Kysymys: Jeesus sanoi: “Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä (aasia) mutta lähettää sen pian takaisin (Mark. 11:3). Onko Jeesus sosialisti? Mikä oli on Jeesuksen suhtautuminen omistamiseen? Hän vaikutti suosivan nykyaikana muodissa olevaa vaihtotaloutta sekä yhteisomistajuutta. Onko Raamatussa merkkejä sosialismista, vai onko yksityisomaisuus jotenkin noteerattu?
Vastaus: Pitää osata erottaa kaksi asiaa toisistaan: mikä on kaikkea koskeva, yleispätevä ohje ja mikä on jonkun yksittäisen henkilön (Jeesus, opetuslapset) valinta. Jeesus ei määrännyt, millainen yhteiskuntajärjestyksen tulisi olla. Omistamiseen hän antoi kyllä ohjeita, mutta tässäkin kohdin tulee lähimmäisenrakkauden olla se, joka ohjaa toimintaa. Paavali varoittaa siitä, että “vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville … mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään” (1. Kor. 13:3).
Aasin lainaaminen oli Messiaan teko, jolla Hän osoitti valtansa ja kaikkitietävyytensä. Se ei oikein sovi yleispäteväksi ohjeeksi esim. naapurin auton käyttöönottoon. Toki tavaroiden yhteiskäyttö on monta kertaa suositeltavaa, halvempaa ja ekologisempaa kuin se, että jokaisella on samat tavarat. Näissä asioissa Jumala on antanut meille järjen ja sydämen, jotta käyttäisimme niitä.
Jeesus opettaa kyllä elämän oikeaa arvojärjestystä: “Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin myös kaikki tämä (ruoka, vaatteet) annetaan” (Matt. 6:33). Rikkaalle miehelle hän sanoi: “Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua” (Mark. 10:21). Näissäkään kohdissa ei painopiste ole siinä, että luopuu omaisuudestaan vaan siinä, että sydän on kiintyneenä Jumalaan ja Kristukseen, ei rahaan.
Kristillinen käsitys omaisuudesta on, että me emme viime kädessä “omista” sitä vaan me vain “käytämme” sitä: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti” (Ap. t. 4:32). Jumala omistaa kaiken, koska Hän on kaiken luonut ja antanut meidän käyttöömme. Siksi omaisuudessa riippuminen on epäjumalan (mammonan) palvomista. Me olemme silloin rakastuneet Jumalan lahjoihin, emmekä Häneen itseensä, niin kuin Hän haluaisi. Hyvästä tulee silloin parhaan vihollinen.
Omaisuus ei ole tarkoitettu vain käyttäjänsä parhaaksi, vaan meidän on tarkoitus sen avulla myös rakastaa lähimmäisiämme ja huolehtia heistä. Mitä enemmän on saanut omaisuutta, sitä suurempi on vastuu lähimmäisistä.
Jeesus sanoo yhtäältä: “Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa” (Luuk. 10:4), mutta toisaalta: “Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa” (Luuk. 22:36). Oli yhtäältä opeteltava luottamaan täysin Jumalan huolenpitoon, mutta toisaalta huolehdittava omalla vastuulla olevista asioista. Olemme riippuvaisia Jeesuksen käskyistä, emme jostakin ideologiasta.
Opetuslapsilla on yhteinen kukkaro (Joh. 13:29), josta maksettiin heidän menonsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että opetuslapsijoukon kanssa kulki “monia naisia, jotka kaikki avustivat heitä omilla varoillaan” (Luuk. 8:3). Yksityistalous mahdollisti näin joillekin ainakin osittaisen yhteistalouden. Opetuslapsilla säilyivät silti omat kodit, veneet, verkot ja omat rahat opetuslapsijoukon ulkopuolella.
Mutta onko kristillinen seurakunta tarkoitettu elämään yhteistaloudessa? Tällainen johtopäätös on tehty alkuseurakunnan pohjalta: “kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi” (Ap. t. 44-45).
R. C. H. Lenski kirjoittaa: “Tämä ei ollut kommunismia vaan tulosta sellaisesta, jota kommunismi ei ymmärrä … (talojen ja tavaran) myymistä ja rahojen jakamista tapahtui aika ajoin ja se oli yksilöllistä ja täysin vapaaehtoista. Se tapahtui ‘sen mukaan kuin kukin tarvitsi’ … He olivat muuttaneet koko asenteensa omaisuuteensa ja käyttivät sitä hienoon kristilliseen laupeudentyöhön … Jokainen ymmärsi, ettei omaisuus ollut tarkoitettu vain heille itselleen vaan käytettäväksi kaikkien hyväksi tarpeen mukaan … Ihanteena ei varmasti ollut se, että rikkaat myisivät koko omaisuutensa ja tekisivät siten myös itsensä köyhiksi … Omaisuutta myytiin, kun tarvittiin lisää varoja.”
Ananiaksen ja Safiran tapaus osoittaa, että he olisivat aivan hyvin voineet pitää omaisuutensa: “Tilahan oli sinun, kun et vielä ollut myynyt sitä, ja sinun olivat myös ne rahat, kun sen myit” (Ap. t. 5:4). Pariskunnan synti oli siinä, että he väittivät antaneensa koko myyntisumman seurakunnalle (ja halusivat näin esiintyä hurskaina), mutta pitivät itsellään osan rahoista. Näin he tavallaan varastivat Jumalalta ja seurakunnalta sekä valehtelivat törkeästi. Se oli suurempi paha kuin se, että he eivät olisi ollenkaan myyneet tilaansa.
Voidaan siis päätellä, että Raamatun mukaan yksityisomaisuus on normaalitila, kunhan ihminen ymmärtää kaiken tulevan Jumalalta ja käyttää omaisuuttaan seurakunnan ja tarpeessa olevien hyväksi. Jossakin tilanteessa voidaan yhteisiä kuluja maksaa myös yhteisestä kukkarosta. Kaiken tulee kuitenkin tapahtua vapaaehtoisesti ja rakkaudesta toisia kohtaan.
Ks. myös mammona
