Kysymys: Mitä voisin tehdä, kun Vanha testamentin lukeminen tuntuu vaikealta ja jopa vastenmieliseltä? Voinko pitää itseäni lainkaan kristittynä, jos en ole kiinnostunut uhrilajeista, enkä ole perillä Israelin kansan vaiheista tai profeettojen elämäntarinoista? Kirkkohistoriaakaan en tunne kovin paljon.
Pyhä Raamattu on luterilaiselle kristitylle kokonaan Jumalan sanaa. Kun lausumme näin, emme viittaa vain Raamatun syntyyn Pyhän Hengen inspiroimana kirjana, vaan ymmärrämme Raamatun myös Pyhän Hengen ”asuinpaikaksi”. Pyhä Henki puhuu Raamatun jokaisessa sanassa ja on Raamatun jokaisella sivulla (Ks. esim. 1.Piet. 2:19–20, 2.Tim. 3:16, Joh 6:63. Ps. 119:160). Pelastava usko syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta luetun tai julistetun Raamatun sanan kautta (Room. 10:17, Mark. 4:1–9, 13–20).
Vaikka ymmärrämme koko Raamatun Jumalan sanaksi, emme kuitenkaan lue Raamattua painottamatta uskomme kannalta keskeisiä osia. Tunnustamme yhtäältä, että Uusi testamentti ja erityisesti oppi pelastuksesta yksin uskon kautta Kristukseen, sisältyy jo Vanhaan testamenttiin (Gal. 3:7–14). Silti painotamme Uutta testamenttia ja painotuksemme mukaisesti tulkitsemme Vanhaa testamenttia Uuden testamentin valossa.
Mainitut periaatteet nousevat Raamatusta itsestään. Esimerkiksi Ilmestyskirjassa toistuu ajatus, että Jeesus on historian ja siten Raamatunkin alku ja loppu (Ilm. 1:8, 17-18). Uuden testamentin kirjoittajista erityisesti Johannes ja apostoli Paavali näkevät vaivaa opettaakseen, että Raamattu kertoo ensimmäisestä sanastaan alkaen Jeesuksesta (Joh. 1:1–14, Joh. 17:5, Kol. 1:15–18).
Evankeliumeja lukiessa emme voi välttyä huomaamasta, että pyhät kirjoitukset, osapuilleen meidän Vanha testamenttimme, olivat Jeesuksen Raamattu. Hän tunsi kirjoitukset. Hän piti niitä pyhinä. Kuitenkin Hän opetti niitä tavalla, johon ihmiset eivät olleet tottuneet (Mark. 1:22, Joh. 8:58). Evankeliumien valossa voi sanoa, että Jeesus suhtautui pyhiin kirjoituksiin omistajan oikeudella. Vanha testamentti oli ja on hänen kirjansa.
Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Emmauksen tien kulkijoista (Luuk. 24:13–34). Ylösnoussut opetti heille, kuinka Vanhaa testamenttia luettaisiin uudesta näkökulmasta. Mooseksenkirjoja, profeettakirjoja ja psalmeja olisi luettava kysyen, mitä ne kertovat Messiaan kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Vanhan testamentti oli ja on kirja hänestä.
Sanotun perusteella on todettava, että Raamatun olemus kristologisesti (=oppi Kristuksesta) yhtenäisenä ilmoitussanana johtaa kehotukseen lukea Vanhaa ja Uutta testamenttia yhtäläisesti ja molemmista kirjakokoelmista Jeesusta ja syntien anteeksiantamuksen evankeliumia etsien.
Vanhan ja Uuden testamentin kristologinen yhteenkuuluvuus ei ole ainut peruste sille, miksi sekä Uuteen että Vanhaan testamenttiin on suhtauduttava samalla vakavuudella. Toinen lähes yhtä tärkeä peruste liittyy Raamatun tulkintaan (hermeneutiikkaan).
Pelkkään Uuteen testamenttiin keskittyminen johtaa ongelmiin. Emme ymmärtäisi Uuden testamentin kirjoittajia ja heidän sanomaansa oikein, jos emme tuntisi heidän vanhatestamentillista taustaansa. Tämä on helppo todeta. Kuvittele ihminen, jolle Vanha testamentti on tuntematon. Kuinka hän ymmärtäisi Paavalin opetusta syntien sovituksesta? Tai kuinka hän ymmärtäisi, kun pastori Uuden testamentin kuvakieltä käyttäen saarnaa kristityille koittavasta ikuisesta sapatinlevosta? Esimerkit ovat tietenkin kärjistyksiä. Saahan seurakunnan keskellä elävä ihminen jatkuvasti opetusta. Vaikkei hän ahkerasti lukisikaan Vanhaa testamenttia, hän oppii kuunnellessaan luterilaista sananselitystä huomaamattaankin paljon Vanhasta testamentista.
Esimerkki riittää kuitenkin osoittamaan, ettei Uusi testamentti ole sen enempää kuin Vanhakaan testamentti, vailla kulttuurista, uskonnollista ja historiallista taustaa. Vaikkemme antaisi Vanhalle testamentille tippakaan arvoa Jumalan ilmoitussanana, joutuisimme silti tunnustamaan sen arvon Uuden testamentin parhaana taustoittajana.
Vanhasta testamentista löydämme Uuden testamentin kivijalan. Sen muodostavat Jumalan valitun kansan peruskertomukset, jotka yhdistävät juutalaisia ja kristittyjä (ks. lisää Pelastushistoria). Raamattu alkaa luomis- ja lankeemuskertomuksista edeten luomakunnan ensimmäiseen tuhoon vedenpaisumuksessa (1.Moos.1:1–10). Tämän jälkeen alkavat patriarkkakertomukset. Aabraham saa lupauksen siemenestä ja kansasta (1.Moos.12). Hänestä polveutuisi kansa, jonka keskuuteen Messias syntyisi. Israelin kansan vaiheet Egyptin orjuudesta eksoduksen eli Israelin erämaavaelluksen kautta luvattuun maahan kaikuvat Uuden testamentin kirjoittajien teksteissä tämän tästä. Erämaavaelluksella Jumala teki kansansa kanssa liiton, jonka merkiksi säädettiin ympärileikkaus ja ehdoiksi kymmenkäskyn laki, pyhäpäivät sekä uhri- ja puhtauslait (2.Moos.19–24). Näiden tunteminen auttaa ymmärtämään erityisesti Paavalin opetuksia. Luvattuun maahan pääsemisestä alkaa tuomarien hallitsema sekasortoinen aikakausi. Sen päätteeksi Israel vaatii itselleen kuninkaan (1 Sam. 8). Kuninkaiden aika vilahtelee Uudessa testamentissa erityisesti kuningas Daavidin nimen myötä. Israelin suurelle miehelle annetun lupauksen mukaisesti Jeesusta kutsutaan Uudessa testamentissa Daavidin pojaksi (1. Sam. 7:12–19, Matt. 21:9). Profeettakirjat heijastelevat kuningasten ajan taittumista hengelliseksi rappiotilaksi ja lopulta Jumalan rangaistukseksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden muodossa. Profeetat nuhtelevat Israelin johtajia. Nuhteiden ja varoitusten ohjella profeettakirjat sisältävät myös ennustuksia tulevasta messiaan ajasta ja itse messiaasta (Ks. esim Jes. 7:13–14, Jes. 9:3–6, Jes. 11:1–6)
Lyhyt läpileikkaus Israelin kansan peruskertomuksista riittää osoittamaan sen, että altistumme uskomme kannalta vahingollisille väärintulkinnoille, jos jätämme Vanhan testamentin lukemisen sikseen ja keskitymme yksipuolisesti Uuteen testamenttiin.
Kolmanneksi viittaan vielä Uuden testamentin mainintoihin hengellisistä eksytyksistä. Ehkä traagisin esimerkki hengellisen eksymisen ja Jumalan sanan laiminlyömisen välisestä yhteydestä ovat Israelin hengelliset johtajat. He eivät tunnustaneet Jeesusta messiaaksi, koska eivät tunteneet niitä Kirjoituksia, joiden opettajiksi heidät oli valtuutettu (Vrt. Joh. 6:41–52 ja Matt. 4:13–17, ks. myös Matt. 22:29). Myös Paavali kehottaa pitäytymään apostolisissa kirjoituksissa, jotta seurakunnat ja yksittäiset kristityt varjeltuisivat lopun ajalle tunnusomaisilta hengellisiltä eksytyksiltä (2.Tess.2:7–15)
Mutta mikä neuvoksi kristitylle, jota painaa väsymys ja joka kamppailee keskittymiskyvyn puutteen kanssa? Kuinka jaksaisin lukea Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia, jos lyhyt hartauskirjakin tuottaa vaikeuksia tai sunnuntainen kirkkoon raahautuminen käy työstä?
Samalla, kun luterilaisina korostamme Raamatun yhtenäisyyttä ja ilmoituksen eheyttä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, ymmärrämme toki senkin, että ihminen on kokonaisuus. Kun voimavarat ruumiin ja sielun tasolla vähenevät, se ei voi olla vaikuttamatta uskonelämään. Usko, Pyhän Hengen aikaansaamana Jumalan lahjana käsittää myös ihmisyytemme ja liittyy osaksi sitä. Usko ei ole Jumalan lahjanakaan ihmisyydestämme ja sen kamppailuista irrallinen saareke. Luterilaiselle kristitylle kysymys Jumalan sanan ja uskon suhteesta voi olla kipeä asia. Yhtäältä olen oppinut ja tunnustan, että usko syntyy ja pysyy yllä Jumalan Sanan voimasta, mutta toisaalta elämäntilanteeni ja romahtanut kapasiteettini estävät tai tekevät ainakin vaikeaksi tarttumisen Raamattuun, varsinkin sen vaikeimpiin osiin.
Mikä neuvoksi?
Ensinnäkin on hyvä muistaa, että kristikunta on lukenut Raamattua aina kahdella eri tavalla. Ensimmäistä lukutapaa kutsun (paremman ilmaisun puutteessa) mannalappu -periaatteeksi. Tarkoitan sillä yksittäisiin jakeisiin ja niissä yksittäisten sanojen tarkkoihin merkityksiin porautuvaa tapaa tutkia Raamattua. Tällä tavalla Raamatun lukeminen etenee hitaasti, mutta kylläkin perusteellisesti.
Toista lukutapaa voisi kutsua suurten kertomusten -periaatteeksi. Tarkoitan sillä lähestymistapaa, jossa pieniin yksityiskohtiin ei takerruta, vaan raamatunlukija etenee osin jopa kursorisesti lukien, ilmoitussanan suuria kokonaisuuksia hahmottaen. Tällaista lukutapaa suosittelen Vanhan testamentin vaikeaselkoisilta tuntuviin jaksoihin. Raamatun suurista linjoista on hyvä olla perillä. Yleisluontoisestakin Raamatun tuntemisesta on suurta hyötyä: esimerkiksi mistä uhrilait löytyvät ja mitä ne pääpiirteissään sisältävät. Samantyyppistä lähestymistapaa voisi soveltaa sukuluetteloihin ja vaikkapa ilmestysmajan ja temppelin yksityiskohtaisiin rakennusohjeisiin. Tunnen liikaa kristittyjä, joiden lupaavasti alkanut Raamatun lukuprojekti on kompastunut sukuluetteloihin.
Kolmanneksi on hyvä muistaa, ettei pyhä Raamattu ole Jumalan sanaa vain luettuna. Nykymaailmassa sitä voi kuunnellakin. Ääniraamatun kuunteleminen on yksi tapa harjoittaa edellisessä kappaleessa kuvattua suurten kertomusten -lukuperiaatetta. Lisäksi internetistä löytyy paljon luetettavien luterilaisten opettajien raamattuluentoja. Myös Vanhan testamentin vaikeaselkoisista kohdista on saatavilla luotettavaa opetusta. Jos et ole vielä aloittanut, tutustu pastoriemme pitämiin Vanhan testamentin raamattuluentosarjoihin. Muitakin turvallisia internetlähteitä on. Kysy apua omalta pastoriltasi.
Vielä yksi käytännöllinen vinkki! Pyydä oman seurakuntasi pastoria saarnaamaan ja pitämään opetuksia niistä Raamatun kirjoista ja osista, jotka tuntuvat vaikeilta yksin tutkittavaksi. Jos seurakunnassasi on pastorin tai teologin vetämä raamattupiiri, sekin on hyvä foorumi hankalien tekstien tutkimiseen. Edelleen voit ehdottaa esimerkiksi seurakuntasi seurakuntaneuvostolle, että joku tunnetuista / tunnustetuista Vanhan testamentin opettajista kutsutaan seurakuntaanne opettamaan Vanhan testamentin vaikeaselkoisia kohtia. Oman seurakunnan tai rovastikunnan Raamattu -päivä Vanhan testamentin vaikeiden kohtien äärellä auttaisi monia!
Kysymyksessä vilahti ajatus, johon on vielä tartuttava. Onko Raamatun ja kirkon historian tuntemus jollakin tavalla kristityn identiteetin perustaan kuuluva asia. Voinko kutsua itseäni lainkaan kristityksi, jos en tunne Vanhan testamentin uhrilakeja, ilmestysmajan rakennusohjeita tai ole perillä sukuluetteloista ja niiden merkityksestä? Kysymys heijastelee hyvin perustavaa kysymystä siitä, millä perusteella ihmistä voidaan kutsua kristityksi.
Jotta kysymystä ei ohitettaisi liian suoraviivaisesti, viittaan kahteen Martti Lutherin lausumaan. Ensimmäinen löytyy Isosta Katekismuksesta, Lutherin ohjeesta tavallisille papeille ja saarnaajille. Luther oli ahdistunut Saksan maalla suorittamansa tarkastusmatkan tuloksista. Kristillisen tiedon taso oli sekä pappien ja tavallisen kansan keskuudessa huono. Luther laati katekismuksen, jotta pastorit voisivat opettaa ja kansa oppisi. Kuitenkaan kaikki kastetut eivät tahtoneet oppia. Heistä Luther kirjoittaa katekismuksen johdannossa hätkähdyttävästi: ”Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä.” Vaikka hätkähdyttävä arvio koskee ihmisiä, jotka eivät tahdo oppia katekismusta, rohkenen ajatella, että Lutherin ajatus on muutettavat muuttaen sovellettavissa myös pyhään Raamattuun. Jos kyse on kielteisestä sydämen asenteesta, ollaan vaarallisilla vesillä. Mutta tilanne on kokonaan toinen, jos puhutaan kristityn vähäisistä voimavaroista ja rajoittuneesta kyvystä oppia.
Nimittäin Raamatun tuntemiseen ja ymmärtämiseen ei uskonpuhdistajammekaan kristityn identiteettiä sitonut. En malta olla lainaamatta vielä Lutherin tunnettua lausumaa hänen kuolinvuoteellaan. Sitaatti on lainattu tähän Reijo Arkkilan kirjasesta, Kallis oppi-isämme: ”Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica ja Georgica -runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viitta vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikka olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen ja apostolien kanssa. Sentähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.”
Luther-sitaatit asettavat oikeaan valoon kysymyksen kristityn identiteetin perustasta. Vaikka oikea sydämen asenne halajaakin Jumalan sanan aarteiden ymmärtämistä, kristityn identiteettimme ja nimemme ei voi koskaan perustua Raamatun tuntemukseemme, vaan yksin Kristukseen ja Jumalan pelastustekoon pyhässä kasteessamme. Meillä on kristityn identiteettimme perustasta Jeesuksen oma käsky ja siihen sisältyvä lupaus: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15–16) Jokainen Kristukseen uskova ja Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettu ihminen omistaa Jeesuksen lupauksen pelastuksesta, ei tähän lupaukseen ole sisäänluettu Raamatun tuntemustamme koskevia reunaehtoja.
Ks. myös Raamattu.
