Maailmankaikkeus ei ole putkahtanut olemaan sattumalta. Ei se ole myöskään ollut olemassa ikuisesti. Jokin vähäisempi jumaluus ei ole sitä valmistanut. Ei se liioin ole syntynyt erilaisten jumalallisten olioiden toiminnan sivutuotteena. Kaikki nämä maailman synnyn selitykset, joita eri aikoina on esitetty, tulevat hylätyksi Raamatun kuvauksessa kosmoksen luomisesta. Jumala loi maailman tyhjästä, mistä hepreaksi käytetään sanaa bārā ja kreikaksi ktizō. Myös muita sanoja voidaan käyttää kuvattaessa tätä luomistyötä; kuten: tekeminen, muovaaminen, rakentaminen, syntyminen.
Ensimmäisen Mooseksen kirjan alun luomiskertomus ilmaisee, että kaikkeuden loi kolmiyhteinen Jumala. Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. (1. Moos. 1:1–2). Raamatun kahdessa ensimmäisessä jakeessa huomaamme mainituksi (Isän) Jumalan ja Jumalan Hengen. Mutta mainitaan siinä myös Poika ja vieläpä aivan ensimmäisessä sanassa. Heprean reshit tarkoittaa muun muassa alkua, päätä ja esikoista. Kun siihen lisätään heprean etuliite be, voitaisiin kääntää myös näin: “Esikoisessa / Esikoisen voimalla / Esikoisen välityksellä loi Jumala taivaan ja maan.” Tällä tavoin Paavali ymmärtääkin Raamatun ensimmäisen jakeen. Jeesuksesta puhuen hän kirjoittaa: Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen (Kol. 1:16).
Luomiskertomus on tiivis teologinen kuvaus. Luomisen väline on sana. Jumala puhuu olemattomat olevaksi. Mutta hänen sanansa myös erottaa asiat toisistaan ja antaa niille nimen. Näin Jumala on puhunut ja luonut kauniin järjestyksen luomakuntaan. Lopuksi maailma todetaan hyväksi: Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. (1. Moos. 1:31). Fyysinen maailma, jonka Jumala näin loi, oli erittäin hyvä ja kaunis. Alussa ei ollut mitään väärää eikä pahaa. Vasta lankeemus toi kirouksen ja turmeluksen maailmaan. Silti lankeemuskaan ei tuhonnut Jumalan hyvää työtä tyystin. Tänäänkin näemme maailmassa paljon Jumalan tekemää hyvyyttä ja ihanuutta, jota tosin ihmisen synti sitten särkee. Tässä yhteydessä kuuluukin huomata myös se, ettei Jumala jätä maailmaansa synnin valtaan. Hän loi kaiken, eikä hän salli synnin, kuoleman ja paholaisen riistää häneltä omaa tekoaan. Kristus tuli maailmaan, että hän aloittaisi ristintyöllään ja ylösnousemuksellaan uuden elämän, joka ajan lopun ylösnousemuksen päivänä tekee luomakunnan uudeksi.
Jumala loi myös ihmisen ja antoi hänelle erityisen aseman kaikkeudessa. Ihminen on Jumalan kuvaksi luotu, toisin kuin muut oliot maailmassa (1. Moos. 1:27). Ihminen heijastaa Jumalan kirkkautta luomakuntaan. Ihmisen tulee hallita koko maailmaa Jumalan hyvyydellä. Ihminen on hyvä kuningas, joka vallitsee Jumalan sijaishallitsijana. Erityistä on niin ikään se, että kun monissa maailman uskonnoissa saatetaan tehdä jyrkkiä arvoeroja ihmisten välille, luomiskertomus ei tiedä tällaisesta mitään. Kaikki ihmiset, miehet ja naiset, ovat yhtä lailla Jumalan kuvia. Ihmisen tehtäväksi siis annetaan levittää Jumalan hyvää hallintaa kaikkeen maailmaan. On jatkettava Jumalan työtä Jumalan siunauksen avulla. Tähän siunaukseen kuuluu myös se, että mies ja nainen menevät naimisiin ja saavat jälkeläisiä.
Luomiskertomus huipentuu seitsemänteen päivään, lauantaihin: Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt. (1. Moos. 2:2–3). Lepo ei tarkoita niinkään sitä, että Jumala väsyi ja tarvitsi unta. Tarkoitus on sanoa, että kun Jumala oli luonut järjestyksen ja rakenteen, hän saattoi asettua rauhaan. Lisäksi Jumala pyhitti eli asetti muista erilleen seitsemännen päivän. Tämä pyhittäminen ja erottaminen on jumalanpalveluksen kieltä. Se tarkoittaa, että seitsemäs päivä oli pyhä jumalanpalveluksen päivä. Tähän luominen huipentuu. Ajatus ei kuitenkaan ole, että Jumala lepää ja ihminen palvelee (kuten pakanauskonnoissa), vaan että ihminen lepää yhdessä Jumalan kanssa. Ihminen tulee osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja levosta. Muinaisina aikoina, vain kuninkaalliset lepäsivät. Muilla työ jatkui. Niinpä luomiskertomus tekee kaikista ihmisistä kuninkaallisia, jotka viettävät jumalanpalveluksen lepoa joka viikko.
Luterilaisessa opetuksessa korostetaan Jumalan hyvää luomistyötä ja sitä, että kun kristitty tekee työtä omassa kutsumuksessaan, hän palvelee näin Jumalaa ja toimii yhdessä Jumalan kanssa; luoden sekä ylläpitäen maailmaa. Luther kirjoittaa Vähässä Katekismuksessa: Minä uskon, että Jumala on luonut minut ja koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan ja kaiken omaisuuden… Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa… Tästä kaikesta minun tulee häntä kiittää ja ylistää, palvella häntä ja olla hänelle kuuliainen.
Ks. myös syntiinlankeemus
