Lähi-idän tilanne, levottomuudet, poliittinen kuohunta, sodat ja muut mullistukset nostavat usein seurakunnissa Raamatun ennustukset Jumalan kansasta ajankohtaisiksi kahvipöytäkeskustelujen ja kysymysten aiheiksi. Monet kristityt ovat sitä mieltä, että Sakarjan kirjan luvut 12 ja 13 ovat toteutumassa juuri nyt. Tässä opetuksessa pohdin tätä Sakarjan kirjan jaksoa Uuden testamentin valossa. Miten uuden liiton kansan pitäisi tulkita näitä ennustuksia? Onko profeetan viesti juuri meidän ajallemme?
Kristityt, jotka ajattelevat Sakarjan lukujen 12 ja 13 toteutuvan juuri nyt, käsittääkseni ajattelevat, että luvuissa kuvatussa pakanoiden hyökkäyksessä Jerusalemia vastaan olisi kyse tämänhetkisestä Lähi-idän konfliktista, joka kärjistyi 7.10.2023 alkaneen Hamasin hyökkäyksen myötä. Tulkinnan mukaan Sakarjan mainitsemat pakanat tarkoittavat ei-juutalaisia kansoja modernissa Lähi-idässä, Jerusalem Israel-nimisen valtion pääkaupunkia ja Juuda Jerusalemin maantieteellistä ympäristöä. Silloin on mahdollista ajatella, että tämänhetkisessä Israelin, Palestiinan, Libanonin, Iranin ym. välisessä konfliktissa saattaa olla tai jopa varmasti on kyse Sakarjan profetian toteutumisesta.
Tällainen tapa lukea Vanhan testamentin profeettoja on yleinen piireissä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita juutalaisista, juutalaisuudesta ja Israelin valtiosta (esim. Israelin ystävät, Karmel-yhdistys, monet vapaat suunnat, osa viidennen herätysliikkeen jäsenistä). Israelin valtion ihmeellinen synty 1948 juutalaisten joukkotuhon jälkeen ja Israelin valtion varjeltuminen sotien ja konfliktien läpi on monille todiste siitä, että Jumala elää ja toimii tässä maailmassa. Itsekin pidän edellä mainittuja tapahtumia ihmeellisinä johdatuksina, joissa näkyy Jumalan uskollisuus juutalaisia kohtaan. “He ovat rakastettuja isien tähden. Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.” (Room. 11:28–29)
Israelin valtion ja juutalaisen kansan vaiheet eivät kuitenkaan ole luterilaisille eikä niiden pitäisi olla muillekaan kristityille keskeisimpiä todisteita siitä, että Jumala elää ja toimii. Tärkein todiste on Hänen Sanansa, siis Pyhä Raamattu ja sen uskollinen julistus, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä rukous. Niiden kautta saamme joka päivä kokea tai ainakin uskoa, että Jumala elää, on läsnä, puhuu, toimii, koskettaa, pitää lupauksensa, armahtaa ja vastaa. Monilla Israelista kiinnostuneilla on ohut sakramenttioppi. Voiko Israelin korostamisessa olla joskus kyse siitä, että siitä etsitään vakuutusta Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta maailmassa? Meillä luterilaisilla tätä tehtävää hoitavat Jumalan Sana ja etenkin sakramentit. Siksi Israel-kiinnostuskin säilyy meillä yleensä korkeintaan sivujuonteena, ja hyvä niin.
Myöskään edellä kuvattu lukutapa, jossa Vanhan testamentin mainitsema Israel samastetaan nykyisessä Lähi-idässä olevaan valtioon tai juutalaiseen kansaa ja Jerusalem tuon valtion pääkaupunkiin, ei ole itsestään selvästi oikea. Perinteinen kristillinen raamatuntulkinta on monissa profeettojen teksteissä ymmärtänyt Israelilla ja Jerusalemilla ei (ainakaan ensisijaisesti) fyysisiä juutalaisia vaan Jumalan liittokansaa, maailmanlaajaa seurakuntaa, Kristuksen kirkkoa. Joskus Israelin ystävät syyttävät tällaista käsitystä kärkkäästi “korvausteologiaksi”, ikään kuin kirkko olisi korvannut Israelin (katso tarkemmin artikkelista ”Korvausteologia”). Siitä ei ole kyse. Kirkko ei ole korvannut vanhan liiton Jumalan kansaa, vaan on yhtä sen kanssa. Jumalalla on kaikkina aikoina ollut vain yksi kansa/seurakunta/kirkko. Asian ydin on siinä, että Messiaan Jeesuksen kautta pakanat, siis ei-juutalaiset, ovat päässeet osaksi Jumalan Israelia, Jumalan armoliittoa ja kansaa. Vastaavasti ne juutalaiset, jotka torjuvat Jeesuksen, ovat tällä hetkellä Jumalan varsinaisen valitun kansan eli seurakunnan ja armon ulkopuolella.
Olemme saaneet tämän opin Messiaalta eli Kristukselta Jeesukselta ja Hänen apostoleiltaan. Kristus sanoi kansansa johtajille: “Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43) Pietari sanoi maanmiehilleen Jeesuksesta: “Mooses on sanonut: ‘Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on herättävä veljienne joukosta; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei sitä profeettaa kuule, hävitetään kansasta.” (Ap.t. 3:22–23) Paavali kirjoitti: “Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa … Sillä eivät kaikki, jotka ovat Israelista, ole silti Israel … eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 2:28–29, 9:6, 8) Nykyinen Jerusalem “elää orjuudessa lapsineen. Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme.” (Gal. 4:25–26) Varsinaiset Israelin kantaisät ovat Jeesuksen 12 apostolia ja varsinainen Israel ne, jotka uskovat apostolien todistuksen Jeesuksesta. He ovat todellisen, taivaallisen Jerusalemin lapsia.
Tällainen käsitys ei ole vieras Vanhalle testamentillekaan. Psalmissa 24 Daavid Pyhässä Hengessä määrittelee Jaakobin eli Israelin kansaksi, joka etsii Jumalan kasvoja ja elää sen mukaan. “Kuka saa astua Herran vuorelle, kuka seisoa hänen pyhässä paikassansa? Se, jolla on viattomat kädet ja puhdas sydän, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin. Hän saa siunauksen Herralta ja vanhurskauden pelastuksensa Jumalalta. Tämä on se suku, joka häntä kysyy, joka etsii sinun kasvojasi, – tämä on Jaakob.” (j. 3–6) Käänteisesti jolla on syntiset kädet ja saastainen sydän, joka haluaa turhuutta ja vannoo väärin, joka ei kysy Herraa eikä etsi Hänen kasvojaan, se ei ole Jaakob, olipa hän Jaakobin fyysinen jälkeläinen tai ei. Jesaja kutsui synnissä eläviä Israelin johtajia “Sodoman päämiehiksi” ja synnissä elävää kansaa “Gomorran kansaksi” (Jes. 1:10). Yhtä vähän riittää pelkkä ulkoinen jäsenyys kristillisessä kirkkokunnassa, edes tunnustuksellisessa luterilaisessa seurakunnassa. Vain Messiaaseen Jeesukseen sydämestään uskovat kastetut ovat sanan tarkassa mielessä Jumalan valittu kansa ja seurakunta.
Sakarjan kirjan rakenne on seuraava. Luvut 1–6 sisältävät kahdeksan näkyä. Luvut 7 ja 8 sisältävät Herran sanoja Sakarjan aikalaisille. Luvut 9–11 muodostavat yhden kokonaisuuden, joka sisältää muun muassa tärkeät ennustukset nöyrästä Messiaasta ratsastamassa Jerusalemiin aasilla (9:9) ja 30 hopearahasta, joista Messias myydään ja jotka heitetään savenvalajalle (11:13). Nämä sanat toteutuivat, kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina (Matt. 21:1–5) ja kun Juudas kavalsi hänet 30 hopearahasta (Matt. 26:14–16, 27:3–10).
Sakarjan kirjan loppuluvut 12–14 muodostavat lukujen 9–11 tavoin yhden kokonaisuuden. Tähän jaksoon kirja päättyy. Ei siis ole mielekästä tarkastella vain lukuja 12 ja 13, vaan luku 14 on otettava mukaan. Jakso alkaa otsikolla “Ennustus, Herran sana Israelista.” (12:1) Alkujakeessa Herra kuvaa, kuka Hän on. Tämä toimii perusteluna kaikelle myöhemmin sanotulle. “Näin sanoo Herra, joka on jännittänyt taivaan ja perustanut maan ja joka on luonut ihmisen hengen hänen sisimpäänsä.” (12:1) Koska Herra on Kaikkivaltias Luoja, Hän voi tehdä mitä Hän tahtoo ja mitä Hän profeetan kautta sanoo. Jakson rakenne on:
Ennen kuin käymme läpi Sak. 12–14, on hyvä nostaa esiin kolme tärkeää ohjetta Vanhan testamentin profeettojen tulkinnasta. 1) Toisin kuin länsimainen ihminen odottaa, kerronta ei yleensä etene kronologisesti eli aikajärjestyksessä, vaan kerraten ja kehitellen aiempia teemoja. Asioista ei kerrota niinkään järjestyksessä A–B–C, vaan useammin säkeistömuotoisesti A–B–C–B–A. Samoja teemoja käsitellään usein saman katkelman alussa ja lopussa. Esimerkiksi jaksossa Sak. 12–14 hyökkäysteemaa käsitellään jakson alussa (12:2–9), keskellä (14:1–2) ja lopussa (14:12–19). Siksi profeettojen ennustusten nojalla ei yleensä voi laatia tarkkaa aikajärjestystä. Lisäksi profeettojen aikaan Jeesuksen ensimmäinen ja toinen tuleminen olivat molemmat vielä tulevaisuudessa. Siksi he näkivät Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemisen tapahtumat toisiinsa kietoutuneina. Hyvä esimerkki tästä on Sak. 9:9–10. Lopun ajan tapahtumien aikajärjestys on haettava Uuden testamentin selkeistä kohdista, ennen muuta Jeesuksen Öljymäen puheesta (Matt. 24–25; Mark. 13; Luuk. 21). Vasta Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä me pystymme panemaan ennustetut asiat jonkinlaiseen aikajärjestykseen.
2) Profeetat ennustavat uuden liiton tapahtumista ja käytänteistä kuvin, jotka on otettu vanhan liiton tapahtumista ja käytänteistä. Profeetat käyttivät tietysti kuvia, jotka olivat ymmärrettäviä heidän aikalaisilleen, jotka elivät samassa pelastushistoriallisessa vaiheessa kuin he. Esimerkiksi Sak. 14:16–19 kuvaus lehtimajanjuhlan viettämisestä ei tarkoita, että uudessa Jerusalemissa jumalanpalvelus noudattaisi vanhan liiton kirkkovuosikalenteria. Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä vanhan liiton juhlat ovat saavuttaneet täyttymyksensä eivätkä enää velvoita meitä edes kirkossa (Kol. 2:16–17), vielä vähemmän taivaassa!
3) Kristillisen raamatunselityksen lähtökohta on, että Kirjoitukset todistavat Jeesuksesta (Luuk. 24:25–27, 44–49; Joh. 5:39). Kun siis kysymme, miten Sak. 12–14 pitäisi ymmärtää, tärkein dokumentti, joka auttaa tulkitsemaan tekstin oikein, ei ole Lähi-idän konfliktin uutissyöte vaan Uusi testamentti. Jos päähuomio Vanhan testamentin selittämisessä menee päivänpolitiikkaan eikä Kristuksen ristiin, ylösnousemukseen ja Hänen Henkensä virkaan kirkossa, jokin on todennäköisesti pielessä. Niinpä kun seuraavaksi käsittelemme Sak. 12–14, tutkimme jatkuvasti, mitä valoa Uusi testamentti antaa jakson ymmärtämiseen. Näin Raamattu saa selittää itse itseään, ja Pyhä Henki kirkastaa meille Sanansa kautta Kristusta.
Sak. 12–14 puhuu pakanoiden hyökkäyksestä Jerusalemia vastaan kolmessa yhteydessä: Sak. 12:2–9, 14:1–5 ja 14:12–15. Ensimmäinen kohta kuuluu:
Katso, minä teen Jerusalemin juovuttavaksi maljaksi kaikille kansoille yltympäri, ja myös Juudan kohdalle se on tuleva Jerusalemia piiritettäessä. Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille: kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan. Sinä päivänä, sanoo Herra, minä lyön kaikki hevoset vauhkoudella ja niiden ratsastajat hulluudella. Mutta Juudan heimoa kohti minä avaan silmäni, ja kaikki kansojen hevoset minä lyön sokeudella. Silloin Juudan sukuruhtinaat sanovat sydämessään: ”Minun väkevyyteni ovat Jerusalemin asukkaat Herrassa Sebaotissa, heidän Jumalassansa”. Sinä päivänä minä teen Juudan sukuruhtinaat ikään kuin tulipannuksi puitten sekaan ja ikään kuin tulisoihduksi lyhteitten sekaan, ja he kuluttavat oikealta ja vasemmalta, kuluttavat kaikki kansat yltympäri. Ja Jerusalem saa yhäti asua paikoillansa – Jerusalemissa. Ja Herra on ensiksi vapauttava Juudan majat, ettei Daavidin suvun kunnia ja Jerusalemin asukasten kunnia ylvästelisi Juudaa vastaan. Sinä päivänä on Herra suojaava Jerusalemin asukkaita; ja kompastuvainen heidän seassansa on sinä päivänä oleva niin kuin Daavid, ja Daavidin suku on oleva niin kuin jumal’olento, niinkuin Herran enkeli heidän edessänsä. Mutta sinä päivänä minä tahdon hävittää kaikki pakanakansat, jotka hyökkäävät Jerusalemia vastaan. (Sak. 12:2–9)
Pakanoiden hyökätessä Jerusalem tulee “juovuttavaksi maljaksi” ja “väkikiveksi kaikille kansoille; kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan” (12:2–3). Hyökkäyksessä israelilaiset itsekin taistelevat ihmeellisen menestyksekkäästi ja saavat jälleen asua rauhassa (12:5–8). Hyökkäykseen liittyy kuitenkin myös Herran vitsaus, jolla Hän lyö hyökkääjiä ja heidän sotaratsujaan vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4). Mainitut kolme vitsausta Sakarja on saanut Moosekselta, Viidennen Mooseksen kirjan luvusta 28. Luvussa Mooses luettelee lain kiroukset, jotka tulevat Israelin ylle, jos se ei pidä Herran lakia. Samat kolme vitsausta vauhkous, hulluus ja sokeus mainitaan 5. Moos. 28:28. Herra tuhoaisi siis äkillisellä vitsauksella hyökkääjät, jotka ovat Hänen lakinsa kirouksen alla.
Sak. 14:12–15 kuvaa Jerusalemin hyökkääjiä kohtaavaa vitsausta hyvin samanlaisin sanoin kuin Sak. 12:4. On siis perusteltua pitää molempia kuvauksina samasta hyökkäyksestä. Sak. 14:12–15 kertoo rajuin kuvin:
Ja tämä on oleva vitsaus, jolla Herra rankaisee niitä kansoja, jotka sotivat Jerusalemia vastaan: hän mädättää siltä kansalta lihan, kun se vielä seisoo jaloillaan, sen silmät mätänevät kuopissansa, ja sen kieli mätänee sen suussa. Sinä päivänä on tuleva Herralta suuri hämminki heidän sekaansa, niin että he käyvät kiinni toinen toisensa käteen ja toisen käsi kohoaa toisen kättä vastaan. Myös Juuda on sotiva Jerusalemissa, ja kaikkien pakanakansojen rikkaudet kootaan joka taholta: kullat ja hopeat ja ylen paljon vaatteita. Samoin on vitsaus kohtaava hevosia ja muuleja ja kameleja ja aaseja ja kaikkea karjaa, mitä niissä leireissä on – samankaltainen vitsaus.
Niidenkin, jotka vaativat, että Sak. 12–13 täytyisi ymmärtää puhuvan Israelin valtiota ja maantieteellistä Jerusalemia vastaan kohdistuvasta hyökkäyksestä, täytyy myöntää, että ainakaan tällaista vitsausta ei Israelia vastaan hyökkääville ole vielä tullut.
Kolmas hyökkäyskuvaus on Sak. 14:1–5. Kun Sak. 12:1–9 ja 14:12–15 kuvaavat hyökkäyksen päättyvän vihollisten äkilliseen tuhoon, 14:1–5 kuvaa hyökkäystä, joka onnistuu ainakin osittain.
Katso, Herran päivä on tuleva, ja sinun (feminiini, tarkoittaa Jerusalemia) saaliisi jaetaan sinun keskelläsi. Minä kokoan kaikki pakanat sotaan Jerusalemia vastaan. Kaupunki valloitetaan, talot ryöstetään, naiset raiskataan, ja puoli kaupunkia lähtee pakkosiirtolaisuuteen, mutta jäljelle jäävää kansaa ei hävitetä kaupungista. Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niinkuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen hyvin suureksi laaksoksi: toinen puoli mäkeä siirtyy pohjoiseen ja toinen puoli etelään päin. Ja te pakenette minun mäkieni väliseen laaksoon, sillä mäkien välinen laakso on ulottuva Asaliin asti. Te pakenette, niinkuin pakenitte maanjäristystä Ussian, Juudan kuninkaan, päivinä. Ja Herra, minun Jumalani, tulee; kaikki pyhät sinun kanssasi.
Jakeissa 14:1–2 kuvataan, että pakanat saavat Jerusalemin vallattua, ryöstävät saalista, raiskaavat naiset ja vievät puoli kaupunkia pakkosiirtolaisuuteen. Monet selittäjät, esimerkiksi kirkkoisät Theodoretos Kyrroslainen (k. 458/466) ja Hieronymus (k. 420) sekä uskonpuhdistaja Martti Luther (k. 1546), tulkitsivat jakeiden kuvaavan sitä, kun roomalaiset valtasivat Jerusalemin vuonna 70 jälkeen Kristuksen. Tätä käsitystä vastaan voidaan huomauttaa ensiksi, että Jerusalemin piiritys ja valtaus vuonna 70 oli niin valtava katastrofi, että ei olisi oikein sanoa puolen kaupungin asukkaista saavan jäädä sinne asumaan. Toiseksi Sak. 14:1–5 Herra lähtee liikkeelle sotimaan pakanoita vastaan (14:3), minkä voi ajatella vastaavan kahden muun kuvauksen ilmoitusta, että Herra lähettää hyökkääjien kimppuun hämmingin, nostaa heidät tappamaan toisiaan (14:13), lyö heitä lain vitsauksilla vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4) ja mädättää lihan hyökkääjiltä ja ratsuita (14:12, 15). Siksi Carl Friedrich Keil (1807–1888), joka oli 1800-luvun parhaita raamattu-uskollisia Vanhan testamentin selittäjiä, argumentoi, että 14:1–5 kuvaisi samaa hyökkäystä kuin 12:1–9 ja 14:12–15. Jakeissa 14:1–5 kuvattaisiin hyökkäyksen osittainen onnistuminen, 12:1–9 ja 14:12–15 hyökkäyksen päättyminen Herran antamaan ihmeelliseen voittoon. Kolme kertaa kuvatun hyökkäyksen päättyminen vitsaukseen tapahtuisi Jeesuksen toisen tulemisen yhteydessä, johon keskimmäinen taistelukuvaus jatkaa: “Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niin kuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti.” (Sak. 14:3–4)
Mistä Jerusalemin piirityksestä on kyse Sak. 12:1–9, 14:1–5 ja 14:12–15? Uudessa testamentissa selvin vastine löytyy Ilmestyskirjasta, jossa kuvataan Saatanan viimeistä hyökkäystä uskovia vastaan juuri ennen tuomiopäivää, joka kuvataan Ilm. 20:11–15.
Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka. Ja he nousevat yli maan avaruuden ja piirittävät pyhien leirin ja sen rakastetun kaupungin. Mutta tuli lankeaa taivaasta ja kuluttaa heidät. Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti. (Ilm. 20:7–10)
“Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki”, jota Saatana ja pakanat piirittävät, ei voi olla maantieteellinen Jerusalem, koska sitä Johannes kutsuu Ilmestyksessään “hengellisesti puhuen Sodomaksi ja Egyptiksi, jossa myös heidän Herransa ristiinnaulittiin” (11:8). “Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki” ovat siis taivaallisen Jerusalemin maan päällä elävät lapset, pyhät uskovat, Kristuksen omat.
Tällöin on luonteva uskoa, että Sakarjan kuvaama pakanoiden hyökkäys Jerusalemiin ei kuvaa varsinaisesti Lähi-idän konfliktia vaan hengellistä sotaa, jota maailmassa käydään Kristuksen seurakunnan eli hengellisen Jerusalemin ja pakanoiden eli kaikkien epäuskoisten välillä. Tässä sodassa uskovat eivät puolustaudu fyysisin asein vaan ainoastaan Hengen sotavarustuksella, Jumalan Sanan miekalla ja rukouksella (Ef. 6:10–20), vaikka pakanat käyvät heitä vastaan myös maallisin painostuskeinoin ja jopa väkivallalla.
