Kaksi paavia

28.1.2020 • Lukukammiosta / Elokuvat

Molemmin puolin vuodenvaihdetta on elokuvamaailmassa kohistu suoratoistopalvelu Netflixin vyörymistä vakavasti otettaville elokuvamarkkinoille omilla elokuvillaan. Netflixin tuotannot ovat tunnettuja siitä, että ohjaajille annetaan suhteellisen vapaat kädet tehdä rahoituksella haluamansa kaltainen elokuva. 

Teatterilevityksessä elokuvat käyvät vain pyörähtämässä, jotta ne kelpaavat palkintoehdokkaiksi esimerkiksi Oscar-gaalaan. Itse pienten lasten isänä, joka harvoin ehtii elokuvateatteriin, mutta joka nauttii kunnianhimoisista elokuvista, olen tervehtinyt muutosta innokkaana. Jo tämän vuoden aikana olen ehtinyt katsoa kolme Netflixin alkuperäistuotantoa olevaa elokuvaa, jotka nousevat näkemistäni viime vuosien parhaimmistoon. Viimeisimpänä näistä on ollut Fernando Meirellesin elokuva ”Kaksi paavia”. Elokuva on joitakin tuttujani ärsyttänytkin, mutta ajattelen, että sillä on luterilaiselle kristitylle paljonkin annettavaa.

Kirkollinen satu

Elokuva on siis ehtinyt herättää myös itsessään pienoista kohua. Kirkollinen satu, jossa Paavi Benedictus XVI keskustelee kardinaali Jorge Bergoglion (tuleva Paavi Fransiscus I) kanssa eroamisensa kynnyksellä, on ilahduttanut niitä, jotka näkevät Fransiscuksen maailmanlaajuisen uudistuksen johtohahmona, ja ärsyttänyt niitä, jotka arvostavat emerituspaavin syvää oppineisuutta.

Elokuva onkin ilmiselvästi satu ja tarkoitushakuinen sellainen. Elokuvantekijä ei ole yrittänytkään väittää, että paavien välinen tapaaminen olisi totta, vaan hän omasta näkökulmastaan yrittää hahmottaa kahden paavin yhteistä uskoa, mutta erilaista lähestymistapaa virkansa hoitoon. Nykyinen paavi esitetään todellisuuteen nähden ehkä vieläkin progressiivisempana, kun taas Benedictus XVI on vieläkin todellista joustamattomampi. Tällä luodaan tietysti elokuvalle välttämätöntä vastakkainasettelua.

Katso, ihminen

Jos tämän satuelementin ohi kykenee katsomaan, on elokuva lopulta hieno kertomus vääjäämättömästä tosiasiasta, etteivät synti ja heikkous jätä rauhaan hurskaintakaan paavia. Elokuvassa onkin hieno muutaman kohtauksen sarja, jossa miehet ripittäytyvät toisilleen. Bergoglio kertoo, ettei voisi ikinä olla paavi vuosikymmenten takaisten virheidensä takia. Takaumakohtaus, jossa kardinaali käy läpi tekojaan (ja tekemättä jättämisiään) sotilasjuntan hallitessa Argentiinaa, muistutti itseäni monin tavoin Schindlerin listan hienosta kohtauksesta, jossa satoja juutalaisia pelastanut Oscar Schindler itkee, ettei tehnyt tarpeeksi. Elokuvan Bergoglio oli auttanut monia ja siltikin päällimmäisenä oli katumus kaikesta, missä epäonnistui tai teki väärin. Tämä on lopulta hyvä kristillisen hurskauden kuva: Pyhä Henki vaikuttaa hyviä töitä ja kasvua, mutta yhä enemmän hän myös osoittaa meille syntejämme.

Nykyisen emerituspaavin hahmo lohduttaa ripittäytyvää sanoilla, jotka ensin vaikuttavat ontoilta: ”olet vain ihminen”. Ensin tämä kuulostaa nykyihmisen tarpeelta muistuttaa, että synti ja virheet pitää vain hyväksyä, sillä olemme vain ihmisiä. Kuitenkin pienen tauon jälkeen Benedictus XVI osoittaa Sikstuksen kappelin kuvaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, jonka käsissä ja kyljissä on haavat, ja jatkaa: ”… mutta siinä hän on: ihminen”. 

Ihmisyys ei ole tekosyy synnille, vaan muistutus siitä, että lankeemuksen tähden synnistä ei tässä ajassa kokonaan vapaudu. Kuitenkin Pyhä Henki osoittaessaan synnin, osoittaa myös, minne sitten tulee katse ohjata: Jeesukseen Kristukseen, joka tuli ihmiseksi, mutta eli ilman syntiä ja sovitti meidän syntimme ristillä. 

Kaksi paavia – kaksi kristittyä

Lopulta elokuva muistuttaa arkaa suomalaista kristittyäkin siitä, ettei kristinuskon sanoma ole populaarikulttuurissakaan muuttunut merkityksettömäksi. Kristillinen vakaumus ei aina ole kovin salonkikelpoista, mutta kahden paavin kaltainen elokuva osoittaa, että myös kristittyjä taiteessa kuvataan, ja että tietystä elokuvan tarkoitushakuisuudesta huolimatta jopa paaveja – jotka roomalaiskatolisen kirkon skandaalien myötä nähdään usein ennemmin tekopyhinä ja rikollisia suojelevina – voidaan kuvata aidosti ja syvästi hurskaina ja Kristuksessa heikkoina ihmisinä. Ehkä tällainen voi rohkaista meitäkin arjessa näyttämään väriämme.

Ks. paaviudesta myös Paavin valta ja johtoasema


Evästeasetukset
Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos