Kysymys: Miksi messuissa ei ole juurikaan tilaa sellaiselle, mistä puhutaan 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 12-14. Tiedän, että messuissa on monella tapaa eri armolahjat käytössä, mutta sillä ei silti minusta voi ohittaa sitä tosiasiaa, että esim. 14:26-33 mukaan srk:n kokoontumissa on tavallista, että siellä voi profetoida ja puhua kielillä, tietenkin hyvässä ja oikeassa järjestyksessä. Mekane Yesus-kirkossa on Uuden tien mukaan käytössä tällainen osio, jossa (pastorin hyväksynnän kautta) voi seurakuntalaiset käyttää tällaisia armolahjoja messussa. Voisiko tällainen olla mahdollista suomalaisissa messuissa?
Kiitos hyvästä ja tärkeästä kysymyksestä, jota moni muukin epäilemättä on pohtinut. Jotta vastaukseni varsinaiseen kysymykseen asettuisi oikeaan yhteyteen, joudun kuvaamaan hiukan laajemmin sitä, mitä Uudessa testamentissa puhutaan kristillisestä jumalanpalveluksesta. Vastauksessani on kolme osaa: A) Millainen kristillinen jumalanpalvelus Uuden testamentin mukaan on. B) Mitä Paavali puhuu jumalanpalveluksesta 1. Korinttolaiskirjeen luvuissa 10–14. C) Miten meidän tulisi tänä päivänä arvioida ja soveltaa 1. Kor. 14:26–33 kuvattuja asioita. Varsinainen vastaus siis löytyy vasta tekstini lopusta.
Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa kirkon historiallista liturgista perinnettä. Juuret tälle jumalanpalvelusjärjestykselle löytyvät jo Vanhasta testamentista. Vanhan testamentin jumalanpalvelus puolestaan sai täyttymyksensä Jeesuksen työssä. Jeesus ei hävittänyt vanhaa, vaan täydellisti sen. Niinpä messun juuret ulottuvat aina vanhan liiton puolelle. Ja kuitenkin Kristus teki uuden liiton sekä antoi kirkolleen uuden liiton jumalanpalveluksen. Messun ytimessä on juuri tämä uusi liitto eli uusi testamentti; toisin sanoen: Jeesuksen asettama ehtoollisateria. Siitä Herra nimittäin itse sanoo, että se on uusi liitto/testamentti (käytetty kreikan sana tarkoittaa molempia). Toinen messun keskeinen osa on saarna: Jumalan sanan lukeminen, selittäminen ja julistaminen.
Kun evankelista Luukas päättää evankeliuminsa, hän kertoo kuinka Jeesus taivaaseen astuessaan siunasi omansa. Tämä papillinen siunaus oli evankeliumin alussa jäänyt Johannes Kastajan isältä, pappi Sakariaalta lausumatta. Hän oli tullut temppelissä mykäksi, eikä voinut päättää temppelipalvelusta siihen kuuluvalla Herran siunauksella. Nyt kuitenkin Jeesus on hankkinut omalla verellään todellisen siunauksen. Suurena Ylipappina hän sen myös omilleen antaa. Juuri ennen tätä siunausta Luukas on kertonut, mitkä ovat uuden liiton jumalanpalveluksen olennaiset osat.
Millä tavalla Jeesus tulee taivaaseenastumisensa jälkeen olemaan seurakuntansa keskellä? Millä tavalla hän, suuri ylipappi, siunaa kansansa? Vastaus on kuvauksessa Emmauksen tien kulkijoista. Jeesus tulee heidän seuraansa ja selittää kirjoituksista, mitä messiaasta oli sanottu. Tämän jälkeen hän ottaa talossa vieraana isännän roolin ja murtaa leivän. Silloin kulkijoiden silmät avautuvat, mutta Jeesus onkin jo poissa. Kertomuksen viesti on se, että tästedes Jeesus ei ole silminnähten läsnä. Hän on sen sijaan läsnä saarnassa ja ehtoollisessa.
Tämän mukaisesti myös Luukkaan toisessa teoksessa heti Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen osoitetaan, mistä osista tämän Pyhän Hengen synnyttämän kirkon jumalanpalvelus koostuu: Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua. Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. (Ap. t. 2:41–42). Apostolinen saarna, keskinäinen koinonia eli yhteys samaan uskoon ja tunnustukseen, ehtoollisen vietto ja rukoukset; nämä ovat historiallisesti kristillisen jumalanpalveluksen olennaiset osat.
Yllä sanotun perusteella jo huomaamme, että liturginen jumalanpalveluksemme on syvästi raamatullinen. Se on täynnä Raamattua; niin rakenteen kuin tekstienkin osalta. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali niin ikään nostaa esiin mainitut jumalanpalveluksen keskeiset osat. Hän opettaa luvun kymmenen alusta lähtien seurakunnan jumalanpalvelusta Israelin jumalanpalveluksen täyttymyksenä. Seurakuntakin on kastettu, ei tosin Moosekseen, vaan Jeesukseen. Seurakunta vaeltaa Jumalan omana, Herran ruokkiessa heitä ruumiillaan ja verellään.
Paavali joutuu tässä ja seuraavissa luvuissa oikaisemaan Korintin (koti)seurakuntien sekavaa jumalanpalvelusta. Hän puuttuu moniin sotkuihin, joita pakanallinen tausta toi mukanaan. Esiin nousi kysymyksiä ehtoollisen vääristymisestä, aviovaimojen luopumisesta avioliiton merkeistä (pään peittäminen) osallistuessaan seurakunnan yhteiseen rukoukseen sekä pakanallisten kulttien palvontatavoista (1. Kor. 12:2–).
Johtavana periaatteena Paavalilla on näitä asioita selvitellessään ensiksi Jeesuksen jumalanpalveluksen asetus ja toisekseen järjestyksen ja rakkauden periaatteet. Järjestys opettaa, että seurakunnan tulee yhdessä vastata hyvästä messun järjestyksestä, niin että kaikki seurakuntaruumiin jäsenet voivat jumalanpalvelukseen osallistua. Rakkaus opettaa, että suurin ei ole se, joka saa olla esillä. Suurinta on palvella ja ottaa huomioon toisen hyvä.
Näin tullaan kysyjän esille nostamaan jaksoon 1. Kor. 14:26–33. Sen aluksi Paavali viittaa juuri seurakunnan epäjärjestykseen jumalanpalveluksessa: Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; (1. Kor. 14:26). Apostoli jatkaa tässä seurakunnan sekasortoisen jumalanpalveluksen selvittelyä. Hän kuvaa kuulemaansa tilannetta: Kun tullaan yhteen, jokainen yrittää päästä ääneen ja esille. Kirkosta tulee taistelutanner, jossa yksi yrittää aloittaa virttä, toisella olisi opetus, joku tahtoo kertoa ilmestyksestään, joku taas alkaa puhua kielillä.
Korintin seurakunnan kokoontumiseen liittyen teen kaksi huomautusta, jotka on hyvä ottaa huomioon: Ensiksi on pidettävä mielessä se, ettei tuohon aikaan ollut messun käsiohjelmia. Kulttuurissa, jossa ei ole kirjoitettua järjestystä, toimitaan eri tavalla kuin siellä, missä sellainen on. Kun tähän vielä lisätään se, että kun juutalaisille synagogan liturgia oli istutettu lapsesta asti selkärankaan, niin pakanat taas olivat oppineet jonkin aivan toisen jumalanpalvelustavan epäjumalantemppeleissään. Seurakunta oli kovin nuori. Kun tällaisessa tilanteessa pyrittiin laulamaan virttä, miten se saattoi onnistua? Piti antaa jonkun opettaa se. Muut olivat hiljaa ja malttoivat mielensä. Sama koskee jokaista jumalanpalveluksen asiaa ja kohtaa. Seurakunnan piti “hengittää yhdessä”.
Toinen huomautus liittyy tässä mainitun kokoontumisen luonteeseen. Ilmeisesti Korintissa oli useita pieniä kodeissa kokoontuvia seurakuntia. Harvemmin nämä eri seurakunnat tulivat kaikki yhdessä kokoon. Tässä Paavali kuitenkin näyttäisi puhuvan sellaisesta tilanteesta: Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen… (1. Kor. 14:23). Tässä tulee vielä se lisähankaluus, että jos eri (koti)kirkoissa on totuttu toimimaan jollakin tavalla, niin miten sitten olisi yhteisessä kokoontumisessa toimittava? Kuka eri seurakuntien opettajista ja profeetoista johtaa tilannetta? Kuinka eri kieliäkin puhuvat ihmiset ymmärtävät, mitä sanotaan? Kenellä on oikeus opettaa?
Teen pienen yhteenvedon: Jeesus on asettanut messun keskeiset osat: apostolisen saarnan ja ehtoollisen vieton. Tämä tapahtuu rukouksen kanssa, niin että koko messu on oikeastaan rukousta; laulettua tai lausuttua, usein jo psalmeista tuttua pastorin ja seurakunnan vuoroin tapahtuvaa “keskustelua”. Kielillä voi rukoilla äänettömästi, kuka niin tahtoo. Jos saa profeetallisen ilmestyksen, sen voi kertoa messun jälkeen rohkaisuksi ja lohduksi ihmisille, joita se koskee. Eihän ole tarkoitus päästä esille, vaan välittää viesti.
Mutta voisiko sitten messun rakenteeseen sisällyttää osion, jossa olisi mahdollista profetoida tai puhua kielillä, kunhan on tulkitsija? Kuten yllä on esitetty, nämä eivät ole messun olennaisia elementtejä. Niiden ei siis ole välttämättä oltava mukana (paitsi, että vaikkapa saarna on usein myös profeetallinen tilanne). Suomessa näiden ei-välttämättömien elementtien mukaan ottaminen messuun, olisi nähdäkseni vastoin Paavalin ilmaisemia järjestyksen ja rakkauden periaatteita. Joku kokisi tällaisen lisäyksen hyvänä, mutta moni tuntisi olonsa epämiellyttäväksi. Siksi ei ole hyvä tuoda mainittuja asioita messun sisään. Eikä tietysti Paavalin ohjekaan niin määrää. Se, mihin Paavali ohjaa voi toteutua messun ympärillä ja muissa seurakunnan kokoontumisissa. Profeetallinen rohkaisu on paikallaan suoraan ihmiselle sanottuna ja jos haluaa koetella asian, voi sen ensin mainita pastorille. Kielillä taas sopii rukoilla yksin tai pienessä ryhmässä, jos se muille sopii ja se selitetään.
Näin ei olla kenellekään uskovalle loukkaukseksi, eikä myöskään sammuteta Henkeä. Paavali kehottaa Efesolaisikirjeessä täyttymään Hengellä. Hän jatkaa luettelemalla kolme asiaa, miten Henki toimii: täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle, kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Ja olkaa toinen toisellenne alamaiset Kristuksen pelossa. (Ef. 5:18-21). Saakoon Henki meidänkin seurakunnissamme kuulua a. laulussamme, b. kiitoksessamme Isälle (Pojan kautta Hengessä) sekä c. alamaisuudessamme hyvälle järjestykselle.
Ks. myös armolahjat
