Antinomismilla (kreik. anti = vastaan, nomos = laki) tarkoitetaan Jumalan lain hylkäämistä ja kieltämistä. Antinomismin mukaan kristillisessä kirkossa ei tule saarnata lakia, vaan ainoastaan evankeliumia. Antinomistit kieltävät siten sen, että Jumalan lain saarna saa aikaan synnintunnon. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä apostoli Paavali sanoo: ”Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse’” (Room. 7:7).
Antinomismia on esiintynyt kristillisen kirkon piirissä eri aikoina. Näyttää siltä, että antinomismi on noussut esille erityisesti silloin, kun vanhurskauttamisoppia on opetettu hyvin kirkkaasti. Tällaisina aikoina voidaan mainita mm. apostolien aikakausi ja luterilaisen uskonpuhdistuksen aika. Samoin Suomessa evankelisen herätysliikkeen vaiheista tunnetaan myös taistelu antinomismia vastaan. Meidän aikanamme tyypillisiä antinomilaisuuden ilmauksia on mm. sanonta: ”Lakia ei pidä saarnata, koska ihmiset ovat jo niin ahdistuneita muutenkin” jne.
Luther joutui elinaikanaan taistelemaan myös antinomismia vastaan. Näkyvimpänä antinomismin edustajana vaikutti Johan Agricola (1492–1566). Agricola oli alkujaan Lutherin ja myös Melanchthonin läheinen ystävä ja työtoveri. Hän oli mukana useissa uskonpuhdistuksen kannalta merkittävissä tapahtumissa alkaen Leipzigin väittelystä. Hän toimi latinan opettajana ja pastorina Eislebenissä. 1530-luvulla hänellä oli joitakin vuosia opetusvirka Wittenbergin yliopistossa. Agricola toi esille antinomistisia opetuksia jo 1525. Luukkaan evankeliumin selityksessään hän julisti, ettei laki kuulu saarnatuoliin vaan raastupaan. Vuonna 1527 Agricola kritisoi julkisesti Melanchthonin kirjoitusta, jonka tämä oli laatinut seurakuntien tarkastusmatkan jälkeen. Melanchthonin mukaan pastorien tulee noudattaa Kristuksen esimerkkiä ja saarnata ensin lakia ja sitten evankeliumia. Agricola ei voinut hyväksyä tätä.
Torgaussa 1527 pidetyssä neuvottelussa tätä kiistaa selviteltiin ja siinä päästiin toistaiseksi sopuunkin. Uudelleen kiista puhkesi vuonna 1537. Agricola oli levitellyt salaa ja nimettömänä painettuina antinomistia väitelauseita. Tämä sai Lutherin itsensä tarttumaan kynään. Seurauksena olivat hänen antinomistidisputaationsa, joista ensimmäinen osa julkaistiin samana vuonna. Lutherin ankaran kritiikin kohtaaminen sai Agricolan perääntymään useita kertoja. Hän peruutti opetuksiaan julkisesti, mutta ikävä kyllä tämä oli vain näennäistä. Pian hän taas toi antinomistisia käsityksiään esille. Tämä kaikki rikkoi lopulta kokonaan heidän välinsä. Luther ei enää kyennyt luottamaan tähän entiseen ystäväänsä. Agricola menetti opetusvirkansa Wittenbergissä ja joutui lähtemään sieltä pois. Agricola näyttää pitäneen elämänsä loppuun asti kiinni antinomistista käsityksistään. Toinen antinomismia koskeva kiista käytiin luterilaisessa kirkossa Lutherin kuoleman jälkeen. Osa filippisteistä edusti käsitystä, jossa kielletään lain ns. kolmas käyttö eli se, että laki on ohjeena uskoville. Luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa otetaan kantaa antinomismiin ja siinä yhteydessä kysymykseen lain kolmannesta käytöstä.
Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ”Edellä sanotun perusteella me hylkäämme vahingollisena, kristillisen siveellisyyden ja oikean jumalisuuden vastaisena sellaisen harhaopin, jonka mukaan lakia ei edellä selostetulla tavalla pitäisi saarnata kristityille, oikein uskoville, vaan ainoastaan epäuskoisille, paatuneille jumalattomille.” (FC Ep. 6,8 TK 1990, 441) Samoin yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ”Lainhylkääjät eli antinomistit tuomitaan täydellä syyllä, he kun tahtovat lopettaa kirkosta lain saarnaamisen ja vaativat, että syntiä on nuhdeltava ja katumuksen tuskaa aikaansaatava yksinomaan evankeliumia opettamalla, ilman lain saarnaa.” (FC SD 5,15 TK 1990, 508)
Antinomilaisuus on tuhoisa harhaoppi: ”Kuitenkin he säilyttivät toista nimitystä käyttäen juuri sen, minkä olivat poistavinaan. He sisällyttivät lain evankeliumiin. Näin tehdessään he valitettavasti tekivät ensimmäisestä asiasta viimeisen, kuten Luther karkeasti sanoo. Jumalan vihasta he tekivät evankeliumin lisäkkeen. Luther sanoo: ’He kulkevat takaperin ja opettavat meille lakia evankeliumin jälkeen ja vihaa armon jälkeen’ (St. L. XX, 1618 s.; W.A. 50, 474).” ”Sen vuoksi Luther on oikeassa sanoessaan, että antinomilaiset vaatiessaan, että lain saarna on hävitettävä Kirkosta, riistävät Kirkolta myös evankeliumin ja Kristuksen, sikäli kuin asia heistä riippuu” (St. L. XX, 1616 ss.; W.A. 50, 471 ss.). (Pieper, Kristillinen dogmatiikka)
Ks. myös laki.
