Sana kirkko johtuu kreikan sanasta kyriake (κυριακή), jolla tarkoitetaan ”Herralle kuuluvaa” tai ”Herran omaa”. Arkikielessä sanalla viitataan usein rakennukseen tai tilaan, jota kristillinen uskonyhteisö käyttää kokoontumisiinsa. Ensisijaisesti sana kuitenkin tarkoittaa kristillistä uskonyhteisöä itseään, joko yhtä paikallista seurakuntaa tai laajempaa, yhteisen uskon ja tunnustuksen jakavaa seurakuntien kokonaisuutta.
Vaikka kirkolla ihmisten joukkona on toki sosiologinen ulottuvuutensa, sen varsinainen olemus ei kuitenkaan perustu inhimillisiin valintoihin tai toimintaan. Kirkko on perimmäiseltä olemukseltaan Jumalan seurakunta, Hänen luomuksensa. Siihen kuuluminen on niin ikään Hänen työtään ja armollista lahjaansa ihmiselle. Tätä todellisuutta kuvastavat Uudessa testamentissa kirkosta käytetyt nimitykset sekä sen monet raamatulliset vertauskuvat. Seuraavassa näistä nostetaan kaksi esimerkkiä, joiden valossa kirkon olemusta tarkastellaan.
Uudessa testamentissa kristillistä kirkkoa nimitetään monin paikoin sanalla ekklesia (ἐκκλησία), jolla kreikan kielessä on viitattu usein kansankokoukseen tai kansanjoukkoon yleensä. Tarkkaan ottaen sana kuitenkin merkitsee ”ulos kutsuttua”. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaankin usein joukkoa, johon kuuluvat Jumala on valinnut ja evankeliumin kautta Kristuksessa kutsunut ”ulos” maailmasta, omaan yhteyteensä. Sanan ja sakramenttien välityksellä Kristuksen, yhden ja ainoan Vapahtajan yhteyteen liitettyinä sekä Hänen ominaan nämä itsessään yksittäiset ja irralliset ihmiset ovat tulleet yhdeksi ja yhtenäiseksi joukoksi, kansaksi. Tällaisena kristillinen kirkko on sen ikiaikaisen uskovien yhteisön täyttymys, jonka jäsenet ovat uskoneet Raamatussa itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan: Raamatullisessa kielenkäytössä sana ekklesia on alunperin oikeastaan kreikankielinen käännös heprean sanasta qahal (קהל), jolla Vanhassa testamentissa viitataan pääasiassa Jumalan kutsumaan ja kokoamaan vanhan liiton seurakuntaan, Israelin kansaan. Kun sanaa ekklesia Uuden testamentissa käytetään kristillisestä seurakunnasta, viittaa tämä siis siihen, että kun Kristus on täyttänyt vanha liiton lakeineen, on Hänessä lunastettujen ja Hänen yhteyteensä otettujen joukko nyt otettu osaksi Jumalan omaisuuskansaa, uuden liiton seurakuntaa, kristillistä kirkkoa.
Toinen merkittävä uusitestamentillinen opetus kirkon olemuksesta on apostolien kirjeissä käytetty kuva Kristuksen ruumiista: Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka pää Hän itse on. Kun Kristus Pyhän kasteen kautta antaa ihmisille syntien anteeksiantamisen ja Pyhän Hengen lahjan (Ap. t. 2:38; 22:16; Tiit. 3:5), Hän Pyhässä Hengessä liittää heidät jäseniksi ruumiissaan, joka on kirkko (1. Kor. 12:13). Samoin kuin luonnollisessa ruumiissa jäsenet voivat elää ainoastaan yhteydessä päähän ja toimia sen ohjauksessa, niin myös kirkko-ruumiin jäsenet voivat elää kristillistä elämää vain ja nimenomaan osallisina Kristuksesta, Hänen elämästään ja ohjauksestaan. Edelleen, samoin kuin luonnollisessa ruumiissa jäsenet ovat yhteydessä pään elämään, sekä siten myös toisiin saman pään yhteydessä eläviin jäseniin, niin myös kirkko-ruumiissa elämänyhteydestä Kristus-päähän seuraa elämänyhteys Hänen ruumiinsa toisiin jäseniin. Tätä ruumiinsa elämänyhteyttä Kristus pitää yllä ja vahvistaa sanansa saarnan sekä ehtoollisen, sakramentaalisen ruumiinsa ja verensä välityksellä. Lisäksi, samoin kuin luonnollisen ruumiin jäsenillä on ruumiin kokonaisuudessa erilaiset tehtävänsä, niin Kristuksen kirkko-ruumiissa kaikilla on myös omat, hyvät ja erilaiset lahjat ja tehtävänsä. Kristus-pää antaa jäsenilleen Pyhässä Hengessä paitsi elämän myös toimintakyvyn ja ohjauksen kaikkiin näihin tehtäviin.
Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta ensinnäkin, että kirkko on perusolemukseltaan jumalallinen todellisuus, hengellinen yhteisö. Toiseksi voidaan huomata, että yksittäisen ihmisen syntyminen kristilliseen elämään on Jumalan työtä, joka ei tapahdu ilman kirkkoa. Jumala lahjoittaa tämän uuden elämän ihmiselle nimenomaan kirkkonsa, pyhän kansana ja Kristuksen ruumiin kautta, liittämällä ihmisen siihen. Sen vuoksi, kolmanneksi, kristillinen elämä voi jatkua ainoastaan tämän kirkon yhteydessä, Kristuksen ruumiin jäsenenä.
Se seikka, että kirkko on perusolemukseltaan hengellinen yhteisö, ei kuitenkaan tarkoita, että sen olemassaolo maailmassa olisi ainoastaan salattu tai havaitsemattomissa. Kristuksen kirkko elää maailman keskellä, onhan sen Herra itse luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Kirkko elää näkyvän ja konkreettisen maailman keskellä, ovathan sen jäseniksi kutsututkin näkyviä ja konkreettisia ihmisiä. Samoin kirkko myös kutsuu yhä uusia näkyviä näkyviä ja konkreettisia ihmisiä yhteyteensä, Kristuksen elämänyhteyteen. Koska kirkko siis tällä tavalla on maailmassa, on sen myös oltava jollakin tavalla havaittavissa. Kysymys kuuluukin: Missä kirkko on ja mistä se voidaan tunnistaa?
Uskonpuhdistaja Martti Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkolla on selvät ulkoiset tuntomerkit, joista se on mahdollista tunnistaa. Luther luettelee näitä tuntomerkkejä seitsemän kappaletta:
Ensimmäiseksi kirkon, Jumalan kansan tunnistaa siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana. Sana onkin kirkon tuntomerkeistä kaikkein tärkein, sillä juuri sen myötä Jumala pyhittää ihmiset ja tekee heidät omikseen. Missä Jumalan sanaa saarnataan, uskotaan, tunnustetaan ja sen mukaan eletään, siellä varmasti on myös Jumalan kansa, kirkko.
Toiseksi kirkon tunnistaa kasteen pyhästä sakramentista ja siitä, että sitä opetetaan, uskotaan ja jaetaan Kristuksen asetuksen mukaan. Tämän julkisen tunnusmerkin ja sakramentin välityksellä Jumala itse pyhittää kansansa. Missä tämän voidaan nähdä tapahtuvan, siellä varmasti on myös kirkko.
Kolmanneksi kirkon tunnistaa alttarin pyhästä sakramentista, toisin sanoen ehtoollisesta, kun sitä jaetaan, siihen uskotaan ja se otetaan vastaan Kristuksen asetuksen mukaan. Myös tämän sakramentin välityksellä Kristus pyhittää kansansa. Missä tämän voidaan nähdä tapahtuvan, myös siellä kirkko varmasti on.
Neljänneksi kirkon tunnistaa avainten vallasta. Tällä tarkoitetaan yhtäältä kristittyjen nuhtelemista heidän synneistään, sekä tarvittaessa – mikäli asianomainen ei kadu syntejään – kristityn sulkemista pois kirkollisesta yhteydestä. Toisaalta avainten vallan käyttämisellä tarkoitetaan myös synninpäästön julistamista niille, jotka tunnustavat syntinsä. Missä tätä avainten valtaa käytetään julkisesti tai yksityisesti, siellä on myös Jumalan kansa.
Nämä neljä tuntomerkkiä ovat kirkon tuntomerkeistä ensisijaiset, ja ne kaikki perustuvat ensiksi mainittuun, Jumalan sanaan. Ilman sanaa ei ole kastetta, ehtoollista eikä avainten valtaakaan, mutta toisaalta sana synnyttää myös sakramentit ja vaikuttaa syntien anteeksiantamisen. Nämä neljä ovat tuntomerkeistä ensimmäiset myös siksi, että ne paitsi ilmaisevat missä kirkko on, juuri niiden perustalle Jumala itse myös rakentaa kirkkonsa. Niiden välityksellä Kristus lahjoittaa pyhyytensä ihmisille ja ottaa heidät yhteyteensä, kirkkoonsa. Niiden välityksellä Hän myös pitää heidät yhteydessään, kirkossaan.
Viidenneksi kirkon tunnistaa siitä, että se kutsuu ja vihkii sopivia miehiä julkiseen sananpalvelijan virkaan, piispoiksi ja pastoreiksi. Heidän tehtävänään on Kristuksen asetuksen mukaan jakaa sanaa ja sakramentteja, sekä käyttää seurakunnalle uskottua julkista avainten valtaa. Tällä tavalla viides tuntomerkki on oikeastaan seurausta neljästä ensimmäisestä ja asetettu niiden jakamista varten. Siellä missä näitä sananpalvelijoita on, siellä on myös kirkko, sillä kirkko ei voi olla ilman heitä eivätkä he ilman kirkkoa.
Kuudenneksi kirkon tunnistaa rukouksesta, toisin sanoen julkisesta jumalanpalveluksesta. Tämä jumalanpalvelus on kaksisuuntainen: Ensiksi siihen kuuluu käskyjen, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen julkinen käyttö ja opettaminen. Nämä ovat luonnollisesti Jumalan omaa sanaa, tai – kuten uskontunnustus – evankeliumin tiivistelmää. Näiden kautta Jumala itse puhuu jumalanpalveluksessa kansalleen, palvelee heitä sekä pyhittää heidät. Toiseksi jumalanpalvelukseen kuuluu myös seurakunnan rukous sekä Jumalan julkinen ylistäminen ja kiittäminen. Tämä kaikki nousee siitä evankeliumista, jonka Herra ensin on kansalleen jakanut sanan ja sakramenttien välityksellä. Tällä tavalla kuudes tuntomerkki on yhtäältä yhteydessä sekä neljään ensimmäiseen, siis kirkon perustaviin tuntomerkkeihin. Toisaalta se on myös seurausta näiden neljän jakamisesta ja vastaanottamisesta. Siellä missä tämä tapahtuu, on Jumalan kristillinen kansa varmasti läsnä.
Seitsemänneksi ja viimeiseksi kirkon tunnistaa pyhästä rististä, toisin sanoen siitä, että Kristuksen, ristin miehen omina myös Hänen kansansa tulee kestää kaikkea onnettomuutta ja vainoa, koettelemuksia ja pahaa perkeleen, maailman ja oman lihan puolesta. Tämä on seurausta kaikista edellisistä tuntomerkeistä, toisin sanoen lopulta siitä, että Kristuksen kirkko uskossa pitäytyy Herraansa sekä Hänen pyhään sanaansa.