Kysymys: “Tähän en löytänyt sielu-artikkelista vastausta: Koska Jeesus oli tosi ihminen ja tosi Jumala, niin missä määrin ja minkä muotoisena/kaltaisena Jeesuksella oli sielu ja veikö Hän sen mukanaan taivaaseen vai onko Hän ja Hänen olemuksensa siellä etupäässä henkiperäistä ainesta?”
Ennen kuin voin vastata kysymykseen tarkemmin, meidän on huomattava, että Pyhä Raamattu käyttää sanaa “sielu” useammassa eri merkityksessä. Tämän kysyjä jo tietääkin, koska on lukenut Ydinkohtien sielu-artikkelin. Koska sanoja “sielu” ja “sielullinen” käytetään Jumalan Sanassa eri merkityksissä, meidän täytyy tarkentaa kysymystä “Oliko Jeesuksella sielu?” kahteen alakysymykseen:
Oliko Jeesuksella “sielu” eli sellainen luotu elämä, joka yhdessä ruumiin kanssa muodostaa kokonaisen ihmisen? – Tähän vastaus kuuluu: kyllä, Jeesuksella oli ja on sielu.
Apostoli Paavali asettaa ensimmäisen Korinttilaiskirjeensä luvussa 15 jakeissa 42–49 vastakkain “sielullisen” ja “hengellisen ihmisen”. Oliko Jeesus Paavalin tarkoittamassa mielessä “sielullinen”? – Tähän vastaus kuuluu: ei, Jeesus ei ollut eikä ole sielullinen.
Useimmiten, kun ihmiset puhuvat “sielusta”, he tarkoittavat sillä ihmisen ikuista henkeä, jonka Jumala on ihmiselle luonut. Elävällä ihmisellä on sielu ja ruumis (Matt. 10:28). Kun ihminen kuolee, hänen sielunsa eroaa hänen ruumiistaan (1. Kun. 17:17–24). Ruumis maatuu ja sielu odottaa ylösnousemuksen päivää. Kun Jeesus tulee takaisin, Hän herättää kaikkien kuolleiden ruumiit (Joh. 5:28–29). Ylösnousemuksessa ihmisen sielu ja ruumis yhtyvät jälleen (katso esikuvallista tapahtumaa 1. Kun. 17:21–22). Oliko ja onko Jeesuksellakin tällainen inhimillinen Jumalan luoma sielu eli henki? Kyllä. Kysyjä on oikeilla jäljillä miettiessään, että vastaus liittyy jotenkin siihen, että Jeesus oli ja on tosi Jumala ja tosi ihminen. Tosi ihmisyyteen kuuluu paitsi ruumis myös sielu. Niinpä on selvää, että koska Jeesus on tosi ihminen, Hänellä oli ja on myös sielu.
Jeesus itse puhuu Raamatussa usein inhimillisestä sielustaan tai hengestään. Esim. “Nyt minun sieluni (psyykhee) on järkytetty” (Joh. 12:27). “Minun sieluni (psyykhee) on syvästi murheellinen, kuolemaan asti” (Matt. 26:38; Mark. 14:34). “Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni (pneuma)” (Luuk. 23:46).
300-luvulla kirkossa käytiin kovaa taistelua areiolaisuutta vastaan. Areiolaisuus oli harhaoppi, joka opetti, että Jeesus ei ole varsinaisesti iankaikkinen Jumala vaan luoduista ensimmäinen, jonka kautta Jumala on luonut maailman. Areiolaisuutta vastustavasta puolueesta nousi esiin syyrialainen piispa Apollinaris (k. 382), joka koetti kyllä puolustaa Kristuksen tosi jumaluutta areiolaisia vastaan mutta päätyi opettamaan, että Kristuksella ei ollut lainkaan inhimillistä sielua. Jumalallinen Logos eli Sana, siis Kristuksen jumalallinen luonto, oli hänen mukaansa ottanut Kristuksen ihmisyydessä sielun paikan. Kristuksessa oli vain jumalallinen luonto ja ihmisruumis, mutta ei sielua. Apollinaris yritti tällä tavalla pitää kiinni siitä, että kun Kristus toimii, Jumala toimii, mutta päätyi itse asiassa kaventamaan Kristuksen todellista ihmisyyttä.
Apollinariksen entiset liittolaiset kääntyivät syystäkin häntä vastaan. “Kolme suurta kappadokialaista” eli oikeauskoiset piispat Basileios Suuri (k. 379), Gregorios Nyssalainen (k. 394) ja Gregorios Nazianzilainen (k. 389) nousivat vastustamaan Apollinarista. He pitivät tärkeänä ajatusta, että omaksuessaan ihmisluonnon Jeesus omaksui myös inhimillisen mielen (nous), joka ymmärrettiin osaksi sielua. Gregorios Nazianzilainen kirjoitti Apollinarista vastaan:
Se, joka on pannut toivonsa ihmiseen, jolla ei ole sielua, on totisesti itse sieluton eikä mitenkään ansaitse tulla pelastetuksi! Sillä sitä, mitä ei ole omaksuttu, ei ole myöskään parannettu. Mutta mikä on yhdistetty Jumalaan, myös pelastuu. Jos Aadam on langennut vain puoliksi, ihmisyys on omaksuttukin vain puoliksi ja pelastuu vain puoliksi. Jos taas kaikki on langennutta, kaikki on myös yhdistetty Häneen, joka on syntynyt, ja kaikki myös pelastuu kokonaan. Älkööt he kateellisilla noituuksillaan riistäkö meiltä täydellistä pelastustamme älköötkä pukeko Vapahtajaa pelkästään luihin, jänteisiin ja ihmisyyden irvikuvaan! (Kirje 101)
Toisin sanoen jos Jeesus olisi omaksunut vain ruumiin muttei sielua, meidän ruumiimme ehkä pelastuisi Hänen kauttaan mutta sielumme olisi kadotettu. Mutta nytpä Aadam on langennut kokonaan ruumiineen ja sieluineen, Jumalan Poika on omaksunut ihmisyyden ruumiineen ja sieluineen ja niinpä uskova myös pelastuu Jumalan Pojan kautta ruumiineen ja sieluineen.
Apollinariksen harha on syy siihen, että vanhakirkollisessa Athanasioksen tunnustuksessa tunnustetaan Kristuksesta: “Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen.” Athanasioksen uskontunnustus on osa luterilaista tunnustusta ja näin ollen sitova opin ja uskon sääntö luterilaisessa kirkossa.
Vielä nytkin istuessaan Jumalan oikealla puolella Jeesuksella on siis täysi inhimillinen sielu.
Kuulen kysyjän kysymyksen “Oliko Jeesuksella sielu?” taustalla Paavalin ensimmäisen Korinttilaiskirjeen lukuun 15 liittyvän epäselvyyden. Kun kysyjä kysyy “Onko Jeesus ja Hänen olemuksensa taivaassa etupäässä henkiperäistä ainesta?”, kysymys paljastaa, että kysyjälle luvun 15 käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” eivät ole aivan selviä. Aikamme ihmisen onkin vaikea ymmärtää käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” oikein. Me näet helposti ajattelemme, että “sielullinen” ja “hengellinen” ovat jollain tavalla esimerkiksi “aineellisen” tai “lihallisen” vastakohtia. Näin ei kuitenkaan ole.
Käsitteet “sielullinen” ja “hengellinen” eivät lainkaan kuvaa ihmisen olemusta tai “rakennetta” vaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Ensimmäinen ihminen Aadam luotiin “eläväksi sieluksi” (1. Moos. 2:7; 1. Kor. 15:45). Toisin sanoen Jumala teki ensimmäisestä ihmisestä elävän olennon, joka sai elämänsä Häneltä. Kun Aadam lankesi syntiin, hänen “sielullinen” eli luotu elämänsä vieraantui täysin Jumalasta, joka on henki. Siitä lähtien ihminen on luonnostaan ollut Jumalan vihollinen. Paavalilla “sielullinen” tarkoittaa siis samaa kuin “luonnollinen” (näin muuten Paavalin alkukielessä käyttämä sana “sielullinen” onkin suomalaisissa Kirkkoraamatuissa käännetty saman ensimmäisen Korinttilaiskirjeen jakeessa 2:14). Adjektiivi “sielullinen” kuvaa ihmistä sellaisena kuin hän syntiinlankeemuksen jälkeen luonnostaan on: ihmisellä ei ole Pyhää Henkeä ja hän on ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa. Sielullisen eli luonnollisen ihmisen elämä on syntiinlankeemuksen jälkeen katoavaisuuden alaista eikä sellaisenaan voi periä Jumalan valtakuntaa (1. Kor. 15:50–54).
Sielullisen eli syntiinlangenneen ihmisen vastapari on Jeesus Kristus, joka on “hengellinen ihminen”, “viimeinen Aadam”, “toinen ihminen”, “taivaallinen ihminen”, “eläväksitekevä henki” (1. Kor. 15:45–49). Paavali ei näillä sanoilla tarkoita, että Jeesuksella ei taivaassa olisi ruumista tai sielua! “Hengellisen” vastakohta ei ole “aineellinen” vaan “syntiinlangennut”! Jeesuksen koko ihmisyys on aina ollut “henkeä” siitä hetkestä alkaen kun Hän sikisi Pyhästä Hengestä neitsyt Marian kohdussa, koska Jeesuksessa ihmisyys on synnitöntä, täynnä Pyhää Henkeä ja yhdistynyt Jumalan Pojan persoonaan. Sanalla “henki” Paavali siis kuvaa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen luvussa 15 oikeaa suhdetta Jumalaan.
Vaikka Jumalan Poika on “taivaasta” ja “taivaallinen ihminen”, hän ei ole tuonut ihmisyyttään taivaasta vaan on omaksunut sen maan päällä neitsyt Marian kohdussa. Jeesus on lihoineen luineen päivineen “hengellinen ihminen”, koska hän on jatkuvasti oikeassa suhteessa Jumalaan, joka on henki. Hän on “hengellinen”, koska Hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän on “toinen ihminen” ja “viimeinen Aadam”, koska Aadamin tavoin Hänkin on saanut alkunsa ilman miehen myötävaikutusta Jumalan välittömän luomisteon vaikutuksesta. Hän on “viimeinen Aadam”, koska Hän on uuden synnistä vapaan ihmiskunnan kantaisä. Hän synnyttää uskovat ylhäältä tekemällä heidät osallisiksi Hänestä itsestään, joka on syntynyt ylhäältä. Hän on lihassaan ja veressään “eläväksitekevä henki”, koska Hänen jumaluutensa (joka on henkeä) asuu Hänen ihmisyydessään ja tekee siitä ihmisten elämän: “Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta.” (Joh. 6:51)
Jeesuksella on siis ihmiseksi tulemisestaan asti ollut sielu, mutta Hän ei ole koskaan ollut sielullinen eli syntiinlangenneen ihmisyyden määrittelemä. Jeesus on lihoineen, verineen, luineen ja sieluineen päivineen hengellinen eli Pyhällä Hengellä voideltu ihminen ja ihmiseksi tullut Jumala.
Sillä me emme myöskään erota ihmistä jumaluudesta, vaan me julistamme oppia yhdestä ja samasta, joka aiemmin ei ollut ihminen vaan Jumala ja ainoa Poika, kaikkea aikaa vanhempi, joka ei ollut sekoittunut ruumiiseen tai mihinkään ruumiilliseen mutta joka lopulta tuli myös ihmiseksi omaksuessaan ihmisyyden meidän pelastuksemme tähden. Hän on kärsinyt lihassaan, vailla kärsimystä jumaluudessaan, rajallinen ruumiiltaan, rajaton hengeltään, samalla maanpäällinen ja taivaallinen, näkyvä ja tajuttava, käsitettävä ja käsittämätön, jotta tuon kokonaisen ihmisen kautta, joka samalla on myös Jumala, koko synnin alaisuuteen langennut ihminen luotaisiin uudeksi. (Gregorios Nazianzilainen, Kirje 101)
Ks. myös sielu.
