Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja. Iustitia 38. Toim. Santeri Marjokorpi. Suomen teologinen instituutti: Helsinki 2020.
Suomen teologinen instituutti (STI) julkaisi hiljattain mielenkiintoisen aikakauskirjan Iustitia -sarjassaan. Kirja koostuu yhdeksästä artikkelista, jotka analysoivat mennyttä, tämän hetkistä ja tulevaa maailmanmenoa. Kirjan toimittaja STI:n pääsihteeri Santeri Marjokorpi toteaa esipuheessaan kirjasta seuraavasti: ”Uusin Iustitia 38 tutkii kirkoissa, teologiassa ja yhteiskunnissa tapahtuvia muutoksia ja länsimaisiin kirkkoihin vaikuttavia trendejä”.
Kirjan artikkeleista kolme käsittelee muutosta länsimaisissa kirkoissa. Professori Kaarlo Arffman kysyy mitä kuuluu Saksan luterilaisuudelle tällä hetkellä ja kartoittaa syitä evankelisen kirkon kuihtumiseen. Ruotsalainen emerituskirkkoherra Anders Brogren tutustuttaa lukijan Ruotsin kirkon viimeisen parin sadan vuoden kehityskulkuun piispallisesta järjestelmästä poliittiseen järjestelmään. Professori Kati Tervo-Niemelä selvittää artikkelissaan sitä, ketkä ovat olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajina ja tukijoina, sekä ketkä ovat toimineet säilyttäjinä kirkon liberalisoitumisen keskellä.
Kirjan kolmessa seuraavassa artikkelissa liikutaan enemmän yhteiskunnan tasolla. Dosentti Timo Eskola analysoi artikkelissaan länsimaissa tapahtunutta aatehistoriallista muutosta yhtenäiskulttuurista jälkikristilliseen aikaan, liittyen etenkin seksuaaliseen vallankumoukseen. Professori Tapio Puolimatka jatkaa samalla linjalla keskittyen erityisesti sukupuoli-ideologiaan ja sen maailmakatsomuksellisiin taustaoletuksiin. Näiden välissä Marjokorpi luo katsauksen tämän hetken yhden myydyimmistä kirjailijoista Yoel Noah Hararin ajatteluun ihmiskunnan tulevaisuudesta ja erityisesti transhumanismista.
Kirjan kolme viimeistä artikkelia ovat enemmän omia itsenäisiä aiheitaan, vaikka niistä ensimmäinen Veritas forumin koordinaattorin Miikka Niirasen artikkeli kaupungistumisen haasteista kirkoille, voisikin nähdä olevan jotenkin yhteydessä lähetysteologi Jukka Kääriäisen artikkeliin Aasian lähetyksestä ja erityisesti kiinankielisestä lähetyksestä. Kirjan täydentää dosentti Markku Ruotsilan artikkeli Yhdysvaltain kulttuurisodista erityisesti Donald Trumpin aikakaudella.
Kirja antaa lukijalleen monenlaista pähkäiltävää. En itse esimerkiksi ollut perehtynyt juuri lainkaan transhumanismiin, josta Marjokorpi osaltaan kirjoittaa artikkelissaan, ja uutta pohdittavaa sain myös posthumanismista, josta Eskola kirjoittaa. Toisaalta, vaikka tiesin koko joukon asioita humanismista, jälkikristillisestä/postpostmodernista ajasta ja sukupuoli-ideologiasta, sain uusia ajatuksia ja oivalluksia Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan erittäin mielenkiintoisista artikkeleista. Historiasta kiinnostuneelle ja siitä oppia haluavalle ainakin Brogrenin, Ruotsilan ja Tervo-Niemelän artikkelit ovat kiintoisaa luettavaa. Kaikki nämä artikkelit pistävät, vaikkakin omalla tavallaan, pyörittelemään surullisena silmiään siitä, miten ihmisten keskuudessa on kaikki mahdollista ja miten ihminen voi olla sokea monelle asialle näiden tapahtuessa, vaikka jälkikäteen onkin kohtuullisen helppo todeta, miten kaikki on tapahtunut. Nostona tästä: Kenellekään ei liene tulleen yllätyksenä, mistä liikkeistä (esim. hiljaisuuden ystävät, taize, herännäisyys) Tervo-Niemelän mukaan ovat yleisimmin olleet Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa muutoksen tienraivaajat ja tukijat. Tutkimus myös osoittaa, että kirkon naisistuminen usein kiihdyttää liberalisoitumista ja naiset useammin ajavat sitä. Uutta tässä on vain se, että nyt tästä kehityskulusta on olemassa jo tutkimustakin.
Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Eskolan, Marjokorven ja Puolimatkan artikkelit, jotka myös täydentävät toisiaan. Näistä artikkeleista voi oppia paljon siitä, miten syntinen ihminen voi vääntää kaiken kieroon. Yhtenä silmiin pistävänä asiana nostan esiin ajatuksen, joka nousee kaikista näistä kolmesta artikkelista: Jos Jumala tai usko Jumalaan/Luojaan menetetään, menetetään paljon. Oli sitten kyse humanismista, posthumanismista, transhumanismista tai ihan mistä tahansa ideologiasta. Silloin katoaa pohja kaikelta objektiiviselta mitä tulee etenkin moraaliin ja ihmisyyteen. Ei ole mitään keinoa määritellä totuutta ja valhetta, oikeaa ja väärää. Eskola kirjoittaa osuvasti: ”Aivan ensimmäinen lähtökohta koskee maailmankuvaa. Absoluutin [tai Jumalan] kieltävä filosofia ajautuu ongelmiin, joita se ei kykene ratkaisemaan. Se johtaa tiedon määritelmien romahtamiseen ja lopulta jopa posthumanismiin, ihmisyyden kieltämiseen. Luomistyö tarjoaa sen sijaan absoluutin, ja tämä on kristinuskon keskeisin viesti tälle ajalle – suoraan Raamatun alkulehdiltä.” (s. 119) Säväyttävää oli myös Suomen lääketieteen kenties johtavan asiantuntijan, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, sekä Eskolan että Puolimatkan mukaan tarkoituksenhakuinen ihmismielten manipulointi kohti uusia sukupuoli-ideologisia arvoja kieltä muokkaamalla. Näinkö pitkällä jo Suomessakin ollaan? Maailmalla on ikävä kyllä tapahtunut jo monenlaista ja näistä kolmesta artikkelista saa maistiaisia tästäkin.
Kirjan suurin heikkous on se, että se ei juurikaan tarjoa ratkaisuja esittämiinsä ongelmiin. Sanon näin siitäkin huolimatta, että kirjan itseymmärrys on olla analyysiä ajankohtaisista trendeistä ja yhteiskunnallisista muutoksista. Joitakin ratkaisuehdotuksia tottakai löytyy, mutta ne ovat vähemmistössä, eikä suurin osa ehdotuksista tarjoa Jumalaan ja Jumalan sanaan turvautumisen tärkeyden korostamisen lisäksi paljoakaan. Haluan kiittää STI:tä jälleen hyvästä ja ehdottomasti lukemisen arvoisesta kirjasta. Jäin kuitenkin kaipaamaan askelmerkkejä eteenpäin ja konkretiaa tehdyistä johtopäätöksistä.
Jätän tämän kirja-arvion lukijoille yhden ajatuksen muhimaan: Kovin moni on viime vuosina puhunut, että kunpa olisi aidosti moniääninen kirkko, jossa kaikki saisivat tilaa olla omine näkemyksineen. En mene nyt siihen, miten ongelmallista tämä on teologisesti, vaan tyydyn lainaamaan Eskolaa, tämän esiteltyä kehityskulkua postmodernin moraaliohjelman taustalla: ”Tähän tapaan syntyi kirjava antimoderni moraaliohjelma, joka on kaukana moniarvoisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja pehmeästä arvoliberalismista. Mainitut toimijat eivät nimittäin enää salli moniarvoista yhteiskuntaa. Heidän näkemystään voi kutsua arvoradikalismiksi. Toiminnan tavoitteena on kiistää kilpailevien näkemysten oikeutus, tehdä ne yhteiskunnallisesti paheksuttaviksi, marginalisoida ne ja lopulta – mikäli mahdollista – kriminalisoida ne.” (s. 95) Aidosti moniääninen kirkko, kaikessa outoudessaankaan, ei siis ole käytännössä mahdollinen. Samat toimijat, joista Eskola puhuu, eivät sitä tule sallimaan. Mitä yhteiskunta edellä, sitä kansankirkko perässä. Analyysi on, mutta riittääkö se?