Kirkko, kirkot ja kirkkoisät. Varhaiskristillisen teologian vaikutus kirkoissa. Studia patristica fennica 8. Toim. Anni-Maria Laato. Suomen patristinen seura. 2017.
Suomen patristinen seura julkaisi vuoden 2017 vuosikirjanaan artikkelikokoelman Kirkko, kirkot ja kirkkoisät. Kirja on Studia patristica fennica julkaisusarjan 8. osa. Kirjassa viisi erilaista artikkelia, jotka tarkastelevat varhaiskristillisen teologian vaikutusta kirkoissa ja yksittäisissä teologeissa.
Ensimmäisessä artikkelissa kirjan toimittaja Anni-Maria Laato esittelee muutaman tyypillisen kirkkoisien käyttämän kuvan kirkosta. Laato aloittaa kuvien käsittelyn Raamatusta, mutta lopulta keskittyy siihen, miten ensimmäisten vuosisatojen teologit opettivat kristityille ja kristinuskosta kiinnostuneille mikä kirkko olemukseltaan on. Nämä kuvat nousivat isolta osin Raamatusta, mutta osittain kehittyivät myös poispäin Raamatun kuvakielestä.
Toisessa artikkelissa Siiri Toiviainen Rø arvioi kriittisesti Sarah Coakleyn historianteologis- konstruktiivisia näkemyksiä Gregorius Nyssalaisen teologiasta nykyajan vastakkainasetteluiden purkajana. Coakley käyttää historianteologista tulokulmaa Nyssalaisen teologiaan ja hyödyntää sitä sitten konstruktivisessa teologiassaan. Toiviainen Rø:n mukaan Coakleyn teologista projektia jäsentää ajatus halusta tai himosta inhimillisen ja jumalallisen elämän keskuskäsitteenä. Coakleyn historiallisesti orientoituneen systemaattisteologisen projektin tavoitteena on tuoda Nyssalaisen ajattelusta piirteitä ja uusia näkökulmia nykyajan teologisiin kipukohtiin, kuten pappien selibaattiin tai kirkon suhteeseen homoseksuaalien avioliittoon. Toiviainen Rø:n artikkelin tarkoitus on tarkastella Coakleyn projektia teologianhistorioitsijan ja Nyssalais-tutkijan näkökulmasta ja pohtia tarjoaako Nyssalaisen halun teologia ratkaisuja moderneihin ongelmiin siihen tapaan kuin Coakley esittää.
Kolmannessa artikkelissa Oskari Juurikkala kirjoittaa kirkkoisien tutkimuksen vaikutuksista Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-oppiin. Ensiksi Juurikkala esittelee Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-opin päälinjat, sitten luo laajempaa teologista taustaa ja esittelee roomalaiskatolista kirkko-oppia ennen 1900-lukua. Kolmanneksi Juurikkala kirjoittaa 1900-luvun alkupuolen roomalaiskatolisen kirkko-opin vallankumouksesta ja miten siitä päädyttiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kirkko-oppiin, joka erosi paljon sitä edeltävästä.
Neljännessä artikkelissa Damaskinos (Olkinuora) Ksenofontoslainen arvioi kriittisesti yhden 1900-luvun merkittävimmistä ortodoksisen kirkon teologeista John Romanideksen patristista teologiaa, nostaen esiin sen ongelmakohtia ja lopuksi vähän arvonantoakin sille antaen.
Viidennessä artikkelissa Robert Ojala esittelee sitä miten Philip Melanchthon käytti varhaisen kirkon teologiaa. Ojala aloittaa Melanchthonin taustasta, jatkaen Loci Communes teoksen käsittelyn kautta Augsburgin tunnustukseen ja -puolustukseen, esitellen matkalla myös Melanchthonin päämetodeja hänen käsitellessään patristista aineistoa.
Kirkko-opista kiinnostuneelle teologille Laaton artikkelia kirkkoisien kirkosta käyttämistä kuvista voisi luonnehtia ’peruskauraksi’. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että artikkeli olisi ollut huono. Sen sijaan toinen, Toivainen Rø:n kirjoittama artikkeli olikin jo paljon mielenkiintoisempi. Ei niinkään oman teologisen rakentumisen mielessä, vaan siitä, kuinka hyvin erilaisista lähtökohdista teologian pelikentälle ponnistava teologi perustelee asiaansa ja käyttää aineistoansa. Toiviainen niittaa akateemiseen asiallisuuteen puettuna aika huolellisesti Coakleyn teologisen projektin, joka edustaa vahvasti liberaaliteologiaa ja on ajamassa esimerkiksi homoseksuaaliselle käyttäytymiselle perusteltua asemaa anglikaanisessa kirkkoyhteisössä. Mielenkiintoista on se, miten vahvasti Coakley lopulta asettuu liberaaliteologian periaatteiden alle, vaikka juuri tällaisiakin vastakkainasetteluja Coakley haluaisi olla purkamassa.
Juurikkalan erittäin mielenkiintoisen artikkelin luin tunnustuksellisena luterilaisena iloisesti myhäillen, koska Juurikkala näyttää epäsuoraan osoittavan, että roomalaiskatolinen kirkko-oppi ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta ei ollut edes aikaisemman katolisen teologian mukaista, kuten esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen teologian mukaista. Roomalaiskatolinen kirkko näyttää siirtyneen hyvin lähelle tunnustuksellista luterilaisuutta 500 vuotta luterilaisuutta jäljessä. Juurikkalan mukaan roomalaiskatolinen kirkko erkani Akvinolaisen kirkko-opista jo 1300-luvulla ja pysyi uusilla raiteillaan aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Juurikkalan mukaan myöhempi roomalaiskatolisen kirkon kirkko-opillinen kolmijako, joka lisäsi uskon ja sakramenttien rinnalle kirkon paimenet eli hierarkisen yhteyden, on peräisin vasta Roberto Bellarminolta (1600-luvun alkupuoli) ja hänen kirkko-opistaan, jossa ”korostuu polemiikki protestantismia vastaan.” (s.58)
Erittäin mielenkiintoista luettavaa olivat myös roomalaiskatolisen kirkon kolme ”taistelukontekstia” (kirkon suhde maallisiin voimiin ja valtoihin, konsiliaristinen suuntaus, joka pyrki alistamaan paavin yleiselle kirkolliskokoukselle ja pneumatomonismi eli ilmiö, joka Juurikkalan mukaan ylikorosti Pyhän Hengen roolia kirkon elämässä), jotka Juurikkalan mukaan ovat muovanneet roomalaiskatolisen kirkon kirkko-oppia. Juurikkalan mukaan protestanttisuuden Pyhän Hengen roolin ylikorostaminen ja kirkon näkyvän muodon arvosteleminen johti siihen, että roomalaiskatoinen kirkko-oppi oli allerginen tällaisille painotuksille Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen saakka. Luterilaisena teologina mietin, mitä Juurikkala on niputtanut protestantti -käsitteen alle. Luterilaisena en ihan koe, että epäsuora kritiikki osuisi maaliinsa, vaikka uskonpuhdistajat kirkkotaistelunsa pyörteissä poleemisissa lausunnoissaan jotain liian jyrkästi olisivatkin sanoneetkin. Toinen asia jota jäin miettimään on, mitä roomalaiskatolinen kirkko-oppi oikeasti nykyään edustaa? Miten se tulisi ymmärtää? Mikäli se on yhtä vaikeaselkoista kuin vanhurskauttamisoppi, niin pelkään luterilaisten silmälasieni hämäävän minua ja roomalaiskatolisen kirkko-opin olevan edelleen aika kaukana luterilaisesta, vaikka Juurikkalan artikkelista muuta voisikin antaa itsensä ymmärtää.
Olkinuoran artikkeli on osoitus siitä, että arvostettuakaan teologia ei saa mennä naiivisti lukemaan tai kuuntelemaan omaksuen kaiken, vaan arvioivalla silmällä ja korvalla. Olkinuoran kritiikki on osuvaa ja omat havaintoni vahvistavat etenkin Romanideksen Augustinusta koskevan kannan ongelmallisuuden. Augustinuksesta on moneksi, mutta ei hän ole syntipukki koko läntisen tradition harhoille, edes itäisen tradition näkökulmasta. Tulee kuitenkin muistaa, kuten Olkinuora lopuksi toteaa, Romanideksen teologiassa on hyvääkin josta voi myös oppia. Toisaalta Romanideksen ajattelu antaa myös teologille ja etenkin pastorille terveen varoituksen. Aina pitäisi voida perustella oma kantansa, eikä vain heittää epämääräisiä näkemyksiä totuutena ilman perusteluja, eikä ajautua siihen, että omat tarkoitusperät pyhittävät keinot, joilla niihin pyritään. Maininnan arvoista näin luterilaisen teologin näkökulmasta on myös Olkinuoran ”tunnustus”, että ortodoksisen ”kirkon käytännön elämässä kirkkoisien opetuksia pidetään sitovina, erityisesti pyhien synodien julkaisemien kanonien kautta, ja esimerkiksi Raamattua tulkitaan pääasiassa patristisen hermeneutiikan valossa.” (s. 73) Luterilainen kysyy: mikä ihme on tämä patristinen hermeneutiikka? Mikä on sitova consensus patrum?
Ojalan artikkelia Melanchthonin kirkkoisien käytöstä vaivaa näkökulmastani sama kuin Laaton artikkelia: hyvää peruskauraa, mutta ei sen enempää. Sellaiselle luterilaiselle, joka on vienyt ”yksin Raamattu” -periaatteen äärimmäisyyksiin, artikkelilla on paljon sanottavaa. Näin eivät tehneet uskonpuhdistajat. Suurinta antia itselleni artikkelissa oli Ojalan esittelemät Melanchthonin ”tulkinta-avaimet” kirkkoisien tulkintaan: primun et verum (ensimmäinen ja todellinen), inde usque ab initio (siitä alinomaa alusta alkaen), non gignimus novas res (emme tuota uusia asioita). Uskonpuhdistus oli paluuta siihen ensimmäiseen ja todelliseen uskoon, josta keskiaika oli poikennut. Uskonpuhdistajilla ei ollut pyrkimyksenä luoda uusia oppeja, vaan palata siihen vanhaan mikä oli ollut alusta saakka.
Kokonaisuutena tämä patristisen seuran vuosikirja oli antoisaa luettavaa. On hienoa että Suomessa on tällainen julkaisija, joka tekee hienoa työtä julkaistessaan sekä kirkkoisien kirjoituksia että tutkimusta kirkkoisistä Suomessa. Suosittelen kirjan artikkeleita kaikille kirkko-opista ja patristiikasta kiinnostuneille.
Ks. myös kirkkoisät ja Luterilaiset ja roomalaiskatoliset
