaelluksiin jne. Luterilaiset tunnustuskirjat sen sijaan hylkäävät suoraan ajatuksen, että ihminen voisi valmistautua armoon tai myötävaikuttamaan siihen jollakin tavoin (Yksimielisyyden ohje 2:11). 

Jos ei ihminen voi teoillaan tai ansioillaan saada armoa, niin voisiko hän kuitenkin ansaita sen uskon avulla? On tärkeä tajuta, ettei uskokaan ole mikään ansio Jumalan edessä vaan uskokin on Jumalan lahja, jonka ihminen saa evankeliumin sanasta. Tämän uskon kautta Jumalan armo ja Kristuksen sovitustyö kuitenkin luetaan ihmisen hyväksi. Usko on väline pelastuksen vastaanottamiseen. 

Pelastuksen perusta ei kuitenkaan ole uskossa. Me emme pelastu uskon tähden tai uskon ansiosta vaan uskon kautta. Pelastuksen perusta on yksinomaan Jumalan armossa. Armo ei vain tule avuksi ihmisen ponnisteluihin vaan armosta täysin riippuu se, pelastuuko ihminen vai ei.

Jumalan armoon kuuluu kaksi osaa: suosio ja lahja. Jumalalla on (mieli)suosio ihmisiä kohtaan, Hän rakastaa luomaansa ihmiskuntaa. Suosio on Jumalan mielenlaatu meitä kohtaan. Jumala on olemukseltaan armollinen. Jumala ON rakkaus (1. Joh. 4:16). 

Mutta armo on myös lahja. Tuo armon lahja on Kristus itse, Jumalan Poika ristiinnaulittuna meidän syntiemme sovitukseksi. Me emme näe Jumalan armoa emmekä Hänen suosiollisuuttaan emmekä Jumalan olemusta, mutta me näemme Kristuksen ristillä ja tajuamme: tällainen on Jumala, tätä on armo. Me pelastumme yksin tämän ristin armon ansiosta. 

Tämä tekee turhaksi kaikki ihmisen omat ponnistelut koettaa itse pelastaa itseään tai ansaita Jumalan suosiota. Jumala on suosiollinen meitä kohtaan siksi, että Hänen Poikansa on tehnyt ansiollisen teon eli kuollut ihmisten puolesta. Tämä on pelastuksen ainoa perusta, johon me emme voi lisätä mitään tai myötävaikuttaa sen saamiseen. Jumalan armo ristillä tekee kaiken meidän hyväksemme.

2. Kaikki kristillinen oppi ja elämä seisoo tai kaatuu vanhurskauttamisopin varassa

Vanhurskauttamisopilla tarkoitetaan oppia siitä, että syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta, ilman lain tekoja. Vanhurskauttamisen sisältönä on varsinkin syntien anteeksiantamus, joka on ”ahdas portti” Jumalan valtakuntaan. Tämä on koko kristillisen uskon pääkohta. Siinä on ilmaistu kaikkein tärkein asia eli se, kuinka ihminen pelastuu eli tulee kelvolliseksi Jumalan edessä.

Luther sanoo, että vanhurskauttamisoppi ”on pääkohta ja kulmakivi ja se yksin synnyttää Jumalan seurakunnan, ravitsee, rakentaa, ylläpitää ja puolustaa sitä. Ilman sitä ei Jumalan seurakunta voi pysyä pystyssä hetkeäkään. Seurakunnassa ei kukaan myöskään voi oikein opettaa eikä menestyksellisesti vastustaa ainoatakaan vastustajaa, jollei pidä voimassa tätä opinkohtaa”. 

Luther jatkaa: ”Tämä opinkohta ainoastaan pääasiallisesti erottaa kirkon muista, pakanoista ja taikauskosta. Vieläpä tämä oppi on verrattavissa koko kristinopin ja -uskon linnoitukseen ja ensiarvoiseen suojavarustukseen. Mutta jos se tulee joko hämärretyksi tai väärennetyksi tai kumotuksi, mahdotonta silloin on säilyttää opin puhtautta muissa kohdissa” (Pieper 1961, 382).

Luther antoi siis vanhurskauttamisopille aivan ratkaisevan merkityksen. Kaikki tosi kristityt uskovat siksi tämän opin mukaisesti, että synnit saadaan anteeksi Kristuksen armon ansiosta. Myöskään mitään oikeaa kristillistä kirkkoa ja seurakuntaa ei voi olla olemassa, ellei sen perustana ole armo Jeesuksessa Kristuksessa.

Roomalaiskatolisen kirkon mukaan ihminen ei kuitenkaan pelastu yksin uskon kautta vaan tarvitaan myös rakkauden kautta tapahtuvaa muutosta ihmisessä. Heidän mukaansa myöskään pelkkä syntien anteeksisaaminen ei pelasta vaan pelastumiseen vaaditaan myös pyhittyminen ja uudistuminen. Roomalaiskatolisen kirkon uusi katekismus (1992) sanoo, että ”Jumala vuodattaa ne (eli hyveet; uskon, toivon ja rakkauden) uskovien sieluihin, tehdäkseen heidät kykeneviksi toimimaan Hänen lapsinaan ja ANSAITSEMAAN iankaikkisen elämän”.

Tämä on kyllä edelleen hyvin kaukana siitä puhtaasta vanhurskauttamisopista, jonka mukaan syntinen ihminen vanhurskautetaan yksin Jumalan armosta yksin uskon kautta. Kun synnit on anteeksi annettu, me olemme taivaan kansalaisia.

3. Armonvälineet pelastavat, kun ne otetaan vastaan uskolla

Armonvälineillä tarkoitetaan Jumalan sanaa ja sakramentteja eli kastetta ja ehtoollista. Sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis armonvälineet, jotka tarjoavat ja lahjoittavat ihmiselle pelastuksen. ”Armonvälineet” ovat siis välineitä, joita Jumala käyttää armonsa välittämiseen. Kaikkien armonvälineiden sisältö on periaatteessa sama eli Kristus. Kristus on läsnä ja vaikuttaa näissä välineissä. Hän on todellisesti läsnä Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa.

Tähän saakka katoliset ja luterilaiset ovat suunnilleen samaa mieltä. Katolisten mukaan armonvälineet vaikuttavat kuitenkin myös ilman vastaanottajan uskoa. Ne vaikuttavat tehtynä tekoja. Esimerkiksi kaste tuo pelastuksen, vaikkei ihminen uskoisikaan. 

Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnissa, taas ajatellaan, että Jumala voi pelastaa ihmisen ilmankin näitä välineitä. Voidaan toki ajatella, että evankeliumin julistus on yhteydessä uskon syntymiseen, mutta Jumalan sanaa ei nähdä armonvälineenä, puhumattakaan kasteesta tai ehtoollisesta.

Luterilainen linja on keskitie. Ilman armonvälineitä ei synny uskoa eikä kukaan pelastu. Pyhä Henki tosin voisi toimia niiden ulkopuolellakin, mutta Jumala on Sanassaan ilmoittanut toimivansa juuri näiden välineiden kautta. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastua ilman uskoa. Usko ottaa vastaan Jumalan armon, jota välineet pitävät esillä ja tuo niiden luo. Siksi Luther korosti uskon suurta arvoa ja merkitystä.

4. Kristitty on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas

Uskonpuhdistuksen suuria löytöjä oli tämä kristityn ihmisen tilan määritteleminen: hän on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas. Se tarkoittaa sitä, että syntinen ihminen julistetaan / luetaan Jumalan edes vanhurskaaksi Kristuksen ansiosta. Olemukseltaan hän kuitenkin säilyy elämänsä ajan syntisenä. Synti on ihmisen olemuksessa, ei vain teoissa, sanoissa ja ajatuksissa.

Katolinen kirkko ei koskaan ole hyväksynyt tätä oppia. Heidän mukaansa kaste poistaa ihmisen syntisyyden, ei vain syyllisyyden. Ihmiseen jää katolisten mukaan jonkinlainen taipumus pahuuteen, mutta sitä ei kuitenkaan kutsuta syntisyydeksi. Katoliset uskovat myös, että pyhät ihmiset voivat edetä pyhittymisessä niin pitkälle, ettei synti enää vaikuta heissä. 

Kristikunnan toisella laidalla, nk. vapaissa suunnilla / reformoidussa kristillisyydessä synti ymmärretään usein vain pahoina tekoina ja tuhovoimana, ei ihmisen olemukseen kuuluvana asiana. Siksi he kieltävät myös perisynnin olemassaolon. Joissakin näissä kirkkokunnissa uskotaan myös siihen, että ihminen voi saavuttaa elämänsä aikana jopa synnittömyyden.

Sekä katoliset että reformoidut ovat siis melko optimistisia ihmisen mahdollisuuksien suhteen. Luterilaisuudessa sen sijaan synti nähdään syvempänä ja sitkeämpänä voimana. Se kuuluu ihmisenä, myös kristittynä elämiseen maan päällä. Tätä voisi väittää pessimistiseksi käsitykseksi, mutta itse asiassa se on realismia. Kokemus todistaa tämän opin todeksi. Siksi tämä oppi kristityn samanaikaisesta syntisyydestä ja vanhurskaudesta on myös hyvin lohdullinen ja armollinen. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme. Eikä meidän tarvitse käyttää voimiamme siihen, että koetamme tehdä itsestämme synnitöntä. Sen sijaan saamme aina uudelleen pukeutua Kristuksen lahjavanhurskauteen, lainavaatteisiin. Ne peittävät meidän häpeällisen syntisyytemme Jumalan edessä.

5. Pyhä Henki toimii armonvälineiden kautta 

Puhuimme jo aikaisemmin siitä, että Jumalan Pyhä Henki voisi kyllä toimia missä haluaa. Varsinkin nykyisin on liikkeellä opetusta, jonka mukaan Pyhä Henki laskeutuu vaikkapa siten, että ihmiset ylistävät, kohottavat kätensä, rukoilevat palavasti tai laulavat tuntikausia ylistyslauluja. Näin Pyhä Henki saadaan tulemaan ihmisten luo (vaikka se lähinnä näyttääkin tunteiden nostattamiselta).

Luterilaisten uskonpuhdistajien opetus oli aivan toinen. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: ”Sanassa ja sakramenteissa, niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon – missä ja milloin Jumalan sen hyväksi näkee”. Näitä armonvälineitä puolestaan seurakunnassa hoitaa ”evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka” (§ V).

Sen sijaan oppi jonkinlaisesta ”suorasta” Pyhän Hengen toiminnasta kielletään : ”Me hylkäämme ja torjumme … hurmahenkien harhan, kun he kuvittelevat, että Jumala vetää ihmisiä luokseen sekä valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa heitä käyttämättä mitään välineitä, siis ilman että ihminen kuulee Jumalan sanaa ja käyttää pyhiä sakramentteja” (Yksimielisyyden ohje 2:6).

Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat siis ne välineet, joilla Pyhä Henki ”ajaa sisään” ihmisen elämään. Jos ihminen haluaa pelastua, hänen tulee siis saada kuulla Jumalan sanan puhdasta julistusta ja tulla kastetuksi. Ehtoollinen ei sen sijaan ole uskovaksi tulemisen vaan uskossa pysymisen väline ja sakramentti. Niiden kautta Pyhä Henki tekee jatkuvasti uudistaa ja pyhittävää työtään meissä.

Luterilainen kirkko hyväksyy vain kaksi sakramenttia, toisin kuin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko. Kyse on kuitenkin enemmänkin siitä kuinka sakramentit määritellään. Luterilaisen määrittelyn mukaan vain kasteeseen ja ehtoolliseen sisältyy Kristuksen nimenomainen käsky ja vain niissä Jumalan sanaan liittyy myös aine (vesi, leipä ja viini). Näin ei ole mirhalla voitelussa, konfirmaatiossa, ripissä, avioliittoon vihkimisessä, papiksi vihkimisessä eikä viimeisessä voitelussa. 

6. Jumalan lain ja evankeliumin puhdas saarna ovat kirkon toiminnan ydin

Joskus 1990-luvulla oli sellainen hokema, että ”koska ihmiset eivät tule kirkkoon, niin kirkon pitää mennä ihmisten luo”, pitää ”jalkautua”. Sitä sitten koetettiin toteuttaa vaikkapa niin, että papit menivät kapakkaan. Ei kuitenkaan ajateltu loppuun saakka sitä, mitä sen jalkautumisen pitäisi tarkoittaa. Eihän se riitä, että pappi menee kapakkaan. On siellä pappeja ennenkin nähty. Olennaistahan olisi se, että Kristus menisi kapakkaan. Kristus tulee johonkin paikkaan Jumalan sanan kautta (myös sakramentissa Kristus tulee Sanan kautta). Jos papilla on Jumalan sana puhtaana mukanaan, silloin Kristus toki voi tulla vaikka kapakkaan. 

1990-luvulla erään seurakunnan nuorisotyöntekijä sanoi minulle, että ”ei ne lapset ja nuoret mitään Raamatun opetusta kuuntele. Tärkeintä on se, että he saavat myönteisiä kokemuksia seurakunnasta”. Siinä taas ovelalla tavalla sivuutettiin Jumalan sana ja luultiin, että kirkko voi toimia jotenkin itsessään, ilmankin Sanaa.

Kaikkien tällaisten harharetkien vuoksi on tärkeä muistuttaa aina tästä ydinasiasta: vain puhdas Jumalan sanan saarna vetää ihmisiä Jumalan luo, valaisee, vanhurskauttaa ja pelastaa ihmisiä (Yksim. ohje 2:6). Pelastuminen on mahdotonta, ellei Jumalan sanaa julisteta puhtaasti ja oikein. Jumalan sana synnyttää ihmisessä uskon ja usko tarttuu Kristuksen sovitustyöhön. Näin ihminen pelastuu.

Ilman Jumalan sanan puhdasta saarnaa ei ole sielujen pelastusta eikä ennen pitkää myöskään Kristuksen kirkkoa.

7. Kirkko on pyhien yhteisö

Hämmentävää kyllä tämä Tunnustuskirjoista nouseva teesi kuulostaa monien korvaan nykyään epäluterilaiselta, jotenkin hurmahenkiseltä. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan: ”Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen’” (Schmalkaldenin opinkohdat 12). 

Roomalaiskatolinen kirkko korostaa kovasti kirkon virkaa, sakramentteja ja kirkon rakenteita. Vapaissa suunnissa taas painopiste on uskovissa ihmisissä ja heidän toiminnassaan. Luterilaisuus saavuttaa tässäkin tasapainon näiden välille. Tunnustuskirjojen mukaan kirkko ei ole ”sellainen yhteisö, joka rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan … vaan se on ensisijassa uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Se on todella ”pyhien yhteisö”, ja nimenomaan tätä ilmausta Tunnustuskirjat käyttävät: ”Kirkko sanan varsinaisessa merkityksessä on niiden pyhien yhteisö, jotka todella uskovat Kristuksen evankeliumin ja joilla on Pyhä Henki” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.28). Ulkonaisesti kirkkoon kuitenkin kuuluu myös ”teeskentelijöitä ja jumalattomia”, jotka eivät kuitenkaan ole todellisesti Kristuksen kirkon jäseniä. – Tämä on luterilainen käsitys seurakunnasta, mutta sitä ei kuule kovin usein julistettavan saarnatuoleista.

Pyhien yhteisö ei kuitenkaan tarkoita itsessään pyhien, vielä vähemmän hyvien yhteisöä. Tuo nimitys ”pyhien yhteisö” tarkoittaa sellaista yhteisö, jonka jäsenillä on yhteys Pyhään eli Jumalaan. (Näin Werner Elert selittää tuota termiä kirjassaan Ehtoollinen ja kirkollinen yhteys varhaiskirkossa, saks. 1985, suom. 2013).

Yhteys Pyhään ei ole mahdollista ilman välineitä, armonvälineitä. Siksi Tunnustuskirjat sanovat, ettei kirkko ole vain uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä vaan sillä on myös ”ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen” (Augsburgin tunnustuksen puolustus VII/VIII.4. Kirkko ei ole siis vain uskovien yhteisö vaan se voidaan ennen muuta tunnistaa siitä, että siellä julistetaan evankeliumia puhtaan opin mukaan ja sakramentit toimitetaan niin kuin Kristus on ne Sanassaan säätänyt. 

Usein onkin parempi ettemme liikaa tuijota sitä, minkälaisia ihmisiä seurakunnassa on. Siinä joutuu usein pettymään. Mutta kun Kirkon Herra on siellä läsnä Sanassaan, kasteessa ja ehtoollisessa, silloin saamme odottaa paljon. Ne eivät ole vain ulkonaisia merkkejä, vaan niissä Jumala on ihmisen kohdattavissa.

8. Hyvät teot ovat välttämättömiä – mutta eivät pelastumiseen

Luterilaisuutta syytettiin alusta lähtien siitä, että se vie pois pohjan hyvien tekojen tekemiseltä. Jos ei teoilla ole mitään merkitystä pelastumisen kannalta, miksi ihminen tekisi mitään hyvää. Roomalaiskatolisten mukaan tämä johtaa vain itsekkyyteen ja lähimmäisen unohtamiseen. – No, näin on varmaan joskus käynytkin, kun luterilainen oppi hyvistä teoista on ymmärretty väärin.

Luterilaisen uskon mukaan hyvät teot ovat välttämättömiä, mutta eivät pelastumisen kannalta. Hyvän tekeminen kumpuaa siitä, että me ymmärrämme Kristuksen tehneen ja tekevän meille koko ajan valtavan paljon hyvää. Ennen muuta hän antaa meidät monet syntimme jatkuvasti anteeksi.

Siksi mekin haluamme armahtaa lähimmäisiämme ja tehdä heille hyvää. Tällainen tekeminen ei kuitenkaan kumpua laista vaan evankeliumista. Se ei ole pakkotyötä vaan vapaaehtoista. Aina se ei toki ole mukavaa eikä meidän itsekäs mielemme haluaisi aina tehdä muille hyvää. Pyhä Henki ohjaa kuitenkin uskovaa hyviin tekoihin ja antaa niihin voiman ja taidon. 

Teot eivät edellä uskoa vaan ne seuraavat sitä. Tekoja ei myöskään saa sekoittaa uskoon eikä pelastukseen, vaan ne ovat uskon hedelmiä. Jos uskova ei kuitenkaan tee mitään hyvää, silloin voidaan epäillä hänen uskonsa aitoutta. Tunnustuskirjoissa sanotaan, että ”usko ei ole oikea vaan väärä, jos sen seurauksena ei ole hyviä tekoja” (Schmalkaldenin opinkohdat 13:4). Hyvät teot todistavat uskosta. Aina kuitenkaan itse emme edes huomaa hyviä tekojamme, koska niitä tekee Kristus minussa eikä minun lihani, ”vanha aatamini”.

9. Jokaisella ihmisellä on Jumalan tarkoittama kutsumus

Ajatus kutsumuksesta (saks. Beruf) on nykyisessä muodossaan Lutherin keksintö. Tätä ei moni tiedä.

Roomalaiskatolisessa kirkossa arvostettiin suuresti papin ja varsinkin munkin ja nunnan kutsumusta. Ihminen saavuttaa muka korkeimman hengellisyyden silloin, kun hän luopuu tästä maailmasta ja omistautuu täysin Jumalalle. Tällöin hän pyhittyy ja vapautuu niistä maailman himoista, jotka vaivaavat tavallisessa elämässä eläviä ihmisiä. Tämän vuoksi myös naimattomuutta pidettiin suurena hyveenä.

Luther käänsi tämän asetelman ylösalaisin. Suurin ja tärkein tehtävä tapahtuu aina ihmisten parissa, arkisessa työssä. Jumala on luonut koko maailman ja asettanut ihmiset viljelemään ja varjelemaan tätä maailmaa. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa tässä työssä Jumalan työtovereina. Siksi kaikki rehellinen työ on Jumalan palvelemista ja lähimmäisen rakastamista. Tärkeää on löytää tämä oma kutsumuksensa ja hoitaa sitä uskollisesti ja hyvin. 

Tällä tuli olemaan suuri vaikutus länsimaissa. Kaikkea työtä alettiin ajatella samanarvoisena. Teet arvokasta työtä, olitpa kotiäiti, maanviljelijä, tehdastyöläinen, opiskelija, pappi tai maallikko. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä papiksi ollakseen arvokkaita. Jokaisen tulee tehdä sitä työtä, mihin Jumalan hänet kutsuu.

Ajatus kutsumuksesta on hiipunut viime vuosikymmenien aikana. Tämä johtaa siitä, että kutsumukseen sisältyy ajatus siitä, että on Joku, nimittäin Jumala, joka kutsuu johonkin tehtävään. Kun usko Jumalaan häipyy, häipyy myös ajatus kutsumuksesta. Sen seuraukset me näemme työelämässä. Vastuuntunne vähenee, kun ei enää ole sitä suurta Työnantajaa, jolle koetaan olevamme jopa ikuisessa vastuusta leiviskämme hoitamisesta. Työt hoidetaan aina vain leväperäisemmin ja suurpiirteisemmin. Terve ammattiylpeys häviää. Tässäkin näkyy siis kristillisyyden ja luterilaisuuden vaikutuksen oheneminen.

10. Esivaltaa tulee kunnioittaa – mutta ei enemmän kuin Jumalaa

Luterilaisia on syytetty siitä, että he tottelevat kyselemättä valtiovaltaa. Saksalaiset eivät nousseet Hitleriä vastaan, vaan noudattivat tämän hirveitä päätöksiä jopa kansanmurhasta. Eikö juuri luterilaisuudessa ole korostettu alamaisuutta esivallalle?

Tämä pitää paikkansa tiettyyn rajaan saakka. Luther puhuu kyllä paljon siitä, että esivalta on Jumalan asettama eikä se kanna turhaan miekkaa. Tässähän hän vain toistaa Paavalin opetusta asiasta. Lutherin mukaan ”esivaltaa ja miekkaa on pidettävä yhtä suuressa arvossa kuin aviosäätyä tai maanviljelystä ja muuta Jumalan säätämää työtä” (WA 11,257-258; En minä kuole – vaan elän 1967, 47). Maallinen esivalta oli siis Lutherin mukaan Jumalan asettama järjestys.

Mutta mihin sitä tarvitaan? Luther sanoo: ”Kun nyt (esivallan) miekka on kaikelle maailmalle erittäin tarpeellinen ja hyödyllinen rauhan säilyttämiseksi, syntien rankaisemiseksi ja pahantekijöiden hillitsemiseksi, niin kristittykin alistuu täysin alttiiksi miekan herruuteen. Hän maksaa veronsa, kunnioittaa, auttaa ja palvelee esivaltaa ja toimii kykynsä mukaisesti valtiovallan eduksi, jotta se pysyisi voimassa ja saisi osakseen kunnioitusta ja pelkoa, vaikkakaan hän itse ei tarvitse siltä mitään. Sillä hän katsoo vain sitä, mikä on hyvää ja hyödyllistä toisille” (WA 11,253; En minä kuole – vaan elän, 1967, 49). Valtiovalta ylläpitää siis järjestystä ja huolehtii ihmisten tarpeista – tai näin sen ainakin tulisi tehdä.

Mutta esivallallakin on rajansa. ”Sen ei tule mestaroida uskoa ja Jumalan sanaa, vaan pahoja tekoja”, sanoo Luther. Valtiovalta ei voi puuttua sielun asioihin: ”Sielu ei kuulu keisarin valtapiiriin. Hän ei voi sitä johtaa eikä opettaa … ei sitoa eikä päästää … Mutta ruumista, omaisuutta ja kunniaa kohtaan keisari voi menetellä niin, sillä ne kuuluvat hänen valtapiiriinsä” (WA 11, 265-266, En minä kuole – vaan elän, 1967, 50).

Valtiovalta voi siis käsitellä vain ulkonaisia asioita, mutta ei ihmisen sisimmän asioita, ei omantunnon eikä uskon kysymyksiä. Jos se tunkeutuu sinne, se ylittää valtuutensa. Sellaiseen kristityn ei tarvitse koskaan suostua. 

Saksalainen pappi Dietrich Bonhoeffer joutui natsi-Saksassa tällaiseen kuuliaisuuden ja kapinoimisen ristiriitaan. Olisiko luvallista tappaa Hitler vai ei? Bonhoeffer vastasi syvällisen arvioinnin jälkeen tähän myöntävästi. Suuremman tuhon välttämiseksi kristitty voi joskus asettua esivaltaa vastaan. Itse hän tosin ei osallistunut Hitlerin murhayritykseen, mutta monet hänen lähipiiriinsä kuuluvat (mm. veli ja lanko) osallistuivat; ja saivat maksaa siitä hengellään.

Alistuminen sellaisiin esivallan päätöksiin, jotka ovat Jumalan tahdon vastaisia, ei luterilaisuuden mukaan ole oikeaa kuuliaisuutta esivaltaa kohtaan.

*****

Paljon muutakin löytöjä voi tehdä uskonpuhdistuksen äärellä. Toivon, että sinäkin jatkat niiden etsimistä, löytämistä ja niiden varassa elämistä!

Ks. myös uskonpuhdistuksen vaiheet.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos