Kysymys
Miksi luterilaisissa Jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia vaan virsiä? Kieltääkö sen joku, vai onko kyse pelkästä perinteestä? Esimerkiksi Hillsongilla, Bethel-musicilla on loistavia kappaleita, joita on myös käännetty suomeksi.
Tämän aiheen käsittely vaikuttaa mielekkäältä jakaa kolmeen osaan. Vastauksessani luon ensiksi katsauksen ylistysmusiikki-sanan määrittelyyn. Toiseksi tarkastelen aihetta ylistyslaulujen tekstisisällön näkökulmasta. Kolmanneksi ja viimeiseksi lausun vielä ehdotuksen musiikkityylien sisältämien viestien vaikutuksesta siihen, miten käsillä oleva asia on monissa luterilaisissa seurakunnissa ratkaistu.
Aluksi tarkastellaan siis lyhyesti sitä, mitä ylistysmusiikki-sanalla voidaan tarkoittaa. Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi näkökulmaa. Esimerkiksi evankelikaalisen kristillisyyden sekä nk. vapaiden suuntien piirissä ylistysmusiikki -sanalla on ainakin viimeisten parin–kolmenkymmenen vuoden aikana tarkoitettu usein aivan tietynlaiseen pop- tai rock-ilmaisuun perustuvaa musiikkia, johon liittyvissä lyriikoissa paino on sananmukaisesti Jumalan ylistämisessä. Tällaisen jumalanpalvelusmusiikin pioneereja ovat olleet esimerkiksi juuri kysymyksessä mainitun australialaisen Hillsong Churchin musiikkiryhmät. Mikäli ylistysmusiikki-sanalla viitataan tämäntyyppiseen jumalanpalvelusmusiikkiin, näyttää kysymykseen sisältyvä väite osuvan oikeaan: luterilaisissa jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia – ainakaan yleensä.
Kuitenkin mikäli asiaa katsotaan hieman toisesta näkökulmasta, voitaisiin esittää seuraava tarkentava kysymys: eikö luterilaisissa jumalanpalveluksissa oikeastaan soiteta ja lauleta juuri ylistysmusiikkiakin? Tarkkaavainen messuvieras voinee melko helpostikin todeta ainakin seuraavat asiat: Ensiksi, klassisessa jumalanpalvelusliturgiassa seurakunta laulaa useitakin ylistyslauluja Jumalalle. Näitä ovat ainakin päivän psalmi, kunnia ja kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle, Pyhä-hymni, Simeonin kiitosvirsi, sekä messun lopussa laulettava ylistys. Lisäksi monet virret sisältävät paljonkin Jumalan ylistystä. Toiseksi, niin messun liturgian laulut kuin virret ovat monin paikoin Jumalan omaa sanaa tai vähintäänkin nousevat Jumalan sanasta.
Toisin kuin joskus kuulee arveltavan, perinteisen jumalanpalvelusliturgian keskuksessa ei ole kaavamaisuuteen tai ulkoisiin muotomenoihin mieltyneiden kirkonmiesten miellyttäminen vanhahtavien ja kankeiden sanamuotojen toistamisen myötä. Liturgian keskuksessa on Jumalan oma sana, lopulta itse persoonallinen Sana, Kristus, joka ulkoisen sanansa kautta tulee seurakuntansa keskelle, palvelemaan omiaan lahjoillaan. Tästä katsantokannasta käsin voitaisiin kysyä: mikä voisi olla suuremman ylistyksen antamista Jumalalle kuin se, että Hänen pyhä sanansa saa runsaana asua seurakunnan keskellä ja pyhittää sen (Kol. 3:16)? Mikäli asia ymmärretään näillä tavoin, on mahdollista esittää, että nimenomaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia, joskaan ei ehkä populaaria sellaista.
Toiseksi kysymystä ylistysmusiikin käyttömahdollisuudesta päästään tarkastelemaan lauluihin kirjoitettujen tekstien näkökulmasta. Pitää paikkansa, että nykyaikana suositun ylistysmusiikkigenren piiristä on mahdollista löytää monia kappaleita, joiden sanoma julistaa Kristusta ja muutenkin lausuu oikein kristillisen uskon keskeisiä totuuksia. Yksittäisenä tarkkailijana olen ollut myös huomaavinani, että joidenkin merkittävien ylistysmusiikkiryhmien lauluissa sanoma Kristuksen ristinkuolemasta ja siihen perustuvasta syntien sovituksesta on kuluvalla 2010-luvulla saanut enemmän tilaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Tätä suuntausta on tietenkin tervehdittävä ilolla.
Samalla on tarpeen huomauttaa, että kaikkien hengellisten laulujen tekstit ovat väistämättä yhteydessä tietynlaiseen jumaluusopilliseen linjaan. Tämä koskee niin perinteisiä virsiä kuin populaaria ylistysmusiikkiakin. Ei olekaan hämmästyttävää, että evankelikaalisen teologian piirissä syntyneiden ylistyslaulujen tekstit heijastavat useimmiten nimenomaan evankelikaalista käsitystä esimerkiksi siitä, miten ihminen pelastuu. Siten näissä piireissä suositun ylistysmusiikin sanoitukset painottavatkin usein vaikkapa uskonratkaisun tekemistä taikka ihmisen omaehtoista antautumista Jumalalle. Samalla lyriikoissa jää helposti sivuosaan tai jopa kokonaan syrjään se raamatullinen ja luterilainenkin opetus, jonka mukaan Kristus haluaa tarjota syntisille anteeksiantamuksen sekä pelastuksen lahjansa objektiivisella tavalla, tietyssä paikassa ja muodossa, sanassa ja sakramenteissa. On tosin myönnettävä, että esimerkiksi Hillsong Churchin lauluissa on painotettu paljonkin Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa in this place (”tässä paikassa”), siis kristittyjen ylistyskokouksessa. Kuitenkin tällöinkin tekstit jättävät useimmiten epäselväksi, mihin Hengen läsnäolo tai työ ”tässä paikassa” perustuu. Rivien välistä on kuultavissa, että sen ajatellaan perustuvan seurakunnan ylistyssuoritukseen, ei niinkään siihen, että Jumala meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden sitoo itsensä ja työnsä ulkoiseen, saarnattuun ja sakramenteissa jaettuun sanaansa.
Toinen populaarien ylistyslaulujen sanoituksiin liittyvä kysymys koskee niitä vaikutuksia, joita pop-genrellä ylipäätään on tekstien kirjoittamiseen: vaikka kevyen musiikin maailmassa on toki olemassa monenlaisia ja -muotoisia lauluja, ei liene kohtuutonta esittää, että tälle musiikkityylille tyypillisessä tekstitystavassa laulujen sanat yleisesti ottaen laaditaan kohtuullisen tiivistettyyn, monesti vielä itseään toistavaan muotoon. Koska myös nykyaikainen ylistysmusiikki ammentaa vaikutteensa paljolti nimenomaan populaarimusiikin piiristä, ei ole yllättävää, että jo kyseinen tyylisuunta itsessään näyttää ohjaavan ylistyslaulujen sanoittajia huomattavasti suppeampaan ilmaisuun, kuin mitä esimerkiksi menneiden vuosisatojen virsirunoilijoilla tavataan.
Lyriikoiden kompakti muoto sinänsä ei tietenkään ole mikään ongelma. Pikemminkin populaarien ylistyslaulujen heikkoutena voidaan nähdä se seikka, että useimmiten niiden tekstit suppeudessaan sisältävät yksinkertaisesti paljon vähemmän Jumalan sanaa kuin perinteisten virsien sanat. Lisäksi sen sijaan, että sanoitukset keskittyisivät Jumalaan tai etenkin Hänen armolliseen työhönsä ihmisten pelastamiseksi, niiden päähuomio kääntyy usein enemmän ylistäjiin itseensä sekä heidän työhönsä Jumalan korottamiseksi tai kunnioittamiseksi. Mitä ilmeisimmin tällainen suuntaus tulee ymmärrettäväksi jo kyseessä olevien yhteisöjen teologiasta käsin, mutta epäilemättä myös pop-sanoituksille ominaisesta omien tunteiden ja kokemusten sentimentaalisesta vuodattamisesta käsin. Toki tunteilullekin on oma paikkansa Jumalan luomassa maailmassa! Tämä paikka ei kuitenkaan ole kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa.
Edellä mainittuun asiaan liittyy myös se tietynlainen ”ajattomuus”, joka on ominaista monien protestanttisten kirkkokuntien teologialle sekä sitä kautta myös niiden piirissä syntyneiden ylistyslaulujen sanomalle. Joissakin näistä kirkkokunnista ei nähdä tarpeelliseksi keskittyä kirkollisten juhlien viettoon saati asettaa tietyille pyhäpäiville tiettyjä teemoja taikka aiheita. Sanotaan esimerkiksi, että Raamattu riittää. Uskonpuhdistuksen keskeinen periaate, sola scriptura (”yksin Raamatulla”) onkin reformaation vasenta siipeä edustavassa kristillisyydessä ymmärretty usein siten, että kunhan Raamattua vain luetaan, mitään muuta ei tarvita. Esimerkiksi kalvinismin piirissä ei välttämättä vietetä mitään erityisiä juhlapyhiä, esimerkiksi joulua. Näin on juuri siksi, että pelkän Raamatun katsotaan riittävän. Tätä käsitystä heijastelee myös näiden tunnustuskuntien jumalanpalvelus, joka pysyy kohtuullisen samankaltaisena ajankohdasta riippumatta. Tällainen ”ajanlaskuton” jumalanpalvelus opettaa kuitenkin seurakunnalle väistämättä, että ajallinen on vähemmän merkittävää. Se on jotakin heikompaa ja huonompaa, josta on koetettava päästä nousemaan siihen, mikä on ikuista. Implisiittinen opetus on, että pääasiassa jumalallinen ja ikuinen on hyvää ja täydellistä. Sanassaan Jumala kuitenkin ilmoittaa, että Hän lähetti ikuisen Poikansa nimenomaan ihmiseksi, vieläpä tiettyyn aikaan ja paikkaan, tekemään myös työnsä tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Näin Jumala teki siksi, että me ihmiset olemme sidottuja Hänen luomansa maailman ajallisuuteen ja paikallisuuteen.
Tämä asia liittyy myös ja nimenomaan käsillä olevaan kysymykseen ylistysmusiikin käytöstä. Populaarien ylistyslyriikoiden taustalla on usein edellä mainitun kaltainen käsitys, jonka mukaan kristillisessä opetuksessa ja elämässä keskeistä on lähinnä yksittäisen ihmisen sisäinen suhde Jumalaan ja Hänen palvontansa, eivät niinkään Jumalan teot ajassa ja paikassa. Jos joitakin poikkeuksiakin saattaa olla, kuitenkin vain harvat ylistyslaulut on laadittu kuvaamaan Kristuksen historiallisen työn eri vaiheita sillä tavalla, että ne soveltuisivat selkeään ja koko Raamatun ilmoitusta rikkaasti peilaavaan julistukseen joulusta, loppiaisesta, Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ylösnousemuksesta ja vaikkapa taivaaseen astumisesta. Sen sijaan monet näistä lauluista julistavat eräänlaista ajasta irralleen pyrkivää ja siksi myös kirkkovuodetonta teologiaa, joka jättää seurakunnalle annettavan, pelastushistoriaa koskevan opetuksen ja julistuksen ohueksi, vieläpä ihmiskeskeiseksi.
Vaikuttaa tarpeelliselta mainita vielä laulujen uutuudesta ja vanhuudesta. Joskus on nimittäin huomautettu, että vanhojen virsien sijaan jumalanpalveluksessa olisi parempi käyttää tuoreempia, nykyihmiselle sopivampia lauluja. Vastauksena voidaan ehdottaa seuravaa: Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä ei laulujen vanhuus toki olekaan mikään erinomaisuuden kriteeri sinänsä, otetaanhan luterilaisessakin perinteessä käyttöön uusia, hyviä virsiä ja virsikirjoja. Ei myöskään laulujen uutuudessa sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, ovathan vanhatkin virret olleet joskus uusia. Monissa tapauksissa luterilaiset pitäytyvät vanhempiin virsiin yksinkertaisesti siitä syystä, että juuri niiden sanoma on kestänyt Jumalan sanan koettelun, ja vuosisatojen kuluessakin säilyttänyt paikkansa seurakunnan opetuksen, ylistyksen ja kiitoksen välineenä. Sen sijaan näiden sanalla koeteltujen laulujen kertakaikkinen vaihtaminen uuteen ylistysmusiikkiin on usein käytännössä johtanut seurakunnan kyllä laulamaan trendikkäitä – tai ainakin trendikkyyttä tavoittelevia – lauluja, mutta sellaisia, joista voi jo niiden tekstien perusteella aavistella, etteivät ne ole vielä ehtineet saada osakseen paljoakaan terveellistä arviointia Jumalan sanallisen ilmoituksen äärellä.
Kolmanneksi käsitellään vielä eri musiikkityylien käyttämistä jumalanpalveluksessa. Populaariin ylistysmusiikkiin pitäytyvien seurakuntien opetuksessa painotetaan usein sitä seikkaa, että Raamattu kehottaa kristittyjä käyttämään kaikenlaisia eri soittimia Jumalan ylistämisessä (Ps. 150). Sen vuoksi musiikin toteutuksessa käytetäänkin usein monen hengen yhtyeitä lukuisine eri instrumentteineen ja niiden erilaisine käyttötapoineen. Tämä on sinänsä erinomaisen hyvä ja suositeltava asia! Ei luterilaisenkaan jumalanpalvelusmusiikin tarvitsisi välttämättä rakentua ainoastaan tutuksi tulleen urkusäestyksen ympärille. Itse asiassa jo Martti Luther rohkaisi oman aikansa kirkkomuusikoita uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiinkin perinteisen kuorolaulun lisäksi monia niistä soittimista, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja.
Toisaalta samalla voidaan ehdottaa, että pop-rock-tyyliin sisältyy myös tiettyjä kulttuurisia kysymyksiä, joiden vuoksi populaarin ylistysmusiikin yhtyeformaattia ei varauksetta voi suositella sellaisenaan sovellettavaksi luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Yksi näistä kysymyksistä koskee niitä viestejä, joita musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan: Jokainen musiikkityyli jo itsessään tuo kuulijoidensa mieliin tiettyjä asioita. Nämä assosiaatiot saattavat toki olla hieman erilaisia kuulijasta ja ympäröivästä kulttuurista riippuen. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin arvella, että esimerkiksi trendikäs radiosoittopop synnyttää kuulijassa erilaisen mielikuvan kuin vaikkapa wienervalssi. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle kaikkiin niihin mielikuviin, joita populaarimusiikki länsimaisen ihmisen mielessä saattaa mahdollisesti synnyttää, voidaan esimerkkinä sanoa seuraavaa: Pop- tai rock-ilmaisuun liittyy lähes väistämättä ajatus esiintyjän ja yleisön suhteesta. Kun ylistyksenjohtaja rock-yhtyeineen asetetaan kirkkosalin etuosaan, seurakunnan eteen, ei ole sattumaa, että käytännössä seurakunta alkaa usein käyttäytyä samankaltaisella tavalla kuin rock-konsertin yleisö. Tällaisissa jumalanpalveluksissa tai ylistyskokouksissa ei ole tavatonta nähdä jopa sellaista artistin palvontaan viittaavaa käytöstä, joka tälle kontekstille on tyypillistä. Tällöin kuitenkin käy helposti niin, että huomion keskipiste siirtyy pois Kirkon Päästä, Kristuksesta. Toiseksi ja samalla seurakuntalaisten aletaan helposti nähdä kuuluvan eri kategorioihin, tähtiesiintyjiin ja yleisöön. Kukaan ei tällaista yleensä kylläkään selväsanaisesti opeta, mutta valittu muoto hoitaa tämän opetustehtävän sanoittakin.
Tällaisen muodon sisältämiä viestejä on vaikeaa sovittaa yhteen sen raamatullisen kuvan kanssa, jossa Kristus on seurakunnan Pää, joka elävöittää, ravitsee, hoitaa ja johtaa kristittyjä, kirkkoruumiinsa jäseniä, jotka puolestaan eri tehtävineenkin ovat keskenään samalla viivalla Hänen yhteydessään. Uskallan väittää, että tätä viimeksi mainittua raamatullis-luterilaista käsitystä Kirkon olemuksesta ja jumalanpalveluksen olennaisesta sisällöstä palvelisi huomattavasti paremmin se historiallinen tapa, jossa seurakunnan kanttori ja säestäjä on asetettu jollakin tavalla muun seurakunnan keskelle tai jopa sen taakse, vaikkapa urkuparvelle. Tällä tavalla musiikin ja laulun johto saisivat olla sillä paikalla, jolle ne kuuluvat, evankeliumin palvelijoina ja koko seurakunnan yhteisen laulun tukena.
On toki myönnettävä, ettei urkujen soittokaan ole vapaa viestinnällisestä painolastista. Joskus kuuleekin aivan oikein muistutettavan, että antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa urkujen soitto liittyi usein pakanallisiin menoihin. Kuitenkin melko turvallisesti voidaan ehdottaa, että nykyaikana urkumusiikki lienee paljolti vapautunut tällaisesta painolastista, joka kristillisestä näkökulmasta epäilemättä näyttäytyykin negatiivisena. Niin länsimaissa kuin muuallakin maailmassa urkujen soitto synnyttänee assosiaation lähinnä kristillisen kirkon elämään. Sen vuoksi on myös mahdollista olettaa, että juuri tällaisen musiikin käyttäminen jumalanpalveluksessa ei juurikaan vie seurakuntalaisten mieliä pois kaikkein tärkeimmästä, evankeliumin asiasta, vaan saa olla pikemminkin evankeliumin palveluksessa. Lisäksi vaikuttaa kiistämättömältä, että urut ovat musiikillisiin ominaisuuksiin liittyvien mahdollisuuksiensa puolesta ehkä yksi kaikkein parhaiten yhteislaulun säestykseen soveltuvista soittimista.
Tiivistetysti on mahdollista esittää, että luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin kuin evankelikaalisen ylistysteologian piirissä usein opetetaan, tämä ylistys ei perustu ihmisten päätökseen ylistää Jumalaa, vaan siihen, että sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kirkon Herra itse palvelee ensin seurakuntaansa. Sen vuoksi Jumalan sanalla täytyykin olla keskeinen asema paitsi jumalanpalveluksessa yleensä myös sen lauluissa.
Alussa esitettyyn kysymykseen voidaankin vastata, että kukaan ei varsinaisesti kiellä populaarin ylistysmusiikin käyttämistä luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Siinä, että virsien käyttöä painotetaaan tällaisen musiikin kustannuksella, ei ole myöskään kyse ainoastaan tiettyyn perinteeseen pitäytymisestä saati henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kyse on pikemminkin siitä, että populaarille ylistysmusiikille tyypilliset sanoitukset eivät aina sovi yhteen sen kanssa, mitä pyhä Raamattu ja sitä oikein selittävä luterilainen tunnustus kristillisen uskon keskeisistä asioista opettavat. Lisäksi, vaikka ne musiikilliset ratkaisut, joita ylistysgenren piirissä yleisesti käytetään, ovat luomiseen perustuvia ja sikäli mahdollisia, voidaan kuitenkin arvella, että länsimaisesta pop-kulttuurista vaikutteita saaneiden yhteiskuntien kontekstissa ne saattavat johtaa seurakuntalaisia tunne- ja kokemuskeskeiseen kristillisyyteen, ja näin siirtää päähuomion kauemmas Herran kärsivästä Palvelijasta, joka meidän ihmisten tähden nöyrtyy saarnatun sanan sekä sakramenttien ulkoiseen alhaisuuteen. Muun muassa näistä syistä populaaria ylistysmusiikkia halutaan harvemmin käyttää luterilaisissa jumalanpalveluksissa.
Lopulta voidaan kuitenkin esittää toivomus, että seurakunnan yhteistä ylistyslaulua pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan ryydittämään erilaisten soitinten käytöllä. Tämä raamatullinen ratkaisu voisi osaltaan ja terveellisellä tavalla opettaa seurakunnalle Jumalan luomistyön rikkautta ja hyvyyttä, sekä myös johdattaa seurakuntalaisia käyttämään Jumalalta saamiaan musiikin lahjoja Hänen kunniakseen. Mikäli seurakunnassa pyrittäisiin tällaiseen jumalanpalvelusmusiikin monipuolistamistamiseen, pitäisi tämän kuitenkin tapahtua pastoraalista harkintaa käyttäen ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:40). Mitään seurakunnan musiikkiin liittyviä ratkaisuja ei nimittäin koskaan saa tehdä ainoastaan tiettyjen kristittyjen henkilökohtaisista mieltymyksistä käsin, taikka toisaalta potentiaalisten seurakuntalaisten oletettujen toiveiden täyttämiseksi. Jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa ja toteutuksessa on kaikki alistettava palvelemaan Jumalan puhtaan sanan, lain ja evankeliumin julistamista syntisille heidän pelastuksekseen, sekä edelleen heidän, armahdettujen seurakunnan vastausta Herralleen, kiitosta, rukousta ja ylistystä.
– Harri Huovinen
Ks. myös: Voiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa?
Pyhän liturgian perusteet
Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä
