Katso kuninkaasi tulee – Liturgia ja herätys

12.8.2022 • Yleinen

Liturgia ja herätys

Apostolien kirkossa oli sekä liturgia että herätys. Ne mainitaan jo ensimmäisen helluntain yhteydessä. “Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ‘Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’” Tätä on herätys. “Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä. Ja Pietari ja Johannes menivät pyhäkköön yhdeksännellä hetkellä, rukoushetkellä.” Tätä on liturgia.

Molemmat ovat olleet mukana läpi kirkon koko historian. Esiintymismuodot ovat tosin vaihdelleet suuresti. Herätys on kuin hiilloksen yllä lepattava liekki. Se leimahtaa, leviää, nousee kohti taivasta ja näyttää jälleen katoavan. Pimeät ajat näyttävät välillä katkaisseen sen ja alkukirkon välisen yhteyden. Kuitenkin yhteys on olemassa, koska Henki on sama; hän, joka lähetti piston sydämiin helluntaipäivänä. Myös Sana, joka sytyttää tuon arvoituksellisen liekin, on sama voimallinen sana, joka kerran lähti apostolien huulilta.

Liturgian yhteys apostoliseen aikakauteen on selvempi. Se on virrannut aikojen halki kuin katkeamaton vuo. Sen ensimmäiset alkulähteet ovat jo synagogassa. Ei ainoastaan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö ole jatkunut katkeamattomana perinteenä — Aamen, Halleluja, Hoosianna — vaan myös koko messumme rakenne on selvästi sukua sille jumalanpalvelukselle, johon Jeesus nuorukaisena osallistui Nasaretin synagogassa ja jossa hän aikuisena astui esiin selittämään kirjoituksia. Apostolinen kirkko on liittänyt synagogajumalanpalvelukseen uuden osan, jonka se on saanut Vapahtajalta itseltään ja joka on kaiken liturgian sydän: Pyhän Ehtoollisen. Liturgia on kaikilta olennaisilta osiltaan ensimmäisten vuosisatojen luomus sellaisena kuin sitä nykyäänkin vietetään vuorolauluineen, prefaatioineen (Totisesti on kohtuullista.) ja Pyhä-hymneineen.

Myös liturgian ulkoisen muodon katkeamaton yhteys apostoliseen aikaan on ilmeinen. Alttari on nyky-yhteiskunnassa ainoa paikka, jossa edelleen — katkeamattoman perinteen nojalla! — käytetään antiikin ihmisten kantamaa asua. Kirkkojen holvien alla voi vielä kuulla säveliä, joissa on säilynyt kaikuja siitä ylistyslaulusta, jota Mestari oppilaineen lauloi syötyään pääsiäislampaan. Kirkko on ainoita paikkoja, joissa edelleen voi kuulla keskiajan säveltaiteen huippuja tai nähdä keskiaikaisia taideaarteita elävänä osana kulttuuriamme. Nykyisessä yhteiskuntaelämässä ei missään muualla esiinny läheskään niin paljon vanhaa kulttuuria ja kunnianarvoisia perinteitä kuin pyhässä messussa.

Tämä ei nyt kuitenkaan ole olennaisinta. Liturgian syvin merkitys on siinä, että se on järjestys, jonka Henki itse on luonut säilyttääkseen ja syventääkseen sitä elämää, jota sama Pyhä Henki on herättänyt kirkossaan.

Herätys on tulenliekki, joka leimahtaa kuolleissa sieluissa. Tuli polttaa rinnassa, syntinen tuntee piston omassatunnossaan. Yhtä aikaa levottomana ja liikuttuneena hän kysyy: Mitä minun pitää tehdä? Ja Henki vastaa kirkastamalla synnin vakavuuden ja Kristuksen rajattoman armon.

Liturgian kautta sama Henki ylläpitää sytyttämäänsä liekkiä. Sen kautta hän liittää heränneen ihmisen Kirkon yhteyteen. Se on järjestys, joka auttaa vaeltamaan valossa, tie, joka johtaa vuosien halki ja jolla sielu yhä uudestaan kutsutaan yhdistymään kaikkien uskovien yhteiseen kuninkaalliseen papistoon, joka toimittaa temppelipalvelustaan Jumalan alttarin edessä rukouksin ja ylistyksin, viettämällä ehtoollista ja kuulemalla hiljaa Herransa sanaa.

Herätyksen ja liturgian ominaispiirteet

Liturgia ja herätys on usein nähty toistensa vastakohtina. Niin ei ollut varhaiskirkossa eikä pidä olla nykyään. Molemmat ovat saman Hengen työtä ja elävät samasta perinnöstä. Molemmilla on oikeus olla olemassa ja muotoutua oman ominaislaatunsa mukaisiksi.

Herätys ja liturgia puhuvat osin eri kieltä ja niin on tarkoituskin. Herätyksen työväline on puhuttu sana, jolla on profeetallinen arvovalta ja joka pystyy voimalla murtamaan sydämen kovan kallion ja samalla vetoamaan siihen evankeliumin koko sydämellisyydellä. Herätyksen kieli on usein sukua arkikielelle. Jumala etsii kadotettuja ja menetettyjä. Sana tarttuu niihin, jotka eivät koe Herran esikartanoita kodikseen ja joita ei ehkä ole kasvatettu ymmärtämään raamatullisia käsitteitä. Siksi herätys ei puhu Iisain juuresta tai Daavidin avaimista. Se puhuu aikansa lapsille heidän omalla kielellään niitä asioita, jotka he ovat unohtaneet, mutta jotka heidän täytyy saada kuulla.

Liturgia toimii täysin eri tavalla. Senkin työväline on Sana, mutta se ammentaa syvemmistä lähteistä. Liturgia “puhuu viisautta täysikasvuisten keskuudessa”. Se käyttää hyväkseen Raamatun koko rikkautta, kaikkia sisällöltään täyteläisiä symboleja ja Vanhan Testamentin kätkettyjä Kristus-esikuvia. Se ottaa esille psalmirukouksia ja tekee niistä omiaan. Se kuuntelee profetioita ja porautuu evankeliumin syvimpiin salaisuuksiin. Se rakastaa kaikkea, mikä avautuu hitaasti ja mikä jatkuvasti antaa ajatuksille uutta pohdittavaa. Liturgia uskaltaa käyttää myös Raamatun kätkettyä viisautta juuri siitä syystä, että se jatkuvasti palaa samoihin pyhiin kaavoihin. Siksi se myös rakastaa sellaista musiikkia, joka näennäisen yksinkertaisuutensa taakse kätkee loputtomasti nöyrää palvontaa ja onnellisuutta. Se kohottaa sydämensä Jumalan puoleen Kyrien eli Herra armahda-laulun mahtavissa sävelkuluissa ja ehtoollisliturgian kunnioittavassa riemussa. Kaikessa tässä se on hyvin erilainen kuin herätys.

Eroa voitaisiin ehkä ilmaista vertaamalla herätystä Herran tuleen, joka lankesi Elian pystyttämälle läpimärälle alttarille. Siinä Jumala odottamatta puuttuu suvereenisti asioihin ilmoittaen valtansa pakanoiden keskuudessa. Liturgia taas on tuli, joka palaa temppelin alttarilla ja joka Raamatun säädöksen mukaan ei saa koskaan sammua. Herätys on profeetallinen, liturgia taas papillinen. Herätys on salama taivaasta, joka sytyttää uuden tulen. Liturgia on Herran liekki, joka jo palaa keskellämme valaisten ja lämmittäen uskovia.

Herätystä tarvitaan

Meidän on annettava sekä herätykselle että liturgialle niiden oikea, alkukristillinen paikka seurakuntaelämässä. Herätystä tarvitaan aina, ei ainoastaan sen takia, että kirkon aina tulee tehdä lähetystyötä ja tavoittaa ulkopuolisia, vaan myös siksi, että kirkon uskollisimmatkin jäsenet jatkuvasti tarvitsevat herätystä. Onhan kirkossa yhtä monta ‘vanhaa ihmistä’ kuin siinä on jäseniä. Jokainen ‘vanha Adam’ on yhtä taipuvainen torkahtamaan, muuttamaan kristillisen elämän kuolleeksi rutiiniksi ja käyttämään liturgian kaavoja väärin siten, että hän koteloituu itsetyytyväisyyteensä ja paatumukseensa. Ihminenhän pystyttää helposti uskonnollisen elämänmuodon, joka sopii omalle minälle ja antaa vanhan Adamin nousta jälleen herraksi. Saatetaan käydä kirkossa ja ehtoollisella säännöllisesti. Rakastetaan kaunista kirkkomusiikkia ja tunnelmallisia pyhäkköjä. Voidaan rehellisesti olla varmoja siitä, että itsellä on oikea oppi. Samalla ollaan ehkä itserakkauden ja itseriittoisuuden vallassa, tyytyväisinä omiin hurskaisiin suorituksiin, ja suhtaudutaan välinpitämättömästi päivittäin kohdattavien ihmisten huoliin ja taakkoihin. Pyhän Hengen täytyy aina päästä herättämään unisia sieluja, pudistelemaan pölyjä, asettamaan vanha Adam seinää vasten ja puhaltamaan uutta elämää kuolleisiin luihin. Niin kauan kuin olemme vielä lihassa, herätys ei koskaan ole turhaa.

Liturgiaa tarvitaan

Liturgia on yhtä tarpeellinen. Normaalia seurakuntaelämää ei voi olla ilman liturgiaa. Sakramentit tarvitsevat muodon ja järjestyksen; täytyyhän jumalanpalvelus toimittaa tietyllä tavalla. Väliaikaisesti voidaan tulla toimeen improvisoinnilla ja kaavoilla, joita jatkuvasti muutetaan ja luodaan uudestaan. Rukouksessa voidaan pitäytyä vapaisiin rukouksiin ja jokaista jumalanpalvelustilaisuutta varten voidaan luoda uusi rituaali. Mahdollisuudet on kuitenkin pian käytetty loppuun. Vähitellen aletaan toistaa samoja kuvioita ja näin rituaalinmuodostus on lähtenyt käyntiin. Suunnissa, joissa pyritään toimimaan ilman kaavoja, muotoutuu aina uusia kaavatyyppejä. Samat lempilaulut toistuvat säännöllisesti, rukouksissa toistuvat samat sanankäänteet, vuosittaisia juhlia varten muotoutuu pysyviä perinteitä. Tuskin on epäoikeudenmukaista sanoa, että tällä tavalla syntyneistä kaavoista tulee vanhaan liturgiaan verrattuna rumempia ja arkisempia. Ne sisältävät vähemmän Jumalan sanaa, niiden rukoukset ja puheet eivät käytä Raamatun ilmaisuja ja ne eivät ole yhtä innokkaita ammentamaan koko Raamatun sisältöä, vaan tyytyvät esittämään joitakin erityisen vaikuttavia ja suosittuja kohtia. Uusi esiin kasvanut liturgia on köyhempi, vähemmän raamatullinen ja vähemmän sielua ravitseva kuin vanha.

Liturgian viholliset

Sekä herätyksellä että liturgialla on siis oma tietty paikkansa Kirkossa. Silti liturgia saattaa joskus esiintyä herätyksen vihollisena, samoin kuin herätys saattaa olla liturgian vastustaja. Tämä jännite on erityisesti omassa kirkkohistoriassamme tullut ikävästi esiin.

Herätys saattaa todella esiintyä liturgian vaarallisimpana vihollisena. Liturgialla on tietysti myös monia muita vihollisia. Tärkein on pinttynyt passiivisuus, jonka edustajat istuvat jumalanpalveluksessa yleisönä, ottamatta siihen osaa. Täysi kirkko ei ole sama asia kuin seurakunta. Missä käsiä ei enää ristitä, missä päitä ei paineta rukoukseen ja missä äänet — olivat ne sitten karheita tai heleitä — eivät enää yhdy virsilauluun, siellä ei enää vietetä todellista jumalanpalvelusta. Liturgia on aina aktiivisuutta. Laiska, kuollut passiivisuus on sen vihollinen.

Kuitenkin herätys voi olla vielä vaarallisempi vihollinen. Maailmallisuus on sentään yleensä tietoinen siitä, että se ei ole hengellisempi kuin liturgia. Liturgiavihamielinen herätys taas väittää olevansa juuri sitä palvontaa ‘hengessä ja totuudessa’, jota Isä haluaa. Se hylkää liturgian ja halveksii sitä. Joskus kyseessä on profeettojen hengessä lausuttu ja oikeutettu kritiikki. Jos pappi kaivelee kynsiään ylistysvirren aikana ja hakee yleistä kirkkorukousta käsikirjasta polvistuessaan alttarille saarnan jälkeen, on oikeutettua puhua kuolleista teoista. Näistä täytyy kääntyä oikeaan palvelukseen ainoan tosi Jumalan edessä. Ei ole kuitenkaan sanottua, että oikea palvelus on sitä, että riisutaan kasukka, pätkitään ehtoollisliturgian osia ja mennään sen sijaan koteihin rukoilemaan vapaita rukouksia ja laulamaan milloin mitäkin laulelmia viihdekulttuurin tanssisävelmillä. On olemassa tilanteita, joissa on paikallaan tuoda esiin Herran vihan sanoja Amoksen tavoin: “Vie pois minun edestäni sinun virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa!”. Jos esimerkiksi kanttorilla on urkuparvella mukanaan päivän lehti, kuorolaiset katoavat ennen saarnaa tai kirkkoneuvosto lähtee mahtavan adventtivesperin jälkeen suoraan kunnanjohtajan kotiin ryyppäämään, silloin on vietetty kuollutta liturgiaa — tai oikeammin sanoen on kyse kuolleista sydämistä, jotka antavat kaikkien jumalanpalveluksen aarteiden mennä ohitseen. Jotkut ymmärtävät nauttia tilaisuuden tunnelmasta, mutta onnistuvat kätevästi välttämään kaiken, mikä voisi johtaa parannukseen. Rikasta ja ihanaa liturgiaa voidaan myös harjoittaa väärällä tavalla tekemällä siitä laahaavaa tai teennäistä. Monen papin työskentelyä leimaa välinpitämättömyys tai halu loistaa kyvyillään. Se ei ole liturgian vika. Tilannetta ei korjata hylkäämällä Jumalan sana, joka päinvastoin tulee painaa sydämeen. Tosin on parempi lausua rukous sydämestä omin sanoin, vaikka se olisi kuinka huonosti muotoiltu, kuin esittää ihanin liturginen rukous kylmin sydämin. On totta, että on parempi laulaa iskelmän sävelellä, sydän käännettynä Jeesuksen puoleen, kuin veisata hurskaita koraaleja miettien samalla päivällisruokaa tai viimeisintä riitaa. Ei ole kuitenkaan sanottua, että iskelmän sävelmä sinänsä olisi parempi väline hurskaan mielen ilmaisuun kuin vanha kirkkokoraali.

Herätys tekee siis väärin, jos se hylkää liturgian. Tässä hylkäävässä tuomiossa on usein aimo annos omavanhurskautta ja itserakkautta. Onhan vanha Adam lyömätön suhdannepoliitikko. Hän putoaa aina jaloilleen. Jos ihminen tulee todelliseen herätykseen, ei kestä kauan ennen kuin vanha Adam yrittää käyttää uutta tilaisuutta hyväkseen. Luonnollisesti se täytyy tehdä hurskain elein ja jatkuvasti vakuutellen, että kaikki tapahtuu Jumalan kunniaksi. Vakuutteluista huolimatta vanha Adam saattaa astua uudelleen hallintaan. Lihan teot alkavat jälleen, ei enää “mässäyksissä ja juomingeissa, haureudessa ja irstaudessa” — koska ne tunnistettaisiin heti — vaan ehkä “juonien, eriseurojen ja lahkojen” muodossa. Saatetaan vetää yksinkertainen johtopäätös: koska olen itse tullut herätykseen sillä ja sillä tavalla, sen täytyy olla oikea tapa. “Ainoa oikea”, vanha Adam lisää aivan huomaamatta. Koska sillä kertaa ei luettu evankeliumitekstiä, ei ollut pyhäpäivän rukousta eli kollehtarukousta eikä laulettu Jumalan Karitsaa, nämä eivät voi olla mitään autuuden välineitä. Vanha Adam ehkä lisää: Sitä paitsi omien rukousten ja todistusten esiintuominen tai uusien laulujen laulaminen lämmittää sydäntä niin ihanasti. Jatkoa vanha Adam ei sano ääneen. Hän vain toteaa, että uusissakin vaatteissa voi viihtyä ihan hyvin. Silloin voi sietää kristityn nimeä, jos vain saa kuulla omaa ääntään, puhua vähän itsestään, olla mukana päättämässä ja tuntea ihanien, tarttuvuudessaan poplauluihin verrattavien melodioiden hyväilyn. Mukavaa on myös se, jos saa tuomita oman seurakunnan papin ja ne kaikki korkeakirkolliset, ahdasmieliset lain orjat, jotka väittävät, että messussa tulisi käydä säännöllisesti.

Tämä on karkein muoto. Sen rinnalla esiintyy toisenlaista liturgiakielteisyyttä, joka on inhimillisesti ymmärrettävää joskaan ei oikeutettua. Jotkut ihmiset vieras tavat liturgisia kaavoja. Liturgiahan vaatii aina itsensä kieltämistä. Yksilön täytyy tulla osaksi rukoilevaa seurakuntaa. Hänen täytyy niin syvästi tulla muiden kanssa yhdeksi, että voi rukoilla samoin sanoin kuin he, seurata jumalanpalveluksen rytmiä, jossa synnintunnustus ja ylistys seuraavat toisiaan, tuntea samaa iloa ja halua parannukseen kuin muut. Jokaisen kristityn tulee kilvoitella liittyäkseen tähän. Olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Emme elä itseämme varten vaan osana elävää organismia. Jos joku ei halua sopeutua sellaiseen yhteyteen, hän ei ole kristitty, sillä kukaan ei voi olla kristitty omin päin. Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt kirkonpenkissä ja ehtoollispöydässä, edes sen verran, että voisi rukoilla ja laulaa, iloita ja riemuita sielullaan ja ruumiillaan yhdessä hänen kanssaan, hänen ei kannata kuvitella, että hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt tai että hän voisi palvoa häntä hengessä ja totuudessa kotona omassa huoneessaan. Ja kuitenkin on ilmeistä, että tietyt hartausmuodot tuntuvat joidenkin ihmisten mielestä luontevilta ja he sopeutuvat niihin lähes välittömästi, kun taas toiset eivät millään tunnu saavan niistä mitään. Siksi kirkon täytyy olla avarasydäminen ja rikas. Sen tulee kyetä ruokkimaan lapsiaan sillä, mitä he eniten tarvitsevat ja mitä he pystyvät parhaiten vastaanottamaan, edellyttäen, että se todella tarjoaa heille Jumalan sanaa ja todellisen yhteyden häneen. Tietysti kirkolla täytyy olla kaava yhteiselle jumalanpalvelukselle, johon kaikki voivat osallistua. On oikein edellyttää, että kaikki osallistuvat messuun. Jokaisen täytyy voida mukautua ja sopeutua yhteyteen rukoilevana ja palvelevana ruumiinjäsenenä, joka ei ainoastaan ole vaatimassa jotain itselleen vaan ensi sijassa tulee tuomaan oman antinsa yhteiseen palvelukseen Jumalan edessä. Jos herätyksen nimissä raivotaan messua vastaan, käydään kristillisen yhteyden kimppuun. Usein tällöin vedotaan vapauteen. Suurimmalle osalle ihmisistä tällainen vapauden tavoittelu kuitenkin tuo vapauden menetyksen, koska tiettyjen erillisintressien annetaan lyödä leimansa siihen, minkä tulisi olla yhteistä omaisuutta. Halutaan väkisin ottaa oikeus viettää jumalanpalvelusta omien toiveiden mukaan. Ellei tähän päästä, ei enää viihdytä muiden kanssa ja saatetaan katkaista yhteys. Tämä on epäkristillistä ja tässä asiassa jokaisen kirkollisen liikkeen tulee koetella itseään. Jos herätys ei edes halua olla mukana messun liturgiassa, se on asettunut kirkon yhteyden ulkopuolelle eikä sitä voida enää pitää kirkon elämää rikastuttavana liikkeenä.

Messun rinnalla sen sijaan täytyy vallita vapaus. Kaikkea kirkon ylistävää ja rakentavaa toimintaa ei voida yhdenmukaistaa. Niille hartauden muodoille, jotka todella palvelevat rakentumista, täytyy antaa vapaus, ovat ne sitten seuroja, kinkereitä, hetkihartauksia, rukouspiirejä tai muuta. On vain vaadittava — sekä itseltään että muilta — että mieluisimmat hengelliset tilaisuudet eivät korvaisi tai siirtäisi syrjään messua, jossa suurin yhteys koetaan.

Jos liturgia ei aina saa osakseen ymmärrystä herätyksen puolelta, niin voidaan myös sanoa, että tietynlaiset liturgian ystävät eivät aina arvosta tai edes siedä herätystä. Siksi on syytä sanoa jotain myös liturgiasta herätyksen pahimpana vihollisena.

Herätyksen viholliset

Myös herätyksellä on liuta vihollisia, mutta tuskin yksikään voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin epäaito liturgia. Pahimmassa tapauksessa liturgiasta voi nimittäin tulla vanhalle ihmiselle vahva linnake. Mitä Pyhän Hengen pitäisi tehdä ihmiselle, joka käy ehtoollisella useammin kuin kukaan muu seurakuntalainen, rukoilee kolme varttia tai tunnin päivässä ja rukoilee hyviä, ihania rukouksia psalmeista tai klassisista luterilaisista rukouskirjoista, lukee päivän tutkistelun tai myöhäisillan hetkipalvelun eli completoriumin joka ilta ja harrastaa hiljaisia tutkisteluja aina käytyään ehtoollisella, mutta joka kaikesta tästä saa vain aiheen pitää itseään paremmanpuoleisena ihmisenä, joka on kerännyt itselleen huomattavan pääoman kaikkinäkevän Jumalan edessä? Ehkä hän samalla laiminlyö maallisia velvollisuuksiaan, opintojaan, luottamustoimiaan tai lastensa kasvatusta. Ehkä hän puhuu pahaa toisin ajattelevista eikä rakasta ketään muuta kuin itseään ja omia pyhiä riittejään. Niin kauan kuin tällainen ihminen pysyy totutuissa ympyröissään, kaikki Pyhän Hengen toimet yleensä jäävät tuloksettomiksi hänen kohdallaan. Hengen täytyy tarttua häneen myrskytuulena, repiä kaikki hurskas rihkama hänen yltään ja osoittaa hänelle, että hän on ylimielinen, omahyväinen, itsekeskeinen ja rakkaudeton syntinen, joka on ansainnut vain ikuisen karkotuksen Jumalan kasvojen edestä. Tähän tehtävään Pyhä Henki voi joskus käyttää jotain kirjaa tai ihmiskohtaloa, joka säälimättä paljastaa hurskaan huijauksen. Joskus hän käyttää elämänkohtaloita asettaen kotitekoisen pyhimyksen kauheaan tilanteeseen, jossa sädekehästä ei jää mitään jäljelle. Hänen tavallisin välineensä on kuitenkin saarnattu sana, profeetallinen sanoma herätyksen Hengessä. Epäaidolle liturgialle on hyvin tyypillistä se, että se ei pidä profeetallisesta sanasta, joka iskee salaman lailla eikä välitä hurskaista muotomenoista. Epäaito liturgia haluaa mieluiten leikata Sanalta siivet. Se tekee mielellään saarnasta osan liturgiaa. Saarna kehystetään liturgisin kaavasanonnoin ja psalminsäkein sekä esitetään hallitulla varovaisuudella ja kielellä, josta on riisuttu pois kaikki konkreettisuus ja loukkaava ajankohtaisuus. Se tuo kauniisti ja koukeroisesti esille vanhat viisaudet, mutta ei koskaan mainitse oikealta nimeltä yhtäkään niistä arkisista konflikteista, joissa vanha ihminen paljastaa oikeat kasvonsa ja joissa se voidaan yllättää. Epäaito liturgia voi solmia erikoisen liiton väljähtyneen herätyksen kanssa. Se hyväksyy vanhan saarnakielen ja vakiintuneet sanat. Nämä ovat kuitenkin menettäneet teränsä. Ne ovat niin etäällä arkisynneistä, että paatunut sydän voi kuunnella niitä suuresti rakentuen. Jos sana silti jonain päivänä tulee kohti herätyksen vanhalla voimalla, kesken juhlallisesti etenevän jumalanpalveluksen, tutkii tungettelevasti ja paljastaa terveellisesti kuoleman horteen, tai jos jumalanpalveluksen ulkopuolella tulee vastaan kysymys tai henkilökohtaisesti lausuttu sana, joka muistuttaa, miten autuuden asia voi polttaa sielua — silloin kuollut kirkollisuus loukkaantuu ja keksii sata harkittua vastaväitettä.

Liturgia ilman herätystä on kaikista kirkon toimintasuunnitelmista ehkä vaarallisin. Jumalanpalvelusta voidaan kaunistaa, sitä varten voidaan hankkia pukuja ja kirkkokuoroja, voidaan järjestää suosittuja iltahetkipalveluita eli vespereitä ja jopa jonkin verran lisätä ehtoollisvieraiden määrää ilman, että yksikään ihminen tosissaan kyselee: Miten minä syntinen voin pelastua? Olemme kaikki luonnostamme vakaumuksellisia farisealaisia ja pidämme kaikki yhtä itsestään selvänä sitä, että voimme pelastua teoillamme. Siksi liturginen uudistus ilman vastaavaa omantunnon herätystä merkitsee vain sitä, että tietty määrä ihmisiä alkaa suorittaa tietyn määrän hurskaita harjoituksia vakuuttuneina siitä, että he siten tekevät riittäviä talletuksia taivaalliselle säästötilille. Itse Perkele voi olla tyytyväinen sellaiseen uudistukseen. Hänen näkökulmastaan on tosin aina arveluttavaa se, että ihmiset alkavat hakeutua ehtoolliselle tai tulevat Jumalan sanan ulottuville. Mutta niin kauan kuin sitä ei saarnata tavalla, joka voi häiritä nukkuvaa syntistä, ja niin kauan kuin järjestelmä vain luo tyytyväisiä tekokristittyjä, niin kauan Saatana voi olla virallisesti kirkkokristitty. Hänen kannaltaan järjestelmässä on tosin riskinsä. Koskaan ei voi tietää, milloin pieni epistolatekstin sana tai psalmisäkeen rivi putoaa hyvään maahan. Siksi Pimeyden ruhtinas ei koskaan oikein pidä kirkollisuudesta tai liturgiasta missään muodossa. Hän tukee mieluummin sellaista hengellisyyttä, joka pitää kirkossa ja ehtoollisella käymistä turhana tapana ja kuolleena tottumuksena.

Herätys ja liturgia kuuluvat yhteen

Herätys tarvitsee liturgiaa. Jos herätyksen on tarkoitus säilyä, sen täytyy kasvattaa ihmisiä hartauselämään, joka kestää vuosien kulutusta ja jonka kerran voi jättää perintönä lapsille ja lastenlapsille. Terveen herätyksen tulee siksi tähdätä siihen, että ihmiset johdatetaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle, heitä opetetaan viettämään messua oikealla tavalla ja opetetaan käyttämään kirkollisia kirjoja. Ehdoton vaatimus on, että jo rippikoululaiset oppivat ymmärtämään alttaripalvelusta ja käyttämään virsikirjaa sekä että he pystyvät auttavasti laulamaan kotiseurakuntansa kirkossa käytettäviä messusävelmiä. Samoin kuin pidämme saarnoja katekismuksen pääkappaleista, voisimme yhtä hyvin joskus saarnata myös messun pääkohdista, kolminkertaisesta pyhästä ja sellaisista raamatunkohdista kuin Herra armahda meitä, Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, Herra olkoon teidän kanssanne ja Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.

Herätys voi myös hyödyttää liturgiaa. Missä ihmisiä herää, siellä vanhoihin hartausmuotoihin tulee uutta elämää. Synnintunnustukseen tulee uutta vakavuutta ja ylistykseen uutta riemua ja voimaa. Vanhasta ja kauniista perinteestä tulee enemmän kuin vain perinne. Siitä tulee vastasyntyneen elämän ilmaisu, saman elämän, joka kerran loi perinteen ja joka nyt täyttää sen uudella hartaudella ja lämmöllä.

Herätys loppuu kerran. Se kuuluu maailmaan, jossa ihmiset yhä nukkuvat synnin unta. Kun Kristus on herättänyt omansa viimeisenä suurena päivänä, silloin ei enää tarvita herätystä. Se tulee olemaan yhtä unohdettu ja mahdoton asia kuin sairaalat ja lastensuojelulautakunnat. Mutta liturgia säilyy. Raamattu antaa aavistaa jotain siitä sanoin kuvaamattomasta, mikä silloin alkaa. Se kuvaa taivaallisen liturgian, Jumalan istuimen edessä tapahtuvan pyhän palveluksen, johon kuuluu ylistyslaulua, mahtavaa kuin suurten vetten pauhina, suitsukkeella täytettyjä kultaisia astioita ja lukematon ihmisjoukko, joka kumartaa ja palvoo Häntä, joka on kuningasten kuningas ja herrain herra.

Kirkon liturgia on ikuisen ylistyksen alku, maallinen ilmaus sille, mikä on iankaikkisuuden sisältö ja koko olemisen perussävel: loppumaton kiitos kaiken Luojalle ja Isälle. Jo maanpäällisessä köyhyydessään liturgia pitää sisällään autuaan aavistuksen Sanomattoman läsnäolosta ja jotakin taivaallisesta ihanuudesta, suuresta onnesta, joka tulee siitä, että saa uhrata kaiken tullakseen yhdeksi Kristuksen kanssa.

Raamatullinen käsitys jumalanpalveluksesta

John Kleinigin artikkeli ”The Biblical View of Worship” on julkaistu Concordia Theological Joumalissa 1994. Lyhentäen kääntänyt Juhana Pohjola.

Johdannoksi tähän aiheeseen sopii hyvin esimerkki käyttämättömästä televisiosta. Voimme kuvitella mielessämme television, jonka paikka yleensä on olohuoneessa suojassa auringolta ja sateelta. Seistessään niin keskeisellä paikalla sille on muodostunut suuret luulot itsestänsä. Se on tavannut kaikki talon vieraat. Se on nähnyt ja kuullut kaiken, mitä talossa on tapahtunut. Johtoa ei kuitenkaan ole koskaan laitettu pistorasiaan. Käyttämättömänä ja mykkänä siitä ei ole lähtenyt puheen tai laulun ääntä eikä liioin värikuvaakaan. Kenenkään häiritsemättä se on tapittanut omalla paikallaan täyttämättä tarkoitustaan televisiona. Ilman kosketusta ulkomaailmaan se on elänyt omaa elämäänsä. Se ei ole nähnyt mitään ympäröivästä maailmasta eikä liioin välittänyt uusia näköaloja. Koska televisiosta itsestään ei ole tullut vastaanottajaa, se ei ole voinut myöskään välittää sanoja ja kuvia. Se on ollut vain hyödytön kapistus.

Edellä kuvatun television kaltaisia ovat ihmiset, jotka eivät koskaan osallistu jumalanpalvelukseen. He eivät siten täytä luomistarkoitustaan. Heistä ei tule koskaan Jumalan taivaallisten lähetysten vastaanottajia tai välittäjiä, vaan sen sijaan he elävät hengellisesti turhautunutta ja tyhjää elämää.

 

I Säädöt kohdalleen

On olemassa vain yksi toiminto, jota teemme sekä maan päällä että kerran taivaassa. Mitä tahansa muuta teemmekin, se kestää parhaimmillaankin vain elinvuotemme. Mutta tämä toiminto kestää iankaikkisesti. Tosiasiassa harjoittelemme sitä elinikämme tulematta koskaan siinä täysin valmiiksi. Tämä toiminto on jumalanpalvelus! Se on taivaallisen elämän aloittamista jo maan päällä ja valmistautumista iankaikkiseen elämään Jumalan kanssa. Kuten lapsi käy koulua tai voi harjoitella soittamista tulevaa ammattiansa varten, jumalanpalvelus on harjoitusta konkreettista tulevaisuutta varten. Koska se on taivaallinen toimi, se saa täydellisen muotonsakin vasta taivaassa. Jumalanpalvelus on siten jotain yliluonnollista. Seuraavat kolme näkökohtaa valaisevat sitä.

Jumalanpalvelus ei ole ihmiselle luontaista. Jos saisimme seurata omia mielihalujamme, emme koskaan palvoisi Jumalaa oikein, koska se sotii langennutta luontoamme vastaan. Palvoisimme mieluummin itseämme tai kotitekoisia epäjumaliamme kuin elävää Jumalaa. Niinpä Jumalan täytyykin itse opettaa meille, mitä on oikea jumalanpalvelus. Hän ei siis ainoastaan näytä meille sitä, kuinka se tapahtuu, vaan Jumala itse osallistuu siihen yhdessä kanssamme niin, että opimme sen häneltä. Jumalanpalvelus on siis jumalallinen toiminto, ja saamme olla siinä mukana kuten ratsastaja, joka ratsastaa kilpahevosensa selässä.

Toiseksi jumalanpalvelus on varsinaisesti yliluonnollista, koska siinä ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta. On kyse Jumalasta ja yhteydestä häneen. Niin kuin napanuora yhdistää lapsen äitiinsä ja välittää siten ravintoa häneltä, samoin jumalanpalvelus yhdistää meidät Jumalaan. Se on kirkon elämänlanka ja siksi niin tärkeä asia. Jumalanpalvelus on jotakin sellaista, jota epäuskoisen on mahdotonta ymmärtää ja joka hämmentää. Se on jotain täysin erilaista, kuin mitä tavallisesti teemme. Siitä ei näytä olevan mitään hyötyä, vaan se tuntuu ajan ja voimavarojen haaskaukselta. Lisäksi jumalanpalvelus voi tuntua pitkäveteiseltä, koska siinä ei näytä tapahtuvan kovin erikoista.

Kolmanneksi jumalanpalvelus on yliluonnollista, koska se on pohjimmiltaan jumalallista toimintaa. Jeesus on johtava liturgi ylimmäisenä pappinamme taivaallisessa pyhäkössä. Hän johtaa jumalanpalveluksemme edustamalla meitä Jumalan edessä esirukouksessa ja kiitoksessa (Hepr.7:25; 9:25) sekä edustamalla meille Isää Jumalaa julistuksessa ja ylistyksessä (Hepr.2:12). Palveluksellaan taivaallisessa pyhäkössä Jeesus johtaa taivaallista liturgiaamme yhdessä taivaallisten olentojen, enkelien ja kaikkien pyhien kanssa (Hepr.2:1l; 8:2; 12:22-24; 13:15).

Koska kristillinen jumalanpalvelus on yliluonnollista, se on samalla mysteeri. Tässä tapauksessa mysteeri eroaa salaisuudesta siinä, että se pysyy selittämättömänä jopa silloinkin, vaikka siitä tietäisi paljonkin. Paavali kiteyttää tämän (KoI.1:24): ’Kristus teissä, (teidän keskuudessanne), kirkkauden toivo.’ Jumalanpalveluksessa on siis kyse Kristuksen salatusta läsnäolosta meidän kanssamme ja keskuudessamme. Me olemme hänessä ja hän meissä. Hän tulee luoksemme ja toimii puolestamme, kun kokoonnumme hänen nimessään. Hän tuo Pyhän Hengen mukanaan ja ohjaa meidät taivaallisen Isänsä luo. Jumalanpalveluksessa tulemme siten kosketuksiin Pyhän Kolminaisuuden kanssa. Tulemme kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon piiriin ja osallistumme Jeesuksen palvelutehtävään.

Jumalanpalvelukseen liittyy myös kirkkauden toivomme, so. elämämme taivaassa Jumalan poikina ja tyttärinä. Tämä elämä ei ole vielä näkyvää vaan ’kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa’ (KoI.3:3). Jumalanpalveluksen ihme on siinä, että taivas tulee alas Jeesuksessa ja meidät viedään yhdessä hänen kanssaan taivaaseen. Me yhdessä Jumalan valtaistuimen ympärille kerääntyneiden enkelien ja taivaan pyhien kanssa laulamme: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä!’ Uskon kautta omistamme silloin taivaan esimakua; odotamme kirkkautta, josta tulemme olemaan osallisina taivaallisen Isän lapsina ja Jumalan kuninkaallisen perheen jäseninä. Wilhelm Löhe on sanonut näin jumalanpalveluksen mysteeristä:

Jumalanpalveluksessa seurakunta on lähimpänä Herraansa, niin lähellä sulhastaan kuin se suinkin voi päästä. Silloin taivas on maan päällä ja maa taivaassa.

Jumalanpalveluksessa meidät salatulla tavalla säädetään taivaskanavan taajuudelle. Sen kautta meistä ihmisistä tulee sekä vastaanottajia että lähettimiä, jotka yhdessä kaikkien kristittyjen kanssa välittävät tälle maailmalle, mitä on taivaallinen elämä.

Viettäessämme jumalanpalvelusta elämme todeksi luomistarkoitustamme. Täytämme Jumalan lopullista tarkoitusta meitä ja hänen koko luomakuntaansa kohtaan. Tulemme täytetyiksi Jumalan täyteydellä. Sen tähden se on elämämme pääasia. Tästä syystä kymmenestä käskystä ensimmäiset kolme kattavat jumalanpalveluksen erilaiset aspektit. Ilman jumalanpalvelusta koko kristillinen uskomme pysyisi käsitteellisenä, teoreettisena ja viime kädessä epätodellisena.

Vanhastaan kristikunnassa on puhuttu paljon ’ortodoksiasta’. Termi ortodoksia määritellään tavallisesti oikeaksi opetukseksi kolmiyhteisestä Jumalasta, mutta se tarkoittaa myös ’oikeaa ylistystä’ (jumalanpalvelusta). Molemmat määritelmät kuuluvat yhteen. Oikea oppi opettaa, mitä on elävän Jumalan oikea ylistäminen. Vaikka oppi olisi kuinka hyvää, virheetöntä ja innostavaa, se ei saavuta päämääräänsä ellei se nouse jumalanpalveluksesta ja palaudu takaisin kolmiyhteisen Jumalan palvontaan. Kun vietämme jumalanpalvelusta oikein, annamme Jumalan olla Jumalamme, jolloin hän saa toimia kanssamme tahtomallaan tavalla. ’Ortodoksisessa’ jumalanpalveluksessa liitymme suuren ylipappimme, Jeesuksen palvelutoimeen taivaallisessa pyhäkössä.

II Vastaanottaminen

Jumalanpalvelus ymmärretään helposti niin, että me palvelemme siinä Jumalaa saapumalla kirkkoon ja pitämällä hartauksiamme. Jumalanpalvelus on kuitenkin ennen kaikkea vastaanottamista; oleellista ei ole se, mitä me teemme Jumalalle, vaan se, että Jumala palvelee meitä. Jumalan toiminta on kristillisen jumalanpalveluksen sydämessä. Ihmisen toiminta on seurannainen ja riippuvaista Jumalan aloitteesta.

Tämä Jumalan ja ihmisen välinen suhde tulee ilmi selvästi Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 22:24-27). Asiayhteyteen on kiinnitettävä huomiota kohdan ymmärtämiseksi. Kertomus sijoittuu torstai-iltaan ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Jeesus on juuri asettanut Pyhän Ehtoollisen ja kertonut, että yksi kahdestatoista tulee kavaltamaan hänet. Sitten tapahtuu jotain huomionarvoista:

Ja heidän välillään syntyi myös kiistaa siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: ” Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi on suurempi, sekö, joka aterioi, vai se, joka palvelee? Eikö se, joka aterioi? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin se, joka palvelee.”

Merkillepantavaa on viimeisen lauseen preesens-aikamuoto, joka osoittaa toiminnan jatkuvuutta. Opetuslasten palvelutoimi pohjautuu Jeesuksen jatkuvaan palvelukseen. Pyhässä Ehtoollisessa Jeesus on läsnä ja palvelee opetuslapsiaan. Samalla, kun hän on heidän isäntänsä ja opetuslapset ovat hänen vieraitaan, Jeesus palvelee heitä. Hän hoitaa vieraitaan ja pitää huolen siitä, ettei opetuslapsilta puutu mitään. Jeesus täyttää heidän toiveensa ja ravitsee heitä. Hän antaa itsensä kokonaan opetuslastensa käyttöön eikä vain silloin, vaan yhä edelleen. Ylösnousseena Herrana Jeesus palvelee meitä, kun tulemme hänen vieraikseen hänen huoneeseensa. Juuri niin, Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa! Jos tämä todellisuus jää ymmärtämättä, silloin kirkkoarkkitehtuuri, liturgian rakenne ja koko käsite jumalanpalvelus ei varmastikaan avaudu. Jumalanpalveluksessa Herra Jeesus itse käärii hihansa, ojentaa meille auttavan kätensä ja panee itsensä likoon meidän hyväksemme.

 

Mitä Jeesus tekee meidän hyväksemme?

Tähän voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin jumalanpalveluksen rakenne itsessään ilmaisee sen, mitä Jumala tekee meille. Toisaalta evankeliumitekstit kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä, kuten hän kerran palveli kansaa Palestiinassa.

Jumalanpalveluksen järjestys kokonaisuudessaan todistaa kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta keskuudessamme. Se alkaa johdannolla ’Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen’ julistaen kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa. Painopiste on siis siinä, mitä Jumala tekee. Hän on tehnyt meidät lapsikseen kasteen kautta. Hän julistaa syntimme anteeksiannetuiksi synnintunnustuksen jälkeen ja ottaa meidät vastaan lahjoja pyytävinä kerjäläisinä laulaessamme johdantovuorolaulua ja Herra armahda -rukousta. Vuorolaulussa tunnustamme, että Herra Jeesus on varsinaisesti se, joka toimittaa alttaripalvelusta ja on siten meidän liturgimme. Sen jälkeen taivaallinen Isämme puhuu meille voimallisesti Raamatun tekstien ja saaman kautta, kuuntelee rukouksemme ja avunpyyntömme kirkon suuressa esirukouksessa sekä antaa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren sielujemme lääkkeeksi. Lopuksi hän lähettää meidät matkaan Pyhän Hengen siunauksella. Jumalanpalvelus on siten ennen kaikkea Jumalan armon osoitusta meitä kohtaan. Hän toki myös tuomitsee meidät, mutta vain voidakseen antaa enemmän itseään ja siunaustaan meille. Jumalanpalveluksessa evankeliumi vahvistaa meitä saadessamme annoksen hänen mittaamatonta armoaan. Siellä rohkaistumme, virkistymme, parannumme sekä tulemme autetuiksi ja elvytetyiksi. Jumala on tekijä ja me olemme hänen työnsä kohteita. Hän on antaja ja me olemme hänen hengellisten lahjojensa vastaanottajia.

Erityisesti evankeliumikertomukset kertovat siitä, kuinka Jeesus palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Siitä syystä ne painettiin muistiin, kerrottiin aina yhä uudelleen ja sisällytettiin myös Uuteen testamenttiin, joka raportoi vain pienen osan kaikesta siitä, mitä Jeesus sanoi ja teki. Ne vaikuttavat kuitenkin enemmän kuin pelkästään kertovat, mitä Jeesus teki noin 2000 vuotta sitten. Ne julistavat, mitä hän yhä edelleen tekee kirkossaan sanansa ja sakramenttiensa kautta. Hänen palvelutehtävänsä eivät päättyneet kuolemaan, ylösnousemukseen ja taivaaseen astumiseen, vaan ne olivat vasta ikään kuin ’virkaanvihkimys’ Jeesuksen tulevalle toiminnalle. Luukas huomioi tämän selkeästi kaksiosaisessa alkukirkon historiassaan. Evankeliumissaan Luukas osoittaa, kuinka Jeesus palveli ihmisiä opettamalla evankeliumia ja parantamalla sairaita niin ruumiin kuin sielun osalta. Aloittaessaan Apostolien teot, toisen osan tätä historiaa, Luukas viittaa siihen, mitä hän on kirjoittanut evankeliumissaan aiemmin:

Edellisessä kertomuksessani kirjoitin, oi Teofilius, kaikesta, mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa, hamaan siihen päivään asti, jona hänet otettiin ylös, sittenkuin hän Pyhän Hengen kautta oli antanut käskynsä apostoleille, jotka hän oli valinnut.

Toisin sanoen Jeesus jatkaa palvelutehtäväänsä armonvälineidensä kautta kirkossa. Hän jatkaa Jumalan armon evankeliumin opettamista ja särkyneiden ihmisten parantamista sairaalassaan, kirkossa. Siten jokaisella evankeliumikertomuksella on ilmeinen käyttöyhteys jumalanpalvelukseen, sillä me uskomme, että sama Jeesus on fyysisesti läsnä ja vaikuttaa messussa aivan yhtä todellisesti kuin kerran maan päällä (Matt 18:20).

Kristuksen palvelutehtävän kautta jumalanpalveluksessamme tapahtuu merkittävä roolien vaihto. Vanhassa testamentissa Jumala oli käskenyt Daavidin asettaa leeviläiskuoro laulamaan ylityslauluja kunniakseen samanaikaisesti kun polttouhria uhrattiin temppelin alttarilla. Kuoro ilmoitti, että Herra oli läsnä, julisti hänen hyväksyntäänsä kansaansa kohtaan sekä riemuitsi hänen armostaan. Tämä järjestys on käänteinen uudessa liitossa. Sefanjan mukaan (3: 17) Herra iloitsee kansansa keskellä ja riemuitsee laululla kansastaan. Myös Jesajan profetiat täyttyvät siellä, missä vain evankeliumia julistetaan. Jumala riemuitsee uudesta Jerusalemista, kuten sulhanen morsiamestaan (Jes.62:5, 65:19). Aina tullessamme jumalanpalvelukseen Jumala pursuaa iloa saadessaan olla kanssamme. Hän riemuitsee meistä ja ilmaisee hyväksyvänsä meidät. Jumala tuo julki mielihyvänsä meistä ja nauttii seurastamme. Hänen ilonsa meistä kaksinkertaistaa meidän ilomme hänestä. Ilo saa siten täyttymyksensä. Jumala on asettanut jumalanpalveluksen, jotta hän voisi iloita meistä niin kuin rakkaista lapsistaan.

Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä. On kyse siitä, mitä kolmiyhteinen Jumala häneen turvaaville tekee ja antaa. Jumalanpalveluksessa Jumala antaa itsestään niin paljon kuin me voimme suinkin vain vastaanottaa tällä puolen taivasta, jotta olisimme valmiit ikuiseen yhdessäoloon hänen kanssaan taivaassa. Se on paikka, jossa Jumala lahjoittaa ihmeellisen armonsa ihmisille.

III Lähettäminen

Televisio ei ole eloton, silloin kun se vastaanottaa lähetystä. Sama sähkö, joka lähetti kuvan, auttaa myös vastaanottamaan ja tuottamaan lähetetyn kuvan. Samoin emme mekään voi olla passiivisia ja elottomia jumalanpalveluksessa. Se vaikuttaa meihin. Itse asiassa silloin kun Jumala on kanssamme tekemisissä, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin reagoida ja vastata joko kielteisesti tai myönteisesti. Tämähän on itsestään selvää, vaikka Jumalan toiminnan ensisijaisuuteen messussa ei aina ole osattu kiinnittää riittävää huomiota. Olemme taipuvaisia painottamaan jumalanpalveluksen inhimillistä puolta jumalallisen kustannuksella, vaikka painon pitäisi olla aina jälkimmäisellä. Mitä me teemme jumalanpalveluksessa juontuu Jumalan tekemisistä ja on sen kanssa sopusoinnussa. Me emme ole aloitteentekijöitä, vaan seuraamme vain Jeesusta ja hänen ohjaustaan. Hän on johtajamme ja liturgimme jumalanpalveluksessa. Yhtä vähän kuin TV pystyy tuottamaan kuvan itsestään ilman sähköä, joka mahdollistaa vastaanoton ja lähetyksen, mekään emme kykene itsessämme palvomaan Jumalaa ilman Pyhää Henkeä. Meidän palveluksemme on täysin riippuvainen Jumalan palveluksesta meitä kohtaan. Se on mahdollista vain Pyhässä Hengessä.

Jumalanpalveluksen rakenne paljastaa tämän selvästi. Jumalanpalveluksessa vastaamme Jumalan kutsuun kokoontumalla hänen läsnäoloonsa. Vastaamme hänen tarjoukseensa syntien anteeksiantamuksesta tunnustamalla syntimme. Hänen julistaessaan synninpäästön laulamme ’Kunnia olkoon Jumalalle’ ja muita ylistysvirsiä. Hänen puhuessaan meille saaman kautta kuuntelemme häntä tarkoin ja vastaamme siihen tunnustamalla uskomme. Hänen anteliaisuuteensa me vastaamme kolehtihaavin kiertäessä. Hänen avuntarjoukseensa vastaamme yleisessä esirukouksessa. Astuessamme taivaallisen Isämme läsnäoloon me liitymme koko taivaan hovin kanssa ylistykseen: ’Pyhä, Pyhä, Pyhä’. Kristuksen ruumiin ja veren parantavaan ja puhdistavaan lahjaan vastaamme nauttiessamme sen kiitoksella. Herran siunaukseen vastaamme lähtemällä ulos maailmaan palvelemaan Jumalaa jokapäiväisessä kutsumuksessamme. Jumalanpalveluksen rakenne ei siten ainoastaan kerro meille kuinka vastata, vaan se auttaa meitä myös vastaamaan oikealla tavalla Jumalan läsnäoloon ja lahjoihin.

Tältä osin meitä ei siis ole jätetty omien aivoitustemme varaan. Me liitymme yhdessä toisten kristittyjen kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta ja johtamina palvomaan Isää Pojan kautta. Henki ohjaa meitä vastaamaan oikealla tavalla. Hän pitää jumalanpalveluksessamme huolen siitä, että Jumala saa olla Jumala. Siten myös Kristuksen jatkuva työ keskuudessamme on oikealla paikallaan jumalanpalveluksessa. Pyhä Henki muuttaa koko elämämme yhdeksi ainoaksi jumalanpalvelukseksi ja ylistyslauluksi armollisesta Jumalastamme koko maailman kuultavaksi. Siten auttaessaan meitä vastaanottamaan Jumalan taivaallisen lähetyksen Pyhä Henki tekee meistä tuon lähetyksen eläviä välittäjiä ja eteenpäin lähettäjiä.

 

Mikä vikana kun messu ei maistu?

Monet jumalanpalvelukseen säännöllisesti osallistuvat ihmiset valittavat, etteivät he saa siitä mitään. Jokaisella voi olla sellainen tunne aika ajoin. Tällöin kuitenkin unohdamme sen, että Jumalan työ on silmiltämme salassa. Emme näe sitä, mutta tiedämme sen ainoastaan siksi, koska hän itse niin sanoo Sanassaan. Meillä voi olla jonkinlainen tuntuma sen lopputuloksesta, samoin kuin näemme hengittämisen ja syömisen vaikutukset, vaikka emme itse tapahtumaa. Yhtä hupsua kuin valittaa kuinka tylsää, hyödytöntä ja epämiellyttävää on osallistua jumalanpalvelukseen, olisi valittaa kuinka tarpeetonta on uni tai miten vastenmielistä on syödä parantavia lääkkeitä. Kuten terveellisen ruuan, ei jumalanpalveluksenkaan tarkoitus ole viihdyttää vaan ruokkia meitä. Monet epämieluisat ruoat, kuten joillekin parsakaali, ovatkin meille usein kaikkein parasta. Kuten nukkuminen, samoin jumalanpalvelus voi vaikuttaa pitkäveteiseltä ja sen tarkoitus voi jäädä pimentoon. Näin voi käydä niin ruumiin kuin järjen ja tunteenkin kohdalla. Jumalahan ei antanut sapattia Vanhassa testamentissa vain fyysisen levon takia, vaan myös hengelliseksi levoksi, virkistykseksi ja yhteydenkokemiseksi. Kuten lääke, jumalanpalveluskin voi välillä tuntua epämukavalta, koska se hyökkää pahuuttamme vastaan sekä tuhoaa ja parantaa sen. Jumala ei välttämättä anna sitä, mitä me haluamme, vaan mitä tarvitsemme. Voimme toki aina olla kiitollisia siitä, jos tunnemme saavamme kouriintuntuvasti jonkin siunauksen messussa. Jos sellaisia tuntemuksia ei kuitenkaan ole, ei ole mitään syytä olla levoton ja hämillään. Jumalanpalveluksen lahja ja hyöty ei ole näkemisen, vaan uskon asia.

Jumalanpalveluksemme on valitettavasti aina kömpelöä ja epätäydellistä niin kauan kuin vaellamme maan päällä. Vastaanottamiskykymme on kehnoa ja eteenpäin välittäminen on vielä surkeampaa. Jumalanpalveluksemme muistuttaa enemmän nuottien tapailemista, kuin itse sinfonian soittamista. Mutta se ei haittaa. Jumalanpalveluksen pätevyys ei riipu meidän kyvyistämme ja suorituksestamme, vaan Jeesuksen erityisosaamisesta ja taidoista. Vaikka meidän jumalanpalveluksemme täällä ajassa ei ole koskaan täydellinen, Jeesus toimittaa sen puolestamme oikein. Koko elämämme on siten pala palalta oppimista, kuinka kiittää ja palvoa Jumalaa. Kukaan meistä ei ole jumalanpalvelusekspertti. Olemme kaikki vasta-alkajia. Osallistumalla yhdessä jumalanpalvelukseen voimme parhaiten tukea ja rohkaista toinen toistamme yhteisessä ’opiskelussamme.’

 

IV Lopuksi

Luukkaan evankeliumissa (24:13-35) Jeesus ilmestyy kahdelle opetuslapselleen näiden ollessa pääsiäisaamuna matkalla Jerusalemista Emmaukseen. Opetuslapset keskustelivat pitkäperjantain tapahtumista. Jeesuksen liityttyä heidän seuraansa he eivät ensin tunnistaneet häntä. Vielä silloinkaan, kun Jeesus osoitti heille Vanhasta testamentista, että Kristuksen tuli kärsiä ja kuolla ennen kruunaustaan taivaalliseksi kuninkaaksi, he eivät käsittäneet, mistä oli kyse. Vasta kun Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen heille, heidän silmänsä aukenivat ja samassa Jeesus katosi heidän näkyvistään. Tavallaan me olemme aivan samassa tilanteessa kuin nuo miehet pääsiäisenä. Kuten he, mekin olemme kyllä kuulleet Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta olemme tietämättömiä hänen läsnäolostaan aina siihen asti, kunnes Jeesus opettaa itsestään ja ilmestyy meille. Siten joka kerta, kun kristityt kokoontuvat Jeesuksen nimessä, heidän ylösnoussut Mestarinsa tulee heidän luokseen ja tekee itsensä tunnetuksi heille. Jokainen jumalanpalvelus on pääsiäisjuhla, jossa kohtaamme Herramme ja tulemme tuntemaan hänet. Jeesus saa sydämemme palamaan sanoillaan ja hän avaa silmämme näkemään hänen läsnäolonsa. Joka sunnuntai ylösnoussut Herra tulee luoksemme samalla tavalla kuin hän kerran kohtasi opetuslapset.

Viimeinen kertomus kuvaa jumalanpalveluksen tärkeyttä ja toisaalta sen laiminlyönnin mielettömyyttä. Jokin aika sitten allekirjoittaneen vaimo tapasi vanhan ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut vuosiin. Keskustelun kuluessa ystävä paljasti asuvansa Adelaidessa kahden lapsensa kanssa samaan aikaan kun hänen miehensä asui pysyvästi satojen kilometrien päässä Canberrassa. He tapasivat toisiaan silloin tällöin, mutta elivät pääasiassa erillään. Suhteessa Jumalaan monet kristityt ovat kuten toisistaan erossa elävät mies ja vaimo, jolloin suhteesta puuttuu normaali avioelämä. Sellaiset kristityt ovat kastettuja ja konfirmoituja, mutta he harvoin osallistuvat jumalanpalvelukseen, koska pitävät sitä tarpeettomana ja paremminkin taakkana kuin mahtavana etuoikeutena ja kristillisen elämän huippukohtana. Jumalanpalvelus on viime kädessä Jumalasta iloitsemista ja nauttimista. Westminsterin katekismus alkaa kysymyksellä: ’Mikä on ihmisen olemassaolon päätarkoitus?’ Vastaus on osuva: ’Ihmisen päätarkoitus on palvoa Jumalaa ja iloita hänestä ikuisesti.’ Viime kädessä molemmat tarkoittavat yhtä ja samaa asiaa.

 

 

Kirkkovuodesta, paastonajasta ja kiitosvirrestä

Kysymys: Miksi paastonaikana liturgiasta jää pois kunnia ja kiitos? En ole tätä koskaan ymmärtänyt ja taas kysymyksestä tulee ajankohtainen, kuten aina paastonaikana. Olen ajatellut, että ’mennään miten käsketään’, mutta taas alkoi ahdistamaan. Kunniahan kuuluu aina Jumalalle. Samoin Raamatussa sanotaan, että ”Kiittäkää joka tilassa”? Ahdistuksissakin? Eikö niissä olekin suuri siunaus, samoin kuin myös paastonaikanakin kiitos kuuluu ainoastaan Jumalalle. Miksi seurakunta jättää Herraa kiittämättä koko tämän ajan?

Vastaus: 

Hei! Harmillista kuulla, että asia aiheuttaa ahdistusta. Niin ei suinkaan tarvitsisi olla. Lyhykäisyydessään voisi sanoa, että viittaamassasi käytännössä on kyseessä vuosisatoja vanhan kristillisen opetuslapseuskoulun innovaatio.

Ehkä on hyvä lähteä liikkeelle kuitenkin hieman kauempaa, sillä yhtälailla voi kysyä ylipäätään, mikä ihmeen kirkkovuosi? Onko sillä jotakin merkitystä? Eikö pastori vain voisi itse kulloinkin valita mitä tekstejä ja teemoja haluaa milloinkin käsitellä?

Tähän on todettava, että pastori voi toki ottaa käsittelyyn monenlaisia teemoja. Tarvittaessa myös valita kirkkovuoden sunnuntaille valittujen tekstien ohi toisia tekstejä, jos asialla vain on perusteltu syy. Tällaisia syitä voi ajatella olevan vaikkapa seurakunnassa ilmennyt tarve käsitellä jotakin tiettyä tekstiä tai teologista teemaa. Samoin esimerkiksi jonkun sellaisen tekstin käsitteleminen, joka ei löydy kirkkovuoden teksteistä ollenkaan. Lisäksi joissakin seurakunnissa ei ole jokaisena sunnuntaina jumalanpalvelusta, jolloin on ymmärrettävää, jos pastori haluaa erikseen nostaa käsittelyyn jonkun väliin jääneen sunnuntain teemoja. 

Tietty vapaus tulee siis säilyttää. Samalla kirkkovuosi on jotakin sellaista, joka kuljettaa meidät tasaisella aasin varmuudella, lujuudella ja itsepäisyydelläkin katsomaan ja syventymään aina tiettyihin uskomme keskeisiin asioihin. Kirkkovuosi alkaakin aina aasilla ratsastamisesta ensimmäisenä adventtina. Kirkkovuosi ohjaa meitä katsomaan oikeisiin paikkoihin ja on jotakin sellaista Pyhän Hengen kirkossa synnyttämää rikkautta, joka varjelee meitä oikeassa uskossa. 

Kirkkovuosi alkaa siitä, että Jeesus tulee kansansa pelastajaksi ja Vapahtajaksi. Samalla se ikään kuin julistaa meille, että kaikki ne tekstit, jotka kirkkovuodessa seuraavat, ovat jotakin sellaista jossa kuljemme hänen omanaan, hänen kanssaan ja häntä seuraten. Välillä kuljemme juhlan keskellä iloisesti palmunlehviä Mestarin tielle heittäen, välillä kuin ristiä kantaen laahustamme aasin perässä monenlaisen vaikean keskellä. Välillä taas löntystämme aasin vierellä kaurapuurolta ja tasaiselta kutsumusten painolta maistuvassa tavallisessa arkisessa elämässä. Näissä erilaisissa tunnelmissa joka vuosi kuljetaan kirkkovuoden kierrossa yhdessä Jeesuksen aasia seuraten.

Messujärjestys on toisaalta aina tuttu ja turvallinen, toisaalta se ikään kuin elää jatkuvasti. Joka kerta on jotain uutta ja jännää. Se on sama, mutta ei kuitenkaan ole. Jumalanpalveluksissa elää monenlaisia tunnelmia, joita hyvä liturgi voi varioida. Samoin kirkkovuosi kokonaisuutena on jotakin sellaista, joka pakottaa pysähtymään myös meille vaikeisiin teksteihin. Seurakunnan uskon rikkauden ja syvyyden vaalimisessa kirkkovuosi onkin valtava aarre. Jos oltaisiin aina pastorin suosikkiteemoissa, niin kovasti kaventuisivat ne teemat joita seurakunnissa käsiteltäisiin. Kirkkovuosi pakottaa julistajan tarttumaan myös niihin teksteihin, jotka hänelle syystä tai toisesta ovat vaikeita.

Miksi kiitosvirsi jää pois?

Meidän elämämme rakentuu aina jotenkin. Elämämme on jakaantunut lomakausiin, opiskelu ja työjaksoihin, sähköisiin laskuihin ja veroilmoituksiin. Jotta tämä ei saisi meitä aivan kahmaistua, sen lisäksi me haluamme seurakuntana jäsentää elämäämme myös niiden keskeisten asioiden kanssa, jotka opettavat meille pyhää kristillistä uskoa. 

Tähän liittyy nyt myös kysymys erilaisten kirkollisien jaksojen erottamisesta. Kiitosvirren juuret ulottuvat ainakin 300-luvulle. Aluksi sitä käytettiin vain erityisen juhlallisissa messuissa joissa piispa oli paikalla. 1000-luvulta lähtien sitä alettiin käyttäämään kaikissa messuissa. Tämä juhlajärjestys muuttui normaaliksi. 

Kirkossa on myös hyvin varhain jo vietetty erillistä paastonaikaa. Kirkossa on myös muodostunut tapoja, joilla paaston tunnelmia alleviivataan. Yleensä on toimittu siten, että paastojärjestys muodostuu hieman ’koruttomammaksi’ ja railakkaimmat ilon ja ylityksen huudot jäävät odottamaan paastokauden päätöstä, eli joulujuhlaa tai pääsiäisjuhlaa. Selvimmin voimme hahmottaa eron vaikkapa vertaamalla pitkäperjantain kokoontumisia ja pääsiäisen jumalanpalvelusta. Eikö niissä luonnostaan ole aivan erilainen sävy? Eivät Maria ja Johannes laulaneet ylistysvirsiä Golgatalla. Niiden paikka oli vasta ylösnousemuksen riemupäivänä. 

Tällä tavalla halutaan erottaa erilaisia jaksoja, jotta se automaattisesti myös muistuttaisi erilaisesta ajasta. Tässä tapauksessa paastonajasta, joka erityisellä tavalla kutsuu meitä hiljaisuuteen, rukoukseen, hyviin tekoihin, katumukseen, Kristuksen kärsimyksen ja ristin tien tutkimiseen. Toki jumalanpalveluksessa tuodaan paastonaikanakin Jumalalle monenlaista kiitosta ja ylistystä. 

Ei ole siten syytä ahdistukseen! Erityisesti pitkällä aikavälillä kirkkovuosi osoittaa jatkuvuutensa ja viisautensa. Kyseessä on klassisen kristinuskon opetuslapseuskoulu. Se on riittävän yksinkertainen lapsillekin, eikä siitä koskaan tarvitse kasvaa irti. Se myös antaa tilaa luovuudelle ja joustavuudelle. 

Jokainen kirkkovuosi tarjoaa sinulle mahdollisuuden oppia kulkemaan Vapahtajan kanssa teksteissä, jotka synnyttävät meissä uskoa, toivoa, rakkautta. Kirkkovuodessa syvennytään Vapahtajamme elämän tärkeisiin tapahtumiin ja tärkeisiin opetuksiin ja kasvamme niiden äärellä opetuslapsina. Jumalanpalveluksen opetuslapseuskoulussa se jatkuvasti opettaa meitä kuluvasta ajasta ja ohjaa myös ajatuksiamme sen mukaisesti. Samalla huomaamme selkeästi eron, kun paaston värit vaihtuvatkin pääsiäisen juhlaan. Silloin jo pienet asiat jumalanpalveluksessa julistavat meille: ’juhla on tullut’! Se myös jälleen ohjaa sydämiämme siihen mikä on juhlan syy: Kristuksen ylösnousemus. Nyt jälleen paastonaikana jäämme odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Ks. myös Paaston aika – mutta miksi?

Kirkkovuoden synty

Esitykseni perustuu Thomas J. Talleyn kirjaan The Origins of the Liturgical Year (Pueblo Publishing Company, New York 1986). Talleyn perusoivallukset näyttävät puolestaan olevan peräisin Louis Duchesnen tutkimuksesta Origin du culte chrétien (Paris 1889), joka on käännetty englanniksi 1949 (Christian Worship, Its Origins and Evolution, London).

PÄÄSIÄINEN

Niin kuin on tiedossa, kirkkovuoden keskus on PÄÄSIÄINEN, koska ensimmäiset kristityt ymmärsivät pitkäperjantaina ja ylösnousemuksessa tapahtuneen jotain käänteentekevää. Alkoi uusi aiooni, aikakausi, jolloin synti ja kuolema on voitettu.

Ensimmäisen vuosisadan JUUTALAISET liittivät pääsiäiseen Palestiinan targumin mukaan: (1) maailman luomisen, (2) Iisakin sitomisen, (3) vapautumisen Egyptistä, ja (4) Messiaan tulemisen. Näillä kaikilla tuli olemaan vaikutusta kristillisen pääsiäisen sisältöön.

Ensimmäiset todisteet kristillisestä pääsiäisenvietosta ovat toiselta vuosisadalta (Epistula Apostolorum) Vähästä Aasiasta. Perusteena oli 1. Kor. 11:26 HERRAN KUOLEMAN JULISTAMINEN. Sitä vietettiin juutalaiseen tapaan nisankuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä kukonlauluun saakka. Tämä ajankohta ja viettämisen tapa ehtoollisineen on varmuudella peräisin Jerusalemin seurakunnasta.

Juutalainen kalenteri perustui kuunkiertoon. Kun kristityt erkaantuivat synagogasta, he pikkuhiljaa omaksuivat auringon kiertoon perustuvan juliaanisen kalenterin. Siinä nisankuun 14. päivää vastasi artemisios-kuun 14. päivä eli huhtikuun 6. päivä. Kolmannella vuosisadalla juliaanista kalenteria kuitenkin korjattiin siten, että siitä poistettiin pari viikkoa. Tuolloin pääsiäinen asettui maaliskuun 25. päivään. Jotkut kristityt (nk. quartodecimaanit) kuitenkin pitäytyivät edelleen huhtikuun 6. päivään pääsiäisen ”oikeana” ajankohtana (Talley, 9).

Juutalainen pääsiäinen ei ollut sidottu viikonpäivään vaan nisankuun 14. päivään. Siksi se saattoi sattua mille viikonpäivälle tahansa. Kristityt sen sijaan alkoivat viimeistään 2. vuosisadalla viettää sunnuntaita ylösnousemisen päivänä. Tämä viikoittainen pyhäpäivä ja ehtoollisen viettämisen päivä vaikutti myös pääsiäisen sitomiseen sunnuntaihin. Tämäkin katkaisi yhteyden synagogaan. Pääsiäisen ajankohta ei siis vaikuttanut sunnuntaihin vaan ylösnousemisen päivän viikoittainen viettäminen vaikutti pääsiäisen ajankohtaan.

Ensimmäiset kristityt viettivät eukaristiaa todennäköisesti, kun sapatti oli päättynyt eli lauantain klo 18.00 jälkeen. Tällöin alkoi jo sunnuntai, ylösnousemuksen päivä. Siksi ehtookellot yleisradiossa edelleen lauantaina klo 18.00! Siitä alkoi myös uusi viikko. Keskiviikko oli tällöin keskellä viikkoa! Ensimmäisillä kristityillä ei ollut liturgista vuotta vaan liturginen viikko!

HELLUNTAI

Septuaginta käyttää kahdesti nimeä pentekoste (”viideskymmenes”) tarkoittaessaan juutalaista viikkojuhlaa. Viikkojuhla (hepr. shabuoth, ”viikot”) alkoi pääsiäissapatista ja kesti 7 viikkoa. Viikkojuhla kesti 7×7 päivää + viimeinen päivä pentekoste. Yhdessä nämä muodostivat pentecontad-ajan eli viidenkymmenen päivän juhla-ajan.

Sisällöllisesti tämä viikkojuhla yhdistettiin riemuvuoteen, jota vietettiin joka 50. vuosi. Tuolloin piti kaikki orjat vapauttaa, velat antaa anteeksi ja maa palauttaa omistajilleen (Lev. 25:8, 10a). Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset viettivät erikseen helluntaipäivää. Sen sisältönä oli vanhastaan ollut sadonkorjuu, mutta siihen liitettiin liiton uudistaminen ja lain antaminen Siinailla.

On mielenkiintoista, että Paavali viittaa 1. Kor. 16:8 helluntaihin (”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka”) ja edellä hän oli puhunut Kristuksesta ”ensi hedelmänä” (1. Kor. 15:20, 23). Tämähän oli juutalaisen helluntain teema. Saarnasiko Paavali pentecontadina tästä?
Kristillinen pääsiäisaika (pääsiäinen – helluntai) käy yksiin juutalaisen viikkojuhlan ajankohdan kanssa. – Miten juutalainen juhla-aika vaikutti siihen?

HELATORSTAI

Ensimmäinen maininta helatorstain viettämisestä on yllättävästi vasta vuodelta 388 (Gregorios Nyssalainen), vaikka sen raamatullinen perustelu ja ajankohta on selvä (Ap.t. 1:3). Pääsiäistä seuraavien 40 päivän aikana ei paastottu, koska ”sulhanen vielä on heidän kanssaan” (Matt. 9:15) ennen taivaaseen astumistaan.

JOULU

Yleisimmän teorian mukaan joulun ajankohta määräytyi roomalaisen natalis solis invicti-juhlan mukaan, jota vietettiin joulukuun 25. päivänä. Se liittyi talvipäivän seisauksessa ”syntyvään” aurinkoon. Tätä juhlaa alettiin viettää v. 274. Kristus tulkittiin ”voittamattomaksi auringoksi” ja pakanallinen juhla voitiin näin kristillistää. Tämä on kuitenkin vain yksi mahdollinen selitys. Ajankohdan valintaan vaikuttivat ilmeisesti myös muut tekijät.

Ensimmäinen maininta joulusta joulukuun 25. päivänä on Cronograph-almanakassa vuodelta 354 (”natus Christus in Betleem Iudee”). Joulun viettämisen synty on kuitenkin ajoitettavissa jo 300-luvun alkuvuosiin, jopa 200-luvulle. Se oli Roomassa vanhempi juhla kuin epifania (loppiainen).

Louis Duchesne on esittänyt kilpailevan teorian. Sen mukaan pääsiäisen yksi aihe on ollut itse inkarnaatio. Hän vetoaa Melito Sardeslaiseen (Peri Pascha), jonka mukaan pääsiäistä ei vietetä vain Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistoksi vaan koko lunastustyön muistoksi. Siihen kuuluu myös inkarnaatio, Jumalan Pojan syntyminen kärsimään ja lunastamaan. Chrysostomoksen mukaan Kristuksen sikiämisen päivä oli sama kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa päivä (Talley, 12, 94). Taustalla tässä on myös rabbien opetus pääsiäisestä luomisen päivänä.

Juutalaisille oli tavallista juhlia patriarkan tai profeetan kuolinpäivää myös hänen syntymäpäivänään. Tällöin oli luontevaa ajatella myös Kristuksen kuolinpäivää hänen sikiämisensä päivänä (tai vaihtoehtoisesti Kristuksen ”uudelleensyntymisen” päivää hänen syntymäpäivänään, PH).

Mikäli Kristus kuoli ja sikisi nisankuun 14. päivänä eli huhtikuun 6. päivänä, hän syntyi tammikuun 6. päivänä. Korjattuun juliaaniseen kalenteriin siirrettynä tämä merkitsee maaliskuun 25. päivää ja joulukuun 25. päivää. Tästä kalenterien erosta selittyy se, miksi idän kirkossa Vapahtajan syntymä liitetään loppiaiseen (epifaniaan) ja lännessä jouluun.

Chrysostomokselta (De solstitiis) löytyy myös toisesta lähtökohdasta nouseva selitys joulun ajankohdalle. Hän lähtee liikkeelle Johannes Kastajan sikiämisestä, jonka hän ajoittaa Sakariaan palveluaikaan temppelissä. Chrysostomoksen mukaan Johannes palveli suurena sovituspäivänä tishrikuussa eli syyspäivän tasauksena syyskuun 25. päivä. Tämän mukaan Johanneksen syntymä sijoittuu kesäkuun 25. päivään ja Jeesuksen 25. joulukuuta.

Chrysostomos liitti joulun myös talvipäivän seisaukseen. Sen raamatullisena perusteluna hän piti Mal. 3:20 ”Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko ja te parannutte sen siipien alla”. Chrysostomokselle tämä ei kuitenkaan ollut joulun ajankohdan perusta vaan vain vahvisti sen. Chrysostomos sanoi vuonna 386, että Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut tiedossa vain vajaat kymmenen vuotta.

LOPPIAINEN (Epifania)

”Vanha joulu”, Jeesuksen syntymäjuhla sijoittui todennäköisimmin loppiaiseen, joka määrittyi juutalaisen kuukalenterin mukaisesti nisankuun 14. päivästä. Loppiaisena juhlittiin myös Jeesuksen kastetta, koska maailmaan ilmestymisen (inkarnaatio) ja lunastustyön alkamisen (kaste) ajateltiin olevan samaa epifaniaa ja siis tapahtuneen samana vuoden päivänä. Kun syntymäjuhla siirtyi lännessä jouluun, loppiaisen sisällöksi jäi Jeesuksen kaste sekä ensimmäinen tunnusteko (sekin epifania) eli Kaanan häät.

Myös loppiaisen ajankohdalle on esitetty pakanallisia lähtökohtia. Egyptissä esim. tammikuun 6. päivänä vietettiin Niilin veden nostamisen juhlaa. Tapa on säilynyt Egyptin muslimeilla ja koptikristitytkin ovat harjoittaneet kultillisia peseytymisiä tuona päivänä 1600-luvulle asti. Onko ortodoksien vedenpyhityksellä jokin yhteys näihin?

Joulun monet tapahtumat jaettiin myös kahteen lectioon, jolloin joulun osalle tulivat Jeesuksen syntymäkertomus (Lk jouluevankeliumi) ja loppisen osalle itämaan tietäjien vierailu (Mt joulukertomus). Tällainen jako tehtiin tietenkin vain siellä, missä syntymäjuhla siirrettiin jouluun.

ADVENTTI

Me liitämme adventin ajan nimenomaan jouluun, mutta tällaista paastonaikaa ei ollut eikä ole ennen epifaniaa (loppiaista). Ilmeisesti adventin paasto liittyykin alun perin vuodenkiertoon, jossa talvipäivänseisaukseen valmistauduttiin paastoamalla. Ainakin Roomassa paasto näyttää olleen historian päättymisen, eskatologian liturginen ilmaus. Kirkkovuoden lopun ja adventin ajan eskatologiset teemat saattavat siis olla jopa vanhempia kuin joulu. 500-luvulla määrättiin Martinpäivästä (11.11.) alkava 42 päivän paastonaika jouluun saakka. Siksi myös adventinajan katsottiin kestävän kuusi viikkoa.

EVANKELIUMIT JA KIRKKOVUOSI

Olisi mielenkiintoista tutkia evankeliumeja kirkkovuoden näkökulmasta. Ilmeisesti esim. Johanneksen evankeliumin järjestykseen on vaikuttanut ajatus ”kirkkovuodesta”, jossa inkarnaatiota (joulu) seuraa kaste (loppiainen) ja evankeliumi päättyy pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Aloittiko Markuksen (egyptiläinen?) seurakunta sen sijaan ”kirkkovuotensa” Jeesuksen kasteesta (loppiainen) niin kuin evankeliumi alkaa?

”Voimme otaksua, että evankeliumit muotoiltiin sillä oletuksella, että ne julistettaisiin julkisissa kokoontumisissa tiettynä ajanjaksona. Tämä ajanjakso, joka muotoutui noiden kertomusten pohjalta, kristillisen elämän vastauksena niiden julistamiseen, on kirkkovuosi” (Talley, 235).

”Suuressa osassa kristikuntaa vielä toisen vuosisadan alkuvuosikymmeninä, tämä (Kristuksen) muistaminen ei ollut sidoksissa vuosittaiseen juutalaisten pääsiäiseen vaan se oli viikoittaista viettämistä viikon ensimmäisenä päivänä, sinä sapatin jälkeisenä päivänä, jota kutsuttiin myös Kahdeksanneksi Päiväksi. Viikoittainen viettäminen oli luultavasti yleistä kaikkialla ensimmäisen vuosisadan lopulla, kun taas vuosittainen ei ollut. Tähän rajaan saakka voimme sanoa, että liturginen viikko on vanhempi kuin liturginen vuosi” (Talley, 235-236).

”Joka tapauksessa jokainen juhla, jokainen sunnuntai, on ensisijaisesti ja lopultakin juurtunut pääsiäisen salaisuuteen, joka on sen kaiken keskus, eukaristiaan, joka alusta alkaen ja aina julistaa Herran kuolemaa kunnes hän tulee” (Talley, 237).

Ks. lisää liturgia ja pyhän liturgian perusteet ja liturgian video-opetukset

Käsien kohottaminen rukouksessa?

Kysymys:

Miten jotkut pastorit voivat jumalanpalveluksessa rukoillessaan pitää käsiään kohotettuina niin kuin Buddha meditoidessaan?

Buddhan rukousasento?

Kysymyksen esittäjä lienee yhdistänyt messussa käytetyn rukouseleen niihin käsien asentoihin, joita voidaan nähdä buddhalaisissa kuvissa tai patsaissa. Onkin totta, että buddhalaisuuden eri muodoissa esiintyy valtava määrä erilaisia patsaita lukemattomine käsien asentoineen. Kaikille näille eleille on buddhalaisessa kirjallisuudessa myös määritelty tietyt merkitykset. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan liene olennaisinta pyrkiä arvioimaan pakanallisen uskonnollisuuden muotokieltä saati sen merkityksiä. Kristuksen omina meille on tärkeintä ammentaa – ei epäjumalanpalveluksesta, vaan elävän Jumalan sanasta, pyhästä Raamatusta. Siksi onkin syytä katsoa, löytyykö Jumalan sanasta perusteita tällaiselle käsien kohottamiselle rukouksen yhteydessä.

Juutalainen tapa VT:ssa…

Vanhan testamentin äärellä käy selväksi, että käsien kohottaminen rukoukseen oli vanhan liiton ajan jumalanpalveluksessa ja hartauselämässä yleinen tapa. Tästä puhuvat esimerkiksi seuraavat raamatunkohdat:

  • 1. Kun. 8:22–23s – Sitten Salomo astui Herran alttarin eteen koko Israelin seurakunnan nähden, ojensi kätensä taivasta kohti ja sanoi: ”Herra, Israelin Jumala, ei ole sinun vertaistasi Jumalien joukossa…
  • Ps. 68:32 – Mahtavat saapuvat Egyptistä, Etiopia kiiruhtaa ojentamaan käsiänsä Jumalan puoleen.
  • Ps. 134:1–2 – Katso, kiittäkää Herraa, kaikki te Herran palvelijat, jotka öisin seisotte Herran huoneessa. Kohottakaa kätenne pyhäkköön päin ja kiittäkää Herraa.
  • Ps. 141:2 – Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä, minun kätteni kohottaminen olkoon ehtoouhri.
  • Jes. 1:15 – Kun te ojennatte käsiäne, minä peitän silmäni teiltä; vaikka kuinka paljon rukoilisitte, minä en kuule: teidän kätenne ovat verta täynnä.
  • Valit. 3:41 – Kohottakaamme sydämemme ynnä kätemme Jumalan puoleen, joka on taivaassa.

Myös apokryfikirjoista löytyy viittaus tähän rukouseleeseen:

  • 2. Makk. 3:20 – Mutta kaikki ojensivat kätensä taivasta kohti ja rukoilivat.

… ja myös Uudessa liitossa

Vanha juutalainen tapa kohottaa kädet rukoukseen periytyi sittemmin myös varhaisten kristittyjen jumalanpalvelukseen. Uudessa testamentissa Paavali kirjoittaa: Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat, joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä. (1. Tim. 2:8) Lisäksi varhaisen kirkon isien teksteistä käy ilmi, että myös Uuden testamentin ajan jälkeen käsien kohottamista pidettiin kristillisessä Kirkossa tavallisena rukousasentona (ks. esim. Origenes: 1 Hom. Reg. I 9). Kyse on siis historiallisesta, Jumalan kansan keskuudessa yleisestä tavasta, joka on välittynyt  apostolien ja varhaisen kirkon isien kautta aina meidän aikaamme asti.

Mitä tämä ele tarkoittaa?

Mitä käsien kohottaminen rukoukseen sitten tarkoittaa? Tällä eleellä voidaan nähdä olevan moniakin symbolisia merkityksiä. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat:

  • oman mitättömyyden tunnustaminen
  • antautuminen Jumalalle
  • valmius ottaa vastaan Jumalan lahjat
  • esirukouksessa seurakunnan ja muiden ihmisten asiat tuodaan – ikään kuin kohotetaan – Jumalan eteen; näinhän esim. Mooses piti käsiään ylhäällä rukoillessaan Israelin puolesta, että he kestäisivät taistelussa amalekilaisia vastaan (2. Moos 17:10–12)
  • rinnan korkeudelle nostetut kädet kuvaavat synnintuntoa ja armon pyytämistä (Luuk. 18:13)

Entä käsien ristiminen?

Mutta eikö käsien ristiminen rukoukseen sitten ole hyvä tai oikea tapa? Sehän on ainakin meillä pohjoismaissa yleisin rukousasento. Liturgian tutkimukseen perehtynyt professori Pentti Lempiäinen kirjoittaa tästä tutusta rukousasennosta seuraavasti:

Suomessa tavallisin rukousasento on käsien ristiminen. Sitä ei mainita Raamatussa, ja se yleistyikin vasta 1100-luvulla Keski-Euroopan germaanien keskuudessa. Kyseessä on alkuaan joko vasallin (alamaisen) lääninherralle tai voitetun voittajalle osoittama kunnioituksen ilmaus. Jälkimmäinen ajatus sopii tietysti kirkkoonkin. Ristimällä kädet ihmiset tunnustautuvat Kristuksen omiksi, hänen ”voittamikseen” (vrt. Fil. 3:12-14, 2. Kor. 2:14), Herransa omaisuudeksi.

Käsien ristimisen on lisäksi tulkittu merkitsevän kaikkien tarpeiden kokoamista Jumalan eteen sekä keskittymistä seurusteluun yksin hänen kanssaan. Ristityillä käsillä ei samanaikaisesti voi puuhailla muuta.

Muotokieli ehdonvallan asiana

Edellä on puhuttu kahdesta eri rukousasennosta, yhtäältä käsien kohottamisesta ja toisaalta niiden ristimisestä. Molemmat on todettu sinänsä mahdollisiksi ja hyviksi. Tästä kaikesta voi nousta vielä yksi kysymys: mitä tällaisista liturgisista eleistä ylipäätään pitäisi ajatella? Aluksi on tärkeää painottaa, että kristillisessä uskossa jumalanpalveluksen ulkoisilla muodoilla ei ole mitään uskonkappaleen asemaa. Siitä, mikä Kristuksen Kirkossa on keskeisintä, luterilainen tunnustuksemme linjaa seuraavasti:

Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”

Jumalanpalveluksessa tärkeintä on sen sisältö, siis Kristuksen evankeliumi, jonka Hän sanassaan ja sakramenteissaan tarjoaa omiensa vastaanotettavaksi. Sen sijaan jumalanpalveluksen ulkoisten muotojen suhteen kristillisessä Kirkossa vallitsee tietty vapaus: Tiettyjä muotoratkaisuja ei ole pakko omaksua, eikä joka seurakunnassa ole välttämätöntä noudattaa täysin samoja käytäntöjä. Jumalanpalveluksen ulkoiset muodot kuuluvatkin nk. adiafora-asioihin, toisin sanoen ehdonvallan asioihin. Niiden suhteen seurakunta ja yksittäinen uskova saa elää kristillisessä vapaudessa. Tämä koskee myös liturgisia eleitä. Kristitty voikin siis aivan huoletta rukoilla joko kädet ristissä tai kohotettuina, taikka miten vain tilanteeseen sopii.

Tähän liittyen on kuitenkin huomautettava vielä kahdesta asiasta: Ensinnäkin, jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoihin liittyvä vapaus ei tarkoita sitä, että messun muotokieleen voitaisiin suhtautua välinpitämättömästi. Samoin kuin arkielämässä jokaisella ihmisellä on tiettyjä ulkoisia tapoja, niin myös kristillinen jumalanpalvelus noudattaa väistämättä jonkinlaisia ulkoisia tapoja ja muotoja. Jumala ei väheksy luomaansa maailmaan kuuluvia ulkoisia muotoja, omaksuihan Hänen ikuinen Poikansa itsekin muodon tullessaan ihmiseksi (ks. esim. Joh. 1:14; 1. Joh. 1:1–3). Yhä tänäänkin Kristus jakaa evankeliuminsa lahjat omilleen nimenomaan tietyssä muodossa, paperille painetun ja suulla puhutun sanan välityksellä, hanasta valutetun veden sekä leivän ja viinin välityksellä. Näin Hän tekee siksi, että me ihmiset emme ole pelkkää henkeä, vaan Hänen itsensä tiettyyn muotoon luomia. Sen vuoksi jumalanpalveluskaan ei tässä ajassa voi koskaan toteutua irrallaan jonkinlaisista liturgisista muodoista. Päinvastoin, sanan ja sakramenttien ulkoinen muoto sekä niiden jakamisen käytännöt määrittelevät jumalanpalveluksen muotokieltä jo tiettyyn pisteeseen asti. Luotuisuuteen perustuvina tällaiset ulkoiset muodot eivät kuitenkaan ole itsessään mitenkään halveksittavia. Päinvastoin, kun seurakunnassa viljellään sellaisia käytäntöjä, jotka ovat raamatullisesti perusteltuja ja historian kuluessa hyviksi havaittuja, voivat ne omalta osaltaan myös tukea seurakunnan jumalanpalveluselämää ja kristittyjen uskonelämää terveellisellä tavalla. Tämä toki edellyttää sitä, että messun ulkoisista muodoista ja liturgisista käytännöistä muistetaan seurakunnassa myös opettaa ja keskustella.

Toiseksi, kristillinen vapaus ei koskaan ole irrallaan kristillisen rakkauden asiasta. Sen vuoksi myös käsillä olevassa kysymyksessä on otettava huomioon seurakunnan ja sen jäsenten tilanne. On pohdittava, onko tietyn liturgisen eleen käyttäminen senhetkisessä tilanteessa sopivaa. Onko se rakennukseksi seurakunnalle? Esimerkiksi Japanissa tai muussa buddhalaisuuden läpäisemässä kulttuurissa olisi ehkä mietittävä, voisiko jokin muu pastorin rukousasento olla käsien kohottamista sopivampi, ettei asia tulisi väärinymmärretyksi ja näin saatettaisi heikompaa veljeä vaaraan horjua uskossaan. Kaiken on tapahduttava hyvässä järjestyksessä ja kristillisen rakkauden hengessä.

Jumala kuulee omiensa rukoukset

Lopulta ulkoista rukousasentoa tärkeämpää on tietenkin rukoilijan sydämen asenne. Kaikkein olennaisinta on se, että Jumala on sanassaan luvannut kuulla kaikki rukoukset, jotka Kristuksen nimessä lausutaan (Joh. 14:13; 15:16). Jeesus sanoo: Ja kaiken, mitä te anotte rukouksessa uskoen, te saatte. (Matt. 21:22) Tähän mekin saamme luottaa.

 

Ks. myös liturgia.

– Harri Huovinen

Ylistysmusiikkia luterilaisessa jumalanpalveluksessa?

Kysymys

Miksi luterilaisissa Jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia vaan virsiä? Kieltääkö sen joku, vai onko kyse pelkästä perinteestä? Esimerkiksi Hillsongilla, Bethel-musicilla on loistavia kappaleita, joita on myös käännetty suomeksi.

Johdanto

Tämän aiheen käsittely vaikuttaa mielekkäältä jakaa kolmeen osaan. Vastauksessani luon ensiksi katsauksen ylistysmusiikki-sanan määrittelyyn. Toiseksi tarkastelen aihetta ylistyslaulujen tekstisisällön näkökulmasta. Kolmanneksi ja viimeiseksi lausun vielä ehdotuksen musiikkityylien sisältämien viestien vaikutuksesta siihen, miten käsillä oleva asia on monissa luterilaisissa seurakunnissa ratkaistu.

Ylistysmusiikki?

Aluksi tarkastellaan siis lyhyesti sitä, mitä ylistysmusiikki-sanalla voidaan tarkoittaa. Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi näkökulmaa. Esimerkiksi evankelikaalisen kristillisyyden sekä nk. vapaiden suuntien piirissä ylistysmusiikki -sanalla on ainakin viimeisten parin–kolmenkymmenen vuoden aikana tarkoitettu usein aivan tietynlaiseen pop- tai rock-ilmaisuun perustuvaa musiikkia, johon liittyvissä lyriikoissa paino on sananmukaisesti Jumalan ylistämisessä. Tällaisen jumalanpalvelusmusiikin pioneereja ovat olleet esimerkiksi juuri kysymyksessä mainitun australialaisen Hillsong Churchin musiikkiryhmät. Mikäli ylistysmusiikki-sanalla viitataan tämäntyyppiseen jumalanpalvelusmusiikkiin, näyttää kysymykseen sisältyvä väite osuvan oikeaan: luterilaisissa jumalanpalveluksissa ei soiteta ja lauleta ylistysmusiikkia – ainakaan yleensä.

Kuitenkin mikäli asiaa katsotaan hieman toisesta näkökulmasta, voitaisiin esittää seuraava tarkentava kysymys: eikö luterilaisissa jumalanpalveluksissa oikeastaan soiteta ja lauleta juuri ylistysmusiikkiakin? Tarkkaavainen messuvieras voinee melko helpostikin todeta ainakin seuraavat asiat: Ensiksi, klassisessa jumalanpalvelusliturgiassa seurakunta laulaa useitakin ylistyslauluja Jumalalle. Näitä ovat ainakin päivän psalmi, kunnia ja kiitosvirsi Pyhälle Kolminaisuudelle, Pyhä-hymni, Simeonin kiitosvirsi, sekä messun lopussa laulettava ylistys. Lisäksi monet virret sisältävät paljonkin Jumalan ylistystä. Toiseksi, niin messun liturgian laulut kuin virret ovat monin paikoin Jumalan omaa sanaa tai vähintäänkin nousevat Jumalan sanasta.

Toisin kuin joskus kuulee arveltavan, perinteisen jumalanpalvelusliturgian keskuksessa ei ole kaavamaisuuteen tai ulkoisiin muotomenoihin mieltyneiden kirkonmiesten miellyttäminen vanhahtavien ja kankeiden sanamuotojen toistamisen myötä. Liturgian keskuksessa on Jumalan oma sana, lopulta itse persoonallinen Sana, Kristus, joka ulkoisen sanansa kautta tulee seurakuntansa keskelle, palvelemaan omiaan lahjoillaan. Tästä katsantokannasta käsin voitaisiin kysyä: mikä voisi olla suuremman ylistyksen antamista Jumalalle kuin se, että Hänen pyhä sanansa saa runsaana asua seurakunnan keskellä ja pyhittää sen (Kol. 3:16)? Mikäli asia ymmärretään näillä tavoin, on mahdollista esittää, että nimenomaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia, joskaan ei ehkä populaaria sellaista.

Laulujen tekstisisällön näkökulma

Toiseksi kysymystä ylistysmusiikin käyttömahdollisuudesta päästään tarkastelemaan lauluihin kirjoitettujen tekstien näkökulmasta. Pitää paikkansa, että nykyaikana suositun ylistysmusiikkigenren piiristä on mahdollista löytää monia kappaleita, joiden sanoma julistaa Kristusta ja muutenkin lausuu oikein kristillisen uskon keskeisiä totuuksia. Yksittäisenä tarkkailijana olen ollut myös huomaavinani, että joidenkin merkittävien ylistysmusiikkiryhmien lauluissa sanoma Kristuksen ristinkuolemasta ja siihen perustuvasta syntien sovituksesta on kuluvalla 2010-luvulla saanut enemmän tilaa kuin aiempina vuosikymmeninä. Tätä suuntausta on tietenkin tervehdittävä ilolla.

Samalla on tarpeen huomauttaa, että kaikkien hengellisten laulujen tekstit ovat väistämättä yhteydessä tietynlaiseen jumaluusopilliseen linjaan. Tämä koskee niin perinteisiä virsiä kuin populaaria ylistysmusiikkiakin. Ei olekaan hämmästyttävää, että evankelikaalisen teologian piirissä syntyneiden ylistyslaulujen tekstit heijastavat useimmiten nimenomaan evankelikaalista käsitystä esimerkiksi siitä, miten ihminen pelastuu. Siten näissä piireissä suositun ylistysmusiikin sanoitukset painottavatkin usein vaikkapa uskonratkaisun tekemistä taikka ihmisen omaehtoista antautumista Jumalalle. Samalla lyriikoissa jää helposti sivuosaan tai jopa kokonaan syrjään se raamatullinen ja luterilainenkin opetus, jonka mukaan Kristus haluaa tarjota syntisille anteeksiantamuksen sekä pelastuksen lahjansa objektiivisella tavalla, tietyssä paikassa ja muodossa, sanassa ja sakramenteissa. On tosin myönnettävä, että esimerkiksi Hillsong Churchin lauluissa on painotettu paljonkin Pyhän Hengen läsnäoloa ja toimintaa in this place (”tässä paikassa”), siis kristittyjen ylistyskokouksessa. Kuitenkin tällöinkin tekstit jättävät useimmiten epäselväksi, mihin Hengen läsnäolo tai työ ”tässä paikassa” perustuu. Rivien välistä on kuultavissa, että sen ajatellaan perustuvan seurakunnan ylistyssuoritukseen, ei niinkään siihen, että Jumala meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden sitoo itsensä ja työnsä ulkoiseen, saarnattuun ja sakramenteissa jaettuun sanaansa.

Toinen populaarien ylistyslaulujen sanoituksiin liittyvä kysymys koskee niitä vaikutuksia, joita pop-genrellä ylipäätään on tekstien kirjoittamiseen: vaikka kevyen musiikin maailmassa on toki olemassa monenlaisia ja -muotoisia lauluja, ei liene kohtuutonta esittää, että tälle musiikkityylille tyypillisessä tekstitystavassa laulujen sanat yleisesti ottaen laaditaan kohtuullisen tiivistettyyn, monesti vielä itseään toistavaan muotoon. Koska myös nykyaikainen ylistysmusiikki ammentaa vaikutteensa paljolti nimenomaan populaarimusiikin piiristä, ei ole yllättävää, että jo kyseinen tyylisuunta itsessään näyttää ohjaavan ylistyslaulujen sanoittajia huomattavasti suppeampaan ilmaisuun, kuin mitä esimerkiksi menneiden vuosisatojen virsirunoilijoilla tavataan.

Lyriikoiden kompakti muoto sinänsä ei tietenkään ole mikään ongelma. Pikemminkin populaarien ylistyslaulujen heikkoutena voidaan nähdä se seikka, että useimmiten niiden tekstit suppeudessaan sisältävät yksinkertaisesti paljon vähemmän Jumalan sanaa kuin perinteisten virsien sanat. Lisäksi sen sijaan, että sanoitukset keskittyisivät Jumalaan tai etenkin Hänen armolliseen työhönsä ihmisten pelastamiseksi, niiden päähuomio kääntyy usein enemmän ylistäjiin itseensä sekä heidän työhönsä Jumalan korottamiseksi tai kunnioittamiseksi. Mitä ilmeisimmin tällainen suuntaus tulee ymmärrettäväksi jo kyseessä olevien yhteisöjen teologiasta käsin, mutta epäilemättä myös pop-sanoituksille ominaisesta omien tunteiden ja kokemusten sentimentaalisesta vuodattamisesta käsin. Toki tunteilullekin on oma paikkansa Jumalan luomassa maailmassa! Tämä paikka ei kuitenkaan ole kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa.

Edellä mainittuun asiaan liittyy myös se tietynlainen ”ajattomuus”, joka on ominaista monien  protestanttisten kirkkokuntien teologialle sekä sitä kautta myös niiden piirissä syntyneiden  ylistyslaulujen sanomalle. Joissakin näistä kirkkokunnista ei nähdä tarpeelliseksi keskittyä kirkollisten juhlien viettoon saati asettaa tietyille pyhäpäiville tiettyjä teemoja taikka aiheita. Sanotaan esimerkiksi, että Raamattu riittää. Uskonpuhdistuksen keskeinen periaate, sola scriptura (”yksin Raamatulla”) onkin reformaation vasenta siipeä edustavassa kristillisyydessä ymmärretty usein siten, että kunhan Raamattua vain luetaan, mitään muuta ei tarvita. Esimerkiksi kalvinismin piirissä ei välttämättä vietetä mitään erityisiä juhlapyhiä, esimerkiksi joulua. Näin on juuri siksi, että pelkän Raamatun katsotaan riittävän. Tätä käsitystä heijastelee myös näiden tunnustuskuntien jumalanpalvelus, joka pysyy kohtuullisen samankaltaisena ajankohdasta riippumatta. Tällainen ”ajanlaskuton” jumalanpalvelus opettaa kuitenkin seurakunnalle väistämättä, että ajallinen on vähemmän merkittävää. Se on jotakin heikompaa ja huonompaa, josta on koetettava päästä nousemaan siihen, mikä on ikuista. Implisiittinen opetus on, että pääasiassa jumalallinen ja ikuinen on hyvää ja täydellistä. Sanassaan Jumala kuitenkin ilmoittaa, että Hän lähetti ikuisen Poikansa nimenomaan ihmiseksi, vieläpä tiettyyn aikaan ja paikkaan, tekemään myös työnsä tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Näin Jumala teki siksi, että me ihmiset olemme sidottuja Hänen luomansa maailman ajallisuuteen ja paikallisuuteen.

Tämä asia liittyy myös ja nimenomaan käsillä olevaan kysymykseen ylistysmusiikin käytöstä. Populaarien ylistyslyriikoiden taustalla on usein edellä mainitun kaltainen käsitys, jonka mukaan kristillisessä opetuksessa ja elämässä keskeistä on lähinnä yksittäisen ihmisen sisäinen suhde Jumalaan ja Hänen palvontansa, eivät niinkään Jumalan teot ajassa ja paikassa. Jos joitakin poikkeuksiakin saattaa olla, kuitenkin vain harvat ylistyslaulut on laadittu kuvaamaan Kristuksen historiallisen työn eri vaiheita sillä tavalla, että ne soveltuisivat selkeään ja koko Raamatun ilmoitusta rikkaasti peilaavaan julistukseen joulusta, loppiaisesta, Kristuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ylösnousemuksesta ja vaikkapa taivaaseen astumisesta. Sen sijaan monet näistä lauluista julistavat eräänlaista ajasta irralleen pyrkivää ja siksi myös kirkkovuodetonta teologiaa, joka jättää seurakunnalle annettavan, pelastushistoriaa koskevan opetuksen ja julistuksen ohueksi, vieläpä ihmiskeskeiseksi.

Vaikuttaa tarpeelliselta mainita vielä laulujen uutuudesta ja vanhuudesta. Joskus on nimittäin huomautettu, että vanhojen virsien sijaan jumalanpalveluksessa olisi parempi käyttää tuoreempia, nykyihmiselle sopivampia lauluja. Vastauksena voidaan ehdottaa seuravaa: Luterilaisessa jumalanpalveluselämässä ei laulujen vanhuus toki olekaan mikään erinomaisuuden kriteeri sinänsä, otetaanhan luterilaisessakin perinteessä käyttöön uusia, hyviä virsiä ja virsikirjoja. Ei myöskään laulujen uutuudessa sinänsä ole tietenkään mitään vikaa, ovathan vanhatkin virret olleet joskus uusia. Monissa tapauksissa luterilaiset pitäytyvät vanhempiin virsiin yksinkertaisesti siitä syystä, että juuri niiden sanoma on kestänyt Jumalan sanan koettelun, ja vuosisatojen kuluessakin säilyttänyt paikkansa seurakunnan opetuksen, ylistyksen ja kiitoksen välineenä. Sen sijaan näiden sanalla koeteltujen laulujen kertakaikkinen vaihtaminen uuteen ylistysmusiikkiin on usein käytännössä johtanut seurakunnan kyllä laulamaan trendikkäitä – tai ainakin trendikkyyttä tavoittelevia – lauluja, mutta sellaisia, joista voi jo niiden tekstien perusteella aavistella, etteivät ne ole vielä ehtineet saada osakseen paljoakaan terveellistä arviointia Jumalan sanallisen ilmoituksen äärellä.

Musiikkityylien sisältämät viestit

Kolmanneksi käsitellään vielä eri musiikkityylien käyttämistä jumalanpalveluksessa. Populaariin ylistysmusiikkiin pitäytyvien seurakuntien opetuksessa painotetaan usein sitä seikkaa, että Raamattu kehottaa kristittyjä käyttämään kaikenlaisia eri soittimia Jumalan ylistämisessä (Ps. 150). Sen vuoksi musiikin toteutuksessa käytetäänkin usein monen hengen yhtyeitä lukuisine eri instrumentteineen ja niiden erilaisine käyttötapoineen. Tämä on sinänsä erinomaisen hyvä ja suositeltava asia! Ei luterilaisenkaan jumalanpalvelusmusiikin tarvitsisi välttämättä rakentua ainoastaan tutuksi tulleen urkusäestyksen ympärille. Itse asiassa jo Martti Luther rohkaisi oman aikansa kirkkomuusikoita uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiinkin perinteisen kuorolaulun lisäksi monia niistä soittimista, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja.

Toisaalta samalla voidaan ehdottaa, että pop-rock-tyyliin sisältyy myös tiettyjä kulttuurisia kysymyksiä, joiden vuoksi populaarin ylistysmusiikin yhtyeformaattia ei varauksetta voi suositella sellaisenaan sovellettavaksi luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Yksi näistä kysymyksistä koskee niitä viestejä, joita musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan: Jokainen musiikkityyli jo itsessään tuo kuulijoidensa mieliin tiettyjä asioita. Nämä assosiaatiot saattavat toki olla hieman erilaisia kuulijasta ja ympäröivästä kulttuurista riippuen. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin arvella, että esimerkiksi trendikäs radiosoittopop synnyttää kuulijassa erilaisen mielikuvan kuin vaikkapa wienervalssi. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle kaikkiin niihin mielikuviin, joita populaarimusiikki länsimaisen ihmisen mielessä saattaa mahdollisesti synnyttää, voidaan esimerkkinä sanoa seuraavaa: Pop- tai rock-ilmaisuun liittyy lähes väistämättä ajatus esiintyjän ja yleisön suhteesta. Kun ylistyksenjohtaja rock-yhtyeineen asetetaan kirkkosalin etuosaan, seurakunnan eteen, ei ole sattumaa, että käytännössä seurakunta alkaa usein käyttäytyä samankaltaisella tavalla kuin rock-konsertin yleisö. Tällaisissa jumalanpalveluksissa tai ylistyskokouksissa ei ole tavatonta nähdä jopa sellaista artistin palvontaan viittaavaa käytöstä, joka tälle kontekstille on tyypillistä. Tällöin kuitenkin käy helposti niin, että huomion keskipiste siirtyy pois Kirkon Päästä, Kristuksesta. Toiseksi ja samalla seurakuntalaisten aletaan helposti nähdä kuuluvan eri kategorioihin, tähtiesiintyjiin ja yleisöön. Kukaan ei tällaista yleensä kylläkään selväsanaisesti opeta, mutta valittu muoto hoitaa tämän opetustehtävän sanoittakin.

Tällaisen muodon sisältämiä viestejä on vaikeaa sovittaa yhteen sen raamatullisen kuvan kanssa, jossa Kristus on seurakunnan Pää, joka elävöittää, ravitsee, hoitaa ja johtaa kristittyjä, kirkkoruumiinsa jäseniä, jotka puolestaan eri tehtävineenkin ovat keskenään samalla viivalla Hänen yhteydessään. Uskallan väittää, että tätä viimeksi mainittua raamatullis-luterilaista käsitystä Kirkon olemuksesta ja jumalanpalveluksen olennaisesta sisällöstä palvelisi huomattavasti paremmin se historiallinen tapa, jossa seurakunnan kanttori ja säestäjä on asetettu jollakin tavalla muun seurakunnan keskelle tai jopa sen taakse, vaikkapa urkuparvelle. Tällä tavalla musiikin ja laulun johto saisivat olla sillä paikalla, jolle ne kuuluvat, evankeliumin palvelijoina ja koko seurakunnan yhteisen laulun tukena.

On toki myönnettävä, ettei urkujen soittokaan ole vapaa viestinnällisestä painolastista. Joskus kuuleekin aivan oikein muistutettavan, että antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa urkujen soitto liittyi usein pakanallisiin menoihin. Kuitenkin melko turvallisesti voidaan ehdottaa, että nykyaikana urkumusiikki lienee paljolti vapautunut tällaisesta painolastista, joka kristillisestä näkökulmasta epäilemättä näyttäytyykin negatiivisena. Niin länsimaissa kuin muuallakin maailmassa urkujen soitto synnyttänee assosiaation lähinnä kristillisen kirkon elämään. Sen vuoksi on myös mahdollista olettaa, että juuri tällaisen musiikin käyttäminen jumalanpalveluksessa ei juurikaan vie seurakuntalaisten mieliä pois kaikkein tärkeimmästä, evankeliumin asiasta, vaan saa olla pikemminkin evankeliumin palveluksessa. Lisäksi vaikuttaa kiistämättömältä, että urut ovat musiikillisiin ominaisuuksiin liittyvien mahdollisuuksiensa puolesta ehkä yksi kaikkein parhaiten yhteislaulun säestykseen soveltuvista soittimista.

Loppupäätelmiä

Tiivistetysti on mahdollista esittää, että luterilaisissa jumalanpalveluksissa soitetaan ja lauletaan ylistysmusiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toisin kuin evankelikaalisen ylistysteologian piirissä usein opetetaan, tämä ylistys ei perustu ihmisten päätökseen ylistää Jumalaa, vaan siihen, että sanassa ja sakramenteissa läsnäoleva Kirkon Herra itse palvelee ensin seurakuntaansa. Sen vuoksi Jumalan sanalla täytyykin olla keskeinen asema paitsi jumalanpalveluksessa yleensä myös sen lauluissa.

Alussa esitettyyn kysymykseen voidaankin vastata, että kukaan ei varsinaisesti kiellä populaarin ylistysmusiikin käyttämistä luterilaisessa jumalanpalveluksessa. Siinä, että virsien käyttöä painotetaaan tällaisen musiikin kustannuksella, ei ole myöskään kyse ainoastaan tiettyyn perinteeseen pitäytymisestä saati henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kyse on pikemminkin siitä, että populaarille ylistysmusiikille tyypilliset sanoitukset eivät aina sovi yhteen sen kanssa, mitä pyhä Raamattu ja sitä oikein selittävä luterilainen tunnustus kristillisen uskon keskeisistä asioista opettavat. Lisäksi, vaikka ne musiikilliset ratkaisut, joita ylistysgenren piirissä yleisesti käytetään, ovat luomiseen perustuvia ja sikäli mahdollisia, voidaan kuitenkin arvella, että länsimaisesta pop-kulttuurista vaikutteita saaneiden yhteiskuntien kontekstissa ne saattavat johtaa seurakuntalaisia tunne- ja kokemuskeskeiseen kristillisyyteen, ja näin siirtää päähuomion kauemmas Herran kärsivästä Palvelijasta, joka meidän ihmisten tähden nöyrtyy saarnatun sanan sekä sakramenttien ulkoiseen alhaisuuteen. Muun muassa näistä syistä populaaria ylistysmusiikkia halutaan harvemmin käyttää luterilaisissa jumalanpalveluksissa.

Lopulta voidaan kuitenkin esittää toivomus, että seurakunnan yhteistä ylistyslaulua pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan ryydittämään erilaisten soitinten käytöllä. Tämä raamatullinen ratkaisu voisi osaltaan ja terveellisellä tavalla opettaa seurakunnalle Jumalan luomistyön rikkautta ja hyvyyttä, sekä myös johdattaa seurakuntalaisia käyttämään Jumalalta saamiaan musiikin lahjoja Hänen kunniakseen. Mikäli seurakunnassa pyrittäisiin tällaiseen jumalanpalvelusmusiikin monipuolistamistamiseen, pitäisi tämän kuitenkin tapahtua pastoraalista harkintaa käyttäen ja hyvässä järjestyksessä (1. Kor. 14:40). Mitään seurakunnan musiikkiin liittyviä ratkaisuja ei nimittäin koskaan saa tehdä ainoastaan tiettyjen kristittyjen henkilökohtaisista mieltymyksistä käsin, taikka toisaalta potentiaalisten seurakuntalaisten oletettujen toiveiden täyttämiseksi. Jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa ja toteutuksessa on kaikki alistettava palvelemaan Jumalan puhtaan sanan, lain ja evankeliumin julistamista syntisille heidän pelastuksekseen, sekä edelleen heidän, armahdettujen seurakunnan vastausta Herralleen, kiitosta, rukousta ja ylistystä.

– Harri Huovinen

Ks. myös: Voiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa?
Pyhän liturgian perusteet
Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä

Miten jumalanpalveluksessa toimitaan?

Kysymys: Miten messussa käyttäydytään ja miten sinne pukeudutaan? Voiko koiran ottaa mukaan? Kuinka paljon on luvallista myöhästyä? Onko tervehdittävä lähellä istuvia? Saako selailla puhelinta, jutella vieruskaverin kanssa tai vaikkapa neuloa sukkaa? Onko kolehtiin pakko laittaa rahaa? Pitääkö miesten ottaa hattu pois päästä? Saako ehtoollisella käydä esimerkiksi shortseissa ja ulkoilutakissa vai pitääkö olla pyhävaatteet? Onko naisilla oltava huivi päässä? Saako ehtoolliselle osallistua, vaikka olisi myöhästynyt messusta? Voiko poistua heti kun on saanut ehtoollisen?

Tämä kysymys sisältää monta yksityiskohtaista kysymystä jumalanpalvelukseen osallistumisesta. Kaikista näistä asioista on hyvä keskustella myös oman seurakunnan pastorin kanssa. Kuitenkin joitakin yleisohjeita voidaan antaa.

Jumalanpalvelukseen osallistumisen sana on saan, ei pitää. Messun keskiössä ei ole sen enempää pastori kuin seurakuntalaisetkaan, vaan armonvälineissään vaikuttava Jeesus Kristus. Jumalanpalveluksessa saamme levätä Jumalan armotyön kohteena ja Hänen lahjojensa vastaanottajana. Jumalanpalveluksen lahjaluonteen takia pääpainon ei tarvitse olla siinä miten me olemme vaan miksi saamme olla. Omaa toimintaansa on kuitenkin hyvä miettiä siitä näkökulmasta, ettei oma tai lähimmäisen huomio kiinnittyisi siihen.

Jumalanpalveluksen toimittaa koko seurakunta yhdessä. Seurakunta on uuden liiton kuninkaallinen papisto joka saa olla Jumalan läsnäolossa. Siksi jumalanpalvelus on täynnä osioita joissa seurakunta yhdessä puhuu, laulaa ja tekee. Yleensä saatavilla on ohjeistus messun kulusta. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja messussa se siksi pyrkii toimimaan yhdessä. Yksi ei tee yhtä ja toinen toista. Yksi ei ala laulamaan mitä itse haluaa ja milloin haluaa. Seurakunta viettää yhteistä juhlaa jonka keskiössä on Kristuksen työ, ei minun oma tekemiseni. Seurakunnan keskellä on turvallista osallistua ja opetella Jumalan sanaa tulvivan messun tapahtumiin.

Pukeutuminen jumalanpalvelukseen on vapaata, mutta harkinnan arvoista. Erityisen kireitä tai paljastavia vaatteita on hyvä välttää. Kotona valitut siistit vaatteet muistuttavat että ollaan menossa johonkin erityiseen paikkaan. Vaatteilla voidaan opettaa myös lapsia jumalanpalveluksen juhlaluonteesta. Ulkovaatteet ovat sisätiloissa yleensä epämukavat, mutta eivät kielletyt. Vanhastaan miehet ovat oppineet paljastamaan päänsä sisätiloissa ja erityisenä kunnioituksen merkkinä jumalanpalvelustilaan saapuessa. Tämä kulttuurinen tapa on viime aikoina hämärtynyt, mutta kirkkoon tullessaan sitä voi opetella. (Ks. lisää Pään peittäminen jumalanpalveluksessa.) Jos omaa lemmikkiä ei voi jättää kotiin, on asiasta hyvä keskustella pastorin kanssa messuun tullessa. Samassa tilassa voi olla, tai tilaa saattavat muulloin käyttää, voimakkaasti allergiset ihmiset. Siksi koiran tai muun lemmikin mukaan ottamista tulisi välttää, mutta yhdessä miettimällä sillekin varmasti löytyy paikka jostakin läheltä.

Messuun tultaessa ovella pastori saattaa olla tervehtimässä joidenkin seurakuntalaisten kanssa. He opastavat ja heiltä voi kysyä jos tulee epävarmalla mielellä. Juttelemaan ei kuitenkaan ole pakko jäädä. Kirkkosaliin siirryttäessä löytyvät virsikirjat ja jo mainittu messun kulusta kertova vihko. Kuten muuallakin, tervehtiminen on kohteliasta, ei pakollista.

Jumalanpalveluksen alusta kertoo joko kellon soitto tai virren aloitus. Viimeistään tässä vaiheessa on hyvä kiinnittää koko huomionsa jumalanpalvelukseen osallistumiseen. Osaa meistä käsityöt yms. auttavat rauhoittumaan ja keskittymään. Siksi vieressä istuvan käsityötä ei pidä kummeksua. Puhelin harvoin auttaa meitä keskittymään, mutta sen kautta voi toki lukea vielä uudestaan saarnatekstin. Oman keskittymisen kannalta puhelimen paras paikka on kuitenkin taskussa tai laukussa. Ja tietenkin äänettömänä. Vieruskaverin kanssa juttelu kannattaa lopettaa messun alkaessa. Sitä voi jatkaa vaikka kirkkokahvilla. Messun aikana Jeesuksella on meille asiaa.

Tullessaan ensi kertaa messuun kannattaa tulla ajoissa. Silloin ehtii löytää oman paikkansa, kirjansa ja kysyä mahdolliset kysymyksensä. Joissakin seurakunnissa on tapana ettei tuntemattomille jaeta ehtoollista jos he saapuvat esimerkiksi synnintunnustuksen ja synninpäästön jälkeen. Nämä käytännöt saattavat kuitenkin vaihdella eri seurakunnissa. Myöhästymistä ei tietenkään aina voi välttää. Ehtoolliselle valmistautumisessa keskeistä on asetussanojen uskominen. Messusta saa poistua milloin tahansa. Kuitenkaan niin ei kannata tehdä. Rakastunut aviopuoliso ei odota hetkeä milloin saa lähteä rakkaansa luota. Hän on tämän luona niin pitkään kuin mahdollista. Siksi ei ehtoolliseltakaan kannata kiirehtiä pois. Voi palata paikalleen, laulaa virsiä seurakunnan kanssa ja osallistua vielä messun lopun toimittamiseen.

Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin on ettei omaa tai muiden huomiota tule tarkoituksella kiinnittää itseensä. Joskus tietenkin näin käy ja maailmaan mahtuu sekä lasten että aikuisten ääntä. Sellaista on Jumalan perheen elämä. Sitä mahtuu elämään ja opettelemaan vapaasti. Muista etsiä oma seurakuntasi jossa saat elää ja opastaa myös muita siellä elämään.

Esimerkiksi täältä voit etsiä itsellesi seurakuntaa.

Voisiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa?

Viime vuosina kristillisten kirkkokuntien ja järjestöjen elämää on värittänyt valtava uudentyyppisten jumalanpalvelusten ja erityismessujen tulva. Monissa tapauksissa messun muodon uudistuspyrkimykset ovat koskeneet musiikkia. Jumalanpalveluksia on rakennettu kansanmusiikin, iskelmän sekä lukemattomien populaarimusiikin muotojen ympärille. Moni kristitty tuntuu pohtivan, miten näihin uudistuksiin tulisi suhtautua. Usein kuulee myös kysyttävän: ”Miksi meidän jumalanpalvelustemme musiikki on aina tätä samaa? Miksi meillä soitetaan vain näitä urkuja? Emmekö me luterilaisetkin voisi käyttää monia eri soittimia messun säestyksessä?” Lopulta monen kysymys tuntuu olevan: ”Voisiko messun musiikkia hieman ajanmukaistaa?” Seuraavassa esitetään alustavia vastausehdotuksia näihin kysymyksiin. Ensiksi asiaa tarkastellaan luomisen näkökulmasta ja Raamatun esimerkkien pohjalta, toiseksi pohditaan kontekstuaalisuuden vaikutusta jumalanpalvelusmusiikin järjestämiseen. Kolmanneksi katsotaan vielä, mikä paikka musiikilla messussa tulisi olla.

Musiikki ja laulu luomisen lahjana

Jumalanpalvelusmusiikin tarkastelu on syytä aloittaa pohtimalla, minkälaiseen laajempaan yhteyteen musiikki yleisesti ottaen Raamatussa ja kristillisen uskomme kokonaisuudessa liittyy. Kolmiyhteisen Jumalan työn kokonaisuudessa musiikki asettuu ensimmäisen uskonkappaleen, luomisen piiriin. Kun Jumala loi maailman, kaikki Hänen tekonsa olivat ”sangen hyvää” (1. Moos. 1:31). Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (1:27), että ihminen tuntisi Hänet ja eläisi Hänen yhteydessään. Jumalan kuvaksi luotuna ihmisen tehtävänä oli vallita maan päällä Hänen sijassaan,1 siis myös luoda uutta oman elämänsä ja Jumalan luoman maailman puitteissa. Myös musiikin tekeminen, laulaminen ja soittaminen kuuluvat tähän. Luomistyöhön kuuluvana Jumalan lahjana musiikki on sangen hyvää. Samoin kuin esimerkiksi ajattelukyky tai käden taidot, myös musiikin lahjojen käyttö kuuluu ihmisen Jumalalta saamaan tehtävään ”viljellä ja varjella” Hänen hyvää luomistyötään (2:15).2

Luomisen lahjana musiikki kuuluu yleisen ilmoituksen piiriin. Toisin sanoen musiikki – niinkuin vaikkapa tähtitaivas tai keväisen koivumetsän kauneus – itsessään julistaa Jumalan hyviä luomistekoja. Syntiinlankeemuksessa ihminen on kuitenkin menettänyt kykynsä ymmärtää tämän luomistyön sanoman kokonaisuudessaan. Musiikin kauneus ja hienostunut järjestys toki voivat saada ei-uskovankin ihmisen pohtimaan, olisiko olemassa jotakin suurempaa kuin tämä näkyvä maailma. Olisiko olemassa Kaitselmus tai jumala, joka johtaa tätä kaikkea? Langenneena luonnollinen ihminen ei kuitenkaan voi pelkän musiikin perusteella tulla tuntemaan persoonallista kolmiyhteistä Jumalaa tai pelastusta Hänen armossaan.3 Tähän tarvitaan aina erityinen ilmoitus, Jumalan ilmoitus Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa sekä pyhässä Raamatussa.

Vaikka musiikki itsessään kuuluu yleisen ilmoituksen piiriin, sitä toki voidaan ja on myös hyvä käyttää erityisen ilmoituksen välineenä. Mikä olisikaan hienompaa, kuin Jumalan hyvän luomistyön lahjojen käyttäminen Hänen pyhän sanansa julistuksen välikappaleena? Reformaatioajan opettajat ymmärsivät tämän. Luther ja hänen seuraajansa opettivat, että musiikki on Jumalan lahja, jonka tehtävänä on olla paitsi ihmisten ilona,4 myös toimia välineenä sanan saarnaamisessa ja opettamisessa. Kirjoitusten käyttäminen lauletussa muodossa helpottaa Jumalan sanan mieleen painamista sekä muistamista. Lisäksi Raamatun kirjoitusten laulaminen avaa aivan erityisellä tavalla sekä laulajan että kuulijan sydäntä vastaanottamaan Jumalan sanan.5 Onkin esitetty, että sanan laulaminen voi saada aikaan sen meditatiivisen vastaanottamisen, eräänlaisen sanan hengellisen ”syömisen”, jota tuskin mikään muu julistuksen muoto voi vaikuttaa.6 Kun kristitty sitten saa ottaa vastaan evankeliumin lahjat Kristuksessa, Pyhä Henki synnyttää hänessä myös ylistyksen ja kiitoksen mielen. Tämä ylistys ja kiitos – vastaus Jumalan armolliseen pelastustyöhön – purkautuu luonnollisella tavalla niin ikään juuri lauluna ja musiikkina. Ei liene sattumaa, että kun Kristuksen sovitustyön evankeliumi palauttaa ihmisen siihen läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa, johon hänet alunperin luotiin, ihminen alkaa käyttää juuri luomisessa saamaansa musiikin lahjaa sille sopivaan hyvään tarkoitukseen, Herran armotöistä kiittämiseen ja niiden kuuluttamiseen myös muille.

Koska musiikki tällä tavalla on Jumalan luomistyön lahjaa ja sellaisenaan ”sangen hyvää”, voidaan sanoa, että periaatteessa kaikki musiikki, kaikenlaiset soittimet, laulutavat ja musiikkityylit ovat sinänsä hyviä ja itsessään mahdollisia myös Jumalan sanan välineeksi messussa. Tätä käsitystä tukevat myös Raamatun kuvaukset jumalanpalvelusmusiikista. Vanhan liiton jumalanpalveluksessa käytettiin soittimina symbaaleita, harppua, lyyraa sekä torvia. Jumalan ylistämisessä saatettiin joissakin yksittäistapauksissa käyttää joskus myös huilua (1. Sam. 10:15; Ps. 150:4; Jes. 30:29) ja rumpuja (1. Moos. 15:20; 1. Sam. 10:5; 2. Sam. 6:5; 1. Aik. 13:8; Ps. 68:25-27; 81:3; 149:3; 150:4). Psalmista summaa johtavan ajatuksen: Herraa on hyvä ylistää kaikilla soittimilla (Ps. 150). Myös Luther rohkaisi aikansa kirkkomuusikoita uusien melodioiden ja uudentyyppisen jumalanpalvelusmusiikin kehittämiseen. Näin varhaisten luterilaisten seurakuntien piirissä käytettiin perinteisen kuorolaulun lisäksi niitä monia soittimia, jotka muutenkin renessanssiaikana olivat yleisiä: nokkahuiluja, erilaisia vaski- ja jousisoittimia sekä luuttuja. Urutkin olivat kyllä mukana, joskin niillä soitettiin vain pieniä välisoittoja. Niitä ei juurikaan käytetty virsien säestykseen.7

Kun siis kysytään, olisiko meidänkin jumalanpalvelustemme musiikkia mahdollista uudistaa taikka ajanmukaistaa, yhtenä vastauksena voitaneen esittää seuraavaa: Mikäli asiaa tarkastellaan puhtaasti luomisen teologian kannalta sekä Raamatussa olevien esimerkkien pohjalta, voidaan sanoa, että kyllä, jumalanpalvelusmusiikin uudistaminen ja tarkistaminen on mahdollista. Kyllä, erilaisia soittimia ja musiikkityylejä on mahdollista soveltaa messukäyttöön. Ei, aina ei ole välttämätöntä käyttää ainoastaan urkuja. Tätä tukee myös reformaatioajan esimerkki.8 Toisaalta voidaan toki muistuttaa, että myös perinteinen jumalanpalvelusmusiikkimme ja siinä käytetyt urut kuuluvat Jumalan hyvän luomistyön piiriin. Sellaisena nekin ovat varsin hyviä ja soveltuvia jumalanpalveluskäyttöön.

Tämän ensimmäisen vastausehdotuksen yhteydessä on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomata, että musiikin käyttöön seurakunnan jumalanpalveluksessa liittyy aina muutakin, kuin edellä esitetty luomisteologinen lähtökohta. Niin ikään ei riitä, että asia pyritään ratkaisemaan yksistään musiikin käytöstä kertovien raamatunkohtien perusteella. Kysymystä on tarkasteltava myös kontekstuaalisesta näkökulmasta.

Kontekstuaalinen näkökulma

Musiikin käytön tarkastelu kontekstuaalisesta näkökulmasta liittyy läheisesti kysymykseen muodon ja sisällön suhteesta. Todettakoon aluksi, että kyseisen keskustelun tematiikkaa ei tässä yhteydessä pyritä käsittelemään sen koko laajuudessa. Seuraavassa muodon ja sisällön suhdetta pohditaan ainoastaan siinä määrin kuin aihepiiri liittyy jumalanpalvelusmusiikin toteutusmahdollisuuksiin.

Maailmassa elävän ihmisen mieli ei ole kuin tabula rasa, tyhjä taulu, joka neutraalisti ottaa vastaan havaitsemansa asiat. Elämässä saadun kokemuksen ja ympäröivän kultturin vaikutuksesta meidän mieleemme on syntynyt tietyt lokerot eri asioille. Tiedostamattammekin liitämme tietyt asiat tietynlaisiin merkityssisältöihin. Siksi mitään musiikin tai muun ilmaisun muotoa ei myöskään lopulta voida ajatella neutraalina taikka täysin erillään niistä merkityssisällöistä, joita tällä muodolla yleensä on totuttu välittämään. Myös jumalanpalvelusmusiikin muotoihin liittyy aina tietty kontekstuaalinen sidonnaisuus. Voidaan esimerkiksi arvella, että urkumusiikki tai liturginen laulu lähes poikkeuksetta identifioituvat kuulijan mielessä juuri jumalanpalveluskäyttöön. Tätä käsitystä tukee kirjoittajan havainto kaukoidän kulttuurista: Japanissa kristittyjä on vain noin 0,5% väestöstä, eikä suurella osalla ihmisistä ole omakohtaista kokemusta kristillisen kirkon elämästä. Tästä huolimatta suuri osa japanilaisista näyttää yhdistävän urkumusiikin juuri kristilliseen jumalanpalvelukseen. Vaikka he eivät olisi koskaan käyneet kirkossa, monet ovat esimerkiksi elokuvista oppineet yhdistämään nämä kaksi asiaa toisiinsa. Vastaavalla tavalla myös muut musiikin muodot synnyttävät väistämättä – joskin usein tiedostamatta – assosiaation tietystä kontekstista. Näin jo pelkkä musiikin tyyli ja muoto kantavat mukanaan oman viestinsä.9 Jumalanpalvelusmusiikin toteutuksessa myös tämä musiikkityylien kontekstisidonnaisuus olisi otettava huomioon raamatullisuuspyrkimyksen ohella.

Edellä sanottua lienee paikallaan havainnollistaa muutamalla esimerkillä. Voidaan kuvitella tilanne, jossa japanilainen kristitty esittää buddhalaisen temppelin soittimia käytettaväksi kotiseurakuntansa jumalanpalvelusmusiikin säestyksessä. Luomisteologisesta näkökulmasta ja musiikista puhuvien raamatunkohtien perusteella tämä olisikin aivan mahdollista. Eihän se seikka, että näitä rumpuja ja kelloja yleensä käytetään epäjumalanpalveluksessa vielä tee niistä sinänsä pahoja. Itse asiassa nämä soittimethan kuuluvat Jumalan sangen hyvään luomistyöhön. Eikö Raamatun pohjalta siis olisi vain oikein, että niitä käytettäisiin pikemminkin elävän Jumalan luomistyön mukaisessa käytössä, kristillisessä jumalanpalveluksessa? Asiaan liittyy kuitenkin kontekstuaalinen vaikeus: Ei liene realistista odottaa, etteikö näiden soitinten käyttö synnyttäisi japanilaisten kirkkovieraiden mielessä välitöntä assosiaatiota buddhalaiseen temppelipalvelukseen. Tälläinen muistuma puolestaan tuskin tukisi parhaalla tavalla kristillisen seurakunnan rakentamista kyseisessä kulttuuriympäristössä.

Toinen esimerkki elävästä elämästä: Eräässä seurakunnassa päätettiin taannoin, että oopperalaulajana työskentelevä seurakuntalainen pyydettäisiin laulamaan joulujumalanpalvelukseen. Näin voitaisiin musiikin keinoin ylistää Jumalaa. Huolellisesti harjoiteltu ja esitetty laulu kuulostikin erinomaisen kauniilta jouluaamun messussa. Tapahtui kuitenkin jotakin, mikä ei tuntunut sopivan yhteyteen. Kun nuori nainen lopetti laulunsa, koko seurakunta yltyi valtaviin aplodeihin ja bravo-huutoihin. Ei oopperalaulussa sinänsä ollut mitään sopimatonta, onhan sekin luomisen lahjaa. Laulun sanoituskin oli onnistunut ja raamatullinen. Vaikeus liittyi tämän musiikin muodon mukanaan kantamiin muihin merkityssisältöihin. Kun tämäntyylinen laulu odottamatta liitettiin jumalanpalveluksen yhteyteen, oli ilmeistä, että seurakuntalaisten mielessä syntyi mielleyhtymä estradilla esiintyvään oopperan diivaan. Tämä puolestaan vei seurakunnan huomion ainakin hetkellisesti pois itse asiasta, joulun Herrasta Kristuksesta, joka meidän vuoksemme syntyi ihmiseksi.

Samasta syystä lienee aiheellista pohtia, miten toivottava on se viimeaikainen kehitys, jonka seurauksena kevyen musiikin tyylejä usein melko kritiikittömästi sovelletaan jumalanpalveluskäyttöön. Tarkentaen voitaisiin kysyä, onko pop- tai rockmusiikin käyttäminen messussa mahdollista? Jälleen kerran vastaus voisi olla: Raamattu ei tätä kiellä; kaikilla soittimilla on hyvä ylistää Herraa, myös esimerkiksi sähkökitaralla. Samalla on kuitenkin vakavasti aavisteltava, että tämäntyyppistäkin esitystapaa lienee lähes mahdotonta irrottaa niistä mielikuvista, joihin se kulttuurissamme on yleensä totuttu yhdistämään. Ei liene kohtuutonta arvella, että nykyihmisen mielessä pop–rock -tyyli luo lähes väistämättä mielikuvan tietynlaisesta festivaalikontekstista taikka konserttitilanteesta, jonka esiintyjäkeskeinen luonne puhuu toista kieltä, kuin raamatullis-luterilainen messu.

Edellä sanotun perusteella voidaan siis rohjeta esittää, että mitä vahvempia assosiaatioita ei-kirkollisiin yhteyksiin tietyt ilmaisun muodot synnyttävät, sitä vaikeammin nämä muodot soveltuvat jumalanpalveluskäyttöön.10 Näin on siksi, että messun olennaisin sisältö on liian arvokas tullakseen jätetyksi ulkoisen muotokielen varjoon. Tästä syystä jumalanpalvelusmusiikkia suunniteltaessa tai uudistettaessa olisi aina ensin pohdittava, minkälainen muoto voisi parhaalla mahdollisella tavalla palvella messun päätarkoitusta.

Musiikin paikka luterilaisessa messussa

Mikä sitten on jumalanpalveluksen pääasiallinen tarkoitus ja sisältö? Saattaa olla, että joissakin yhteyksissä jumalanpalvelus on haluttu nähdä lähinnä kristittyjen järjestämänä evankeliointitilaisuutena. Tämänkaltaisesta katsantokannasta käsin lienee helpompi ymmärtää jopa radikaalimpia pyrkimyksiä ajanmukaistaa seurakunnan musiikkielämää. Uuden ja populaarin musiikin keinoin messusta pyritään tekemään ”relevantti” tai dynaaminen, postmodernia ihmistä kiinnostava tapahtuma. Taustalla voi olla hyvä tarkoitus tavoittaa mahdollisimman monia Jumalan sanan kuuloon. Toki Kristuksen lähetyskäskyn valossa onkin selvää, että uskosta osattomien ihmisten tavoittaminen Herran lahjojen äärelle on yksi kristillisen kirkon merkittävistä tehtävistä (Matt. 28:18-20; Mark. 16:15-16; Luuk. 24:46-47). Tätä mekään emme saa unohtaa! Edellä kuvatun kaltaiseen tavoittavuuslähtöiseen jumalanpalvelussuunnitteluun sisältyy kuitenkin omat vaikeutensa, joista yksi suurimmista liittyy käsitykseen jumalanpalveluksen olemuksesta.11

Jumalanpalvelus ei perusolemukseltaan ole ihmisten järjestämä evankeliointitilaisuus tai myöskään ihmisen teko Jumalalle. Päinvastoin, messu on ensisijaisesti Jumalan omaa työtä meidän pelastukseksemme. Se on inkarnatorinen tapahtuma, jossa Jumalan ikuinen ja persoonallinen Sana Kristus (Joh. 1:1) ”tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme” (1:14). Sanansa saarnassa ja pyhissä sakramenteissaan Kristus on läsnä seurakuntansa keskellä, antaa meille synnit anteeksi ja ravitsee meidät omalla itsellään, iankaikkisen elämän Leivällä (Joh. 6:51). Näin jumalanpalveluksen liturgia ja ”palvelus” ei ensisijaisesti ole jotakin mitä me teemme tai tarjoamme Jumalalle. Pikemminkin liturgian ydin on siinä, mitä Kristus armossaan tekee ja lahjoittaa meille. Armovälineissään läsnäoleva Kristus on jumalanpalveluksen varsinainen liturgi (λειτουργός), pyhän palveluksen toimittaja, meidän pelastukseksemme. Hänen evankeliumistaan, Hänen pelastustekonsa hyödyn ja Golgatan aarteiden vastaanottamisesta syntyy sitten myös seurakunnan kiitos ja ylistys, riemullinen vastaus Jumalan armotekoihin Pyhässä Hengessä.12 Näin messussa ja sen liturgiassa Kristuksen läsnäolo, itse taivas tulee maan päälle meidän luoksemme. Siksi messu ja liturgia eivät myöskään ole jotakin, jonka lähtökohtaisesti tulisi aina uudistua maailman mukana. Päinvastoin niiden tulisi uudistaa meidät, jopa koko maailma.13

Tästä näkökulmasta voidaan terveellisellä tavalla pohtia myös musiikin paikkaa jumalanpalveluksen kokonaisuudessa. Musiikin tehtävänä on – kuten edellä on lyhyesti mainittu – palvella Jumalan omaa työtä seurakunnan keskuudessa, toisin sanoen Hänen pyhän sanansa julistusta ja opetusta, joissa Hän palvelee meitä. Kristus tulee luoksemme myös lauletussa sanassaan! Toiseksi musiikin tehtävänä on toimia välikappaleena sille vastaukselle, jonka seurakunta Pyhässä Hengessä Jumalalle antaa. Näin musiikki voi palvella kiitoksen, ylistyksen ja rukouksen välineenä. Kristuksen kuninkaallisena papistona (1. Piet. 2:5; Ilm. 5:10) kaikkien seurakuntalaisten iloisena tehtävänä on edelleen käyttää musiikin hyviä lahjoja Jumalan julkisessa ylistyksessä. Virsien ja liturgian laulaminen on myös evankeliumin julistamista.14 Se on virvoittavaa julistusta paitsi omalle sielulle ja muille seurakuntalaisille, myös kaikille muille, jotka mahdollisesti ovat kuulemassa. Tällä tavalla musiikkiin – aivan samoin kuin kaikkiin jumalanpalvelukseen liittyviin toimintoihin – liittyy tietynlainen kahtalaisuus. Yhtäältä sillä on inhimillinen puolensa; musiikki on jotakin, mitä me teemme, messua varten suunnittelemme, harjoittelemme ja sitten myös käytännössä toteutamme. Toisaalta ja ensisijaisesti musiikki on kuitenkin Jumalan hyvää lahjaa, jonka Hän on tarkoittanut omaksi kunniakseen ja meidän parhaaksemme, Hänen sanansa julistamiseksi ja siitä nousevan ylistyksen kaunismuotoiseksi välineeksi.15

Johtopäätöksiä

Mitä käytännön johtopäätöksiä edellä sanotusta tulisi vetää seurakuntiemme musiikkielämää ajatellen? Voisiko jumalanpalvelusmusiikkia uudistaa? Raamatusta käsin näyttää selvältä, että erilaisten musiikin lahjojen käyttäminen Jumalan ylistämiseen on oikein ja hyvää. Tätä on myös syytä painottaa ja rohkaista. On varmasti Jumalan tahdon mukaista, että entistä rikkaammin ja monipuolisemmin, taitavammin ja huolellisemmin käytämme Häneltä saamiamme erilaisia musiikillisia välineitä Hänen pyhän sanansa julistamisessa ja opettamisessa, sekä Hänen ylistämisessään. Käytännössä tämä voi tarkoittaa eri soitinten soveltamista liturgisen jumalanpalveluksen säestyksessä, uusien kuorosovitusten tai virsien kirjoittamista, tarvittaessa jopa kokonaan uuden messusävelmistön laatimista.

Samalla jumalanpalvelusmusiikin suunnittelussa on noudatettava tiettyä varovaisuutta. Messu on aivan oma erityinen kontekstinsa, jonka tulisi määrittää ja ohjata myös musiikillisen ilmaisun mahdollisuuksien soveltamista. Ensiksi on kysyttävä, mikä palvelisi parhaiten sitä ihmeellistä tapahtumaa, että Kristus itse tulee sanassaan ja sakramenteissaan seurakuntansa keskelle, meitä palvelemaan? Toisaalta on kysyttävä, onko jumalanpalvelusmusiikin toteutuksessa jotakin, joka mahdollisesti hämärtää tätä sakramentaalista todellisuutta? Kaikkia Kristuksen todellista läsnäoloa hämärtäviä tekijöitä tulisi messun valmistelussa välttää. Edelleen on myös pohdittava, miten jumalanpalvelusmusiikki voisi tukea meitä seurakuntana luottamuksessamme siihen työhön, jota Jumala itse tekee meidän hyväksemme messussa? Miten seurakuntaa voisi johdattaa ottamaan vastaan Jumalan pyhän ja muuttumattoman sanan sekä juurtumaan siihen entistä syvemmin? Uusia musiikin muotoja ei ole kiellettyä kokeilla. Mutta uudistuksista ei saa tulla pääasia. On kysyttävä: jos jotakin uutta kokeillaan, miten tehdä se niin, ettei seurakunnan huomio keskity Kristuksen armotyön sijaan ihmisten toimintoihin?

Uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä luterilaisen kirkon ensimmäiset kanttorit ja muusikot sävelsivät ja sovittivat musiikkia uuteen teologiseen tilanteeseen, Kristuksen kirkkaan evankeliumin palvelukseen. Tässä työssään he lähtökohtaisesti pitäytyivät jo olemassaolevan kirkkomusiikin muotoihin, samalla varovasti kokeillen uusiakin musiikin tyylejä. Kirkkomusiikin uudistukset tehtiin kuitenkin aina evankeliumin perustehtävän ja seurakunnan tarpeiden puitteissa. Kaiken tavoitteena oli palvella sitä työtä, mitä Kristus tekee meidän hyväksemme, sekä sitten myös sitä, miten me rukouksessa, kiitoksessa ja ylistyksessä vastaamme Hänen armolliseen työhönsä.16 Tämä lienee riittävä ja kestävä malli myös meille, jotka rakennamme nykypäivän luterilaista seurakuntaa.

Ks. myös Pyhän liturgian perusteet ja Liturgian video-opetukset.

– Harri Huovinen

Kirjallisuus

Brunner, Peter
1968 Worship in the Name of Jesus. Translated by M. H. Bertram. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Just, Arthur A.
1993 Liturgical Renewal in the Parish. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

2008 Heaven on Earth. The Gifts of Christ in the Divine Service. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Luther, Martin
1883– D. Martin Luthers Werke. Kritische Gesamtausgabe. Weimar. (WA)

Marquart, Kurt
1993 Liturgy and Evangelism. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Martikainen, Jouko N.
2011a Kuvan teologia tänään? – Kuninkaani on tieni. Professori Jouko N. Martikainen 75 vuotta. Toim. Jouko M. V. Heikkinen ja Veijo Koivula. Väyläkirjat.

2011b Teksti ja konteksti vai konteksti ja teksti? – Kuninkaani on tieni. Professori Jouko N. Martikainen 75 vuotta. Toim. Jouko M. V. Heikkinen ja Veijo Koivula. Väyläkirjat.

Pieper, Franz
1961 Kristillinen dogmatiikka. Lyhennetty laitos, laatinut J. T. Müller. Suomentaja: Heikki Koskenniemi. Helsinki: Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

Sariola, Yrjö
1986 Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi. Musiikin teologian peruskysymyksiä. Helsinki: SLEY-Kirjat Oy.

Schalk, Carl
1993 Music and the Liturgy: The Lutheran Tradition. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

2001 Music in Early Lutheranism. Shaping the Tradition (1524-1672). Saint Louis: Concordia Academic Press.


  1. Martti Luther selittää ihmisen luotuisuutta Jumalan kuvana yksityiskohtaisesti 1. Moos. 1:26 selityksessään, WA 42, 45-49. Ks. myös esim. Pieper 1961, 203-204, 206.
  2. Myös Luther käsittää musiikin osana maailman luotuisuutta, WA 50, 368-369. Ks. myös Sariola 1986, 22-29.
  3. Yleisestä ilmoituksesta ks. esim. Pieper 1961, 137-138.
  4. WA 30/II, 696. Lyhyessä luonnoksessaan περὶ τῆς μουσικῆς (Peri tēs mūsikēs) Luther esittää musiikista neljä teesiä: 1) Se on Jumalan lahjaa, eikä ihmisen, 2) se tekee sielut iloisiksi, 3) karkottaa paholaisen, ja 4) luo viattoman riemun.
  5. Ks. esim. WA 12, 36, 11-26; 35, 480, 5-9; 50, 371, 14-372, 2; Just 2008, 103; Schalk 2001, 16, 55. Myös Martikainen (2011a, 104) puhuu samansuuntaisesti musiikin roolista Jumalan sanan välineenä: ”Sävel tulkitsee tunteen, tunnetilan tai ehkä vielä täsmällisemmin tuntemisemme ja sähköistää sen kasvujuuret. Lapsuudessa opittu laulu, virsi tai veisu kantaa sävelillään mukanaan kokonaisen tunneilmaston.” Jumalan sanan ja sävelen keskinäisestä suhteesta ks. esim. Pauli Annalan artikkeli ”Mikä saa kirkkoisän kyyneliin? Hengellinen musiikki Augustinuksen teologiassa.” Jumalanpalveluselämä muutoksessa. STKS:n symposiumissa marraskuussa 2008 pidetyt esitelmät. Toim. Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 2009.
  6. Brunner 1968, 137.
  7. Schalk 1993, 248; 2001, 20-23.
  8. Näin myös luterilainen tunnustus, CA VII: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ’Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.’”
  9. Vrt. Marquart 1993, 63: ”how something is said is an integral part of what is said. Educators, too, have long known that indirect education–the whole ethos, atmosphere, and unspoken assumptions of a situation–conveys more powerful messages than what is expressly verbalized in direct education. This has enormous implications for the how of the liturgy.”
  10. Näin myös Marquart (1993, 67): ”much of the impact of music depends on association. For example, Strauss waltzes evoke one kind of mental picture, polkas quite another, and marches a different one again. The stronger and the more specific these associations are in non churchly directions, the less suitable the corresponding music is for congregational worship.”
  11. Vrt. Martikainen 2011b, 102: ”Motiivina oman aikamme kontekstiin hakeutumisessa on yleensä kunnollisen teologian puute ja kontekstin tarkkailijaan säteilemä mahdikkuus.”
  12. Just 2008, 23.
  13. Just 1993, 22-23.
  14. Schalk 2001, 17.
  15. Schalk 1993, 245.
  16. Ks. Schalk 2001, s. 18: ”Luther’s view of music was entirely consonant with his understanding of the relationship between the church’s worship and its traditional worship forms and piety. Luther’s approach was to retain from the past whatever did not violate his understanding of the Gospel. This was no flight into a wistful nostalgia, but rather a pastorally responsible attempt to demonstrate the continuity and unity of Lutheranism with the church catholic.” Ks. myös s. 27–28.

Pyhän liturgian perusteet

1. Johdanto

Aika ajoin kuulee kysyttävän: Mistä meidän nykyinen liturginen jumalanpalveluksemme on peräisin? Miksi se on sellainen kuin on? Mahtaako messun liturgia olla ulkoisten muotomenojen rikkaudesta innostuneiden kirkonmiesten keksintöä? Käsillä olevassa artikkelissa pyritään tarjoamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Ensiksi tarkastellaan, mitä liturgia varsinaisessa mielessä on. Tämän jälkeen luodaan katsaus siihen, millainen jumalanpalvelus oli varhaisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana ja miksi näin oli.

2. Mitä liturgia on?

Kun puhumme liturgiasta, emme puhu ainoastaan rituaalisista muodoista tai ulkoisista seremonioista. Kreikan kielen λειτουργία (leitourgiā) on sana, joka kreikkalaisen kaupunkivaltion tai Rooman keisarikunnan kontekstissa viittasi yleiseen työhön, julkiseen virantoimitukseen, tehtävään tai palveluun, jonka esimerkiksi varakkaat ateenalaiset omasta tahdostaan toimittivat kansan hyväksi. Tarkkaan ottaen sana voitaisiin kääntää ilmaisuilla ”työ kansan hyväksi” tai ”palvelus kansalle”.

Sana λειτουργία esiintyy useita kertoja myös pyhässä Raamatussa. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaan papilliseen virkaan kuuluvia tehtäviä temppelissä (Luuk. 1:23), jumalanpalvelusta (Hepr. 9:21) tai palvelusta yleensä, esimerkiksi puutteessa olevien auttamiseksi (2. Kor. 9:12). Samasta sanasta johdettu teonsana λειτουργέω (leitourgeō) tarkoittaa Uudessa testamentissa jumalanpalveluksen toimittamista (Ap. t. 13:2; Hepr. 10:11) taikka palvelemista yleensä, esimerkiksi juuri köyhyydessä olevien avustamista (Room. 15:27).

Kun tällaisesta palveluksesta tai tehtävien suorittamisesta puhutaan uuden liiton jumalanpalveluksen yhteydessä, on tärkeää kysyä, kuka on palveluksen subjekti. Toisin sanoen, kuka on se, joka kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksessa palvelee? Luterilainen tunnustus vastaa:

Puhutaan nyt liturgiasta. Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin. Näinhän Paavali (1 Kor. 4:1) sanoo: ”Jokainen pitäköön meitä Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuuksien” – hän tarkoittaa: evankeliumin ja sakramenttien – ”huoneenhaltijoina.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 80)

Kun siis sanotaan, että liturgia on palvelusta, kyse on nimenomaan siitä palveluksesta, jonka kautta seurakunta saa kuulla evankeliumin saarnan ja ottaa vastaan sakramentit. Kyse on tietenkin seurakunnan paimenen palveluvirasta. Tästä virasta tunnustus lausuu:

Jotta saisimme tämän [ts. vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Augsburgin tunnustus V)

Täten liturgia on kyllä jotakin, mitä seurakunnan pastori tekee. Kuitenkaan liturgisen palveluksen keskuksessa ei ole varsinaisesti pastori, siis palveluviran kantaja. Keskeisessä osassa ovat pikemminkin ne välineet, joiden hoitamista varten tämä palveluvirka on asetettu. Toisin sanoen liturgisen palveluksen keskuksessa ovat Jumalan pyhä sana ja Kristuksen asettamat sakramentit. Kun tunnustus lausuu ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka…”, tällä tarkoitetaan, että Kristus itse on asettanut tämä viran. Hän on asettanut sen juuri sitä varten, että Jumala saisi antaa meille ja kaikille kansoille Pyhän Henkensä ja pelastuksen lahjan. Siksi, kun tunnustus jatkaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki…”, tämä tarkoittaa, että armonvälineiden välityksellä Jumala itse antaa Pyhän Henkensä ja Hänen kauttaan sitten myös vanhurskauttavan uskon. Näin sanan ja sakramenttien palveluvirassa eli liturgiassa ei siis ole ensisijaisesti kyse pastorin palveluksesta. Liturgia ja palvelus eivät ensisijaisesti ole jotakin mitä me ihmiset teemme toisillemme tai Jumalalle. Tässä tapauksessa liturgia ja jumalanpalvelus olisi lakia. Pikemminkin liturgian ydin on siinä, mitä Kristus armossaan tekee ja lahjoittaa meille messussa. Liturgia ja jumalanpalvelus ovat evankeliumia! Sanassa ja sakramenteissa läsnä oleva Kristus on varsinainen λειτουργός (leitourgos), liturgi ja pyhän palveluksen toimittaja, meidän pelastukseksemme.

Edellä sanotun perusteella voitaneenkin huomauttaa, että käsillä olevaa kysymyksenasettelua on syytä korjata. Kristillisen jumalanpalveluksen liturgiaa tarkasteltaessa tärkein kysymys ei ole ”mitä liturgia on” vaan pikemminkin ”kenen liturgiaa se on”. Vastaus on selvä: se on ensisijaisesti Kristuksen itsensä liturgiaa ja palvelusta. Kristus toimittaa tämän palveluksen armonvälineissään, niiden jakamiseksi valitsemansa miehen toimittaman palveluksen välityksellä. Toki sitten, kun seurakuntana saamme ottaa vastaan nämä Kristuksen lahjat, myös meistä kaikista tulee tietyssä mielessä liturgeja. Kristuksessa armahdettuina ja Hänen lahjoistaan ravittuina me iloisesti annamme ruumiimme eläväksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi uhriksi (Room. 12:1). Pyhässä Hengessä me julkisesti rukoilemme Herraa, sekä veisaamme Hänelle kiitosta ja ylistystä (Hepr. 13:15). Mutta Kristuksen liturgia tulee aina ensin.

Lopulta voidaan siis todeta, että pohjimmiltaan liturgiassa ei ole kyse ainoastaan jumalanpalveluksen ulkoisista muodoista, joista pastorit taikka seurakuntalaiset voisivat noin vain valita minkälaisen haluavat – ”liturgisen” tai vaikkapa jotenkin ”vapaamuotoisemman”. Pikemminkin liturgia on itse asiassa juuri jumalanpalveluksen keskus ja jumaluusopillinen sisältö. Liturgiassa on kyse luovuttamattomasta asiasta, Jumalan pyhän evankeliumin ja sakramenttien asiasta. Tämä on kaiken liturgisen elämän tarkastelemisen perusta.

3. Kristuksen liturgian kaksiosaisuus

Paitsi Uuden testamentin lehdiltä myös varhaisista kristillisistä dokumenteista käy ilmi, että kristillisen jumalanpalveluksen keskuksessa on aina ollut Kristuksen liturgia, siis Hänen palveluksensa armonvälineissä. Jumalanpalvelus on aina rakentunut sanan ja sakramentin ympärille. Tästä johtuen se on myös aina ollut perusrakenteeltaan kaksiosainen: Messun alkupuolen muodostaa niin sanottu ”sanaosa”. Tämän jälkeen seuraa ”ehtoollisosa”.

Todistukseksi tästä tarkastellaan seuraavassa kahta varhaisimmista Uuden testamentin ulkopuolista kuvausta jumalanpalveluksesta. Ensimmäinen näistä on kirjoitettuna niin sanotussa Apostolien opetuksessa (Didakhe), toinen on peräisin varhaisen kirkon merkittävän teologin ja apologeetan Justinos Marttyyrin (n. 100–165) kynästä. Lopuksi luodaan vielä tarkentava katsaus siihen, mikä on sanan ja sakramentin keskinäinen suhde ja miksi niiden järjestys jumalanpalveluksessa on sellainen kuin on. Apostolien opetuksen ja Justinoksen lisäksi tähän kysymykseen haetaan lisävaloa kolmannesta varhaiskirkon lähteestä, Apostolisista konstituutioista.

3.1. Jumalanpalvelus Apostolien opetuksen mukaan

Apostolien opetus on vuosien 50–100 välillä kirjoitettu varhaiskristillinen dokumentti. Teoksen nimi antaa ymmärtää, että se on apostolien itsensä kirjoittama, mutta todellisuudessa kirjoittaja on tuntematon. Apostolien opetuksen teksti on laajuudeltaan varsin kompakti: suomenkielinen laitos on vain noin kahdeksan sivun mittainen. Tästä huolimatta teos sisältää huomattavan tärkeitä tietoja kristillisen jumalanpalveluksen sisällöstä apostolisena aikana tai ainakin välittömästi sen jälkeen. On esitetty, että Apostolien opetuksessa on talletettuna vanhin tunnettu Uuden testamentin ulkopuolinen dokumentti alkukirkon jumalanpalveluksesta.

Apostolien opetuksen mukaan kristittyjen kokous, siis jumalanpalvelus pidettiin ”Herran päivänä” (ἡ κυριακὴ κυρίου), toisin sanoen sunnuntaina. Tätä varten kristityt valitsivat seurakunnasta Herran arvon mukaisia miehiä ja asettivat heidät piispoiksi (ἐπίσκοπος) tai diakoneiksi (διάκονος), toimittamaan palvelusta (λειτουργία).

Apostolien opetuksen tavoitteena ei ole systemaattisesti listata jumalanpalveluksen osia tai sen rakennetta, mutta liturgian pääasiallinen sisältö käy tekstistä hyvin ilmi. Vaikka kirjoittaja ei kristittyjen kokouksesta puhuessaan esimerkiksi lausu mitään Jumalan sanan opettamisesta tai saarnaamisesta, hän kuitenkin kirjoittaa paljonkin saarnaajasta tai henkilöstä, joka puhuu Jumalan sanaa kristityille. Kirjoittajan mukaan tätä miestä – siis käytännössä piispaa ja pastoria – kristittyjen tulisi yötä päivää muistaa rukouksessa ja kunnioittaa häntä niin kuin Herraa itseään. Syykin tähän on sanottu selvästi: ”Siellä nimittäin, missä herruuden ääni kuuluu, Herrakin on.” Toisin sanoen Herra itse on läsnä sanassaan. Seurakunnan palveluvirkaa on pidettävä arvossa siksi, että se on itsensä Kristuksen sanan jakaja. Samalla kirjoittaja selittää myös laajasti, että kristittyjen tulee arvioida opettajansa antamaa opetusta. Mikäli hänen opetuksensa on yhtäpitävä muun Apostolien opetuksessa kirjoitetun kanssa, hänet tulee ottaa vastaan. Muussa tapauksessa häntä ei tule kuunnella. Näin lukijalle käy hyvin selväksi, että vaikka Apostolien opetus ei eksplisiittisesti puhukaan jumalanpalveluksen ”sanaosasta”, varhaisen kristillisen kirkon elämässä ja jumalanpalveluksessa Jumalan sana ja sen saarna olivat kuitenkin luovuttamattoman tärkeässä osassa.

Hieman yksityiskohtaisemmin Apostolien opetus käsittelee synnintunnustusta ja ehtoollista. Kirjoittaja kehottaa kristittyjä kokoontumaan Herran päivänä yhteen, murtamaan leipää ja lausumaan kiitosrukouksen. Tällä tarkoitetaan Herran pyhän ehtoollisen viettämistä. Ennen ehtoollisen nauttimista on kuitenkin tunnustettava synnit, sillä – kuten teksti ilmaisee – omatunto huonona ei ole hyvä tulla rukoilemaan. Lisäksi syntien tunnustaminen ja keskinäinen riitojen sopiminen on tärkeää, ”jotta teidän uhrinne olisi puhdas.” Voidaan ajatella, että tämän ilmaisun taustalla on Malakian kirjan jae 1:11a, jossa sanotaan: ”Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri.” Kun kirjoittaja tässä puhuu ”uhrista” (θυσία), hän tarkoittanee lähinnä juuri mainitsemaansa kiitosrukousta. Onhan toki selvää, että kun Kristus on kerran ristillä uhrannut täydellisen uhrin, ei enää tarvita mitään muita uhreja (Hepr. 9:12, 25–26). Siksi Jumalalle osoitetut rukous ja ylistys ovatkin ainoat kristilliset uhrit, juuri niin kuin Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.” (Hepr. 13:15) Valitettavasti tämä asia on kirkon historiassa ymmärretty toisinaan myös siten, että ehtoollinen on Jumalalle tuotava uhri, toisin sanoen, että ehtoollisliturgiassa pappi aina uudelleen uhraa Kristuksen ruumiin ja veren Jumalalle ja näin hankkii kansalle tai tietyille ihmisille anteeksiantamuksen jokapäiväisistä synneistä. Apostolien opetuksen puhe uhrista ei kuitenkaan tarkoittane tätä. Ehtoollinen ei ole ihmisten Jumalalle tuoma uhri, vaan päinvastoin Jumalan lahja, Herran seurakunnalleen asettama armonväline.

Apostolien opetuksen kirjoittaja siis antaa ymmärtää, että synnintunnustuksen jälkeen jumalanpalveluksessa seurasi ”kiitos” (εὐχαριστία), siis kiitosateria. Kirjoittaja selittää, että ehtoollisliturgiassa lausuttiin ensin kiitosrukous maljasta. Tätä seurasi kiitosrukous murretusta leivästä. Tällainen siunausten järjestys on Kristuksen oman asetuksen näkökulmasta erikoinen, kertovathan sekä evankeliumit että apostoli Hänen puhuneen ehtoollisen asetussanoissa ensin ruumiistaan, sitten verestään. On esitetty, että tällainen Apostolien opetuksessa kuvattu käänteinen järjestys ei välttämättä ollut epätavallinen aiemman juutalaisuuden ateriasiunausten kontekstissa ja esiintyy esimerkiksi Qumranin teksteissä ja Mishnassa. Mahdollisesti tässä onkin nähtävissä yksi todiste siitä juutalaiskristillisestä perusvirittyneisyydestä, joka Apostolien opetukseen liitetään. Joka tapauksessa kirjoittaja kuitenkin selittää, että myös ehtoollisen jälkeen lausuttiin kiitosrukous. Tämän rukouksen tarkkaa sisältöä ei kerrota, mutta sanotaan, että jos seurakunnassa on profeettoja, heidän tulee sallia ”lausua kiitosrukous niin laajasti kuin tahtovat.”

3.2. Jumalanpalvelus Justinoksen mukaan

Millaiselta kristillinen jumalanpalvelus näytti Apostolien opetuksen ajan jälkeen? Tähän kysymykseen vastaa havainnollisesti Justinos Marttyyrin 150-luvulla kirjoittama kirja Ensimmäinen apologia(Apologia Prima). Apologeetan jumalanpalveluskuvaukset sisältyvät etupäässä tämän keskeisen teoksen lukuihin 65–67.

Justinoksen mukaan päivä, jota kutsuttiin auringon päiväksi (vrt. engl. Sunday), on uuden luomisen päivä, toisin sanoen Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Tuona päivänä samassa paikassa, samoissa kaupungeissa tai kylissä asuvilla kristityillä on yhteinen kokous, siis jumalanpalvelus. Millainen tämä jumalanpalvelus siis oli? Niin kuin Apostolien opetuksessa, niin ei myöskään Justinoksen tekstissä ole yksityiskohtaista selvitystä jumalanpalveluksen kulusta, mutta monta kiinnostavaa asiaa kyllä kerrotaan. Yksi näistä liittyy raamatunlukuun: Justinoksen mukaan kristittyjen kokouksessa ”luetaan Apostolien muistelmia tai profeetallisia kirjoja siinä määrin kuin aika riittää.” Sen jälkeen kokouksen johtaja ”rohkaisee kaikkia seuraamaan näitä hyviä opetuksia.” Tällä tarkoitettaneen sitä, että pastori saarnasi luetusta tekstistä. Tämän jälkeen koko seurakunta nousi yhdessä seisomaan ja rukoili palavasti. Kyse on saarnan jälkeisestä esirukouksesta. Apologeetta kirjoittaa, että tässä rukouksessa seurakuntalaiset rukoilevat yhdessä itsensä, kastettujen sekä kaikkien muiden kaikkialla olevien puolesta, ”jotta meidät, jotka olemme oppineet tuntemaan totuuden, havaittaisiin tekojemme kautta hyviksi taloudenhoitajiksi ja käskyjen vartijoiksi ja jotta me niin saisimme osaksemme ikuisen pelastuksen.”

Esirukouksen päätyttyä seurasi kristittyjen keskinäinen suudelma. Tämä merkinnee samaa, minkä edellä näimme Apostolien opetuksen puheessa keskinäisestä sopimisesta: Jumalan armahtamina ja anteeksi saaneina kristityt antavat myös toisilleen anteeksi. Tätä vastaa se vuorotervehdys, joka yhä edelleenkin messussa lauletaan saarnan ja esirukouksen jälkeen, ehtoollisliturgiaan siirryttäessä: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne.”

Justinos kirjoittaa, että rauhan suudelman jälkeen ”eteen asetetulle” (τῷ προεστῶτι) – siis seurakunnan johtajalle tai paimenelle – vietiin leipä sekä maljat vedelle ja sekoitetulle viinille. Tämän jälkeen hän lausui ”parhaan kykynsä mukaan” ylistyksiä, pyyntörukouksia ja kiitosrukouksia taivasta kohti ja kaikkeuden Isälle, Hänen poikansa ja Pyhän Hengen kautta. Rukoukseen kuului myös runsas kiitos siitä, että Jumala on katsonut seurakuntansa arvolliseksi ”näihin asioihin”, siis ilmeisesti juuri Herran pyhän ehtoollisen vastaanottajiksi. Rukouksen päätyttyä kaikki läsnä olevat vahvistivat rukoukset sanomalla: ”Aamen.” Justinoksen mukaan ehtoollisella käytettävä leipä ja viini pyhitettiin tämän kiitosrukouksen sanoilla. Tässä yhteydessä hän mainitsee nimenomaan evankeliumin sanat: ”Jeesus otti leivän, kiitti ja sanoi: ’Tehkää tämä minun muistokseni. Tämä on minun ruumiini.’ Samoin hän otti myös maljan, kiitti ja sanoi: ’Tämä on minun vereni.’” Toisin sanoen Justinos todistaa, että varhaisessa kirkossa Kristuksen lausumat ehtoollisen asetussanat lausuttiin aina ehtoollisrukouksen yhteydessä. Mutta kun leipä ja viini näillä sanoilla pyhitettiin, mitä niistä ymmärrettiin tulevan? Apologeetta opettaa, että niin kuin ”meidän pelastajamme Jeesus Kristus […] tuli lihaksi Jumalan Sanan kautta ja hän oli lihasta ja verestä meidän pelastuksemme vuoksi”, aivan samalla tavalla Hän kiitosrukouksen sanoin siunasi tämän ravinnon ja ne muuttuivat Hänen, lihaksi tulleen Kristuksen lihaksi ja vereksi. Nämä lahjat antoivat ne vastaanottaville kristityille heidän verensä ja lihansa ravinnon. Näin tästä ateriasta tuli ”eukaristia”, kiitosateria. Ehtoollisrukouksen ja kansan lausuman ”aamenen” jälkeen nämä siunatut aineet jaettiin jokaisen seurakuntalaisen nautittavaksi.

Justinos puhuu jumalanpalveluksen yhteydessä myös kolehdista. Hänen mukaansa varakkaat kristityt saattoivat oman harkintansa mukaan antaa mitä haluavat – siis ilmeisesti muutakin kuin rahaa. Kaikki annetut lahjat luovutettiin jumalanpalveluksen johtajan haltuun. Tämä auttoi niillä ”orpoja ja leskiä, sairauden tai muun syyn vuoksi puutteessa olevia, vankeja sekä keskuudessamme olevia muukalaisia.”

3.3. Sanan ja ehtoollisen keskinäinen suhde

Jumalan sanan ja alttarin sakramentin keskinäinen järjestys jumalanpalveluksessa ei ole sattumanvarainen. Se liittyy yhtäältä toki kysymykseen seurakunnallisesta järjestyksestä. Jotta kaikki tapahtuisi säädyllisesti ja järjestyksessä (1. Kor. 14:40), jumalanpalveluksen rakenne on hyvä olla tarkkaan harkittu. Tämä ei kuitenkaan selitä kokonaan messun sanaosan ja ehtoollisosan keskinäistä suhdetta. Kysymys on pohjimmiltaan jumaluusopillinen ja kuuluu seuraavasti: mikä on yhtäältä sanan ja toisaalta alttarin sakramentin olennainen sisältö?

Näistä armonvälineistä ensimmäinen, Jumalan sana on sisällöltään sekä lakia että evankeliumia. Sen vuoksi sana kuuluukin kaikille mahdollisille ihmisille maailmassa: Sanaa saarnataan niin uskosta osattomille kuin uskovillekin. Pakanoille on saarnattava lakia ja sitten ajallaan tietysti myös evankeliumia. Kristityiksi tulleet puolestaan elävät evankeliumista, mutta toisaalta tarvitsevat myös lain saarnaa siinä määrin kuin heissä vielä on vanha syntinen lihakin jäljellä. (Luuk. 24:47) Jumalan sana siis pitää sisällään sekä lain että evankeliumin, mutta Kristuksen asettamat sakramentit, kaste ja ehtoollinen puolestaan ovat sisällöltään pelkkää evankeliumia. Niissä ei ole mitään lakia, vaan ne ovat ainoastaan puhdasta armoa ja pelastusta niille, jotka lain kautta ovat ensin tulleet Kristusta tarvitseviksi.

Edellä sanotusta käy ymmärrettäväksi myös se, että sanan ja alttarin sakramentin keskinäinen järjestys messussa liittyy kysymykseen admissiosta. Latinan sana admissio tulee verbistä admittere, ”päästää luo”, tai ”sallia, hyväksyä”. Kyse on siis siitä, kuka saa tulla osalliseksi Kristuksen sakramentista. Sakramenttien evankeliumintäyteisestä luonteesta johtuen niitä ei saa jakaa kenelle tahansa. Lain täytyy aina ensin valmistaa tie evankeliumille. Juuri siksi myös jumalanpalveluksessa sanaosa edeltää aina ehtoollisosaa. Seuraavassa tarkastelemme tätä kysymystä varhaisen kirkon todistuksen valossa.

Apostolien opetuksen mukaan kristittyjen kokouksessa vietetty ”kiitosateria” oli pyhä ehtoollinen, josta saivat syödä ainoastaan ”Herran nimeen kastetut”. Kirjoittaja perustelee tätä Kristuksen sanoilla: ”Älkää antako pyhää koirille.” (Matt. 7:6) Taustalla lienee selvä uusitestamentillinen opetus, jonka mukaan kasteessa ihmisen synnit annetaan anteeksi ja pestään pois (Ap. t. 2:38; 22:16; Tiit. 3:5), hänet puetaan Kristuksen pyhyyteen ja vanhurskauteen (Gal. 3:27). Kirjoittaja lausuukin selvästi: ”Jos joku on pyhä, hän tulkoon; jos joku ei ole, tehköön parannuksen. Maranatha. Aamen.” Tähän liittynee myös edellä mainittu seikka, että Apostolien opetuksen mukaan ennen ehtoolliselle käymistä oli tunnustettava synnit. Ensin kuultu Jumalan sana – joka siis on myös lakia – osoitti synnin ja johti kristityt niiden tunnustamiseen ja sitten syntien anteeksiantamuksen aterialle.

Myös Justinos kirjoittaa siitä, kuka ”veljien kokoukseen” sai tulla. Kaikki ne ihmiset, jotka vakuuttuivat ja uskoivat kristittyjen lausumat ja opettamat asiat tosiksi sekä lupasivat sitoutua myös elämään näiden oppien mukaan, ”opetetaan rukoilemaan ja paastoten pyytämään anteeksiantoa aikaisemmin tehdyistä synneistä”. Tämän jälkeen – siis sitten, kun he lain kautta olivat tulleet tuntemaan syntinsä ja katuneet niitä – heidät vietiin paikkaan, jossa oli vettä. Siellä heidät kastettiin kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kasteen kautta ihminen syntyi uudesti, valaistui ja pääsi Jumalan armon vastaanottajaksi jumalanpalveluksessa. Edelleen Justinoksen käsitystä sanan ja sakramentin keskinäisestä suhteesta kuvaa hänen puheensa rauhan suudelmasta ennen ehtoollista: ensin tuli syntien anteeksiantaminen ja rauha Jumalan kanssa sekä kaikkien pyhien välillä, vasta sitten seurasi kiitosateria, Herran pyhä ehtoollinen. Justinoksen mukaan Kristuksen sanoilla pyhitetty eukaristia ei ollut enää mitään tavallista leipää ja tavallista juomaa, vaan Kristuksen liha ja veri. Siksi hän eksplikoikin, että tästä ateriasta ”pääsee osalliseksi vain se, joka uskoo opetuksemme tosiksi ja joka on kasteessa pesty syntien anteeksiantamiseksi ja uudestisyntymistä varten ja joka elää siten kuin Kristus on säätänyt.”

Tätäkin yksityiskohtaisemmin sanan ja sakramentin keskinäinen suhde jumalanpalveluksessa sekä sen yhtymäkohta admissio-kysymykseen on lausuttuna Apostolisissa konstituutioissa. Apostoliset konstituutiot on 380-luvun vaiheilla kirjoitettu varhaiskristillisiä kirkkosääntöjä käsittelevä teos, joka koostuu kahdeksasta kirjasta. Teoksen kirjoissa 2, 7 ja 8 on tallennettuna merkittävää tietoa kirkkoisien ajan jumalanpalveluselämästä.

Kysymys admissiosta tulee toistuvasti esiin Apostolisten konstituutioiden jumalanpalveluskuvauksissa. Teoksen kirjoittaja antaa selvästi ymmärtää, että seurakunta otti myös pakanat vastaan kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mikäli he halusivat tehdä parannuksen. Näin tehtiin sen vuoksi, että juuri sana saattoi johdattaa seurakunnan ulkopuoliset parannukseen ja siten myös varjella heidät hukkumasta. Pakanoita ei kuitenkaan päästetty ehtoolliselle, ennen kuin heihin oli painettu sinetti (σφραγίς; ts. ennen kuin heidät oli kastettu, vrt. esim. 2. Kor. 1:22; Ef. 1:13; 4:30) ja he olivat siten tulleet täydellisiksi (kristityiksi). Siksi raamatunluvun päätyttyä ei-kristityt ohjattiin kirkkosalin ulkopuolelle. Näin heille voitiin myös antaa viesti, joka rohkaisi heitä osallistumaan säännöllisesti julkisiin kokouksiin ja rukouksiin sekä lopulta tulemaan kristityiksi.

Käytännössä kastamattomien lähettäminen jumalanpalveluksesta tapahtui seuraavalla tavalla: Saarnan jälkeen jumalanpalvelusjärjestyksessä seurasi esirukousjakso, jossa rukoiltiin eri ihmisryhmien puolesta. Nämä rukoukset ovat hyvin pitkiä ja pääasiassa kokonaan kirjoitettu muistiin. Esirukouksen alussa seurakunnan diakoni rukoili ensimmäiseksi katekumeenien, siis kasteoppilaiden (οἱ κατηχούμενοι) puolesta. Rukouksessa pyydettiin, että Jumala valaisisi heidät sanallaan ja antaisi heille synnit anteeksi. Tämän jälkeen piispa siunasi katekumeenit yksi kerrallaan, minkä jälkeen diakoni lähetti heidät kirkkosalista lausuen: ”Menkää, katekumeenit, rauhassa.” Toiseksi rukoiltiin niiden puolesta, jotka olivat pahojen henkien riivaamia (οἱ ἐνεργούμενοι). Rukouksessa pyydettiin, että Kristus nuhtelisi pahoja henkiä ja puhdistaisi nämä ihmiset. Tämän jälkeen piispa siunasi heidät ja diakoni lähetti heidät salista. Kolmantena seurasi rukous kasteelle valmistautuvien (οἱ φωτιζόμενοι) puolesta, minkä jälkeen niin ikään heidät lähetettiin kirkkosalin ulkopuolelle. Neljänneksi rukoiltiin vielä parannusta tekevien (οἵ ἐν μετανοίᾳ) puolesta, minkä jälkeen myös heidät siunattiin ja lähetettiin pois.

Tällä tavalla useampivaiheisen esirukousjakson jälkeen kirkkosaliin jäivät ainoastaan kastetut kristityt. Heidän läsnäollessaan diakoni kuulutti: ”Älköön kukaan heistä jotka eivät voi, lähestykö” (Μήτις τῶν μὴ δυναμένων προσελθέτω). Tämän jälkeen kaikki yhdessä polvistuivat rukoilemaan kirkon ja sen opettajien sekä kaikkien uskovien puolesta. Tätä rukousta seurasi diakonin sana: ”Ottakaamme vaari” (πρόσχωμεν). Tämän jälkeen piispa lausui sanat ”Jumalan rauha olkoon kaikkien teidän kanssanne” (Ἡ εἰρήνη τοῦ Θεοῦ εἴη μετὰ πάντων ὑμῶν), mihin seurakunta vastasi: ”Niin myös sinun henkesi kanssa” (Καὶ μετὰ τοῦ πνεύματός σου). Tätä seurasi pyhä suudelma – voidaan ajatella: merkiksi siitä, että kaikki oli nyt sovitettu ja sovittu, merkiksi samanmielisyydestä. Tässä vaiheessa diakonit vartioivat kirkon ovia, jottei kirkkosalissa olisi muita kuin kristittyjä, kun ehtoollisliturgiassa pyhitettävät leipä ja viini tuotaisiin esiin.

4. Yhteenveto

Tässä artikkelissa on luotu lyhyt katsaus jumalanpalveluksen liturgiaan. On todettu, että liturgiaa tarkasteltaessa keskeisin kysymys kuuluu: ”kenen liturgiaa se on?” Kristillisen jumalanpalveluksen liturgia on ensisijaisesti Kristuksen itsensä sakramentaalista palvelusta meille, Hänen seurakunnalleen, että me saisimme syntimme anteeksi. Tästä Kristuksen palveluksesta nousee sitten myös meidän, synnit anteeksi saaneen Jumalan kansan palvelus Herralle, toisin sanoen julkinen rukous, kiitos ja ylistys, sekä lähimmäisen rakastaminen ja palveleminen tässä maailmassa.

Toiseksi on käsitelty ensimmäisten vuosisatojen kristillisen jumalanpalveluksen sisältöä. Jo tästä kursorisesta katsauksesta käynee ilmi, että nykyinen kristillinen jumalanpalveluksemme ei perusolemukseltaan tai -rakenteeltaan ole mitään ihmisten keksimää taikka myöhemmin suunniteltujen ulkoisten muotojen sanelemaa. Jumalanpalveluksen sisältö perustuu Jumalan sanaan. Se on keskeiseltä olemukseltaan sanan ja sakramentin jakamista ja vastaanottamista. Näin asia on ollut jo aivan varhaisimmassa kristikunnassa ja niin sen on syytä olla nykyäänkin.

Lopuksi on tarkasteltu Jumalan sanan ja alttarin sakramentin sisältöä ja niiden keskinäistä suhdetta, sekä edelleen sitä, miten nämä seikat ovat nähtävissä jo varhaisen kristillisen kirkon jumalanpalveluksen rakenteessa. Kristus, suuri pääliturgimme tahtoo antaa pyhät lahjansa ihmisille siten, että Hän tuo ensin kaikille pyhän sanansa, lain ja evankeliumin. Tämän jälkeen Hän jakaa pyhän ruumiinsa ja verensä sakramentin kaikille kastetuille, syntinsä tunnustaneille, Hänen sanaansa sitoutuville ja samaa uskoa tunnustaville. Näin Kristus, seurakunnan suuri ylipaimen tahtoo myös varjella laumansa hajaannukselta ja varjella, ettei kukaan Hänelle rakas ihminen vahingossakaan nauttisi tuomioksensa Hänen evankeliuminsa lahjoja, Hänen totista ruumistaan ja vertaan (1. Kor. 11:29). Herra tahtoo, että kaikki saisivat Hänen pyhät lahjansa ajallaan (Luuk. 12:42), ikuiseksi pelastuksekseen. Tätä varten pyhä liturgia on olemassa.

– Harri Huovinen

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Apostolien opetus
Did ΔΙΔΑΧΗ ΤΩΝ ΔΩΔΕΚΑ ΑΠΟΣΤΟΛΩΝ. https://www.ccel.org/ccel/lake/fathers2.v.html

Apostoliset konstituutiot
Const Ap ΔΙΑΤΑΓΑΙ ΤΩΝ ΑΓΙΩΝ ΑΠΟΣΤΟΛΩΝ ΔΙΑ ΚΛΗΜΕΝΤΟΣ. https://www.churchgoc.org/Library/const_ap2.html & https://www.churchgoc.org/Library/const_ap8.html

Justinos Marttyyri
1 Apol Apologia prima pro christianis. PG tom. VI.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Apol Apologia Confessionis Augustanae.
CA Confessio Augustana.
FC Ep Formula Concordiae, Epitome.

Käännökset

Ante-Nicene Fathers. Vol. 7. Edited by Alexander Roberts, James Donaldson, and A. Cleveland Coxe. Buffalo, NY: Christian Literature Publishing Co. 1886.

Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 1975.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Käännös, johdannot ja hakemistot: Kirkon Keskusrahasto, Helsinki. Helsinki: Sley-kirjat. 2003.

Justinos Marttyyri: Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski & Outi Lehtipuu. Toimittanut Matti Myllykoski. Helsinki: Gaudeamus. Helsinki University Press. 2008.

Kirjallisuus

Bradshaw, Paul F. & Johnson, Maxwell E.
2012 The Eucharistic Liturgies. Their Evolution and Interpretation. Alcuin Club Collections 87. London: Society for Promoting Christian Knowledge.

Brunner, Peter
1968 Worship in the Name of Jesus. Translated by M. H. Bertram. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Daniélou, Jean
1958 Bible et liturgie. La théologie biblique des Sacrements et des fêtes d’après les Pères de l’Église. 2e édition revue. Lex orandi. Collection publiée sous la direction du Centre du Pastorale Liturgique. Paris: Les Éditions du Cerf.

1958 Histoire des doctrines chrétiennes avant Nicée 1. Théologie du judéo-christianisme. Paris: Desclée.

Marquart, Kurt
1993 Liturgy and Evangelism. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

Nagel, Norman E.
1993 Holy Communion. – Lutheran Worship. History and Practice. Edited by Fred L. Precht. Saint Louis: Concordia Publishing House.

1993 Whose Liturgy Is It? – Logia. A Journal of Lutheran Theology. The Divine Service. Eastertide/April 1993. Volume II, Number 2.

Scaer, David P.
2008 Law and Gospel and the Means of Grace. Confessional Lutheran Dogmatics. Volume VIII. John Stephenson, Editor. John A. Maxfield, Assistant Editor. St. Louis, Missouri: The Luther Academy.

Liturgian video-opetukset

14.12.2016 • Opetukset / 6 Videot

Sarja jumalanpalveluselämän perusteista.

Mitä liturgia on? Onko jumalanpalveluksen oltava muodoltaan ”liturginen”? Mitä kirkkovuosi, messun eri osat tai vaikkapa liturgiset eleet tarkoittavat? Tarvitaanko sellaisia välttämättä?

Liturgia-opetussarjassa vastataan näihin ja moniin muihin aihepiiriä koskeviin kysymyksiin. Tervetuloa seuraamaan!

Musiikki luterilaisessa jumalanpalveluksessa – ja virsikirjassa

27.10.2016 • Opetukset / 3 Kirkon elämä / Musiikki

1. Johdanto

1.1. Laulava ja soittava Jumalan kansa

Suomen Evankelisluterilainen lähetyshiippakunta sai syksyllä 2015 uuden, oman virsikirjan ”Luterilaisia virsiä”. Se ei korvaa sitä vuoden 1986 virsikirjaa, jota Lähetyshiippakunnan seurakunnissa on tähän mennessä käytetty. Uuden kirjan numerointi alkaa siitä, mihin vuoden 1986 virsikirjan numerointi päättyy. Näin Luterilaisia virsiä täydentää ja rikastaa sitä perintöä, jota ei uuden kirjan myötä hylätä.

Rakentuuhan myös vuoden 1986 virsikirja edellisten virsikirjojen luoman perustuksen päälle. Niistä vuoden 1701 virsikirjaa on käytetty Luterilaisia virsiä -kirjan valmistumiseen asti Rauman Pyhän Marian seurakunnassa. Vuoden 1938 virsikirja on ollut käytössä Joosuan seurakunnassa Imatralla.

Jumalan kansa on, ja se on aina ollut laulava ja useimmiten myös soittava kansa. Vanhassa testamentissa sekä kerrotaan seurakunnan laulusta ja soitosta että kehotetaan sitä laulamaan ja soittamaan.1 Uudessa testamentissa rohkaistaan uskovia ylistämään Jumalaa ”virsin ja lauluin” (1. Kor. 14:26; Kol. 3:16).

Meidän Herrammekin veisasi yhdessä omiensa kanssa! (Matt. 26:30; Mark. 14:26). Ei ole kristillistä seurakuntaa, joka ei laulaisi. Useimmat niistä myös soittavat. Eikä varmasti ole pelkän hurskaan mielikuvituksen tuotetta, että perillä, Taivaan valtakunnassa, virsi kaikuu ja soitto soi vielä aivan toisella tavalla kuin täällä maan päällä, vaelluksen vaivojen ja synnin kiusausten alla.

1.2. Musiikki luterilaisen kirkon uskon ilmaisijana

Aivan erityinen merkitys musiikilla on luterilaisuudessa. Virsilaulun uusi ja ennen kokematon elpyminen osana yhteistä jumalanpalvelusta oli uskonpuhdistuksen uudistus, jonka merkitystä uskovien yhteisen pappeuden ilmaisijana tuskin voi liioitella. Me luterilaiset arvostamme myös arkkitehtuuria ja kuvaamataiteita. Kuitenkin ennen muuta musiikin ja siihen liittyvän runouden avulla me ilmaisemme sitä uskon rikkautta ja runsautta Pyhässä Hengessä, joka sanan ja sakramenttien osallisuudessa virtaa seurakunnassaan läsnäolevasta Vapahtajasta ja Hänen pelastushistoriallisista armoteoistaan seurakuntaan ja saa sen sydämen resonoimaan soivin sanoin vastauksena Jumalan rakkaudelle. Ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan Henki liittää koko inhimillisen olemuksemme laulussa ja soitossa siihen uskovaan vastaukseen, jota Kirkon rukous ja ylistys on.

Ehkä juuri musiikki on se taidemuoto, joka parhaiten kuvaa meidän Herramme todellista, mutta näkymätöntä persoonallista läsnäoloaihmisenä ja Jumalana seurakuntansa keskellä. Musiikkiin ei voi tarttua kuin esineeseen, veistokseen tai rakennukseen. Musiikista on vielä vaikeampi sanoa kuin runosta tai muusta tekstistä, mitä ja missä se on, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Mutta silti musiikki on kaikkea muuta kuin ideamaailman ilmiö.

Musiikki ei ole teoriaa, vaan hyvin todellista, jopa ruumiillista todellisuutta. Musiikki täyttää tilan ja sielun, jossa se soi. Sanaan liittyessään se ikään kuin ympäröi ja ottaa mukaansa sanan sisällön kuljettaen sen sydämestä sydämeen.

Kenties juuri sen tähden jumalanpalveluksen liturgi saattaa resitoida, laulaa ruokoukset, ehtoollisen asetussanat ja jopa Raamatun tekstit. Ehkä pyhien tekstien laulaminen, joka kirkon historiassa lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, ilmaisee juuri sitä Herran todellista eikä vain ’ajatuksellista’ läsnäoloa, joka koskettaa ihmisen koko todellisuutta, mutta joka ei silti ole ’esineellistä’ eikä sillä tavoin ’tämänpuoleista’, että Herraan voisi käsin tarttua (vrt. Joh.20:17). Ja vaikka Herran todellinen ruumis ja veri – eikä siis vain Hänen jumalinhimillinen Persoonansa – sitoutuvat Pyhässä ehtoollisessa ajassa ja paikassa syötäviin ja juotaviin aineisiin, ei nytkään Hänen ruumiillisesta läsnäolostaan voi puhua kuin esineestä. Vaikka se on todellista eikä vain kuviteltua ja vaikka se koskettaa koko psykofyysistä olemustamme, se on silti pyhä salaisuus, joka perustuu ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan asetukseen ja sanaan, mutta väistää järjen määritelmiä.

1.3. Musiikki ihmisyyden ytimessä ja luomakunnan kokonaisuudessa

Antropologisesta ja luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna musiikki on ilmiö, jonka vaikutus meissä palautuu hyvin varhaiseen sikiönkehityksen vaiheeseen. Lapsi kuulee musiikkia jo ennen syntymäänsä äitinsä kohdussa sen soivan kohinan lisäksi, jota äidin verenkierto aiheuttaa ja sen rytmin, joka jatkuu meidän oman sydämemme lyönteinä koko elämämme ajan. Joka on jo ennen syntymäänsä ollut osa veisaavaa seurakuntaa, tuntee olevansa äidin lämpimässä sylissä myös aikuisena virsiä veisatessaan!

Aikuisessa ihmisessä musiikki koskettaa esitiedollista osaa minuudestamme. Sen tuottama mielihyvä on sukua ilolle, joka liittyy meidän sukupuolisuuteemme. Silläkin tavoin se on lähellä olemuksemme ydintä.

Samalla tämä ”mikrokosmokseen”, ihmisen omaan olemukseen liittyvä musiikki nivoutuu ”makrokosmoksen” eli maailmankaikkeuden ja luonnon musiikkiin: elämäämme rytmittävät päivät, kuukaudet ja vuodet, jotka ovat ”taivaankappaleiden musiikkia”, ja myös ne soivat elementit, joista musiikki koostuu, melodia, harmonia ja äänenväri, palautuvat luonnossa soiviin ja matemaattisesti kuvattavissa oleviin fysikaalisiin lainalaisuuksiin. Maailmaa voi tarkastella soivana, rytmisenä kokonaisuutena kaikkine tuulen vihellyksineen, ukkosen jyrinöineen, aaltojen kohinoineen ja linnun lauluineen päivien ja vuodenaikojen vaihtelussa myös inhimillisen kulttuurin – kaupungin, liikenteen, teollisuuden – äänten liittyessä siihen.

Inhimillinen musiikki on silti jotakin muuta kuin vain maailmankaikkeuden ja ihmisruumiin rytmien ja sointien tai urbaanin äänikulissin tahdotonta reflektiota, vaikka se liittyy myös niihin. Musiikki on lapsen hyräilystä ja tanssista alkaen aina korkeimpiin taidemusiikin muotoihin asti myös ja ennen muuta inhimillisten tunteiden ja ajatusten kokonaisvaltainen tulkki.

Ja koska ihminen on sosiaalinen, yhteisöllinen olento, musiikki ei ole vain yksilön itseilmaisun väline. Yksityinen musiikin harjoitus nivoutuu aina siihen kulttuuriin, kasvuympäristöön, sosiaaliseen ja henkiseen maisemaan, jossa yksilö on kasvanut ja jossa hän elää. Musiikki on eräänlainen ei-käsitteellinen ”kieli”, jonka avulla historiallisessa jatkumossa ja omassa sosiaalisessa ympäristössämme elävinä ihmisinä ilmaisemme syvimpiä tuntojamme tai ainakin viihdymme tutun musiikin syleilyssä.

Emme siis ilmaise musiikilla ainoastaan itseämme, vaan liitymme yksilöinä laajempaan kulttuuriseen tai sosiaaliseen kontekstiin ja yhteisöön. Tämä yhteisö omaksuu tietoisesti tai tiedostamattaan, yhtäältä pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, toisaalta horisontaalisessa, reaaliaikaisessa kontaktissa muihin samanlaisiin yhteisöihin itselleen ominaisen musiikillisen kielen osaksi omaa identiteettiään ja integriteettiään. Sen tähden toisen ihmisen musiikillisiin mieltymyksiin puuttuminen saatetaan kokea loukkaavana, uhkaavana ja alistavana. Kyse on oman identiteetin ja olemuksen ilmaisusta, joka on osa ihmisen omaa itseyttä ja olemusta eikä vain vapaasti vaihdettavissa oleva käsitteellinen kuvaus asioista ja tilanteista.

1.4. Musiikki postmodernin aikamme kaoottisessa moninaisuudessa

Aikaisemmin ihmiskunnan musiikilliset ”kielet” ja ”murteet” muuttuivat hitaasti, ja niitä ”puhuttiin” laajoilla alueilla. Erot näiden alueiden sisäisten ”musiikin murteiden” välillä olivat pieniä. Niiden musiikilliset puhujat ymmärsivät toistensa puheenpartta. Musiikin eri ”kielialueet” puolestaan eivät niiden raja-alueita lukuun ottamatta juuri kohdanneet toisiaan, paitsi pitkän historiallisen kehityksen ja siihen sisältyvän transformaation myötä.

Alueellisten musiikin ”murteiden” lisäksi eroja oli myös musiikin kielen ”sosiaalisten murteiden” välillä samaan tapaan kuin puhutussa kielessä voidaan erottaa toisistaan kaupungin slangi ja maaseudun murre, sivistyneistön puheenparsi ja työläisten tapa puhua tai erot eri ikäluokkien ja sukupuolten välillä. Erilaisten musiikillisten sosiaalisten murteiden taustalla oli kuitenkin siinä määrin niitä kaikkia yhdistävä ”kielioppi”, että sinfoniamusiikin ja työväenlaulujen harrastajan, kansanmuusikon ja kitarakuorolaisen, salonkiorkesterin viulistin ja VPK:n seitsikon baritonitorven soittajan oli helppo ymmärtää toistensa musiikillista kieliä, vaikka niitä ei olisikaan hyväksytty. Kieli itsessään oli lopulta sama, ja vain sosiaalisen ympäristön määrittämät musiikin murteet poikkesivat toisistaan. Kyse oli ja on myös musiikin erilaisista tarkoituksista: taidemusiikki on eri asia kuin tanssimusiikki.

Tämä tilanne on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunut toiseksi varsinkin postmoderneissa ja postteollisissa länsimaissa. Muutos on tapahtunut samassa tahdissa selkeästi jakautuneen modernin luokkayhteiskunnan ja rajattujen kansallisten kulttuurien muuttuessa aikaisempaa paljon hankalammin määriteltäviksi todellisuuksiksi. Elämme keskellä nopeaa, globalisoituvaa ja radion, television, viihdeteollisuuden ja internetin myötä reaaliajassa kaikkialta vaikutteita ottavaa musiikkikulttuurin muutosta. Sen tuloksena seinänaapuruksina saattaa asua ihmisiä, jotka eivät enää ymmärrä toinen toistensa musiikillista kieltä siihen erikseen paneutumatta ja sitä ”opiskelematta”.

Näin voi käydä jopa yhden perheen sisällä, ja ilman muuta niin tapahtuu Jumalan perheessä, seurakunnassa, jos lähtökohdaksi otetaan vain se musiikki, jota seurakuntalaiset ”luonnostaan”, seurakuntaelämän ulkopuolella ja puhtaasti maallisessa kontekstissa ”puhuvat”. Ei ole enää suomalaista seurakuntaa, jossa kaikki veisaisivat ja soittaisivat saman musiikillisen kielen eri murteilla tai edes sen erilaisilla sosiaalisilla murteilla. Seurakuntalaiset puhuvat musiikillisessa mielessä usein kokonaan eri kieliä.

Tosin kaikki musiikki palautuu lopulta samoihin peruselementteihin. Sen tähden voimme oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään kaikkia inhimillisiä musiikin kieliä, aivan niin kuin voimme oppia puhumaanmandariinikiinaa ja ymmärtämään sanskriittia. Mutta luonnostaan eivät hevimetallimiehet ja mummugospeltädit, räppärit jamyöhäisromanttisen oopperan ystävät enää ymmärrä toisiaan. Heidän toisilleen outojen musiikillisten kielten varaan ei myöskään voi rakentaa kristillisen seurakunnan todistusta, ylistystä eikä rukousta.

Sen tähden on kysyttävä, mitä hengellinen ja erityisesti jumalanpalvelusmusiikki oikein on. On pohdittava, mikä ja minkälainen musiikki sopii seurakunnan yhteisen kokoontumisen ja seurakunnan yhteisen uskon ilmaisun instrumentiksi. Mikä rakentaa meitä Kristuksen seurakuntana yhdessä ja erikseen? Kysymme, mikä saa meidät kaikki soimaan armonpyyntöä ja Jumalan ylistystä niin, että se kantaa Jumalan Sanan itsensä antamia sisältöjä ja koko seurakuntaa Hänen armoistuimensa eteen. Ja tätä kaikkea kysymme tilanteen vakavuuden ymmärtäen muistaessamme, että musiikin kokonaisvaltaisuudesta johtuen juuri lauluun ja soittoon liittyvät kysymykset jakanevat seurakuntaa usein jo aikaisemmin ja intohimoisemmin kuin oppiin liittyvät erimielisyydet.

2. Musiikki seurakunnan uskovana vastauksena Jumalan sanaan

2.1. Pyhä Henki uskovan vastauksen salaisuutena

Teologisesti tarkasteltuna jumalanpalvelusmusiikki on seurakunnan uskovaa vastausta Kristuksen armolliseen läsnäoloon seurakunnassa, Jumalan Sanan puhutteluun, lain saarnaan ja evankeliumin lahjaan. Se on P.Tuomaan polvistumista ja huokaus ”Minun Herrani ja minun Jumalani”, kun Vapahtaja sanoo ”Rauha teille!”, näyttää kätensä ja kylkensä ja ojentaa nälkäisille ja janoisille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamukseksi, elämäksi ja autuudeksi. Musiikki on lauluksi ja soitoksi pukeutuvaa rukousta ja ylistystä.

Lopulta kuitenkin laulajat ja soittajat ovat niitä, joissa lauletaan ja joiden kautta soitetaan. Viime kädessä veisaaja ja soittaja on Pyhä Henki itse. Kristuksen hengellisessä ruumiissa, seurakunnassa, Hän ottaa käyttöönsä meidän ruumiimme ja sielumme ja avaa suumme rukoukseen ja kiitokseen sen noustessa olemuksemme pohjasta asti ja vahvistuessa myös soittimien yhtyessä armonpyyntöön ja ylistykseen.

2.2. Veisuu ja soitto koko seurakunnan yhteisenä todistuksena

Seurakunnan virrenveisuu, rukous ja ylistys musiikin kielellä eivät ole ensisijaisesti yksilön todistus hänen omassa elämässään koetuista Jumalan armoteoista. Olennaisemmin ne ovat koko seurakunnan vastausta Jumalan puheeseen ja pyhiin sakramentteihin. Tähän yhteiseen vastaukseen yksittäinen seurakuntalainen yhtyy omalla äänellään ja omalla sydämellään antaen sillä tavoin muiden mukana oman, henkilökohtaisen todistuksensa.

Raamatullisen ihmiskuvan ja seurakunnan olemuksen mukaisesti jokainen yksittäinen seurakuntalainen on ainutkertainen yksilö, mutta hän ei uskovana ole koskaan yksin, ei myöskään omassa, henkilökohtaisessa suhteessaan Jumalaan. Ihminen on yksilönä välttämättä omaa minuuttaan kantavassa suhteessa toisiin ainutkertaisiin ihmisyksilöihin. Kristittynä hän on välttämättä suhteessa Jumalaan ja Hänen lunastetun perheväkensä kokonaisuuteen ja osa sitä.

Sen tähden kirkossa veisaa koko seurakunta. Kirkossa veisaamme ensi sijassa ”me”, en vain ”minä”. Seurakunnan musiikkiin pukeutuva vastaus Jumalan sanaan on teologisessa mielessä ”uskon todistusta”, mutta se ei ole eikä voi olla yhden ainoan uskovan yksilöllistä todistusta siitä, kuinka juuri hän on kokenut ja omaksunut Jumalan suuret armoteot Jeesuksessa Kristuksessa. Se on yhteistä todistusta.

Silti ”minä” veisaan väkevästi mukana ja myös oman minuuteni ”meidän” yhteydessämme säilyttäen ja sitä tässä yhteydessä todeksi eläen. Seurakunnan yhteinen todistus laulaen ja soittaen ei ole vain ”toisten todistusta”. Se on aina myös ”minun todistukseni” Jumalan suurista armoteoista historiassa ja siitä, kuinka olen kohdannut henkilökohtaisesti Hänet.

Minun todistukseni, ylistykseni ja rukoukseni on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Silti se nivoutuu yhtenä säikeenä ja sävelenä siihen todistajien kudokseen ja ylistyksen harmoniaan, jossa soivat Jumalan armoteot ja ajassa ja paikassa historian hämäristä tänne asti ”alkaen Jerusalemista kaikkeen maailmaan” vaeltaneen Kirkon rukouksen ja veisuun äänet (Luuk. 24:7; Mark. 16:15).

2.3. Jumalan Sana luo oman kontekstinsa elämän ja historian keskellä

Seurakunnan musiikillinen vastaus Jumalan armotekoihin historiassa eli siihen sanaan, joka julistaa niitä, sekä sakramentteihin, jotka jakavat niiden hedelmiä, on ajassa ja paikassa vaeltavan Jumalan kansan uskontodistusta. Se on osa sitä dialogia, jota Jumala käy ihmiskunnan kanssa.

Tämä seurakunnan vastaus Jumalan dialogissa on pohjimmiltaan Pyhän Hengen vaikutusta ja työtä Kristuksen, ihmiseksi tulleessa Jumalan ikuisen Sanan kautta. Seurakunta veisaa ja musisoi Kristuksessa. Sen musiikillinen vastaus Jumalan totuuteen ja rakkauteen nousee Hengen hedelmänä siitä ihmisyydestä, historiasta, kulttuurista ja ympäristöstä, josta Jumalan ainosyntyinen Poika syntyi ihmiseksi ja johon Jumalan Sanan kylvö aina uusissa tilanteissa ja ympäristöissä lankeaa. Se nousee maailmasta, luodusta todellisuudesta, jossa ihmiset kääntyvät ja syntyvät kasteessa uudesti, saavat syntinsä anteeksi ja kulkevat Kirkkona, Jumalan kansana ajassa ja paikassa eteenpäin.

Kirkon uskovan vastauksen, ylistyksen ja rukouksen lähtökohtana ei silti koskaan ole luotu ja langennut ihminen itsessään ja sellaisenaan, ei myöskään hänen kulttuuris-historiallinen kontekstinsa. Seurakunnan vastauksen lähtökohtana on itse Jumala, Hänen tekonsa ja Hänen sanansa. Sillä Jumalan sana ei ”tyhjänä palaja”, vaan ”tekee sen”, mikä sen tehtävä on eli muokkaa itse ihmisyyden antamasta materiaalista sen vastauksen, jonka Kirkko antaa ylistyksessään ja rukouksessaan (Jes.55:11).

Sen tähden on väärin ajatella, että Jumalan ”ajattoman sanoman” voisi lihallisessa mielessä ”vapaasti” pukea mihin tahansa ”vaatteisiin” sen itsensä muuttumatta miksikään. Jumalan pelastava sana ei ole ajaton idea, aate eikä konkreettisesta todellisuudesta irrallinen oppijärjestelmä, vaan se on inkarnatorinen ja pelastushistoriallinen kertomus Hänen suurista teoistaan. Se liittyy tiettyyn ajalliseen jatkumoon tietyssä paikassa ja tietyn kulttuurin piirissä.

Toisaalta myöskään mikään kulttuurinen tai musiikillinen ilmaisun muoto ei ole itsessään neutraali eikä ajaton. Se kantaa mukanaan omaa profaania historiallista ja kulttuurista kontekstiaan ja siihen liittyviä merkityssisältöjä.

Sen vuoksi ei ole olemassa lähtökohtaisesti puhtaasti kristillistä musiikin kieltä, joka olisi luotu vain sitä varten ja varattu ainoastaan rukouksen ja ylistyksen käyttöön ja säästynyt kokonaan syntiinlankeemuksen turmelukselta. Kaikella musiikilla on langenneeseen luotuisuuteen ja sen tähden myös pakanuuteen palautuvat juuret. Ei ole erikseen ”saastaista” ja ”puhdasta” musiikkia, vaan ainoastaan musiikkia, joka kantaa erilaisia sisältöjä.

Kristillisen uskonilmaisun musiikillinen onkin syntynyt ja kehittyy yhä sen pelastavan ja parantavan dialogin puitteissa, jota Jumala sanassaan käy ihmiskunnan ja sen kulttuuristen ilmaisumuotojen kanssa. Hän muokkaa parannuksen ja uskon prosessissa musiikkia Pyhän Henkensä instrumentiksi seurakunnan kulttuurisessa ja historiallisessa ympäristössä sen ajassa ja paikassa toteutuvalla matkalla eteenpäin. Niinpä seurakunnan musiikillisessa vastauksessa Jumalan armotekoihin Kristuksessa heijastuvat inkarnatorisella ja dialogisella tavalla yhtäältä Kirkon ajassa ja paikassa jo taittama pelastushistoriallinen matka, toisaalta se musiikillinen kieli, jota vastaajat omalla paikallaan ja omassa elämäntilanteessaan ennestään puhuvat.

Näin seurakunnan uskova vastaus tuo Pyhän Hengen uudistavassa uskon prosessissa kirkon rikkaaseen musiikilliseen todistukseen aina uusia ääniä ja sävyjä. Nämä uudet äänet se kutoo saumattomasti yhteen jo koetun ja eletyn kanssa. Jumalan pelastushistoria ja inhimillinen historia nivoutuvat seurakunnan uskovassa vastauksessa musiikillisesti toisiinsa. Sillä tavoin maallisista lauluista voi tulla lauluja Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, kuten muutamat virsikirjamme rakkaimmista virsistä todistavat (vrt. VK 1986: 7, 63, 560).

2.4. Luterilainen virsikirja pelastushistoriallisen sanan todistajana

Omat virsikirjamme, vuoden 1986 virsikirja ja Luterilaisia virsiä -kirja, ovat oivallinen esimerkki tästä kehityksestä. Tarkastelen niitä tässä yhtenä kokonaisuutena ja saumattomana jatkumona, jonka sävelmät palautunevat äärimmillään alkukirkon tai sitäkin varhaisempaan, Vanhan liiton jumalanpalveluksen aikaan. Vanhan liiton ajan sävelmien musiikillisen kielen juuret taas lienevät ainakin osittain myös ajassa ennen Vanhaa liittoa ja Vanhan liiton kansaa ympäröivissä pakanallisissa kulttuureissa.

Meidän virsikirjoissamme kristikunnan vanhimmat sävelmät eivät kuitenkaan ole alkuperäisessä muodossaan. Ne ovat usein monella tavalla muuntuneina nykyisen seurakunnan käytössä. Sama koskee liturgisia sävelmiä.

Lisäksi virsikirjoissamme soivat uskonpuhdistuksen ja sitä seuranneen ajan saksalaiset ja ruotsalaiset sävelmät, varhaisten ja myöhempien herätysten aikojen suomalaiset ja usein anglosaksiset sekä aivan uudet, gospelperinteeseen liittyvät laulut. Mukana on erityisesti Luterilaisia virsiä -kirjassa myös laajemmin eri puolilta kristikuntaa koottua yhteistä uskontodistuksen aineistoa.

”Luterilaisia virsiä” onkin esimerkki siitä, kuinka seurakunnan uskontodistus Jumalan kansan vaelluksen myötä rikastuu uusilla lauluilla, jotka eivät muodosta murrosta aikaisempaan perintöön nähden, vaan rakentuvat sen päälle ja ovat jatkumossa sen kanssa. Samalla se toteuttaa sitä tehtävää, joka luterilaisella virsilaululla on: sen todistuksen on oltava luterilaista ja ilmaistava kirkollisuutta, joka yhtäältä korostaa omaa katolisuuttaan eli sitä, että se ymmärtää tunnustuskuntana ja liturgisena yhteisönä olevansa lähimpänä sitä alkuperäistä ja kaikkialle maailmaan ulottuvaa Kirkkoa, jota ”helvetin portit eivät voita”, toisaalta omaa erityislaatuaan ekumeenisen kirjavuuden kontekstissa. Lainatessaan laulu- ja musiikkiaineistoa jumalanpalveluksensa yhteisen todistuksen, rukouksen ja ylistyksen kieleksi muiden tunnustukuntien ja perinteiden parista se on sen tähden varovainen ja tarkka, jotta sekä luterilaisen kirkon katolisuus että sen luterilainen tunnustus oikeana katolisen kirkon jatkumon toteutumana saisivat siinä oikean musiikillisen ja liturgisen ilmaisunsa.

2.5. Yksilön todistus yhteisen uskon tulkkina

Yksityistä uskontodistusta ei ole ilman yhteistä todistusta, mutta myöskään yhteistä todistusta ei ole ilman yksityistä todistusta. Niinpä myös musiikillisessa mielessä yksityinen todistus on alituisessa dialogissa yhteisen todistuksen kanssa. Yksityinen todistus ammentaa yhteisestä todistuksesta, yhteinen todistus elääyksityisestä todistuksesta. Seurakunnan yhteinen musiikillinen rukous ja ylistys ovat tämän dialogiprosessin näkyvä ja kuuluva lopputulos.

Mutta millä tavalla tämä prosessi toimii? Millä tavalla yksilön uskon todistus nivoutuu osaksi Kirkon yhteistä ylistystä ja rukousta? Millä tavoin ne vaikuttavat yksilön todistukseen?

Kyseessä on kehityskulku, jonka puitteissa uuteen ympäristöön ajallisessa tai paikallisessa mielessä saapunut Jumalan pelastava sana synnyttää uskoa ja yksityistä uskon todistusta yksilössä, jonka Vapahtaja kohtaa ja pelastaa. Todistus pukeutuu yksityisen uskovan elämässä ja musikaalisessa itseilmaisussa siihen kieleen, jota tämäluonnostaan puhuu. Sillä tavalla Jumalan työ pelastetun uskonilmaisussa on inkarnatorista. Se liittyy Jumalan Sanan lihaksi tulemiseen ja syntisen vanhurskauttamiseen yksin armosta ja ilman ”lain tekoja”.

Samalla kuitenkin Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskovan todistuksen tämän vastauksena Jumalan Sanaan, alkaa myös muuttaa uskovan musiikillista kieltä. Pyhän Hengen uudistava työ liittyy pelastetun elämässä hänen musikaaliseen itseilmaisuunsa. Ja niin kuin Pyhä Henki liittää uskovan yhteen toisten uskovien kanssa ja tekee hänestä jäsenen Kristuksen hengellisessa ruumiissa eli Kirkossa, samoin hänen yksityinen uskonvastauksensa ”omalla kielellä” ottaa ”ilmaisuja” ja ”käsitteitä” jo vakiintuneesta, Pyhän Hengen vaikuttamasta seurakunnan yhteisestä todistuksesta, johon se liittyy.

Pelastava sana ei koskaan putoakaan ikään kuin kohtisuoraan taivaasta alas eikä tavoita yksittäistä kadotettua syntistä historiattomana ideana eikä ajattomina periaatteina. Se on aina pelastushistoriallinen kertomus, jota Jumalan kansa, Kirkko, kuljettaa mukanaan ja kertoo edelleen. Juuri siinä ”Jumalan suuressa kertomuksessa” Kristus on läsnä ja toimii Pyhässä Hengessä. Se on Hänen sanansa.

Jumalan kirjoitettu Sana onkin yhtäältä Pyhän Hengen ohjauksessa tallennettu dokumentti Jumalan pelastushistoriallisesta sanojen ja tekojen dialogista, jota Hän on käynyt ja yhä käy ihmiskunnan kanssa, mutta toisaalta se on itsessään, sellaisenaan, Jumalan puheenvuoro tässä dialogissa. Pyhän Raamatun olemus heijastaa Jumalan kolmiyhteyttä ja Kristuksen kahta luontoa, Hänen jumalinhimillisyyttään. Raamatussa Jumalan ihmiseksi tullut Sana puhuu myös inhimillisen uskonsanan kautta Jumalan sanoja. Erinomainen esimerkki tästä ovat psalmit, jotka ovat yhtäaikaa uskovan ja Kristuksen rukousta.

Jumalan dialogi ihmiskunnan kanssa Kirkon kautta jatkuu evankeliumin saarnan ja siihen tunnustautuvan todistuksen välisessä, ajassa ja paikassa etenevässä dialogissa. Tämä dialogi ei ole samalla tasolla Pyhän Hengen inspiroiman, jo käydyn kanonisen dialogin kanssa, mutta se liittyy välittömästi siihen ja jatkuu aina Herramme paluuseen asti. Jumalan muuttumaton sana kulkee ajassa eteenpäin ja ympäristöstä toiseen. Kansankielinen Jumalan sanan saarna ja pyhät sakramentit kohtaavat aina uusia ihmisiä, kansoja ja sukupolvia ja kajahtavat Hengessä takaisin juuri siitä kulttuurista ja ympäristöstä, jossa ne vaikuttavat uskoa ja rakkautta.

2.6. Uusin kielin vanhaan liittyen

Tässä dialogissa ei kristillisen uskontodistuksen ”pyörää” vastauksena Jumalan Sanaan keksitä jatkuvasti uudelleen. Niin ei voi tehdä vahingoittamatta Jumalan itsensä valitsemaa historiallista toimintatapaa aikaan ja paikkaan sidottujen ihmisten pelastamiseksi. Uusi uskontodistus uudessa ajassa ja uudessa ympäristössä ei ole irrallaan siitä dialogista, jota Jumala on jo siihen mennessä käynyt ihmiskunnan kanssa. Niin kuin uskon uusissa tunnustuksissa lausutaan uudelleen se, mikä on aina lausuttu, aikaisemmin lausuttua muuttamatta, mutta sen päälle rakentaen, samoin seurakunnan musiikillinen uskonvastaus kantaa mukanaan niitä lauluja ja sitä soittoa, joita on ennen laulettu ja ennen soitettu.

Sen tähden myöskään yksilön yksityinen uskonvastaus ei kaikessa spontaaniuudessaan ja omalaatuisuudessaankaan voi olla kokonaan irrallaan siitä kollektiivisesta uskontodistuksesta, jolla Kirkko on jo aikaisemmin ilmaissut uskoaan. Jollakin tavalla uuden uskovan omalla kielellään antama musiikillinen todistus liittyy siihen todistukseen, joka on jo annettu. Ja joka tapauksessa yhteinen ylistys ja rukous alkavat alusta asti muokata yksilön omaa, henkilökohtaista todistusta sellaiseksi, että sen musiikillinen kieli on tavalla tai toisella toinen kuin se, jolla hän ennen ilmaisi luonnollisia inhimillisiä tuntojaan – ja sillä tavoin, että myös muut voivat yhtyä siihen.

Uuden todistajan todistus ei kuitenkaan kokonaan sulaudu perittyyn ylistykseen eikä todistukseen. Ei myöskään vain peritty todistus vaikuta uuteen, yksityiseen todistukseen ja sen kieleen, vaan myös uusi yksityinen uskontodistus alkaa vaikuttaa yhteiseen todistukseen.

Usein herätykset ja muut murrosajat synnyttävät tällaisia maallisen musiikin yksityisiä transformaatioita, jotka ovat alusta asti kuuluneet Jumalan pelastushistoriallisen dialogin olemukseen ja joista tulee vähitellen seurakunnan yhteistä uskon todistusta. Niitä veisataan ja soitetaan yksityisesti ja pienissä piireissä. Sitten niistä tulee tietyn seuraväen ja herätysliikkeen, nuorison tai kristillisen alakulttuurin ”omaa musiikkia”. Lopulta ne päätyvät yhteisesti hyväksyttyyn ja yhdessä veisattavaan lauluperinteeseen – viralliseen virsikirjaan tai kanttorien vakio-ohjelmistoon.

2.6. Yksityisen uskontodistuksen paikka messun kokonaisuudessa –

käytännöllisiä näkökohtia

Messu on ensi sijassa se paikka ja tilanne, jossa seurakunta tulee kokonaisuutena, Jumalan kansana ja Kristuksen hengellisenä ruumiina näkyviin. Messussa toteutuvat Kirkon tuntomerkit. Jumala palvelee pelastettuja syntisiä Sanallaan ja sakramenteillaan, ja seurakunta palvoo Häntä rukoillen ja ylistäen, veisaten ja soittaen. Sillä tavoin se todistaa Jumalan suurista teoista sellaisina, kuin Raamattu niistä kertoo ja seurakunnassa todellisesti läsnä oleva Jumalan Poika Pyhässä Hengessä ne tekee ja toteuttaa.

Tämä todistus on yhteistä. Koko seurakunta yhdessä yhtyy rukoukseen ja kiitokseen myös veisattujen virsien muodossa. Yksityinen rukous ja ylistys yhtyvät yhteisin sanoin ja sävelin yhteiseen synnintunnustukseen, yhteiseen armonpyyntöön ja yhteiseen ylistykseen.

Yhteinen rukous, yhteinen todistus, yhteinen ylistys on sellaista yhteisön vastausta Jumalan sanaan, josta on ennalta sovittu ja joka on yhdessä hyväksytty. Käytännössä se sisältää Lähetyshiippakunnassa virsiä, jotka kuuluvat Suomen kirkon viralliseen virsikirjaan ja Luterilaisia virsiä -kirjaan. Ne on koeteltu ja hyviksi havaittu, tai ainakin ne ovat jo mukana siinä prosessissa, jossa seurakunta ne lopulta joko hyväksyy osaksi yhteistä todistustaan tai hylkää ne. Niiden sanat vastaavat seurakunnan tunnustusta, ja niiden sävelmät on tarkoitettu yhdessä laulettaviksi, toisin kuin monet hengelliset yksinlaulut ja suuri osa ns. gospelmusiikkia.

Lisäksi ammattitaitoinen kanttori voi hyvällä maulla ja teologisella vaistolla valita seurakunnan virsilaulun ja jumalanpalveluksen kokonaisuuden tueksi kuoromusiikkia koetellusta lauluaarteistosta sekä yhteiseen uskontodistukseen sopivaa instrumentaalimusiikkia.2 Nämä valinnat, joiden on tapahduttava pastorin ja kanttorin välisen luottamuksen vallitessa ja tarvittaessa näiden yhteistyönä ja jotka vaativat kummaltakin hengellistä ja musiikillista ymmärrystä, kuuluvat ”yhteisen todistuksen” piiriin.

Henkilökohtaisten musiikillisten uskontodistusten paikka on ensi sijassa muualla kuin messussa: seuroissa, kahdenkeskisissä tapaamisissa, raamattupiireissä, mutta myös konserteissa. Messussa ei myöskään ole ”esiintyjiä”, ellei ajatella, että kaikki ”esiintyvät” siinä pyhässä näytelmässä, jossa toteutuu se, mitä siinä ”näytellään”: pelastus synnin ja kuoleman vallasta Jumalan dialogissa Kirkkonsa kanssa sanan ja sakramenttien kautta, saarnassa ja ehtoollisessa, synninpäästössä ja ylistyksessä.

Henkilökohtaisella ja yhteisestä erillisellä musiikillisella uskon todistuksella voi silti olla oma, rajattu paikkansa myös messun kokonaisuudessa. Tässäkään mielessä ”yksityistä” ja ”yhteistä”, seuroja ja messua, raamattupiiriä ja jumalanpalvelusta, ei tarvitse erottaa kokonaan toisistaan. Henkilökohtaisella ja yhteisellä voi olla omat, kokonaisuutta palvelevat, hedelmälliset kohtauspisteensä, jotka voivat toimia välivaiheena yksityisen uskontodistuksen vähittäisessä siirtymisessä osaksi yhteistä uskontodistusta.

Tällainen paikka voivat olla jumalanpalveluksen alku- ja loppumusiikki. Ne ovat luonteeltaan messuun johdattavaa ja sitä reflektoivaa meditaatiota. Eräänlaisena siirtymänä yksityisestä yhteiseen ne voivat rajatusti palvella yksityisten todistusten integroinnissa seurakunnan yhteiseen todistukseen. Ne voivat olla myös liittymäkohta seurakunnan erilaisten ”piirien” ja sen kokonaisuuden välillä: aloite musiikilliseen todistukseen voi tulla tällaiselta piiriltä kokonaisuutena, vaikka laulajia tai soittajia olisi vain yksi!

Alku- ja loppusoitto voivat joskus myös koetella totutun rajoja, kunhan se tapahtuu pieteetillä ja taidokkaasti ja kunhan kaikki, mitä lauletaan ja soitetaan, on Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaista. Silti niissä ja ehkä erityisesti loppusoitossa tai -laulussa voi seurakunnan musiikillinen monimuotoisuus tulla esille. Mitään musiikillisen ilmaisun lajia ei pidä kategorisesti sulkea pois, jos kyse on aidosta ja sisällöllisesti oikeasta kristillisestä todistuksesta.

Tällaisesta ”rajojen koettelemisesta” ei kuitenkaan saa tulla sääntö, vaan sen on oltava poikkeus. Ei ole myöskään suotavaa, että jokin erityinen – edes hengellisen – musiikin osa-alue muuttuu säännöksi näissä poikkeuksissa. Alku- ja loppumusiikki eivät esimerkiksi saa olla portti luterilaiselle uskolle ja kirkolle vieraalle hengellisyyden tyylille tilanteessa, jossa kaikkien uskovien yhteistä osallistumista korostavaa liturgista jumalanpalvelusta vastaan hyökätään viihteen ja esiintyjä-yleisö -asetelman keinoin. Sisältö ja muoto kulkevat messussakin käsi kädessä!

Lisäksi vastuu myös alku- ja loppumusiikista on viime kädessä kanttorilla ja pastorilla silloinkin, kun aloite yksityisestä musiikillisesta todistuksesta tulee esittäjältä itseltään. Tälläkin tavoin ”yksityinen” ja ”yhteinen” nivoutuvat toisiinsa. Kukaan ei voi ”kutsua itseään” laulamaan tai soittamaan, mutta kertoa saa, että haluja ja taitoja sekä sisäinen kutsumus olisi, jos sitä ei muuten tiedetä!

Tällöinkään ei silti ole kyse ”esiintymisestä” samassa mielessä kuin konsertissa, juhlissa tai vaikkapa kirkkokahveilla messun jälkeen. Sen tähden olisi suotavaa, että – missä se vain on mahdollista – alku- tai loppusoiton tai -laulun esittäjä laulaisi tai soittaisi kohti alttaria katsoen, ei seurakunnan edessä, vaan sen takana tai sen sivusta näin seurakuntaan yhtenä todistajana liittyen eikä sille esiintyen.

Rajatusti mahdollista on myös pyytää yksityistä uskovaa tai kuoroa laulamaan (tai soittamaan) ehtoollisen vieton aikana. Tämä paikka on messun kokonaisuuden puitteissa kuitenkin paljon ”arempi” kuin alku- tai loppumusiikki. Ehtoollinen on messun herkin hetki. Musiikki kommuunion taustaksi on valittava huolella, ja avustavan muusikon on ymmärrettävä, että hän on rakentamassa yhteistä uskoa eikä ensi sijassa esittämässä musiikkia eikä edes omaa uskontodistusta, vaikka siitä olisikin kysymys.

Ehtoollisen aikana esitettävät laulut tai soitinkappaleet on sen vuoksi valittava koetellusta kristillisen tai sitä tukevan musiikin aarteistosta. Niillä tulisi myös olla kosketuskohta ehtoolliseen ja ehtoollisen lahjaan. Ne eivät saisi varastaa huomiota itselleen edes siinä määrin kuin alku- tai loppumusiikki, vaikka ne taitavasti valittuina voivatkin edustaa erilaisia musiikillisia kieliä siitä aineistosta, joka on jo siirtymässä yksityisestä uskonilmaisusta yhteisen ylistyksen ja rukouksen puolelle.

3. Miksi emme laula ylistyslauluja ja soita gospelkappaleita?

Lopuksi on syytä puhua avoimesti ja kysyä monen suulla: ”Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta samoja ylistyslauluja kuin vapaissa suunnissa ja viidennessä herätysliikkeessä? Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta Pekka Simojoen lauluja, joista monet pitävät?”

Edellä on esitetty useampi perustelu sille, että luterilainen seurakunta pitäytyy siinä musiikillisessa jatkumossa, jonka myötä se liittyy valtavaan, rikkaaseen ja koeteltuun perinteeseen sitä edelleen myös uusilla lauluilla ja uudella musiikilla rikastuttaen. Edellä on myös osoitettu ne tilanteet ja paikat, joissa tämän perinteen ulkopuolelta peräisin oleva hengellinen musiikki saa sille kuuluvan tilan yksityisen uskon todistuksen ilmaisijana messussa ja seurakunnan elämässä. Eikä siitä suljeta kategorisesti pois myöskään ”ylistyslauluja” eikä ”Simojoki-gospelia”. Itse asiassa myös hengellinen hevi voi sopia siihen yhtä lailla kuin haitarin soitto tai kaustislainen kansanmusiikki, kunhan kaikki tapahtuu riittävän ammattitaitoisesti ja hengellisesti.

Varsinaisesti luterilainen seurakunta kuitenkin viettää liturgista jumalanpalvelusta vuoroveisuineen ja koeteltuine, uskonperinnettä kantavine ja sielunhoidollisine virsineen. Miksi?

Vastaus on selvä. Sisällöllisten seikkojen lisäksi musiikin ja liturgisen tyylin valintaan vaikuttaa se ”luterilainen brändi”, jota Lähetyshiippakunta edustaa. Valitsemallaan tyylillä sen seurakunnat erottautuvat siitä suuresta massasta, jonka sisäiset hengelliset erot häipyvät samanlaisena ilmenevän liturgisen tyylin (tai sen puuttumisen) ja ”ylistysmusiikin” alle. Veisaamalla klassisia tai yhteisesti hyväksyttyjä virsiä ja viettämällä liturgista messua Lähetyshiippakunta julistaa omaa erityislaatuaan tunnustuksellisena luterilaisena seurakuntana ja tämän luterilaisen seurakunnan historiallista jatkumoa siinä apostolisessa ja todella katolisessa kirkossa, johon se joka pyhä tunnustautuu Nikean uskontunnustuksessa.

Lisäksi luterilainen, yhtäältä hyvin ”kansanomainen”, toisaalta ”korkeakirkollinen” liturgia on luterilaisen tunnustuksen mukainen myös kutsuessaan kulttuurisesti erilaisia kristittyjä yhteyteensä. Sillä on kyky sulkea sisäänsä niin ”matalakirkolliset” herätyskristityt ja varjella heitä helluntailaistyyppisen kristillisyyden houkutuksilta kuin ”korkeakirkollisetkin” sisaret ja veljet ja varjella heitä roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon vetovoimalta. Näin luterilainen messu sulkee puhtaan Sanan ja rikkaitten sakramenttien piiriin eri taustoilta tulevia uskovia, jotka omassa, yksityisessä uskonelämässään saattavat ilmaista musiikillisesti uskoaan hyvin toisistaan poikkeavalla tavalla, mutta voivat silti kokea myös musikaalista yhteyttä siinä uskonyhteisössä, joka heille luterilaisessa seurakunnassa tarjoutuu.


 

  1. Ks. esim. 2. Moos.15:21;1. Aik.16:9, 23; Ps. 9:11; 30:4; 32:11; 33:2-3; 47:6-7; 57:8; 66:2; 68:4, 32; 81:2-3; 96:1-2; 98:1, 4-5; 105:2; 108:2-3; 135:3; 137:3; 147:7; 149:1; Jes. 42:10; Jer. 20:13. 
  2. Myöskään instrumentaalimusiikki ei voi olla ”mitä tahansa”: niin klassinen kuin viihteellinenkin instrumentaalimusiikki voi liittyä joko kristillisen uskon kokonaisuuteen tai olla kotoisin sille vieraan tai sille vihamielisen kulttuurin piiristä. On suuri ero siinä, soittaako kirkossa uskovan luterilaisen J.S.Bachinmaallista instrumentaalimusiikkia vai faustisen Ludwig van Beethovenin pianosonaatteja! 

 

Juhla ylösnousseen Herran seurassa

Mitä Jeesus ajatteli ristillä viimeiseksi ennen kuolemaansa? Meillä ei ole tietenkään mahdollisuutta kurkistaa Vapahtajamme päähän emmekä lukea hänen ajatuksiaan. Ja kuitenkin uskallan väittää, että tiedämme, mitä Vapahtajamme ajatteli. ”Eeli, Eeli lama sabaktani, Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit?” (Matt.27:46) Vapahtajamme ei ollut vain käsien pesseiden roomalaisten vallanpitäjien hylkäämä, ei vain ”ristiinnaulitkaa” huutaneiden maanmiestensä eikä vain karkuun juosseiden opetuslastensa hylkäämä. Jeesus oli aivan yksin niin maan päällä kuin taivaassa, koska hän oli ristillä Jumalan hylkäämä. Olla Jumalan hylkäämä, ihmisten pilkka ja kansan hylky eivät olleet kuitenkaan Jeesuksen viimeiset ajatukset. Mitkä sitten? Tunnettuahan on, että jos juutalainen lainasi jonkun säkeen psalmista, hän lainasi koko psalmia. Rukoillessaan suuressa tuskassaan psalmin 22 ensimmäisen jakeen Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit Jeesus kutsuu jokaista mielessään lukemaan tai pikemminkin laulamaan tuon psalmin loppuun asti. Lainatessaan sitä hän julistaa sen kertovan hänestä. Tämä psalmihan kuvaa yksityiskohtaisesti ensin Jeesuksen kärsimyksen: miten kansa pilkkaa, kädet ja jalat ovat runnellut, kieli tarttuu suun lakeen, puvusta heitetään arpaa, miten sinä lasket minut alas kuoleman tomuun (16) ja lopuksi ahdistettu huutaa kuoleman kauhuja kuvaillen: pelasta minut jalopeurain kidasta, villihärkäin sarvista – vastaa minulle (22).

Tämän kärsimysvuodatuksen jälkeen seuraakin yllättäen ihmeellinen riemullinen ja voitokas sanoma: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Te jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä! Tämä voitokas laulu kasvaa ja laajenee psalmin edetessä. Ensin siihen yhtyy Israel (24), mutta tämä kuoro kasvaa, kun voittolaulu tavoittaa maan ääret ja kaikki pakanain sukukunnat (28). Tähän lauluun yhtyvät niin köyhät (27) kuin maan mahtavat (30). Mutta sekään ei riitä. Tähän ylistykseen liittyvät ei vain elossa olevat, vaan myös kuolleet: kaikki, jotka mullan alle astuvat (30). Ja vielä nekin, jotka eivät ole vielä syntyneet saavat kuulla ja oppia tämän laulun, mitä Herra on tehnyt. *Tuleville polville kerrotaan Herrasta. He tulevat ja julistavat vastedes syntyvälle kansalle hänen vanhurskauttaan, että hän on tämän tehnyt *(31-32).

Mikä oli siis Jeesuksen viimeinen ajatus? Kuva suuresta juhlasta, johon hän kuninkaana (29) kokoaa, niin oman kansansa kuin pakanat, niin köyhät kuin rikkaat, niin kuollet kuin vielä syntymättömätkin. Vertaus kuninkaan pojan häistä saa täyttymyksen (Matt.22). Yli sosiaali-, kulttuuri-, maa- ja aikarajojen kuuluu ihmisille kutsu tulla juhlimaan sitä, mitä Herra on heille tehnyt. Tässä juhlassa syödään ja tullaan ravituksi (27). Siinä kuninkaan juhlassa ilo ja ylistys on loppumaton. Se on kuva ei kuolemasta vaan elämästä, ei yksinäisyydestä vaan yhteydestä niin Jumalaan kuin toisiin juhlijoihin. Tämä juhliva joukko on vastedes syntyvä kansa eli seurakunta, joka viettää jumalanpalvelusta kuunnellen, syöden ja kiittäen synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan kukistaneen voitokkaan kuninkaansa luona.

Jeesus siis viimeiseksi meille maalaa kuvan, miten hän ylösnousemuksensa jälkeen tulee kokoamaan seurakuntansa, miten seurakunnan olemus on viettää juhlaa kuninkaan seurassa ja kutsua toisia läheltä ja maan ääristä saakka siihen mukaan. Nyt katsomme tarkemmin, mitä tämä jumalanpalvelus pitää sisällään seurakuntaa ajatellen. Teemajakeena on tämä Jeesuksen lohduttava ja innoittava viimeinen kuva ristillä, josta tuli ylösnousemusaamuna ensimmäinen kuva: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.

Ylösnousseen seurassa

Jeesus kärsi meidän puolestamme pitkäperjantaina, mutta me emme kokoonnu perjantaisin jumalanpalvelukseen. Jeesus täytettyään koko Jumalan lain vaatimukset ja Jumalan isän tahdon oli haudassa pyhittäen oikein lauantain sapattipäivän, mutta me emme kokoonnu lauantainakaan jumalanpalvelukseen. Me kokoonnumme seurakuntana sunnuntaina, koska psalmi sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni.” Ylösnousemuspäivänä ylösnousseen seurassa! Jumalanpalveluksessa ei ole kyse siitä, että pastori tai seurakuntalaiset tulisivat kertomaan, mitä Jumala on tehnyt. Me emme ole varsinaisesti toimijoita. ’Minä julistan’ tarkoittaa, että hän, joka oli kuollut, elää ja vaikuttaa seurakunnan keskellä. Hän on subjekti. Hänellä on asiaa ja annettavaa. Siksi juuri ylösnousemuspäivä sunnuntai on kristittyjen viikoittainen pääsiäinen, koska me tulemme hänen palveltavakseen, joka itse julistaa Jumalan nimen meille. Sunnuntai on Herran päivä (Ilm.1:10). Hän on sen meille juhlapäiväksi tehnyt. Me tulemme silloin ylösnousseen Herran seuraan. Niin kuin hän viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina julisti tyhjältä haudalta voittoaan, niin hän on samoin julistanut meille luomilleen aikaan ja paikkaan sidotuille ihmisille läpi kirkon historian erityisellä tavalla seurakuntansa keskellä jumalanpalveluksessa.

Me siis tulemme sunnuntaina jumalanpalvelukseen Herramme todelliseen läsnäoloon. Suuri kysymys on, millaisen Herran Kristuksen läsnäoloon me kokoonnumme. Sillä monet niistäkin, jotka uskovat Herran Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen todellisuuteen ja lahjaan, eivät jumalanpalveluksissaan kuitenkaan kokoonnu ’kokonaisen’ Kristuksen tai kaikkien hänen lahjojensa äärelle. Millainen on siis Kristus, jonka seurassa me haluamme jumalanpalveluksessa kokoontua?

Ruumiillisesti ylösnousseen seurassa

Johannes kirjoittaa meille alkuseurakunnan todistuksen Kristuksen ylösnousemuksen konkreettisuudesta. ”*Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän sanasta” (1.Joh.1:1). Jumalan Pojan lihaan tulo, inkarnaatio tarkoittaa sitä, että Jumala, joka on henki, ilmestyy meille materiassa., Luoja luodussa. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme”* (Joh.1.14). Hän on meitä niin lähellä ja konkreettisena, että korvamme kuulevat hänet, silmämme tavoittavat hänet ja sormemme tuntevat hänet. Sitä hän ei ollut vain alennuksen tilassaan matkalla Betlehemistä ristille ylös Jerusalemiin, vaan myös korotettuna tyhjältä haudalta aukeavalla uudella tiellä. Ylösnousemustodistukseen kuului juuri Jeesuksen äänen kuuleminen (Joh.21:5), hänen näkemisensä (Mark.16:11) ja myös hänen koskettamisensa (Joh.20:27). Hän on ruumiillisesti ylösnoussut. Ylösnousemuksenkaan ihme ei tehnyt tyhjäksi inkarnaation todellisuutta.

Jeesus Kristus on siis läsnä seurakuntansa keskellä äänenä korvallemme, silmiemme havaittavissa ja käsiemme kosketeltavissa. Tätä hän Pyhän Henkensä kautta on tietenkin kätkettynä, ristinmuotoisena. Ilman Pyhän Hengen antamaa ymmärrystä ja näkökykyä emme kuulemallakaan kuulisi, näkemälläkään näkisi ja koskettamallakaan tuntisi. Sillä Jumala salaa kaiken sen, minkä hän ilmoittaa, jotta uskon kautta omistaisimme hänen lahjansa. Tällä Kristuksen jumal-inhimisellä, hengellis-ruumiillisella todellisuudella on suuri merkitys jumalanpalveluksen ymmärtämisen kannalta.

Jumalanpalvelus koko ihmiselle

Millaista yhteyttä Jumala meidän kanssamme haluaa? Jumalan ja ihmisen kohtaaminen jumalanpalveluksessa ei tapahdu jossakin ajastusten sisäisessä äänettömyydessä, ei jossakin henkisyyden ja ideoiden platonisessa maailmassa. Kolmiyhteinen Jumala haluaa kohdata meidät kokonaisina luotuina, psykofyysisinä olentoina. Siksi liturgisessa jumalanpalveluksessa puhutellaan koko aistimaailmaamme. Aivan kuten Paavali opettaa seurakuntaruumiista, niin me emme ole jumalanpalveluksessa pelkkää korvaa, emme pelkää silmää, emmekä pelkkää jalkaa tai kättä. Liturgisen jumalanpalveluksen yksi rikkaus ja aarre on juuri siinä, että jokaiselle aistillemme julistetaan Jumalan suuria tekoja sekä konkreettisten sakramenttien että symboliviestinnän kautta. Asennot (seisominen, polvistuminen, istuminen, kumartaminen …) ja liikkeet (ristinmerkin tekeminen, katsominen ylös, käsien kohottaminen, kulkue..) auttavat meitä ilmaisemaan ruumiillisesti Kristuksen läsnäolon todellisuutta. Me olemme siis myös ’jalkaa’. Mutta me olemme myös ’silmää ja nenää’: Liturgisten värien, tuoksujen, kuvien, kirkkoarkkitehtuurien tehtävänä on tuoda ei vain julki sitä kauneutta, joka kaiken kauneuden ja hyvyyden Luojaamme liittyy, vaan myös painaa kokonaisvaltaisesti mieliimme ja tajuntaamme sanoma Jumalan läsnäolevasta pyhyydestä ja armosta. Liturginen taide auttaa meitä näkemään Jumalan näkymättömän läsnäolon. Mutta me olemme myös ’korvaa’. Toisin kuin silmän tai jalan kohdalla, niin usko syntyy korvien kautta kuulemisesta (Room.10:17). Usko ei synny hiljaisuudessa. Siksi niin saarnan kuin seurakunnan laulun tulee olla aina pelastavan uskon syntymisen ja vahvistumisen palveluksessa.

Jumalanpalveluksen rikkaus ja monivivahteiset historialliset aarteet tulisi ymmärtää sekä inkarnaatiosta että meidän luotuisuudestamme käsin. Ensinnäkin Sana on tullut lihaksi. Kuvakiellon antanut Jumala on tullut kaikkien meidän aistiemme ulottuville. Jeesus on Jumalan kuva (2.Kor.4:4). Siksi inkarnaation ihmettä painottaneelle luterilaisuudelle on ollut hyvin vierasta kaikenlainen kuvainraastaminen sekä riisuttu ja steriili reformoitu kirkkoarkkitehtuuri. Toiseksi Jumalan on luonut meidät monella tavoin tunteviksi, kokeviksi ja aistiviksi. Hän haluaa kohdata meidät inhimillisessä kokonaisuudessamme ja me haluamme myös ilmaista ja elää uskoamme koko luodulla rikkaudellamme. Johanneksen sanoin Kristuksen tahto on, että me kuulemme ja näemme hänet sekä koskemme häneen.

Otan tämän pohjalta esille kolme kristillisessä kentässä vallitsevaa suuntaa, joissa mielestäni Kristuksen läsnäolon koko rikkaus ei pääse toteutumaan Raamatun tarkoittamalla tavalla.

Kuuleminen ilman koskettamista

Luterilaisessa perinteessä on voimakkaasti painotettu Jumalan sanan saarnan merkitystä. Onhan paimenvirasta käytetty termiä saarnavirka. Seurakuntaa on kutsuttu kuulohuoneeksi. Jumalanpalvelukselle synonyymina on käytetty ilmaisua ’mennä sanan kuuloon’. Kirkko on nähty usein suurena luokkahuoneena, jossa Jumalan sanaa opetetaan kansalle. Jumalanpalvelus ymmärrettiinkin kirkossamme menneinä vuosikymmeninä ennen muuta saarnana ja rukouksena, jossa ehtoollinen oli jokin erikseen mainostettava asia. Siksi kirkollisissa lehti-ilmoituksissa usein nähtiin ilmaus: jumalanpalvelus + HPE. Herran Pyhä Ehtoollinen oli siis jokin tavallisesta poikkeava lisuke jumalanpalvelukseen!

Kirkon sisällä vaikuttaneiden herätysliikkeiden sisällä hengellisen elämän hoitopaikka löytyi rukoushuoneista. Kun elävä sana ei aina löytynyt paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta, niin se etsittiin oman liikkeen parista. Rukoushuoneet rakennettiin sananjulistusta, veisaamista ja rukoilemista varten. Saarnatuoli onkin niissä keskipisteenä – alttaria ei löydy usein lainkaan. Siellä missä omia rukoushuoneita ei ole ollut, kodit ovat avautuneet raamattupiireille, pienryhmille ja soluille. Ne ovat monille ainoa hengellisen elämän hoitopaikka. Nykyään yhä useampi etsii sanan opetuksen internetin kautta tai kristillisiltä tv- ja radioasemilta. Kaikki Jumalan sanan harjoittaminen on hyvästä. Raamattu yksiselitteisesti kehottaa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana” (Kol.3:16). Onhan sana kaiken jumalapalveluksen lähtökohta. Sillä missä on Jumalan sana, siellä Jumala on itse lahjoineen läsnä. Ja siksi missä on sana, siellä on usko. Ja missä usko on, siellä alkaa oikea jumalanpalvelus. Sillä ilman uskoa on vain epäjumalanpalvelusta, mutta usko täyttää ensimmäisen käskyn. Iso katekismushan opettaa: ”Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” Tämä usko ei ole ihmisen mahdollisuus, vaan Kristuksen sanansa kautta tuoma lahja.1

Mutta onko Kristus meille vain ääni? Haluaako hän kohdata vain korvamme? Kyse ei ole siitä, että sanaa opetettaisiin, tutkittaisiin tai julistettaisiin liikaa – päinvastoin. Kyse on siitä, kohtaammeko me Kristuksen lihaksi tulleena sanana myös hänen ruumiillisessa olemuksessaan. Siksi seurakunnan normaali elämä on ollut kohdata ruumiillisesti ylösnoussut Kristus Herran päivänä ruumiillisesti: ”Kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää” (Apt.20:7). Uskonpuhdistuksen isille tämä oli hyvin selvä asia: ”On uudelleen sanottava, ettemme poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme näet vietetään messu joka sunnuntai.”2

Jos ja kun jumalanpalvelus on Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen kohtaaminen, niin eihän mikään avioliitto voi rakentua vain puheyhteyteen, kännykkä- ja sähköpostiyhteydenpitoon. Siihen kuuluu erottamattomasti fyysinen läheisyys. Samoin Kristuksen ja seurakunnan yhteys on hengellis-ruumiillista. Me emme vain saarnassa kuule häntä ja rukouksessa puhu hänelle. Me näemme ja koskettaen vastaanotamme hänet lihana ja verenä siunatussa leivässä ja viinissä. Näin me tulemme yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan. ”Tämä salaisuus on suuri: minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa” (Ef.5:32).

Raamattu puhuukin seurakunnasta Kristuksen ruumiina vain jumalanpalveluksen yhteydessä (Room.12; 1.Kor.12). Meidät on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Kristus ei ole vain puhuva pää julistamassa sanaa, vaan myös konkreettinen ruumis, joka annetaan syntien anteeksiantamiseksi. ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis” (1.Kor.10:17). Ehtoollisella vastaanotetaan Kristuksen ruumis ja samalla kokoonnutaan Kristuksen ruumiiksi. Näin ehtoollispöydässä eri puolille hajaantunut seurakunta realisoituu ja manifestoituu seurakuntaruumiina. Seurakuntaruumis ei voi siis elää ilman ruumista!

Siksi meidän etuoikeutemme on kokoontua normaalitilanteessa viikoittain jumalanpalvelukseen sekä kuulemaan Hyvän Paimenen ääntä että aivan suullamme koskettamaan meidän edestämme uhrattua Karitsaa. Mikään vähempi ei voi kristitylle riittää!

Näkeminen ja koskettaminen ilman kuulemista

Samaan aikaan kun päiväjumalanpalvelusten kävijämäärät ovat laskeneet ev.lut. kirkossa vuodesta toiseen, ehtoollisella kävijöiden määrä on kuitenkin noussut. Tämä selittyy jumalapalveluskulttuurin muutoksella. Jumalanpalveluksen päämuodoksi on tullut messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.3 Liturginen elämä on myös rikastunut monella tavoin. On haluttu vastata kulttuurimurroksesta nousevaan kaipuuseen pyhyyden ja mysteerin kokemisesta. Ja onhan kirkolla millä vastata ehtoollisen mysteerissä!

Ongelmana tässä kehityksessä kuitenkin on ollut julistuksen kaventuminen. Saarnat ovat usein ei vain pituudeltaan vaan myös sisällöltään typistettyjä versiota. Yhä useammin saarnan jälkeen lausuttava uskontunnustus ei ole saarnatun sanan tiivistelmä, synteesi, vaan sen suorasanainen korjaus, antiteesi. Rippisanoissa yhä harvemmin pysäytetään ihminen Jumalan pyhyyden eteen tutkimaan itseänsä, uskoansa ja elämäänsä Jumalan sanan valossa. Julistus ohenee myös yhä kaventuvassa ja hiljentyvässä seurakunnan virsilaulussa. Kun virsilaulu käy kansan parissa yhä vieraammaksi, jumalanpalveluksissa käytettävä laulumateriaali on yhä suppeampi ja kevyempi.

Tähän Jumalan äänen läsnäolon vähenevään kehitykseen on monia syitä, mutta perustavanlaatuisin on se, että on hukattu Herran päivän valtava todellisuus: ”Minä julistan sinun nimeäsi!” Kun Jeesus ei elävänä Herrana puhukaan Pyhässä Raamatussa, niin silloin joko saarnassa hiljaisuudella vaiennetaan hänet tai ainakin karsitaan ihmisiä mahdollisesti loukkaavat kohdat. Sama laimentumisprosessi on koskenut myös rukouksia ja virsiä.

Ilman selkeää sanan julistusta jumalanpalveluksesta on vaarana muodostua pyhää teatteria – päälle jäänyt joulukuvaelma. Kauniit kirkon holvit, kynttilöiden loiste, puhutteleva musiikki, pastorin kutsu tulla rukoilemaan ja hiljentymään, yhteyden ja hartauden kokeminen kauniisti katetun alttarin äärellä – nämä kaikki ovatkin vain virikkeitä yksilölle kokea pyhän läsnäoloa elämässään. Jumalanpalvelus on vain kehys ilmaista tätä uskonnollista kaipuuta. Kirkkovieras näkee ja kokee kirjon liturgisia hienouksia, mutta hän itse antaa oman merkityksen näkemälleen ja kokemalleen. Hän ei ole siellä julistuksen kohteena eikä opetuksen saajana, vaan etsimässä ja kehittämässä omaa spiritualiteettiaan. Paino ei ole Jumalan objektiivisissa teoissa, vaan subjektin omassa henkisyydessä ja autenttisessa yhteydessä omaan sisimpäänsä.4 Katseen kohde ei ole läsnä oleva Kristus leivässä ja viinissä vaan kohteena voivat olla omat tunteet ja muistot, joita tuo tilaisuus sisimmässä herättää. Hyväksynnän ja yhteyden kokeminen on keskeistä, ei niinkään syntien anteeksiantamus.

On sanottu, että meidän aikanamme kommunikaatio tapahtuu enemmän kuvin kuin sanoin. Toisin kuin sanat ja väitteet, jotka voidaan todeta oikeiksi tai vääriksi, kuvat eivät ota kantaa totuuskysymykseen. Ne antavat tilaa omalle tulkinnalle. Ne eivät vaadi eivätkä tuomitse.5 Jos siis jumalanpalvelus muuttuu kauniiksi kirkkoromanttiseksi äänettömäksi kuvaksi, jolle jokainen saa antaa oman henkilökohtaisen sisällön ja merkityksen, kadotamme jumalanpalveluksen todellisen subjektin; Jumalan. Herra itse on siellä palvelemassa meitä emmekä me palvelemassa oman jumalakuvamme rakentamisprojektia. Me emme ole siellä terapoimassa itseämme, vaan hänellä on sekä diagnoosi meistä ja kuolemattomuuden lääke meille.

Siksi jumalanpalvelus ilman selkeää lain ja evankeliumin julistusta niin saarnoissa kuin virsissäkin estää ihmistä tuntemasta itseään ja Jumalaa. Jos ihmisiä ei kutsuta parannukseen synneistä, ei johdateta kristinuskon syvällisempään tuntemiseen, ei opasteta Jumalan tahdon mukaiseen elämään ei virvoiteta syntien anteeksiantamisen evankeliumilla, niin oikeankin symboliikan sisältö jää kirkossa kävijälle vieraaksi. Seurakuntayhteys jää samalla merkityksettömäksi. Spiritualiteetin rakennuspaikkojahan löytyy niin monesta muustakin paikasta.

Jos aikaisemmin oli tarve löytää uudestaan messussa ’näkemisen ja kokemisen’ lahja ehtoollisessa, niin nyt on tarve löytää uudelleen ’kuulemisen’ lahja julistuksessa. Sillä ilman päätä, seurakuntaruumis on hukassa ilman suuntaa ja päämäärää. Päätön Jumala ei voi puhua. Hän jää vain sanattomaksi mysteeriksi.

Kuulemista, näkemistä ja tunteiden koskettamista

Kun perinteisen liturgisen jumalanpalveluksen kävijämäärät laskevat, monet ovat lähteneet etsimään keinoja, millä täyttää penkit uudestaan. Vastaukseksi on erityisesti karismaattisen liikkeen leviämisen myötä muodostunut jumalanpalveluksen uudelleen muokkaus. ”Instantkulttuurimme” mukaisesti sen on oltava merkityksellinen ja helposti aukeava kristinuskosta vieraantuneille ihmisille heti ja välittömästi. Siksi jumalanpalvelus täytyy rakentaa vallitsevan kulttuurin aineksista eikä pitäytyä kirkon omaan vuosituhantiseen kulttuuritraditioon. Ongelmaksi ei nähdä muodon ja sisällön erottamista toistaan. Periaatteena on: muoto voi olla mitä tahansa, kunhan vain evankeliumia julistetaan. Vallitseva kulttuurimuoto on populaarikulttuuri, jossa yhtenä keskeisenä piirteenä on kaiken viihteellistäminen ja uutuuksien tuottaminen. Huomio on ihmisen tarpeiden tyydyttämisessä. Jumalanpalveluksen rakenteen kannalta tällä on ollut suuri merkitys. Sen pääsisällöksi on tullut ylistys. Vetävä populaarimusiikki sekä helposti opittavat ja monta kertaa toistettavat laulut ovat keskuksessa. Näin ollen alttarista on tullut lava, pastorista juontaja, seurakunnasta yleisö, ylistyksen johtajasta ja musiikkia soittavasta yhtyeestä tilaisuutta kantavat voimat.^6^

Tällaisen ylistystilaisuuden pääpaino ei ole Jumalan sanan julistuksella eikä Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisessa, vaan Pyhä Hengen kokemisella ylistyksen ja rukouksen kautta. Äärikarismaattisissa liikkeissä se saa muodon, jossa ’lisää, lisää’ huutava ihmisjoukko pyrkii juopumaan hengestä ja ilmentämään sitä myös kaatumisilla ja äännähdyksillä. Katse on käännetty Pyhän Hengen voimavaikutuksiin. Kuuleminen on keskittynyt tunteita luovaan ylistysmusiikkiin. Ja suurin toive on saada yhä uudestaan Pyhä Hengen ruumiin ja sielun läpikäyvä hoitava ja virvoittava kosketus.

Tämä kehitys on hyvin ymmärrettävä sitäkin taustaa vasten, että postmoderni kulttuuri kritisoi valistusaikaa liiasta järkeen ja ymmärrykseen nojautumisesta. Moderni aika selitti yliluonnollisen ja ihmeet pois. Tunteet, kokemukset ja elämykset ovat sen sijaan meidän ajassamme tärkeitä. Näin tuleekin olla. Pää ja sydän molemmat kuuluvatkin seurakuntaruumiiseen. Seurakunta myös elää jatkuvasta ihmeestä Kaikkivaltiaan yhteydessä. Kysymys onkin siitä, onko jumalapalveluksen lähtökohta ihmisen omat tarpeet vai Jumalan sana, ihmisen halu kokea pyhän läsnäolo vai Jumalan halu pyhittää syntinen.

Eugene Peterson väkevällä Vanhan testamentin kuvalla analysoi juutalais-kristillisen jumalanpalveluksen omaleimaisuutta muinaista kanaanilaista Baalin palvontaa vasten.

Kanaanin maassa syntyneen Baal-uskon ja Jahve-uskon kamppailu tarjoaa hyödyllisen jäsennyskeinon niille pastoreille, jotka paimentavat uskonnollisia, joskaan ei välttämättä kypsään kristillisyyteen juurtuneita ihmisiä. . . . Baal-usko oli psykologisesti puhuttelevaa ja se tarjosi subjektiivisia kokemuksia. Aistihavainnot olivat merkittäviä. Musiikin ja tanssin keinoin henkilöt siirrettiin pois yksityisestä kokemusmaailmasta ja sulautettiin osaksi yhteistä joukkokokemusta. Seksuaalinen aktiivisuus oli uskonnonharjoituksessa tavallista. . . . Se viittasi palvontaan joka sai täyttymyksensä itseilmaisussa, palvontaan, joka kelpuutti raaka-aineekseen palvojien tarpeet ja halut. Baal-usko palautuu sen palvojan hengelliseen kyvykkyyteen. Sen perusajatuksena on olla mielenkiintoista, relevanttia ja jännittävää.

Jahve-usko perusti palvonnan, joka rakentui liiton sanojen julistamisen ympärille. Se vetosi tahtoon. Jahve-uskossa keskeistä olivat sanat, joilla miehiä ja naisia kutsuttiin palvelemaan, rakastamaan, tottelemaan, kantamaan vastuuta, valitsemaan. Kypsyydessään Israelin jumalanpalvelusta jäsensi Jumalan profeetallinen sana. . . . Aistilliselle elämälle annettiin osansa jumalasuhteessa, mutta sitä hallitsi sana. Mitään ei tehty pelkän aistikokemuksen tähden. . . . Pastorit joutuvat kuulemaan toistuvasti kaksi väitettä niiden suista, joiden hengellisiä johtajia he ovat. Kummatkin muistuttavat Baal-uskoa, jopa siinä määrin, että ne voidaan syystä luokitella ”uus-baalilaisuudeksi”. Väitteet ovat: ”Pyrkikäämme palvontakokemukseen” ja ”En saa siitä mitään irti”.7

Tarkoitus ei siis ole millään tavoin vihjailla, etteikö kokemuksellisuus olisi uskoomme kuuluvaa. Ongelmaksi se muuttuu, jos jumalanpalveluksen kriteeriksi muodostuu se, mitä tuntemuksia se saa tai ei saa aikaan. Samalla on kuitenkin tarkasti kuunneltava erityisesti karismaattisesta liikkeestä luterilaisen kirkon sisälle nopeasti levittäytyvää ylistyskristillisyyden haastetta ja arvioitava kriittisestikin omaa seurakuntaelämäämme. On etsittävä uusia tapoja kohdata ihmisiä. On oltava tilaa oikealle sielunhoidollisuudelle, ei vain puhumiselle vaan myös kuuntelulle ja dialogille. En myöskään haluaa millään tavoin vähätellä sitä, että moni kokee ylistyskokouksissa aivan oikeaa sydämen iloa ja hengellistä hoitoa Herrassa. Mutta Raamattu kehottaa koettelemaan kaikkea. Siksi emme voi ummistaa silmiä niiltä hengelliseltä vinoutumilta ja puutteilta, joita ylistykseen ja Pyhän Hengen välittömään kokemukseen keskittyvä jumalanpalvelus tuo mukanaan. Otan esille joitakin siihen liittyviä teologisia ongelmia.

Ensinnäkin Kristuksen nimen korottamisesta huolimatta se on anti-inkarnatoorista. Pyhä Henki irrotetaan Jeesuksesta. Kristusta etsitään ylhäältä voimasta ja kunniasta, mutta ei alhaalta lihasta ja verestä. Näin ylistys irrotetaan sen oikeasta raamatullisesta kehyksestä: sakramenteissa läsnä olevasta Herrasta.

Toiseksi siinä helposti sekoittuu laki ja evankeliumi. Niin kuin englanninkielinen termi ’worship’ jo ilmaisee, me tulemme osoittamaan kunnioitusta ja arvostusta Jumalalle. Huomio kiinnittyykin meidän palveluumme Jumalalle. Raamatusta emme kuitenkaan löydä kertaakaan opetusta, että Jumala itse käskee meitä ylistämään häntä. Hän ei tarvitse ylistystämme, vaan me tarvitsemme hänen palveluaan. Hänen ei tarvitse kuulla, kuinka me rakastamme häntä, vaan meidän sydämemme tarvitsee kuulla, kuinka hän rakastaa meitä. Ylistys ei ole kanava hänen lahjoilleen eikä tie hänen siunaukseensa. Ne saamme lahjoina armonvälineiden kautta.

Kolmanneksi ristinteologia voi käydä siinä vieraaksi. Antaako ylistyskulttuuri tilaa ja mahdollisuutta myös Jumalan lyömänä ja elämän ruhjomana aidosti huutaa: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Neljänneksi jos ja kun huomio on ylistyksen ja rukouksen kautta saadussa kokemuksessa, niin tästä kokemuksesta tulee se yhteinen tunnustus, jonka päälle seurakunta rakentuu. Se usein johtaa yhteiskristillisyyteen, jossa Raamatun selkeys ja opetus suhteellistetaan. Ylistämisellä yhdistetään se, minkä sana selvästi erottaa. Sana ylistys, homologein (Hep:13:15; Room.14:11) sisältää myös sekä merkityksen syntien tunnustaminen että uskon opin tunnustaminen (Fil.2.11; 1.Tim.6:12. Room.10:10). Ylistyksen pohjana, jotta se olisi aito ja yksiääninen, tulisikin olla ensin yhteinen usko. Yhteinen usko sisältää yksimielisyyden sekä Kristuksen sanallisesta että ruumiillisesta läsnäolosta seurakunnan keskellä.8

Viidenneksi siinä naiivisti ajatellaan, ettei muodolla ole vaikutusta sisältöön, vaikka viestinnässä on jo pitkään ymmärretty, että mitensanotaan on pitkälti se, mitä sanotaan. Jos jumalanpalvelus rakentuu vallitsevan populaarikulttuurin viihteellistävin ehdoin, niin siinä sanoma Jumalan pyhyydestä ja jopa vihasta syntiä kohtaan käy vaikeaksi, koska itse rakenne ’miten’ saarnaa sitä vastaan sekularisoimalla pyhän.9

Kuudenneksi siinä Raamatun opetus paimenvirasta ja yleisestä pappeudesta usein hämärtyy. Pastorin tehtävä ei niinkään ole karitsoiden ruokkiminen (Joh.21:15), vaan lampaiden voimaannuttaminen tekemään paimenen töitä. Onhan sanottu, että vihdoin maallikot on vapautettava passiivisesta roolistaan ja annettava jumalanpalvelus niille, koska se heille kuuluukin. Tämä on väärin. Jumalanpalvelus ei kuulu pastoreille eikä maallikoille, vaan ylösnousseelle Kristukselle. Hän on itse asettanut Jumalan salaisuuksiensa huoneenhaltijat (1.Kor.4:1), jotta hänen seurakuntansa saisi määräosansa ajallaan (Luuk.12:42). Kristus on asettanut pastorin omaksi suukseen ja kädekseen antamaan saarnatuolilta ja alttarilta seurakunnalle itsensä. Sulhanen palvelee morsianta. Seurakunta vastaa kiitoksella, rukouksella, uhrilla, palvelutehtävillä seurakuntaelämässä ja kristillisellä todistuksella maailmassa.

Seitsemänneksi siinä sekoitetaan evankeliointi ja jumalanpalvelus. Epämuodollisia ja letkeitä ylistyskokouksia perustellaan usein uskosta osattomien tavoittamisella. Evankeliointi on helpompaa kun musiikki on kaikille tuttua kevyttä rockia. Toiset kaipaavat heavy-rockia, toiset taas tangoa. Mitä tapahtuu seurakunnan yhteydelle ja ykseydelle, jos uskon opetuksen sijasta musiikkityyli on koossa pitävä voima? Vaikka jumalanpalvelus on aina myös todistus koko maailmalle, niin sitä ei voi rakentaa evankelioinnin tähden maailman ihmisten ehdoin. Sillä eiväthän ei-uskovat voi osallistua sanan varsinaisessa merkityksessä heille vielä tuntemattoman Jumalan palvelukseen. Vain kristityt voivat palvoa Jumalaa Hengessä ja totuudessa. Siksi Jumalan sanan julistuksen ja opetuksen kautta liitytään mukaan Jumalan kansan juhlaan. Tarkoitushan on johdattaa heidät kristilliseen elämään ja sen omaan vuosituhantiseen kulttuuriin eikä suinkaan johdattaa kristittyjä antamaan kaikkein pyhimpänsä ajan hengen kouriin. Sitä paitsi historiallinen liturginen jumalanpalvelus kaikessa rikkaudessaan on erilaisuudessaan mysteerejä kaipaaville ihmiselle vetoava ja kiinnostusta herättävä.10

Kyllä tämänkin ajan tulee piirtää jälkensä jumalanpalveluselämään. Mutta se ei saa merkitä liturgian historiallisten juurien katkaisemista. Se olisi suurta ylpeyttä ja sokeutta. Emmehän hylkää uskontunnustuksia ja katekismuksiakaan. Miksi sitten hylkäisimme virret, rukoukset ja liturgiset rakenteet, joissa yhteinen usko on saanut ilmauksen ja kestänyt vuosisatojen jopa tuhansien läpi ajan koetuksen. Usko on koko rikkaudessaan ollut jo ennen meitä. Me saamme vain liittyä siihen. Kyse on jatkuvuudesta. Kyse on koetellun uskon perinnön säilyttämisestä. Kyse on Jumalan pyhyyden ja armon säilyttämisestä pyhänä ja armona meidän keskellämme. Näin Jumala saa olla oikealla paikalla: palvelemassa meitä. Halussa pitäytyä historialliseen liturgiseen jumalanpalvelukseen kyse ei ole isien perinnäissääntöjen kanonisoimisesta, vaan liittymisestä siihen Jumalan kansaan, joka on ennen meitäkin kuunnellut Vapahtajaa ja joka nyt riemuitsevana seurakuntana katselee samassa pöydässä häntä, jota me uskon silmin katsomme siunatussa leivässä ja viinissä. Tämähän oli se kuva, jota Jeesus ristillä katseli psalmissa 22, jossa sekä mullan alle astuneet että tulevat polvet ovat yhtä samassa seurakunnassa hänen kanssaan.

Seuraavaksi tutkimme mitä teemajakeemme opettaa meille messusta. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä. Tämä psalmin jaehan läpäisee jumalanpalveluksemme rakenteen, joka koostuu johdanto-, sana-, ehtoollis- ja päätösosiosta.

”Minä julistan”

Me tulemme jumalanpalvelukseen kuuntelemaan. Emme kuitenkaan tule kuulemaan hyvää kuoroa emmekä edes pastoria. Me tulemme kuuntelemaan Kristusta. Hän itse todellisesti puhuu Raamatun kirjoitetun ilmoitussanan kautta. Hän itse puhuu oikein julistetun saarnan kautta. Hän puhuu meille virsilaulun kautta. Hän puhuu, me kuuntelemme. Se on hyvä osamme. Tätä Kristus viimeiseksi ennen kuolemaansa meille lupasi psalmissa 22. Hän ei ole jäänyt hautaan, vaan on todellisesti ylösnoussut ja läsnä seurakuntansa keskellä. Tämä reaalipreesens on valtavin ja ihanin jumalanpalveluksen näköala. Elävän Jeesuksen elävä ja eläväksi tekevä ääni: Viva vox Jesu!

Miten Kristuksen profeetallinen eli hänen julistuksensa virka jatkuu seurakunnan keskellä näkyy hyvin siitä, miten evankelista ja apostolit ymmärsivät oman työnsä. Evankelista Luukas aloittaessaan Apostolien tekojen kirjan tekee hyvin selväksi kenen teoista siinä viime kädessä on kysymys On sanottu, että kirjan nimi tulisikin olla Jeesuksen teot. Sillä evankeliumissa hän oli kirjoittanut ”kaikesta mitä Jeesus alkoi tehdä ja opettaa” (Apt.1:1) ja nyt Jeesus jatkaa samaa työtään sanansa kautta. Yhä uudestaan Luukas kertoo kuinka ”Jumalan sana menestyi” (6:7; 12:24; 19:20).

Apostoli Paavali puolestaan kirjoittaa efesolaisille, miten nämä olivat päässeet osallisiksi Jumalan armosta. ”Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte” (Ef.2.17). Kuka oikein oli fyysisesti tullut Efesoon? Kuka oli siellä evankeliumia julistanut? Eikö Paavali itse. Kuitenkin apostoli kirjoittaa: Ja hän tuli ja julisti! Kristus tuli Efesoon. Kristus julisti heille oman evankeliuminsa. Kristus oli uskon ja seurakunnan siellä synnyttänyt. Yhtään kainostelematta Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme” (2.Kor.5:20). Tällä vakavuudella pastoreiden tulisi valmistautua sananjulistukseensa ja seurakuntalaisten rukoillen otettava sana vastaan.

Ylösnoussut Herra on rakentanut seurakuntansa apostolien ja profeettain perustukselle (Ef.2:20). Hän on voittajana noussut ylös korkeuteen: ”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja (eli) opettajiksi” (Ef.4:11). Aivan kuten Emmauksen tiellä Jeesus kirkasti itsensä hätääntyneille ja hämmentyneille opetuslapsille ”alkaen Mooseksesta ja kaikista profeetoista” (Luuk.24:27), hän kulkee meidän kanssamme viikosta toiseen. Jumalanpalveluksen toisessa peruspilarissa, sanaosiossa, Kristus julistaa Vanhan testamentin lukukappaleen (profeettojen), epistolatekstin (apostolien) ja evankeliumin (evankelistojen) kautta. Evankeliumikirjan runsas raamattuaineisto kolmelle vuosikerralle takaa sen, ettei saarnoissa keskitytä vain tiettyihin lempikohtiin, vaan koko kirkkovuoden mukainen runsas materiaali elää seurakunnan keskellä.

Paimen eli opettaja Kristuksen suuna tuo lain ja evankeliumin sanan tekstistä seurakunnan siihen hetkiseen elämään. Paimen kaitsee äänellään laumaa. Hän opettaa Raamatun luotettavaa sanaa tämä näköala mielessä: Kristus puhuen tuo Kristuksen! Näin usko voi syntyä, vahvistua ja uudistua Kristuksen elävän ja voimallisen sanan äärellä. Voimme lähteä kirkosta ja kiitollisena sanoa: *Mikä on alusta ollut, minkä me olemme kuulleet, siitä me puhumme: elämän sanasta” *(1.Joh.1:1).

” Sinun nimeäsi”

Jeesuksella oli mielessä ristillä aivan tietty sanoma, minkä hän julistaisi ylösnousemuksensa jälkeen. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni. Jeesuksen sanoma on Jumalan nimen julistaminen. Tässä hän liittyy Vanhan testamentin olennaiseen opetukseen jumalanpalveluksesta. Oikea jumalanpalvelus on Jumalan nimen tuntemista ja sen ääreen kokoontumista. Näinhän Herra itse antoi ensimmäisessä käskyssään oman nimensä kansalle: Minä olen Herra. Toisessa käskyssään hän käskee pyhittää tämän persoonallisen YHWH -nimensä, jonka kautta kansalla oli pääsy armollisen Jumalan luo. Miten tämän nimen äärellä eläminen toteutuu, siitä säädettiin kolmannessa käskyssä lepopäivän pyhittämisessä.

Yhä uudestaan Jumala antaa nimensä kansalleen, jotta heillä olisi jumalanpalveluksen kautta pääsy hänen armolliseen läsnäoloonsa. ”Siihen aikaan ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä” (1.Moos.4:26). Antaessaan lain ja säädökset uhreista Herraa määrää myös miten ilmestysmaja oli kerran saava pysyvän paikan Jerusalemin temppelissä. ”Se paikka, jonka Herra teidän Jumalanne valitsee teidän sukukuntienne alueelta ja johon hän asettaa nimensä asuaksensa siellä, se etsikää, ja mene sinne” (5.Moos.12:5 vrt.2.Moos.20:24). Jumalan nimi ei ole jokin abstraktio, vaan konkreettinen läsnäolo. Paikka, jossa hän itse asuu. Siellä ja vain siellä hän on armollisesti tavattavissa. Missä Jumalan nimi on, siellä Jumala itse on läsnä.

Kun Jeesus sanoo siis julistavansa Jumalan nimen, niin se ei tarkoita, että hän kertoo Jumalasta, vaan että hän ilmoittaa itsessään Jumalan nimen. Hän on lihaan tullut Herra YHWH (1.Kor.8:6). ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka on aina Isän vierellä on opettanut meidät tuntemaan hänet” (Joh.1:18). Jeesuksessa temppeli saa täyttymyksensä. ”Mutta minä sanon teille: tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi” (Matt.12:6). Siksi oikea jumalanpalvelus on mahdollista vain siellä, missä lihaan tullut Jeesus on läsnä. ”Ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” (Joh.14:6).

Jeesus ei siis vain ilmoita Jumalan nimeä vaan hän on myös ilmoituksen sisältö. Tämän nimen hän julistaa eli antaa ja lahjoittaa psalmin 22 mukaan veljilleen. Tämä nimen julistaminen tekee Jeesukselle vieraista ja vihollisista veljiä, jotka liittyvät Jumalan ylistykseen. Miten Jeesuksen nimi eli läsnäolo ja hänen veljeksi tulemisensa tapahtuu? Siten, että Jeesus julistaa tämän nimen meille pyhässä kasteessa. Jeesuksen kautta meillä on yhteys Isään ja Jeesus antaa meille Pyhän Hengen. Siksi meidät kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Meistä tulee näin hänen veljiään ja siskojaan. Tämä Jumalan nimen antamisen todellisuus näkyy puhuttelevasti Ilmestyskirjassa.11 Ensinnäkin Jeesus yhdistetään Jumalan nimeen: ”Hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse” (Ilm.19:12). Tämä nimi taas annetaan Jeesuksen omille kasteessa: ”Eikä mitään kirousta ole enää oleva. Ja Jumalan ja karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa ja hänen nimensä on heidän otsissaan” (Ilm.22:4 vrt. 3:12; 14:1). Tunnettuahan on, että varhaisen kirkon elämässä piirrettiin kastehetkellä otsaan ristinmerkki. Mitä tämä tarkoittaa jumalanpalveluksen kannalta?

Koko jumalanpalvelus johdanto-osiosta aina päätökseen on Jumalan nimen äärellä elämistä. Jumalanpalvelus alkaa trinitaarisen nimen lausumisella: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tässä pyhässä ja pelastavassa nimessä ovat koolla ne, joille on sanottu kastekaavan sanoin: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Näin pastori myös tekee kasteessa saadun ristinmerkin seurakunnan edessä messun aluksi. Kun olemme tässä nimessä koolla Jumalan pyhyys paljastaa meidän syntimme. Siksi käymme synnintunnutukseen. Tämä ei ole muuta kuin kaste-elämää, jossa Katekismuksen sanoin hukutamme vanhan Adamin jokapäiväisessä parannuksessa. Sen jälkeen pastori Kristuksen suuna julistaa kolmiyhteisen Jumalan nimessä synnit anteeksi. Sillä Ihmisen Pojalla on valta julistaa syntejä anteeksi (Matt.9:6). Jumalan nimen armon osallisuus taas johtaa meidät ylistämään ja kiittämään kolmiyhteistä Jumalaa. Tämän nimen tunteminen ja avuksi huutaminen on taas perustana sille, että saamme niin päivän rukouksessa kuin yhteisessä esirukouksessa tuoda kaikki pyyntömme ja tarpeemme hänelle. Tätä nimeä ylistämme uskontunnustuksessa. Tässä nimessä meidät myös lähetetään lopuksi Herran täysi siunaus mukanamme arjen palvelutehtäviimme.

Ei ole siis ihme, että jo alusta asti jumalanpalvelus on ymmärretty kokoontumiseksi Jeesuksen nimeen. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään” (Matt.18:20). Aivan kuten Jumalan nimi ei ollut abstraktio vaan todellinen läsnäolo, niin samoin Jeesuksen nimessä koolla oleminen tarkoittaa koko trinitaaris-sakramentaalista elämää seurakunnan jumalanpalveluksessa. Se ei ole vain jokin yksityinen hartaudenharjoitus, raamattupiiri tai rukouksen perään lisättävä lause: Jeesuksen nimeen. Tämä sisältää ilmoituksen Jeesuksen kautta alas laskeutuvasta sakramentaalisesta yhteydestä Isään Pyhässä Hengessä, ja Pyhässä Hengessä Jeesuksen kautta Isälle toteutuvasta seurakunnan rukouksesta ja kiitoksesta. Hänen omakseen tulemista pyhässä kasteessa. Osallisuutta hänen ruumiillisesta läsnäolostaan ehtoollispöydässä. Elämää seurakunnan – kahden tai kolmen – yhteydessä rukouksessa ja palvelussa (Apt.2:42). Alusta asti seurakunnan jumalanpalvelus ymmärrettiin Jeesuksen nimeen kokoontumiseksi koko tämän nimen rikkaudessa (1.Kor.5:4). Sen nimen äärellä jumalanpalveluksessa seurakunta manifestoituu. Peter Brunner onkin todennut: ”Seurakunta on kokoontuminen Jeesuksen nimeen ja tällainen kokoontuminen Jeesuksen nimeen on seurakunta.”12

Jumalanpalvelus huipentuu ehtoollisosiossa, jossa Jumalan nimi tulee Jeesuksen ruumiissa ja veressä meille nähtäväksi ja kosketettavaksi syntien anteeksiantamiseksi. Ehtoollisliturgiassa tulee myös näkyville jumalanpalveluksen valtava eskatologinen luonne. Kun Kristus on ruumiillisesti läsnä seurakuntansa keskellä maan ja taivaan, ajan ja iankaikkisuuden ohut verho katoaa. Me olemme samassa Kuninkaan pöydässä yhtä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa. Jeesuksen ristillä katselema kuva toteutuu: ”Nöyrät saavat syödä ja tulevat ravituksi. Kaikki maan mahtavat syövät ja kumartavat; hänen edessään polvistuvat kaikki, jotka mullan alle astuvat” (Ps.22:27-30). Riemuitseva ja taisteleva seurakunta on näin yhtä. Heillä on yksi ja sama Herra, sama usko, sama nimi otsalla ja sama ylistys.

John Kleinig hienolla tavalla kokoaakin, miten ehtoollispöydässä Jeesuksesta, veljestämme tulee seurakunnan ylistyksen johtaja.

Jeesus, lihaan tullut Jumalan Poika, laulaa kiitoslauluaan ”seurakunnan keskellä” (Hebr. 2:12). Siellä hän puhuu ruumiillisille sisarilleen ja veljilleen ja kutsuu heitä yhtymään kanssaan heidän yhteisen Isänsä ylistykseen. Viittauksellaan Psalmin 22 kiitoslauluun Hebrealaiskirje antaa ymmärtää, että Jeesus mitä ilmeisimmin palvelee meidän ylistyslaulajanamme alttarin sakramentissa eli pyhässä ehtoollisessa. Tämä juhla-ateria vietetään siitä ilosta, että hän on kärsinyt meidän puolestamme ja että hän on päästänyt meidät kuolemasta tekemällä meidät osallisiksi omasta ylösnousemuksestaan. Siinä kiitosrukouksessa, jonka hän rukoilee meidän puolestamme, hän julistaa, mitä meidän pyhä Isämme on tehnyt hyväksemme, ja johtaa meidät omassa kiitoksessamme Jumalamme luo. Kirkon ylistyslaulanta on siksi aina kiertynyt pyhän ehtoollisen vieton ympärille. Juuri siellä me palvomme pyhää Jumalaamme yhdessä enkelien kanssa. Juuri siellä Jeesus käy tekemisiin meidän kanssamme fyysisesti antamalla itsensä ruumiillisesti meille. Juuri siellä me iloitsemme hänen ruumiillisessa läsnäolossaan meidän kanssamme ja omassa todellisessa läsnäolossamme Isän Jumalan kanssa hänen kauttaan. Juuri siellä me saamme uskossa lähestyä Isää ruumiillisesti yhdessä Jeesuksen kanssa, sillä sekä meidän sydämemme että ruumiimme on puhdistettu kaikesta saastaisuudesta (Hebr. 10:22). Mitenkä muutenkaan voisimme juhlia tätä ihanaa tapahtumaa kuin ylistyslauluin?13

Jumalanpalveluksen evankeliumin mukainen järjestys

Jumalanpalveluksen sisällön, rakenteen ja järjestyksen ymmärtämistä auttaa Tunnustuskirjojemme tekemä jaottelu sakramentin (sacramentum) ja uhrin (sacrificium) välillä.

Jumaluusoppineet tekevät aivan oikein eron sakramentin ja uhrin välillä. … Sakramentti on toimitus, jossa Jumala antaa meille sen, minkä toimitukseen liittyvä lupaus tarjoaa. … Uhri sitä vastoin on seremonia tai toimitus, jonka me suoritamme Jumalalle osoittaaksemme hänelle kunnioitusta.14

Liturgiamme rakenne ei ole mitenkään mielivaltainen, vaan Jumala- ja evankeliumikeskeinen. Toisin kuin pakanuudessa me emme anna ensin Jumalalle jotakin saadaksemme sitten häneltä (do ut des). Toisin kuin tietyn tyyppisessä ylistyskristillisyydessä, me emme aloita ylistämällä Jumalaa saadaksemme kokea sitten hänen läsnäolonsa. Jumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että hän palvelee ensin meitä ja me palvelemme sitten häntä. Eihän luomaton voi kiittää ennen Luojan luomistyötä. Eihän synteihinsä kuollut voi kiittää Lunastajaansa ennen kuin hänet on vapautettu syntikuoleman kahleista. Eihän uskosta osaton osaa ylistää ilman eläväksi tekevää Henkeä. Läpi Raamatun kulkee opetus yhteydenottavasta Jumalasta. On kyse aina hänen aktiostaan, joka saa sitten meissä aikaa re-aktion. Hän antaa syyn, joka vaikuttaa meissä seurauksen. Ensin on sakramentti, sitten meidän kiitosuhrimme. ”Herra avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi” (Ps. 51:15).

Näin luterilainen messukin rakentuu jumalavetoisesti. Ensin hän ilmoittaa läsnäolonsa nimessään, siihen me vastaamme synnintunnustuksella. Hän julistaa nimessään synnit anteeksi, johon me vastaamme kiitosvirrellä. Hän puhuu meille sanassa ja saarnaajansa kautta. Me vastaamme siihen kuuntelemalla, ylistämällä häntä uskontunnustuksessa ja antamalla kiitosuhrin valtakuntansa työlle kolehdissa. Hän lupaa kuulla rukouksemme ja me tuomme kaikki tarpeemme hänelle. Hän kattaa meille pöydän ja kutsuu armoaterialle. Me vastaamme siihen tulemalla, syömällä ja kiittämällä. Hän siunaa meidät ja me lähdemme kiitosvirsi huulillamme omiin palvelutehtäviimme hänen maailmassaan.

Jos sallitaan tällainen raamatullisesta morsiusmystiikasta nouseva kuva, niin jumalanpalvelus on kuin Kristus-sulhasen ja seurakuntamorsiamen häävalssi, jossa sulhanen vie ja morsian myötäilee. Hän ohjaa, me seuraamme. Tämä on oikea evankeliumin mukainen järjestys.

Jumalanpalveluksen jako sakramentaaliseen ja sakrifisiaaliseen puoleen auttaa meitä myös ymmärtämään pastorin ja seurakunnan tehtävät messussa. Onhan jumalanpalvelusuudistusten suuntaus ollut se, että maallikkoja on pyritty aktivoimaan tekemään perinteisiä papintehtäviä messussa. Jumalanpalveluksesta on tullut kaikkien yhteinen puuhamaa. Kun ymmärrämme tämän hyvän evankeliumin mukaisen vuoropuhelun Kristuksen ja seurakunnan välillä, niin silloin myös pastorit ja maallikot löytävät luontaisen paikkansa messussa. Pastori seisoo Kristuksen suuna ja kätenä vastapäätä seurakuntaa. Siksi lähtökohtaisesti se, mikä on sakramentaalista eli missä kohdin Jumala puhuu ja antaa meille messussa, kuuluu pastorin tehtäviin. Se puolestaan, mikä on sakrifisiaalista eli uskosta nousevaa kiitosta, ylistystä ja rukousta, kuuluu seurakunnan vastaukseen.15 Seurakunta hengittää sisään Herran pyhyyttä ja puhaltaa ulos synnintunnustuksen, vetää sisälle Jumalan armoa ja hengittää ulos kiitosta.

Näky jumalanpalvelusseurakunnasta

On oikeutetusti esitetty kritiikkiä siitä, että seurakuntalaiset ovat olleet liian passiivisia. Vastaus tähän ei ole kulttuurissamme niin tyypillinen piirre eli sekoittaa sulhasen ja morsiamen paikat. Maallikoista tehdään apupappeja aktiviteetin lisäämiseksi ikään kuin kuninkaallinen papisto (1.Piet.2:9) saisi sitä kautta arvonnousua! Tällainen vastakkainasettelu ja arvottaminen on Raamatulle täysin vierasta. Nähdäkseni se vieraus, mitä monet kokevat hyvinkin toimitetussa liturgisessa jumalanpalveluksessa, johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin opetuksen puutteesta. Kuinka usein olen saanutkaan kuulla opettaessani jumalanpalveluksesta kokeneidenkin kristittyjen suusta: Tästä me emme ole saaneet opetusta. Vain opetuksen kautta voi syntyä suurempi ymmärrys ja rakkaus jumalanpalvelusperintöämme kohtaan! Ja paras opettaja on omakohtainen kokemus eli osallistuminen luterilaiseen messuun väkevästi veisaavan seurakunnan keskellä!

Toiseksi ongelma on seurakuntarakenteessa. Mihin rikkaissa seurakunnissa maallikkoja oikeasti tarvitaan, kun kaiken hoitaa palkatut henkilöt? Miten irralliset ihmiset voivat löytää suurista seurakuntayksiköistä yhteyden, kun toimittajat ja ihmiset jatkuvasti vaihtuvat? Uuden jumalanpalveluskaavan sijaan meidän tulee löytää uusi näkemys seurakunnasta. Sen keskuksena on rikas luterilainen messu, joka vahvistaa meitä aktivoitumaan monissa rakkauden töissä ja todistajan tehtävissä. On löydettävä raamatullinen opetus paimenesta ja laumasta. On opeteltava kantamaan niin toiminnallinen kuin taloudellinen vastuu omasta seurakunnasta, kun ei ole verorahoja käytettävissä ammattilaisten palkkaamiseen. On löydettävä se kodinomaisuus, läheisyys ja lämpö, jota evankeliumin äärellä yhdessä elävät on seurakuntaruumissa tarkoitettu antamaan ja saamaan. On löydettävä lähetysnäky, jossa todistustehtävä ei ole varattu vain muutamalle ammattilaiselle vaan koko seurakunnalle. On opeteltava elämään jumalanpalvelusyhteisönä!

Lopuksi

Jumalanpalveluksessa on kyse Kristuksen reaalipreesensistä seurakunnan keskellä. Liturgia antaa rikkaan kodin Kristuksen puheelle ja teolle. Messussa on kaksi kohokohtaa. ”Tämä on pyhä evankeliumi.” ” Tämä on minun ruumiini.” Meille luterilaiselle sana ’on’ est on kaikki kaikessa. Kristus todellisesti puhuu. Kristus antaa todellisen ruumiinsa. Siksi me kohotamme evankeliumikirjan ja siunatun maljan kunnioituksesta Vapahtajaamme kohtaan. Hän sanansa ja sakramenttinsa kautta on palvelemassa meitä syntien anteeksiantamisen evankeliumilla. Tätä on elämä Ylösnousseen seurassa. Ja parasta on, että tämä kuva saa olla silmiemme edessä myös kuolinhetkellämme. Psalmin lupaus koskee minuakin: Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni – myös vielä taivaassa.


  1. Vilmos Vajta. ”Luther on Worship”, (Oregon 2004), 3-10.  
  2. Augsburgin tunnustuksen puolustus, XXIV, 1. 
  3. Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000-2004. (Tampere 2004). 119-120. 
  4. Ks. esim. Kati Niemelä. ” Nuoret aikuisten suhde kirkkoon.” Urbaani usko. (Tampere, 2006) 43-48.  
  5. Kenneth A. Myers. ”All God’s Children and Blue Suede shoes”, (Wheaton 1989), 161 -165. 
  6. Bryan D. Spinks. ”Worshiping the Lamb or Entertaining the Sheep?” Modern reformation November/ December 1999. 13-17. 
  7. Eugene Peterson. “Five Smooth Stones for Pastoral work”, (Grand Rapids, 1980 )179-183.  
  8. Ks. esim. Hermann Sasse. “Concerning the Nature of Confession in the Church” Quartalschrift 1949. Suomeksi: “Kenen te sanotte minun oleva?” Aamutäti-sarja 3. 
  9. Kurt Marquart. “Liturgy and Evangelism” Lutheran worship; History and Practice. (St Louis, 1982), 62-68. 
  10. Daniel A. Zager. “Holy Ground and countercultural music: Or, save the Polkas for Saturday night“ Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 111-121. 
  11. Charles Gieschen. “Sacramental Theology in the Book of Revelation” Concordia Theological Quarterly No. 2 2003, 151-158. 
  12. Peter Brunner. ”Worship in the name of Jesus”, (St. Louis, 1968), 18-19. 
  13. John Kleinig. ”Herraa hyvää kiittäkää”, Aamutähti –sarja 30 (Leväsjoki 2007).  
  14. Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIV, 17. 
  15. Thomas Winger. ”Serving at the Altar Reconsidered. The role of the assisting Minister in Lutheran Worship.” Through the Church the Song goes On. (Missouri, 1999), 169-181. 

Jumalanpalvelus ja tunteet

Tunteet ovat luonnostaan osa meitä. Yhdessä ruumiillisen, älyllisen ja sosiaalisen olemuksemme kanssa tunteet muodostavat meistä sen kokonaisuuden, joka olemme. Raamattu puhuu ihmisestä ruumiina ja sieluna tai ruumiina ja henkenä. Persoonallisuutemme koostuu näistä osista, jotka ovat Jumalan luomistyön lahjoja. Mutta olemuksemme osa-alueet ovat myös synnin kirouksen alaisia ja turmeltuneita. Järjenkäyttömme voi joskus koitua siunaukseksi, mutta toisinaan sama äly saa aikaan täysin päinvastaista. Siksi Jumalan valmistamasta pelastuksesta kuullessamme olemme kiitollisia, että Jumala ei ole valmistanut sitä ainoastaan henkeämme vaan koko olemustamme varten. Tunnustukseemmekin kuuluu usko ruumiin ylösnousemukseen.

Työnsä varhaisvuosina tohtori Billy Grahamia syytettiin joskus tunteiden lietsomisesta kampanjoissaan. ”Tietysti tunteet kuuluvat mukaan,” hän vastasi, ”sillä puhunhan ihmisille Jumalan rakkaudesta ja rakkaus on tunteisiin liittyvä asia!”. Kun siis kuulemme Jumalan pelastussanoman, tunnemme vastauksena rakkautta häntä kohtaan, joka ensin on rakastanut meitä. Olemme kiitollisia tilaisuuksista käyttää järkeämme, ruumistamme ja koko olemustamme hänen palvelemisessaan. Tuomme jumalanpalvelukseen koko persoonamme. Vastaamme Jumalan ilmoitukseen sekä järjellämme että tunteillamme.

Tunteiden harhaanjohtavuus

Voiko tunteita kuitenkin käyttää väärin tai voidaanko tunteille antaa jumalanpalveluksessa vääränlainen painoarvo? Tällainen kysymys on ehkä väärin asetettu, sillä emmehän me varsinaisesti ”käytä” tunteitamme. Voimmeko sitten olla liian tunteellisia? Tämäkään ei ole todellinen ongelma. Mutta jos kysytään, tavoittelemmeko jumalanpalveluksessa tietynlaisia tunteita tai tunnetiloja, saatamme päästä lähemmäksi todellista huolenaihetta.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa kolme rippikoulutyttöä on juuri saanut ensimmäistä kertaa Herran ehtoollisen. Konfirmaation jälkeen yksi heistä sanoo ystävilleen: ”Tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Yksi vastaa: ”Minua jännitti.” ”Mutta tuntuiko teistä yhtään erilaiselta?” Kolmas tytöistä vastaa: ”Viini vähän poltteli sisuksissa!” Ystävykset nauravat. ”Minä odotin jotenkin, että se tuntuisi joltain, jotenkin erilaiselta.”

Emme väitä, että tyttö oli väärässä. Hänen odotuksensa oli aivan ymmärrettävä. Ongelma tässä on se, että odotus kohdistui väärään asiaan. Tärkeää nimittäin on, että hän on saanut sen, minkä Jumala on valmistanut. Keskittyessään tunteisiinsa tyttö pettyi ja pettyisi todennäköisesti jatkossakin. Kuten tiedämme, tunteet voivat olla täysin ennakoimattomia. Tunteet riippuvat niin monista eri seikoista.

Epävarmuudesta varmuuteen

Yhdestä asiasta esimerkin tyttö voi kuitenkin olla aina varma: riippumatta siitä, mitä hän tuntee tai ajattelee, Jumala ja Hänen lahjansa ovat jumalanpalveluksessa läsnä ja vastaanotettavissa. Jumala on antanut lupauksensa, joka toteutuu ehtoollispöydässä Kristuksen ruumiissa ja veressä. Herra on siellä ihmistä varten oman tahtonsa ja oman sanansa tähden, ei sen mukaan mitä tämä kokee, ymmärtää tai uskoo. Ehtoollispöytään voi tulla iloisena tai surullisena, pirteänä tai masentuneena. Jumala ja Hänen lahjansa pysyvät aina samoina. Saamme olla varmoja, että syntimme ovat anteeksiannetut riippumatta siitä, miltä tuntuu.

Suurimpia vaaroja tunteiden tai tunnetilojen korostamisessa on se, että saatamme yhdistää tunteet Jumalan hyväksyntään. Tämä oli eräs pietismin hengellisesti lamauttavista piirteistä. Ihmiset saatiin uskomaan, että heidän tunteensa hyväksytyksi tulemisesta olivat merkki siitä, hyväksyikö Jumala heidät vai ei. Kun tunteiden ja tunnelman tasosta tehdään mittari jumalanpalveluksen vaikuttavuudelle, joudutaan hyvin epävarman voiman vangeiksi.

Liturgian tarkoitus

Kun tulen sunnuntaiaamuna kirkosta enkä tunne mitään erityistä, tarkoittaako se, että jumalanpalveluksessa tai minussa on ollut jotain vikaa? Eivätkö saarna tai virret olleet tarpeeksi innoittavia, jos en ”ylentynyt” niistä? Toki liturgian osat tai saarna saattavat olla huonosti valmisteltuja palvellakseen niiden pyhää tarkoitusta, ja oma tilani voi vielä osaltaan vaikuttaa asiaan. Mutta riippuuko Jumalan toiminnan siunaavuus lopulta pastorista tai itsestäni? Ei, sillä viime kädessä Jumalan siunaus tulee heikkojenkin astioiden kautta Pyhän Hengen voimasta. Pastorin etevyyteen tai omaan mielialaani katsomatta Jumalan lupaus sanan ja sakramentin kautta pysyy voimassa. Jumalanpalvelus on sitä varten, että huomiomme suuntautuisi pois itsestämme, Jumalan puoleen.

Juuri se, että itsemme sijasta kääntyisimme katselemaan Jumalaa, Kristusta ja Hänen ristiään, onkin liturgian tärkeimpiä tehtäviä. Tässä tarvitsemme jatkuvaa muistutusta, sillä meillä on tapana sijoittaa oma itsemme suunnitelmiemme keskipisteeksi. Itseensä tai omiin tunteisiinsa keskittyminen voi vaarantaa hartaudenharjoituksemme. Tiedämme, että voimme käyttää järkeämme väärin, Jumalan tahdon vastaisesti, mutta samoin voi käydä, jos keskitymme väärällä tavalla tunteisiimme. Jos esimerkiksi haemme erityistä ”kosketusta” jumalanpalveluksesta, keskitymme enemmän itseemme kuin Jumalaan. Mutta kun alamme asettua Jumalan Sanassa ja sakramentissa tarjoamien lahjojen vastaanottajiksi, Jumala saa päättää jumalanpalveluksen luonteesta ja tunnelmasta.

Tunteet ja Jumalan Sana

Kun Jumala tulee jumalanpalveluksessamme luoksemme ja palvelee meitä, hän puhuu, hän ruokkii ja hän juottaa. Kun Hänen lakinsa sanoo, että olemme syyllisiä, me olemme syyllisiä, tunsimmepa itseämme syyllisiksi tai emme. Ja kun Jumala julistaa meidät vanhurskaiksi, antaa meille meidän syntimme anteeksi ja siunaa meitä lupauksensa mukaisesti, me olemme siunatut – tuntuipa meistä hyvältä ja erilaiselta tai ei. Jumala jopa kutsuu meitä pyhiksi, vaikka emme tunne olevamme pyhiä (saati sitten että toimisimme kuin pyhät!). Mutta kun Jumala jotain ilmoittaa, asia on niin. Tunteemme eivät voi peittää tai tehdä tyhjäksi Jumalan sanan totuutta. Voimme kyllä torjua Jumalan sanan, mutta hänen lakinsa ja lupauksensa ehdottomuutta ja varmuutta emme voi muuttaa.

Ei siis ole kyse siitä, ovatko tunteemme mukana vai eivätkö, eikä siitä ”käytämmekö” tunteitamme vai emmekö. Pohjimmiltaan me emme tule jumalanpalvelukseen ajattelemalla tunteitamme, järkeämme tai ruumistamme. Tulemme jumalanpalvelukseen kuullessamme hänen kutsunsa, sanansa ja vastaanottamalla Hänen lahjansa. Tunteet ja järki ovat kyllä mukana, mutta siten ettemme mieti niitä. Osallistumme jumalanpalvelukseen luottavaisina ja kiitollisina siitä, että Jumala ajattelee tunteitamme ja jokaikistä elämäämme ja hyvinvointiimme kuuluvaa asiaa. Kun sitten kiitollisina Jumalan armollisesta huolenpidosta ja Hänen lupaamistaan lahjoista vastaamme Hänelle, tulevat riemukkaat tunteemmekin todennäköisesti osaksi jumalanpalvelustamme.

(Käännös: Maria Laulumaa)

Julkinen kiitos ja ylistys kirkon tuntomerkkinä

”Tunnusta, ylistä isien Jumalaa” (Luterilaisia Virsiä, virsi 784)

Pääsiäisen ja ylösnousemuksen psalmissa 118 veisataan: Ilon ja autuuden ääni kuuluu vanhurskasten majoissa: Herran oikea käsi on korotettu, Herran oikea käsi tekee väkeviä tekoja. Kuten ”Luterilaisten virsien” esipuheessa sanotaan: ”Luterilainen uudistus ja kaikki Raamatusta ammentava hengellinen herätys on aina palauttanut virsilaulun keskeiselle paikalleen jumalanpalveluselämään ja kristittyyn kotiin. … Elävä kristillisyys on aina puhelias ja laulunhaluinen. On yksinkertaisesti mahdotonta vaieta evankeliumista! Niinhän tapahtuu taivaassakin.”

Jumalan ”väkevät teot” kasvavat ylimaailmallisiin mittoihin uskoaan tunnustavan ja Jumalaa ylistävän uskovan elämässä: En minä kuole, vaan elän ja julistan Herran tekoja (ps. 118:17). Jumalan ylistäminen ei ole mitä tahansa melua. Psalmin 118 mukainen Jumalan kiittäminen on uskon tunnustamista, ja uskon tunnustaminen on Jumalan kiittämistä. Kiitämme ja ylistämme Jumalaa, kun tunnustamme todeksi sen, minkä Jumala pyhässä sanassaan ilmoittaa itsestään ja siitä, mitä hän on tehnyt, mitä hän tekee ja mitä hän tulee tekemään.

Jumalan ylistäminen uskon tunnustamisena, ja uskon tunnustaminen Jumalan ylistämisenä oli myös se tapa, jolla juutalaiset ymmärsivät oman olemassaolonsa Jumalan valitsemana kansana. Perustuen kantaäiti Lean historiaan (1 Moos. 29:35), Lean, joka synnytti viimeisen lapsensa ja antoi hänelle nimen ”Juuda” –”nyt minä kiitän Jumalaa” – juutalaiset ymmärsivät, että he olivat maailman kansoista ainoa, joka oikein kiitti ja ylisti Jumalaa, koska elävä, oikea Jumala oli tehnyt heidän kanssaan liiton ja antanut heille lakinsa ja säätynsä.

Kiittäminen, ylistys ja uskon tunnustaminen ovat samaa merkitseviä sanoja eli synonyymeja. Miksi uskon tunnustaminen on psalmin 118 mukaisesti ilon ja autuuden ääntä, riemun ja pelastuksen huutoa? Siksi, että Jumala itse kaikkine hyvine tekoineen, kaikkine lahjoineen on minun omani. Hän on minun Isäni. Hänen luomistekonsa ovat minun. Jumalan Poika on minun. Hänen toimittamansa lunastus kaikkine armon aarteineen on minun. Pyhä Henki on minun Pyhä Henkeni. Hänen koko rikas pyhityksen työnsä on minun. Lutherin ajatuksen mukaisesti oikea usko on ahnasta possessiivipronominin käyttämistä, Jumalan ja hänen hyvien tekojensa estotonta omistamista Raamatun armolupausten voimasta itselleni.

Virsilaulun vaarana viihteellisyyden vitsaus

Virret, hymnit, ovat Pyhän Hengen vaikuttama aivan erityinen uskon tunnustamisen ja Jumalan ylistämisen tapa (Ef. 5:19-20). Tätä Pyhän Hengen työtä on valtavien mittojen viihdeteollisuus käynyt muuttamaan viihdemaailman omien lakien mukaiseksi. Viihdegospelin keskuksena ei ole Kristus-opin eli kristologian mukainen pyhä liturgia todellisesti läsnä olevan Herramme Kristuksen palvomisena. Sen sijaan kirkkotila muuttuu viihdeohjelmien studioksi, jumalanpalvelus televisiosta tutuksi, esiintyjäkeskeiseksi studioviihteeksi.

Raamatullisessa jumalanpalveluksessa liturgiaa kantaa koko uskoa tunnustava ja Jumalaa kiittävä seurakunta, ei hukkuvan kouristuksella mikrofoniin tarttunut, öljytyllä äänellä taiteileva solisti. Oikeassa kirkossa ei ole erikseen ylitys- ja tunnustuskuoroa, vaan molemmat ovat yksi ja sama. Seurakunnan virsilaulussa Pyhä Henki tekee pyhittävää työtään Isän ja Pojan tuntemiseksi ja kunniaksi. Liturgia palvelee seurakuntaa palvelemalla sanalla ja sakramenteilla oikein elävää Jumalaa ja hänen kalliisti ostamaansa uskon kansaa. Kuorot ja satunnaiset solistit tekevät toki omaa rikastavaa työtään siellä, missä seurakunta on tunnustuksen ja ylistyksen keskus läsnä olevan Herran kasvojen edessä. Tämän asetelman viihde kääntää kuitenkin päälaelleen tuhoisin seurauksin. Seurakuntavirsi sulkee sisäänsä kyllä parhaiden keinovarojen koko runsauden, myös itse asiaan liittyvien tunteiden laajan asteikon. Virsi ei kuitenkaan ole tunnelmoimista, vaan sitä kantaa Raamatun sanoma. Tämä sanoma elää yksityisen kristityn ja koko kristillisen seurakunnan elämässä. Virsi tunnustuksen ja ylistyksen välineenä on aina selkeästi artikuloitu ja oikeauskoinen.

”Jeesuksen ääntä kuuntelin” (Luterilaisia Virsiä, virsi 769)

On myös raskaita, ankaria aikoja kristityn ja koko kristikunnan elämässä. Ilon ja kiitoksen runsaus ei ole ongelma, paremminkin niiden puute. Kuitenkin tuollaisina aikoina Pyhä Henki Jeesuksen lupauksen mukaan aivan erityisellä tavalla toimittaa Puolustajan ja Lohduttajan virkaansa niin, että oman syntisyytensä ja maailman pahuuden tähden raskaasti vaivattu kristitty ja koko raastettu, revitty kirkko oppivat edesmenneen unkarilaisen piispan Zoltan Turoczkyn sanoin iloitsemaan autuudestaan, vaikka ei voikaan olla onnellinen.

Pyhä Henki toimittaa tätä jumalallisen Puolustajan virkaansa avaamalla meille Pyhän Raamatun sanan ja sanat. Silloin sanan armorikas lupaus ei ole vain pyhässä kirjassa vaan Jumalan Pyhän Hengen työnä totta myös minun vaivaisen elämässäni. Minä uskon sanan, koska Pyhä Henki sen vaikuttaa vastoin omaa viheliäisyyttäni. En mittaile sanaa omalla itselläni vaan uskollisella Jumalalla ja armollisella Kristuksella. Luotan ja turvaudun sanaan, tunsin sitten jotakin tai ajoittain en mitään. Pyhä Isä pyhittää minut totuudessa. Hänen sanansa on totuus (Joh. 17:17). Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset ja Jeesuksen Kristuksen kanssaperilliset (Room. 8:31-37; ks. virsi 707 ”On Herra puolellani”).

Sanan usko ja uskon sana antavat rauhan, tekevät kovissakin oloissa tyyneksi ja määrätietoiseksi sekä entistäkin kiitollisemmaksi. Usko kiittäen ja riemuiten tunnustaa Jumalan sanan lupaaman hyvyyden ja autuuden, siitä esimerkkinä Dietrich Bonhoefferin virsi 777 ”Hyvyyden voimat aina ympärillä”.

Uskon tunnustaminen on oikean kirkon ylistystyö

Uskon tunnustus ja Jumalan ylistäminen ovat oikean kirkon tuntomerkki. Tässä viimeisessä ajassa ennen maailman tuomiota yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko on Kristuksen armonvaltakunta maan päällä. Siihen kirkkoon minä kuulun. Sille ja vain sille minä myös olen tilivelvollinen.

Kun naispappeus oli Suomen luterilaisessa kirkossa v. 1986 hyväksytty, asetettiin toimikunta, johon kuuluivat piispa Kalevi Toiviainen, TL Simo Kiviranta ja TT Pirkko Lehtiö. Toimikunnan ehdotusten pohjalta piti koettaa lieventää virkakysymyksen kirkossa aiheuttamaan ristiriitaa. Suomen Luther-säätiön perustajaisä Simo Kiviranta kertoi, miten hänen allekirjoitustaan pyydettiin sellaiseen vesitettyyn ehdotukseen, joka olisi perusteissaan turhentanut syvimmän, raamatullisen totuuskysymyksen. Toiset vetosivat voimakkaasti Simo Kivirannan vastuuseen yhteyden säilymisestä kirkossa. Simo Kiviranta pyysi miettimisaikaa.

Kirkkohallituksen huoneen ikkunasta näkyi Uspenskin katedraali kullattuine kupoleineen. Tummien pilvien vaikutuksesta näytti siltä, kuin auringonpaiste olisi saanut nuo kupolit suorastaan liekehtimään. ”Mille kirkolle minä olen vastuussa, sellaiselle paikalliskirkolleko, joka polkee Raamatun jalkojensa alle vain uskomme yhdelle, pyhälle, yhteiselle ja apostoliselle kirkolle?” Vastaus oli selvä, ja Simo Kivirannan allekirjoitusta ei mietintöön saatu.
Tarvitsemme tällaista Raamatun sanan näköalaa, ettemme jäisi omaan nurkkaamme lojumaan. Yksinämme lojuen olisimme Herramme näkyville ja näkymättömille vastustajille helppo saalis. Ota siis paikkasi oikean kirkon kaikkien pyhien tunnustus- ja ylistyskuorossa!

(Artikkeli on kooste Luther-Säätiön vastuunkantajien koulutuspäivässä Tampereella 17.1.2009 pidetystä puheesta.)

Liturgia

11.10.2016 • Ydinkohdat / L

Sana liturgia on kreikkaa (leitourgia), ja sen juuret juontuvat antiikin aikaan. ”Liturgia” oli rikkaan kansalaisen tekemä (valtion vaatima tai vapaaehtoinen) palvelus asuinyhteisölleen: Esimerkiksi Koulun rakennuttaminen tai vesijohdon korjauttaminen. Kristillisessä jumalanpalveluksessa liturgi toimittaa Jumalan valtakunnan nimissä palvelustyötä seurakunnan hyväksi: ”Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina” (1.Kor 4:1). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa luterilainen kirkko tunnustaa:

”Tämä sana ei varsinaisesti merkitse uhria, vaan julkista palveluvirkaa, mikä sopii erinomaisesti yhteen meidän käsityksemme kanssa: yksi toimii palvelijana suorittaen pyhittämisen ja antaa muulle seurakunnalle Herran ruumiin ja veren samoin kuin yksi palvelija opettaa ja antaa seurakunnan kuulla evankeliumin.” (Apol XXIV, 243)

Klassisen liturgisen jumalanpalveluksen sisään on helpompi päästä, kun ymmärtää liturgian dialogisen luonteen Jumalan ja seurakunnan vuoropuheluna. Liturgian ”ensimmäinen liike” suuntautuu ylhäältä alaspäin: Kristus itse on läsnä sanansa ja sakramenttiensa kautta armollisena, palvellakseen seurakuntaansa armonvälineitä hoitamaan kutsutun pastorin käsien ja suun kautta. Kääntyessään seurakuntaan päin pastori edustaa Kristusta itseään. Tästä syystä litrugi myös pukeutuu liturgisiin vaatteisiin – albaan (Kristuksen lahjavanhurskaus), stolaan (Kristuksen ies) ja juhlavaan päällysviittaan eli kasukkaan. Liturgian ulkoiset muodot, polvistumiset, seisomaan nousemiset, ristinmerkki, kynttilät, kuvat ja kirkkoarkkitehtuuri palvelevat liturgian sisäistämistä: seurakunta on tullut elävän Jumalan kasvojen eteen, taivaan esikartanoihin. Siksi siellä myös käyttäydytään kunnioittavasti ja arvokkaasti.

Paavali kirjoittaa: Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa (2. Kor 5:19-20). Jokainen pastori toimittaa virkaansa eräällä tavalla Kristuksen sijassa. Tätä ei pidä kuitenkaan ymmärtää Kristuksen poissaolona. Kristus on todellisesti läsnä ja antaa konkreettisesti itsensä ja armonsa pastorin toimittamien armonvälineiden kautta.

Seurakunnan keskuudestaan kutsumana ja tehtävään asetettuna pastori hoitaa Kristuksen asettamia armonvälineitä, joiden kautta ja joissa Kristus itse opettaa, hallitsee ja jakaa lahjojaan. Liturgian ”toinen liike” suuntautuu alhaalta ylös: Jumalan toiminta meitä kohtaan synnyttää uskoa, kiitollisuutta ja halun palvella. Seurakunta vastaa Jumalan puhutteluun ja työhön kiittäen, ylistäen, palvoen, tunnustaen ja palvellen.

Yksi klassisen liturgisen jumalanpalveluksen hieno piirre on, että seurakunnan vastauskin on läpeensä Jumalan omaa sanaa – me vastaamme hänelle sanoilla, jotka hän on itse antanut psalmeissa, kiitoslauluissa (kuten Marian, Sakariaan ja Simeonin kiitosvirret Luukkaan evankeliumin alkuluvuissa) ja niissä välähdyksissä, joita meille näytetään taivaallisesta jumalanpalveluksesta (Esim. Jes 6:1-3; Luuk 2:10-14; Ilm 4:8-11). Jumalanpalveluksen lauluissa ja rukouksissa otamme huulillemme Jumalan sanat, jotta myös sydämemme ojentautuisi niiden mukaan.

Jumalanpalvelus ei kuitenkaan tule kristilliseksi jumalanpalvelukseksi vielä sillä, että sanomme jumalanpalveluksessa käytettävien sanojen olevan raamatullisia. Olisihan Raamatusta varmasti löytynyt paljon muitakin sanoja. Olennaista on se, missä järjestyksessä nämä sanat ovat ja missä asiayhteydessä ne viestivät. Jo Vanhasta Testamentista löytyy olennaisesti sama liturginen järjestys kuin meidän liturgiastamme: Jumala toimii aina ensin kansansa elämässä – puhuu, lupaa, siunaa, kutsuu ja antaa (yhäältä alas), ja siihen vastauksena ihmiset ja enkelit ottavat vastaan, uskovat, kiittävät, ylistävät ja lähtevät liikkeelle (alhaalta ylös).

Jumalanpalvelus voi rakentua pelkistä raamattusitaateista, ja silti se voi opettaa epäkristillistä, sieluja murhaavaa tekojen oppia, jos edellä kuvattu perustava Raamatullinen suunta käännetään päälaelleen. Jos ihmisen on valmistautumisellaan, kiittämisellään, avautumisellaan tai muulla omalla työllään ensin “avattava kanavat” jotta Jumala voisi tulla häntä siunaamaan, ollaan ajauduttu pois turvallisesta kristillisestä liturgiasta. Vaikka sanat sinänsä olisivat oikeita, tällaisella “valmistelurakenteella”, jossa ihmisen teot ovat ennen Jumalan tekoja ja jopa mahdollistavat Jumalan teot, viestitään, että ihmisen täytyy tehdä itsensä kelvolliseksi vastaanottamaan Jumalan lahjoja. Usko syntyy kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room 10:17). Meidän uskomme ei, Jumalan kiitos, anna Jumalan sanalle sen luovaa voimaa. Saakoon Kristuksen sana asua runsaana keskuudessamme ja vaikuttaa sekä kuulemista että uskoa!

liturgia1

liturgia2

 

Kts. myös Pyhän liturgian perusteet

Messu, jumalanpalvelus

6.10.2016 • Ydinkohdat / J / Ydinkohdat / M

Kristillinen seurakunta on alusta asti kokoontunut säännöllisesti yhteen lukemaan, kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa, kiittämään ja rukoilemaan ja viettämään Herran pyhää ehtoollista. ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa (Apt 2:42).” Jumalanpalveluksensa ja rukouksensa rakenteen kristityt perivät juutalaisesta synagogajumalanpalveluksesta, johon Vanhan Testamentin lukukappaleiden ja psalmien rinnalle tulivat hiljalleen apostoliset kirjeet ja Jeesuksen elämästä kertovat evankeliumit. Herran pyhä ehtoollinen löysi oman paikkansa sanaosion jälkeen messun toisena pääosana.

Sanan ”jumalanpalvelus” voi ymmärtää kahdella tavalla. Joko niin, että ihmiset palvelevat Jumalaa, tai niin, että Jumala palvelee ihmisiä, seurakuntaansa. Molemmat näistä merkityksistä ovat kristillisessä jumalanpalveluksessa läsnä, mutta juuri se, että Jumala palvelee seurakuntaansa armonvälineiden (sana ja sakramentit) kautta, on ominaista kristilliselle jumalanpalvelukselle: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka toin sinut Egyptin maasta; avaa suusi, niin minä sen täytän. (Ps 81:10)

Jumala lähestyy seurakuntaansa sanassaan, kehottaa, ojentaa ja varoittaa; lohduttaa ja rohkaisee. Hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden, palvelee omiaan Herran pöydässä ja lopuksi vielä siunaa ja lähettää. Kaikki tämä on mahdollista siksi, että kolmiyhteinen Jumala itse on läsnä: Sana tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme. Seurakunta vastaa tähän armonvälineissään läsnäolevan Jumalan puhutteluun tunnustaen syntinsä, kiittäen ja pyytäen, ylistäen ja palvoen, ja lopuksi lähtien omaan arjen jumalanpalvelukseensa, palvelemaan Herraa ja lähimmäistään ilolla, Kristuksen rauhassa.

Luterilainen jumalanpalvelus noudattaa läntisen kristikunnan liturgista järjestystä. Sitä, mikä oli hyvää, ei tarvinnut heittää pois. Riitti, että evankeliumin vastaiset väärinkäytökset (mm. messu-uhrioppi ja pyhien avuksihuutamiset) poistettiin ja Jumalan sana sai taas kirkkaana kaikua saarnatuolista, rukouksissa ja virsissä.

”Heti aluksi on uudelleen sanottava, ettemme me poista messua, vaan säilytämme sen tunnollisesti ja puolustamme sitä. Meidän keskuudessamme vietetään näet messu joka sunnuntai ja muina juhlapyhinä, ja silloin jaetaan ehtoollinen niille, jotka sitä haluavat, kun heidät ensin on kuulusteltu ja heille on annettu synninpäästö. Edelleen me säilytämme tavanomaiset julkiset jumalanpalvelusmenot, lukukappaleiden ja rukousten järjestyksen, jumalanpalvelusvaatetuksen ja muun sellaisen. (Apol XXIV, 221)”

Sunnuntai kristittyjen jumalanpalveluspäivänä juontaa juurensa Jeesuksen ylösnousemukseen heti sapatin (lauantai) jälkeen ”viikon ensimmäisenä päivänä” (esim. Joh 20:1). Hyvin pian tästä ylösnousemuspäivästä tuli ”Herran päivä” (Ilm 1:10), jolloin seurakunta tuli koolle sanan ja sakramenttien äärelle. Yhteinen jumalanpalvelus viikon aluksi varustaa kristityn alkavaan työviikkoon Jumalan sanalla ja hänen siunauksellaan. Varhaisen kirkon kristityt pitivät Herran päivää paitsi viikon ensimmäisenä, myös kahdeksantena päivänä. Tämä laskutapa näkyy jo Uudessa Testamentissa: ”Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh 20:26)
Kahdeksas päivä oli uuden luomakunnan ensimmäinen päivä. Luomistyö tuli valmiiksi, kun Kristus, koko maailman synnit ristillä sovitettuaan, lepäsi sapatin haudassaan ja nousi kuolleista esikoisena uuden viikon ensimmäisenä päivänä. Tämän uuden, iankaikkisen elämän osallisuutta saamme nauttia joka sunnuntai jumalanpalveluksessa. Siinä uusi luomakunta jo murtautuu kuoleman varjon maahan ja tuo Kristuksen sanassa ja sakramentissa kestävän lohdutuksen ja rohkaisun:

”Yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut. Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut (2. Kor. 5:14-15, 17).”

Kts. lisää: Jumalanpalvelus


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos