Didymos Sokea: Pyhästä Hengestä. De Spiritu Sancto. Käännös ja selitykset Juha Pihkala. Studia Patristica Fennica 7. Helsinki: Suomen patristinen seura. 2019
Suomen patristinen seura on julkaissut Studia Patristica Fennica -julkaisusarjassaan Juha Pihkalan kääntämänä Didymos Sokean (k. 398) kirjan Pyhästä Hengestä. Didymos ei ole niitä tunnetuimpia kirkkoisiä, mikä johtuu Pihkalan mukaan siitä, että hänen elämästään ei ole saatavilla juurikaan ensi käden tietoa ja Didymoksen saamista vaikutteista Origenes Aleksandrialaisen teologiasta. Didymoskin sai osansa siitä epäsuosiosta ja niistä harhaoppisuus -tuomioista, jonka kohteeksi Origenes joutui 500-luvulla. Pihkala kirjoittaa johdannossaan: ”Aivan erilaisessa teologisessa kontekstissa tehtyjä arvioita projisoitiin tuolloin useisiin muihinkin varhaisempiin kirjoittajiin”. Didymoksenkin opetukset tuomittiin Origeneksen vanavedessä harhaoppisiksi Konstantinopolin toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Harhaoppisuus -syytöksien takia Didymoksen kirjoituksia ei enää kopioitu ja sen takia niitä ei juurikaan ole säilynyt meidän päiviimme. Käsillä olevasta teoksesta on säilynyt vain Hieronymoksen tekemä latinankielinen käännös. Kirja on kirjoitettu todennäköisesti 350-luvulla, mutta viimeistään se on kirjoitettu ennen Basileios Suuren kirjaa Pyhästä Hengestä, jonka hän kirjoitti 370-luvulla. Hieronymoksen käännös sijoittunee 300-luvun loppuun.
Eqyptin Aleksandriassa ja sen lähiympäristössä elänyttä Didymosta pidettiin aikalaistensa keskuudessa poikkeuksellisen oppineena. Vaikka Didymos oli sokeutunut ennen kuin oppi lukemaan, pystyi hän lahjakkuutensa ansiosta paikkaamaan tätä vaikeutta. Didymos esimerkiksi opiskeli koko Raamatun ulkoa. Aikalaislähteiden mukaan Didymos oli myös luettanut teologisten- ja filosofisten auktoriteettien tekstejä itselleen sellaisella ahkeruudella, että oli oppinut nekin ulkoa. Hän eli eqyptiläisen munkkilaisuuden perinteessä, yhdessä saman elämänmallin omaksuneiden kanssa, teologisena opettajana ja hengellisenä ohjaajana. Aikalaisten arvio Didymoksesta on myönteinen ja erittäin kunnioittava. Vaikka Didymos oli sokea, hänen sanottiin nähneen paremmin kuin näkevät.
Kirja Pyhästä Hengestä sijoittuu Pyhän kolminaisuuden luonteesta käytyjen kiistojen viimeiseen vaiheeseen, jolloin vuoden 325 Nikean kirkolliskokouksessa avoimeksi jäänyt oppi Pyhästä Hengestä nousi kiistakysymykseksi. Pihkala kirjoittaa:
Pyhä Henki sen sijaan oli jäänyt jumalakuvan kokonaisuutta hahmotettaessa katveeseen. Myös se oli tietysti kuulunut Raamatun ja apostolisen todistuksen mukaan itsestään selvästi kirkon opetuksen, julistuksen ja liturgisen elämän ydinalueille, mutta siitä ei ollut juuri keskusteltu. Sillä ei toisin sanoen ollut tuossa vaiheessa vielä teologisesti reflektoitua asemaa. (s. 7)
Kiistojen myrskytessä Pyhän Hengen olemuksesta, tarvittiin perusteltuja puheenvuoroja Pyhän Hengen jumaluuden puolesta. Didymoksen kirja onkin tiettävästi ensimmäinen systemaattinen Pyhän Hengen jumaluutta puolustava esitys. Sen terävin kärki kohdistuu nk. pneumatomakheihin, kiistan osapuoleen, joka kielsi Pyhän Hengen jumaluuden. Kiistaa pneumatomakhien kanssa ei käyty pelkästään filosofian pelikentällä, vaan myös Raamatun tekstin tulkinnasta. Nämä erimielisyydet johtuivat osaltaan siitä, että Uuden testamentin alkutekstin sanaa pneuma käytetään Raamatussa (kun otetaan lisäksi huomioon Vanhan testamentin kreikankielinen käännös Septuaginta) monessa eri merkityksessä, joiden läpi käymiseen Didymos sitten käyttääkin ison osan kirjaa. Raamattutodisteena Pyhän Hengen jumaluudesta hän käyttää etenkin sellaisia kohtia, joissa Pyhälle Hengelle annetaan persoonallisia piirteitä. Esimerkkinä Ananiaksen ja Safiran tapaus, joissa he suututtivat Pyhän Hengen (Apt. 5; kirjan kohta 83, s. 48).
Didymos edustaa kirjassaan nikealaista ortodoksiaa kolminaisuuden eri persoonien täyden yhdenmukaisuuden saaneessa muodossa. Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Henki on Jumala. Nikealaisen ortodoksian opillinen hahmotelma vuoden 325 uskontunnustuksessa oli, että Isän ja Pojan olemus on yhteinen. Didymos sen sijaan menee vieläkin pidemmälle sanoessaan, että Pyhän Hengenkin olemus (substanssi, homoousia) on sama, kuin Isällä ja Pojalla, mitä näin suoraan ei sanota edes vuoden 381 Nikea -Konstantinopolin uskontunnustuksessa, vaikka siinä itse asia sanotaankin. Esimerkiksi Didymos kirjoittaa:
Kaikesta tästä käy toteen, että Isän, Pojan ja Pyhän Hengen toiminnat ovat yksi ja sama. Mutta niillä, joiden toiminta on yksi, on myös yksi substanssi, koska samaa substanssia (homoousia) olevien toiminnat ovat yhtä ja samaa, ja eri substanssia olevien (heteroousia) toiminnot erilaisia ja toisistaan poikkeavia. (Kirjan kohta 81, s. 48)
Tämä kolminaisuuden persoonien yhdenmukaisuus merkitsee myös sitä, että Didymoksen tulkinta kolminaisuudesta ei edusta selvästi itäisen tradition hierarkkista ajatusta, jossa Isä on kolminaisuuden ainoa alku (arkhe), josta Poika syntyy, ja josta Pyhä Henki lähtee. Pihkalan mukaan Didymoksella ”Jumalan kolminaisuus muodostaa ikään kuin ympyrä kehän, jossa ei ole alkua, mutta ei myöskään loppua.” Didymos kirjoittaa:
Koska viisauden ja totuuden Henki on erottamattomassa yhteydessä Poikaan, hänkin on olemukseltaan viisaus ja totuus. Sillä jos hän olisi viisauden ja totuuden vastaanottaja, hänen laskeutuisi jostain muualta tulevaa, sellaista, mitä hän kaipaisi omistukseensa, siis viisautta ja totuutta. Mutta Poikaa, joka on itse olemukseltaan totuus ja viisaus, ei voi erottaa Isästä, joka Raamatun sanojen mukaan yksin on viisaus ja totuus.
Pyhä Henki kuuluu siis tähän samaan ykseyden ja olemuksen kehään: huomaamme, että hän, joka on viisauden ja totuuden Henki, on Pojan yhteydessä, ja Pojan substanssia puolestaan ei voi erottaa Isän substanssista. (Kirjan kohta 94, s. 52)
Edellisen perusteella voidaan sanoa kootusti: Kolminaisuuden substanssi on jakamaton. Isä todella on Pojan Isä, ja Poika on todella Isän Poika, ja Pyhä Henki on todella Isän ja Jumalan Henki ja lisäksi Viisauden ja Totuuden, eli Jumalan Pojan Henki. Tässä on uskovien pelastus. (Kirjan kohta 103, 54)
Näistä ja monista vieläkin selvemmistä kohdista tässä kirjassa läntisen tradition edustaja voisi vähän anakronistisesti päätyä näkemään filioque -lisäyksen Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseen, tai ainakin teologiaa sen taustalla, vaikka itse kiista ei puhjennutkaan vielä satoihin vuosiin, eikä Didymos ollut millään lailla tietoinen myöhemmistä kysymyksenasetteluista. Tälle kirja-arvioitsijalle tässä kuitenkin on osoitus palasesta varhaisesta teologiasta filioquen taustalla.
Didymoksen kirjassa Pyhästä Hengestä on, niin kuin on muullekin patristiselle kirjallisuudelle tyypillistä, sekä paljon iloa tuottavia helmiä että sitten kohtia, joille ei voi muuta kuin iskeä kysymysmerkkiä perään ja hattua nostaen jatkaa matkaa.
Jos siis jossain olisikin sellaisia, joiden sydän on – niin sanoakseni – kiveä ja mieli niin täysin poissa raiteiltaan, että yrittäisi kastaa jättämällä jonkin noista määrätyistä nimistä [Isä, Poika ja Pyhä Henki] pois, tietenkin vastoin Kristuksen, lainsäätäjän sanaa, hän kastaisi silloin epätäydellisesti. Silloin ne, jotka hän arveli kastaneensa, eivät millään muotoa voineet vapautua synneistään. (Kirjan kohta 102, s. 54)
Niinpä Paavali sanoo kutsuttuaan seurakuntien vanhimmat eri tahoilta ja useimmista kirkoista Miletokseen: ’Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut; huolehtikaa Herran seurakunnasta, jonka hän omalla verellään on itselleen lunastanut.’ Jos kerran Pyhä Henki on Isän määräyksestä asettanut seurakuntien kaitsijoiksi ne, jotka Kristus on lähettänyt kansojen keskuuteen julistamaan evankeliumia ja kastamaan, silloin ei ole epäillystäkään siitä, etteikö Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen toiminta ja todistus olisi yksi ja etteikö myös Kolminaisuuden substanssi sen johdosta olisi yksi ja sama. (Kirjan kohta 105, s. 55)
Myös Isä ilmoittaa Pojan niille, jotka ovat ansainneet pääsyn tiedon päämäärään, sekä kirkastaa Ainoaansa näyttämällä hänen suuruutensa ja voimansa. Poika taas puolestaan kirkastaa Pyhää Henkeä jakamalla hänet niille, jotka ovat valmistautuneet ottamaan vastaan hänen lahjansa, ja ilmoittamalla heille hänen ylevän kirkkautensa ja suuruutensa. (Kirjan kohta 169, s. 72)
Mutta pyhässä Raamatussa sana ’henki’ viittaa ennen kaikkea korkeampaan, mystiseen ymmärrykseen, kuten tässä kohdassa: ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” Kirjaimella siinä tarkoitetaan yksikertaista ja kertomuksen historiaa noudattavaa merkitystä, ’hengellä’ taas luetun ymmärtämistä pyhänä ja hengellisenä tietona. (Kirjan kohta 249, s. 95)
Varsinkin jälkimmäisessä ’kysymysmerkissä’ näyttäisi olevan selvää Origeneen vaikutusta.
Nostan esille kolme asiaa: Ensimmäiseksi Didymoksen tapa olla puhumatta vastustajistaan nimellä ja pysyttäytymällä muutenkin ystävällisellä asiatasolla. En tarkoita, etteikö joskus selkeyden vuoksi, jos vastustajan näkemykset ovat yleisesti tunnettuja, olisi hyväkin nimetä vastustajat. Tarkoitan sitä, että ei pitäisi ilmaista itseään ’vihaisesti’ ja pilata siten muuten hyvä viesti, vaan pyrkiä rakastavaan ja rakentavaan ystävällisyyteen. Toiseksi Didymoksen peräänantamattomuus mitä tulee tärkeään raamatulliseen totuuteen Pyhän Hengen jumaluudesta. Didymos on valmis näkemään vaivaa perustellakseen totuuden ja eikä ole valmis antamaan siitä yhtään periksi. Kolmanneksi jatkuva Raamattuun vetoaminen ja sen arvovaltaan turvautuminen ja alle asettuminen. Didymos lopettaa kirjansa sanoihin: ”Mutta kun olemme pohtineet pyhä Raamatun tekstejä, meidän tehtävänämme on ollut ymmärtää ne uskollisesti siten kuin ne on kirjoitettu, unohtamatta samalla omaa taitamattomuuttamme ja rajallisuuttamme.” Nykypäivänä tämä ei ole itsestäänselvyys. Toisille ei kelpaa Raamattu ollenkaan ja toisille sitten sen rinnalle lisätään jotain auktoriteetiksi.
Kokonaisuutena suosittelen lyhyttä (101 sivua) ja loppujen lopuksi helppolukuista kirjaa kaikille varhaisesta kirkosta kiinnostuneille. Kirja tarjoaa mainion ikkunan kahden ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen väliseen teologiaan, ja niihin kysymyksenasetteluihin, joita silloin asetettiin. Juha Pihkala on onnistunut kääntämään kirjan hyvälle suomen kielelle, jota on sujuva lukea. Lisäksi Pihkalan selventävät huomautukset ja raamattuviitteet alaviitteissä auttavat vähemmän lukenutta lukijaa kirjan saloihin.
Ks. myös Pyhä Henki ja Filioque-kiista.
