Kirja-arvostelu: Missä on kirkko? – Petri Hiltunen, Kirkkolaiva tyynessä ja tyrskyssä, 2021.
Esi-isieni mailta kuului takavuosina iloisia terveisiä. Hengellisen elämän kuolinhorteen ensimmäisiä merkkejä oli jo Hämeen sydänmaillakin, mutta kauempaakin riennettiin Rengon ikivanhaan kirkkoon messuun. Kirkkoherra Petri Hiltunen oli tunnettu saarnaaja ja sielunhoitaja. Niinpä myös Paastonajan kirkkopäivät kokosivat Rengon kirkolle kirkkoherransa kutsumana kirkkokansaa ja papistoa runsaasti, jopa kolme piispaa (Olavi Rimpiläinen, Janis Vanags ja Aarre Kuukauppi). Naulasimme kirkon oveen teesit tilan antamiseksi tunnustuksellisille papeille ja seurakuntalaisille. Uskoimme vielä sinisilmäisesti, että piispakunta toimisi vakuuttelujensa ja kirkolliskokouksen antaman ponnen mukaisesti. Noiden päivien järjestämisessä tutustuin lähemmin isä Petriin perheineen, mistä olen ollut vuosien mittaan kiitollinen. Mutta enpä ole tiennyt ennen tätä kirjaa ja sen perässä olevaa biografiaa, että pastori, teologian tohtori ja filosofian maisteri Petri, joka täytti 29.10.2021 60 vuotta, on erikoistunut Krimin taisteluihin toisessa maailmansodassa, virolaisperäisiin paikannimistöihin Uudellamaalla, Porvoonjokilaakson asutuksen syntyyn jne. Ja mikä valtava määrä on teologista ja hengellistä tuotantoa, ajankohtaisaiheisiin liittyvää artikkelia ja kirjoitusta lehtiin jne. Enpä ollut tiennyt ennen myöskään kaikista niistä kamppailuista, joita Petri on joutunut käymään.
Kirja on koottu Petri Hiltusen esitelmistä, saarnoista, raamattutunneista ym. Huomaamme, etteivät monetkaan esitelmät ole pidetty sakraalitiloissa, vaan esim. Kouvolan tai Kotkan kirjastoissa. Olen myös ihaillut, että kirjoittaja ei ole tyytynyt esim. lähetyspiireissä tai syntymäpäivillä pieneen tervehdykseen, vaan laatinut ajankohtaisesta kysymyksestä perusteellisen selvityksen.
Yli 550 sivua käsittävän teoksen alkuun Hiltunen on kääntänyt saksasta Dietrich Bonhoefferin aikaamme hyvin sopivan saarnan. Se on pidetty kesäkuussa 1933, jolloin kirkkoa mukautettiin yhä enemmän natsihallintoon ja se oli menettämässä identiteettinsä Kristuksen kirkkona. Saarnan teemana on ”Missä on kirkko?”. Bonhoeffer saarnasi profeetallisesti, miten kirkko ei ole ”mielipiteiden ja näkemysten kirkko, vaan pikemminkin ilmoituksen kirkko. Se ei ole kirkko, joka keskustelee siitä ’mitä ihmiset sanovat’ vaan kirkko, jossa Pietarin tunnustus aina lausutaan ja puhutaan uudelleen”, s. 16. Pari vuotta sitten opetin netissä kirkko-oppia Matti Reinikan kuvaamana painottaen juuri Tunnutuksemme kirkko-opin keskeistä teemaa ”Missä”. Lindilässä kuvattu ohjelma sai paljon palautetta. Tämä ”missä” on myös Petri Hiltusen kokoomateoksen punainen lanka. Hän ei ole tehnyt dogmatiikan oppikirjaa kirkko-opista, mutta sanoo kaiken olennaisen Kirkosta. Siitä tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen (katolisen) ja apostolisen kirkon.”
Hiltunen analysoi ensimmäisessä luvussa teemalla ”Kirkkolaivan runko” asiantuntevasti ja ymmärrettävästi oikean kirkon tuntomerkkejä. Hän ei tyydy vain viileään selvittelyyn, vaan ajankohtaistaa reippaasti koko ajan. Hiltunen vastaa myös hyvin kysymykseen, miksi lähdettiin perustamaan Luther-säätiötä ja sitten Lähetyshiippakuntaa (31-32). Hän joutui jättämään Valkealan kirkkoherran paikan Jumalan sanaan ja pappisvalaansa sidotun omantunnon tähden.
Tunnustuksemme selvittää oikeaa kirkkoa uskovien yhteisönä ja armonvälineiden yhteisönä. Seurakunnassa ja paikalliskirkossa tulee olla uskovia ja oikeita armonvälineitä ja niitä hoitava Jumalan sanan mukainen virka, muussa tapauksessa kysymyksessä ei ole kristillinen seurakunta tai kristillinen kirkkokunta. Molemmat puolet kuuluvat kirkon olemukseen, eivätkä ole jokin ihanne tai idea.
Toisen luvun otsikko on ”Kirkkolaivan purje”, jossa hän käsittelee laajasti Pyhän Hengen työtä. Karismaattisen liikkeen mukana on tullut luterilaisina pidettyihin seurakuntiinkin ahkeraa punakynän käyttöä. Painopiste on siirtynyt ylistykseen, pitkiin rukouksiin, armolahjoihin ja ymmärtämään ”elävä usko” sellaiseksi, että sivuutetaan ja jopa torjutaan selvät pyhän Raamatun opetukset milloin kasteesta, ehtoollisesta, paimenvirasta ja milloin Jumalan kymmenistä käskyistä. Seurakunta messun ympärillä ei enää olekaan keskeinen, vaan hengelliset ”kokoukset”, tapahtumat, aktiot ja missiot, joissa ”tapahtuu”. Hiltunen sanoo hyvin: ”Jos Lutherilta kysyy: kumpi on tärkeämpi, armolahjat vai armonvälineet, on vastaus selvä: armonvälineet. Armolahjat ovat muuttuvia ja ihmisen on joskus vaikea saada niistä selvää, mutta armonvälineet ovat Kristuksen asettamia Hänen paluuseensa saakka. Huomio on siis kiinnitettävä armonvälineissä läsnäolevaan Kristukseen eikä Pyhän Hengen antamiin armolahjoihin”, 104.
Luther pitää Jumalan vastustajan demonisena työnä hurmahenkisyyttä, joka alkoi jo silloin, kun ihmiset hylkäsivät Jumalan lausuman sanan. Niinpä hurmahenkisyyttä on kaikki opillinen harhautuminen kirkossa.
”Kirkkolaivan köli” on kolmannen luvun otsikko. Vaikka Petri Hiltunen on historioitsija ja kirkkohistorioitsija, hän on ihmeen syvällisesti perehtynyt juutalaisuuteen ja Vanhaan testamenttiin. Uuden testamentin lukijaa auttaa syvällinen opetus esikuvista. Luku sisältää pieniä, mutta kirkkaita helmiä. Esimerkiksi selvittäessään juutalaista proselyyttikastetta, Hiltunen toteaa, ettei kaste ollut Jeesuksen ajan ihmisille outo: ”Jumala tasoitti näin proselyyttikasteenkin avulla tietä kirkon tulevalle kastetoiminnalle -myös pienten lasten kastamiselle perhekuntansa kanssa”, 164.
Neljännessä luvussa Hiltunen palaa kirkko-opin tutkistelussa ainoalle kestävälle perustalle: ”Kirkkolaiva Uudessa testamentissa.” Tämän luvun parasta antia ovat saarna (2011)”Opetuslapset myrskyssä” ja varta vasten tähän kirjaan tehty alaluku ”Paavalin merimatka kirkon vertauskuvana”. Hiltunen pääsee tuosta lähetysmatkan tapahtumasta taitavasti nykyaikaan ’uskon analogialla’. Hän mm. kertoo miten kansankirkossa on vaadittu työntekijöitä mukautumaan Jumalan sanan vastaisiin päätöksiin tai karkotettu pois työstään. ”Tällöin ei vastuu ole enää työntekijällä vaan niillä, jotka ovat laskeneet hänet pois laivasta.” Paavalin merimatkahan päättyi haaksirikkoon, mutta kaikki laivalla olleet 276 pelastuivat. Hiltunen ajattelee tämän tapahtuman johdosta, ettei ”Kirkkokaan ole itsessään tärkeä, vaan se on ainoastaan Jumalan asettama väline”, 220. Kyllähän tämän termin”välineenä” voi tässä yhteydessä hyväksyä, mutta Ilmestyskirjankin lukija ilahtuu riemuitsevan kirkon (ecclesia triumphans) menoista. Ja miten ymmärrämme CA:n kirkkoartikkalan opetuksen ”ikuisesti pysyvästä kirkosta”(perpetuo mansura sit)? Kirkko -isolla K-kirjaimella- on Kristuksen ruumis. Niinpä siis Kristus ja Kirkko kuukuvat mitä läheisimmin yhteen.
Viidennessä ja kuudennessa luvussa on mitä mielenkiintoisempia artikkeleita ja sujuvasti kirjoitettua historian kertausta: ”Kirkkolaiva keskiajalla” ja ”Kirkkolaiva uskonpuhdistuksen aikaan”.
Kirkko ei ala Suomessakaan vasta uskonpuhdistuksesta, mutta Jumala antoi uskonpuhdistuksen tapahtua, koska kirkko oli pilattu ihmismielipiteillä ja suoranaisilla harhoilla eli hereesioilla. Väärät traditiot ja uskomukset piti saada pois, eli kirkko puhdistaa, Jumalan sanan vastaisista opeista sielujen autuuden tähden.
Ehkä on paljon sanottu: ”Uskonpuhdistuksen synty liittyy erottamattomasti Lutherin persoonaan.” Mutta totta on: ”Hän oli ’näin se huutavan ääni erämaassa’.” ”Luther ei halunut tuoda kirkkoon uutuuksia vaan opettaa sitä, mitä Kirkko ’aina ja kaikkialla on opettanut’. Tuo apostolinen opetus oli vain hämärtynyt keskiajan kirkon harhautumisen vuoksi”, 251.
Seitsemännessä luvussa on laaja kattaus: ”Kirkkolaiva nykyajassa.” Enpä ennen tiennyt, että ruotsalainen Uuden testamentin professori Hugo Odeberg oli suuntautunut natsi-ideologian kannattajaksi. Odebergistäkin näkyy, miten helposti lähdemme ajan tuuliin.
Enkä ole ennen osannut käsitellä sellaista teemaa kuin ’Alfred Hitchcock ja nykyajan kirkko’, 419-. Kuuluisan elokuvan aiheesta Hiltunen sai osuvan ajankuvan:” Voi miten paljon Suomen Siionissakin on nääntyneitä lampaita. Laitumet on kaluttu paljaiksi eikä kunnon ruokaa ole monin paikoin tarjolla. Vesikin on pilalla tai lopussa”, 422.
Viimeisessä pääluvussa Hiltunen johdattaa tyynessä ja tyrskyssä: ”Kirkkolaiva uusille ulapoille”. Tästäkin luvusta tulisi kirja-arvosteluun ottaa monia helmiä. Mutta lukija tarttukoon vaikka ensimmäiseksi mammuttikirjan tähän lukuun. Kirjoittaja selvittää vielä kerran tarkasti, ”minkä varassa kirkko seisoo nyt ja tulevaisuudessa”. Hiltunen palaa jälleen keskeiseen eli oikean kirkon tuntomerkkeihin. ”Kenenkään ei ole pakko syödä pilaantunutta ruokaa…Kirkkokunnat ovat muuttuneet harhaoppisiksi, mutta kansa on vain sitkeästi kulkenut mukana. Pahimmillaan tämä on johtanut uskosta luopumiseen ja pelastuksen menettämiseen”, 454-455.
Aivan upea päätös teokselle on nuoren Dietrich Bonhoefferin saarna vuodelta 1933 ”Miksi te noin pelkäätte?”. Hiltunen on kääntänyt tämänkin saarnan, joka pidettiin kansallissosialismin huuman tunkeuduttua kirkkoonkin: ”Vain usko, joka jättää taakseen kaiken väärän luottamuksen ja antaa sen murtua ja sortua, voi voittaa pelon. Tällaista on usko: se ei luota itseensä tai suotuisiin ilmoihin tai mukaviin olosuhteisiin, vaan uskoo vain ja ainoastaan Jumalaan, onpa sitten myrsky tai tyyni”, 519.
Päätän kirja-arvosteluni kirjoittajan kirjansa alussa olevaan kirkkoisä Hipplytoksen saarnan sanoihin: ”Maailma on meri, johon kirkko on pantu, niin kuin syvällä kulkevaksi laivaksi, jota ei tuhota, koska sillä on taitava kapteeni, Kristus.”
Ks. myös kirkon tuntomerkit
Kirjaa voi tiedustella Petri Hiltuselta osoitteesta petri.hiltunen(at)lhpk.fi
