Yhteiskristillisyydellä tarkoitan tässä opetuksessa kristittyjen yhteistä julistus-, evankeliointi- tai jumalanpalvelustoimintaa, jossa eri kirkkoihin ja tunnustuskuntiin kuuluvat kristityt toimivat yhdessä. Tarkoitus on julistaa Jeesusta tavalla, jonka eri taustoista tulevat kristityt voivat yhdessä allekirjoittaa. Yhteiskristillisyydessä julistusta rajataan usein niin, että kristittyjä erottavista kysymyksistä ei puhuta. Yhteiskristillisyyden lisäksi tässä opetuksessa sanottu sopii kuvaamaan sellaista ekumeniaa, jossa ei keskustella opillisista kysymyksistä päämääränä opillinen yksimielisyys tai toisen kirkkokunnan syvempi ymmärtäminen, vaan jossa vietetään jumalanpalvelusta eri kirkkokuntien kesken, vaikka opillista yksimielisyyttä ei ole saavutettu. Yhteiskristillisyys ei siis tarkoita kaikkea kristittyjen yhteistoimintaa, kuten vaikkapa diakonisen avun järjestämistä, tilojen vuokraamista, syntymättömien lasten oikeuksien puolustamista tai yhteisiä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tämäntyyppisissä ulkoisissa asioissa yhteistoimintaa voidaan ja kannattaakin usein tehdä, kunhan yhteiset pelisäännöt ovat selvät ja reilut.
Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina. Väitteeni kuulostaa raflaavalta. Lukija voi ajatella, että lause kumpuaa ahdasmielisestä puoluehengestä, joka pitää omaa uskonsuuntaansa aina oikeana vain siksi, koska se on minun oma suuntaukseni, ja halveksii muita kristittyjä. Siksi selvennän, että en halveksi muita kristittyjä. Muissakin kristinuskon suuntauksissa kuin tunnustuksellisessa luterilaisuudessa löytyy tosiuskovia, jotka pelastuvat. Koska Jumala käskee meidän ajatella ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää, uskon, että valtaosa uskoaan harjoittavista kristityistä on psykologisesti vilpittömiä ja ajattelee edustavansa raitista ja perusteltua kristinuskon muotoa. Ajattelen, että luterilaisetkin voivat oppia hyvää muilta kristityiltä. Silti ajattelen, että väitteeni “Yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina” on totta ja perustuu havaintoihin, jotka ovat muidenkin todennettavissa. Otan neljä esimerkkiä, jotka ovat ehtoollinen, kaste, vapaa tahto ja vanhurskauttaminen. Lopuksi mietin, miksi yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen ja miksi hänen ei kuitenkaan tarvitse olla kapeakatseinen.
Tunnen jonkin verran Saksan kristillistä kenttää. Saksan kirkkohistorialla voi varsinkin ehtoollisopin osalta perustella väitettä, että yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen. 1500- ja 1600-luvuilla Saksaan vakiintui useita kilpailevia kirkkoja: luterilaiset, roomalaiskatoliset ja reformoidut. Pohjoismaihin verrattuna kristillinen kenttä jäi hajanaiseksi. Preussissa hallitsijasuku oli 1600-luvun alusta saakka reformoitu mutta alamaiset valtaosin luterilaisia. Siksi ruhtinashuone teki kaikkensa häivyttääkseen luterilaisen ja reformoidun kristillisyyden välisiä eroja. 1800-luvun alkupuolella Preussin hallitsija otti alueillaan käyttöön yhteisen liturgian kaikissa protestanttisissa, siis sekä reformoiduissa että luterilaisissa seurakunnissa. Liturgia pyrki ohittamaan kysymyksen, missä suhteessa ehtoollisessa annettu leipä on Jeesuksen ruumiiseen, koska kysymys erotti reformoituja ja luterilaisia.
Reformoitujen mukaan ehtoollinen on muistoateria, jossa uskova ehtoollisvieras yhdistyy kyllä Kristukseen ja Hänen ruumiiseensa, mutta tämä yhteys on puhtaasti hengellinen ja tapahtuu vain Pyhän Hengen ja uskon kautta. Konkreettisesti Kristuksen ruumis on vain taivaassa eikä maan päällä. Ehtoollisen leipä on pelkkää leipää. Suomessa vapaiden suuntien opetus tulee lähelle tätä käsitystä. Luterilaiselle sen sijaan leipä on Jeesuksen asetussanojen: “Tämä on minun ruumiini” mukaisesti ja Jumalan sanan voimasta Jeesuksen todellinen ihmisruumis, sama ruumis, joka sikisi neitsyt Mariasta, vaelsi maan päällä, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, sovitti ristillä maailman synnin, nousi kuolleista, on nyt Jumalan kirkkaudessa ja jossa Kristus viimeisenä päivänä ilmestyy tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ehtoollisessa leipä on Kristuksen ruumis riippumatta ehtoollisvieraan tai papin uskosta. Jos ehtoollinen vain on toimitettu oikein, kaikki ehtoollisvieraat syövät Kristuksen ruumiin ruumiillisesti, suullaan. Luther kirjoittaa katkelmassa, joka on otettu luterilaisiin Tunnustuskirjoihin:
Samoin sanoin ja tunnustan pyhästä alttarin sakramentista, että siinä todellisesti suulla syödään ja juodaan ruumis ja veri leivässä ja viinissä, vaikka sakramenttia toimittavat papit tai sen nauttijat eivät sitä uskoisi tai vaikka he syyllistyisivät johonkin muuhun väärinkäytökseen. Asia ei riipu ihmisten uskosta ja epäuskosta vaan Jumalan sanasta ja säätämyksestä. Toinen asia on, jos ensin muutetaan Jumalan sana ja säätämys ja tulkitaan se toisin. Niinhän tekevät nykyiset sakramentin viholliset, ja heillä on sitten kyllä pelkkää leipää ja viiniä. Eihän heillä ole Jumalan sanaa eikä hänen säätämystänsä, vaan he ovat vääntäneet ja vääristäneet ne oman mielensä mukaisiksi. (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 7. Pyhä ehtoollinen, 32)
Usko ei saa aikaan yhteyttä Kristuksen ruumiiseen, vaan se ainoastaan ottaa vastaan Kristuksen ruumiin siten, että se tuo siunauksen. Myös katumaton tai epäuskoinen ehtoollisvieras syö suullaan Kristuksen ruumiin, mutta tuomiokseen (1. Kor. 11:17–34). Luterilainen ehtoollisoppi tähtää siihen, että syntien, epäilyksien ja Saatanan piinaaman ihmisen ei tarvitse ehtoolliselle tullessaan tuijottaa omaa uskoaan tai epäuskoaan, vaan hän saa kiinnittää kaiken huomionsa leivässä läsnä olevaan Kristuksen ruumiiseen ja viinissä läsnä olevaan Kristuksen vereen ja niiden välittämään syntien anteeksiantamukseen, elämään ja autuuteen.
Ihminen, jolla on epäkonkreettinen käsitys ehtoollisesta, voi mennä opillisesti epäselvälle ehtoolliselle ja ajatella siitä huolimatta saavansa hengellisen yhteyden Kristukseen. Mutta jos luterilainen menisi ehtoolliselle, jossa ei opeteta selvästi ja yksiselitteisesti Jeesuksen ruumiin ja veren todellista läsnäoloa leivässä ja viinissä, hän jää vaille sitä, mitä hän lähti ehtoolliselta etsimään: Kristuksen ruumista ja verta, jotka on ristillä annettu ja vuodatettu hänen puolestaan syntien anteeksiantamiseksi. Hän jää vaille kalleinta aarretta, minkä ihminen voi saada, vaille pelastusta ja pelastuksen panttia. Reformoitu, unioitu tai vapaakristillinen usko voi siis tulla toimeen yhteiskristillisen ehtoollisen kanssa, mutta luterilainen ei.
Preussin uuden liturgian myötä syntyi niin sanottu unioitu eli reformoiduista ja luterilaisista yhdistetty kirkko. Kirkkoliitto toteutettiin ilman, että uskonopista olisi ollut yksimielisyyttä tai edes vakavaa teologista keskustelua. Efesolaiskirjeen sana, että yhdessä Kristuksen ruumiissa täytyy olla yksi Kristuksen Henki ja yksi usko (Ef. 4:3–6), ei toteutunut. Tunnustukselleen uskolliset Sleesian alueen luterilaiset vainusivat aivan oikein, että jos he omaksuvat uuden liturgian, he menettävät Herran Jeesuksen asettaman pyhän ehtoollisen. He kieltäytyivät omaksumasta uutta liturgiaa ja joutuivat valtiovallan vainon ja painostuksen alle. Preussin uskolliset luterilaiset järjestäytyivät itsenäisiksi, yhteisen johdon alaisiksi seurakunniksi. 1800-luvun mittaan heidän tilanteensa vähitellen helpottui. Mutta Preussin laajenevan vaikutusvallan mukana unioidun kirkon vaikutus levisi muuallekin Saksaan. Muuallekin syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia ja kirkkoja, jotka eivät suostuneet tinkimään luterilaisen tunnustuksen ehtoollisopista ja sen mukaisesta jumalanpalveluksesta. Valtaosa näistä itsenäisistä luterilaisista on nykyään osa Itsenäistä evankelisluterilaista kirkkoa (saks. Selbständige evangelisch-lutherische Kirche, lyhenne SELK), joka on Lähetyshiippakunnan sisarkirkko Saksassa. Sen sijaan Saksan isoin protestanttinen kirkko, Saksan evankelinen kirkko (saks. Evangelische Kirche in Deutschland, lyhenne EKD), on Preussin unioidun yhteiskristillisyyden jatkaja. EKD:hen kuuluu reformoituja, luterilaisia ja unioituja maakirkkoja, joilla on ollut vuonna 1973 solmitusta Leuenbergin konkordiasta asti täysi alttari- ja saarnastuoliyhteys. Konkordiassa mukana olevat luterilaiset ovat näin tehdessään suhteellistaneet oman ehtoollisoppinsa ja niin luopuneet siitä, mikä on luterilaisille luovuttamatonta.
Suomessa yhteiskristillisessä toiminnassa suurin yksittäinen oppikysymys lienee kaste. Usein sovitaan, että yhteiskristillisessä tilaisuudessa kukaan ei opeta kasteesta, koska kastekysymys erottaa kristittyjä niin voimakkaasti. Omalla tavallaan kaste on tärkeä sekä luterilaisille että niin sanotun aikuiskasteen harjoittajille, jotka eivät kasta pikkulapsia. Voidaan kuitenkin esittää, että jos sitoudutaan vaikenemaan kasteesta, luterilainen menettää enemmän kuin muiden suuntien kristityt. Jos kasteesta vaietaan, tullaan samalla myöntäneeksi, että Jeesusta ja evankeliumia voi julistaa ilman, että puhutaan kasteesta. Tämä voi olla mahdollista kristityn näkökulmasta, joka korostaa henkilökohtaista uskonratkaisua. Mutta luterilaisen näkökulmasta evankeliumin julistaminen ilman kastetta on mahdotonta.
Luterilainen näet uskoo Jeesuksen sanojen nojalla, että kaste on välttämätön pelastukseen: “Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:3, 5) Kaste pelastaa: “Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16) “Tämän [Nooan vedenpaisumuksen] vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena – joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta – Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta.” (1. Piet. 3:21) Jos ja kun kaste pelastaa, kuinka pelastussanomaa voi julistaa ilman kastetta? Henkilökohtainen uskonsuhde Kristukseen on välttämätön, mutta Kristukseen yhdistää juuri pyhä kaste (Room. 6:1–14). Siksi on mieletöntä puhua henkilökohtaisesta suhteesta Jeesukseen ilman kastetta Jeesukseen. Jos kasteesta vaietaan, moni muu kristitty voi elää sen kanssa, mutta ei luterilainen.
Myös kysymys vapaasta tahdosta on esillä suomalaisessa yhteiskristillisyydessä. Olen kuullut sanottavan, että ratkaisevaa ei ole, mitä opetetaan tahdon vapaudesta, vaan että syntisiä kutsutaan parannukseen ja Jeesuksen luo. Tietysti on totta, että kristillisen julistuksen ydin on kutsua ihmisiä parannukseen synneistään ja Jeesuksen luo. Mutta tätä ei voi tehdä puhumatta myös ihmisen tahdosta ja sen kyvyistä. Miksei? Siksi, että ihmisen luottamus oman tahtonsa kykyihin estää häntä tekemästä parannusta ja tulemasta Jeesuksen luo. Tämä tulee kirkkaasti esiin Jeesuksen vertauksessa fariseuksesta ja publikaanista:
Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: ”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niin kuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk. 18:9–14)
Herra Jeesus siis sanoo, että Jumala ei vanhurskauta eli lue syyttömäksi ihmistä, joka luottaa itseensä, ylenkatsoo muita, pitää itseään muihin verrattuna vanhurskaana tai parempana tai ylentää itsensä.
Useimmat kristityt myöntävät periaatteessa, että näin on. Mutta jos uskonratkaisusta puhuvilta kristityiltä kysyy, miksi yksi ihminen saarnaa kuullessaan kääntyy ja toinen ei, he sanovat, että toinen otti tahdonratkaisullaan Jeesuksen vastaan ja toinen ei. Näin ollen pelastuvan pelastus olisi siis ainakin joltain pieneltä osin hänen oman tahtonsa varassa. Mutta silloin hän pitää itseään tahdonratkaisunsa osalta kutsun torjunutta ihmistä parempana. Jeesuksen mukaan tällainen ihminen ei voi olla vanhurskas, mikäli hän myös sydämessään uskoo niin kuin opettaa. Sillä Jumalan lahjoittama vanhurskaus ja ihmisen oma vanhurskaus sulkevat pelastuksen asiassa toisensa pois. “Sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle.” (Room. 10:3) Ihminen on todella tehnyt parannuksen synneistään ja päässyt Jeesuksen luo, kun hän on hylännyt kaiken luottamuksen omiin tekoihinsa ja tahtomiseensa ja luottaa pelastuksessaan vain ja ainoastaan Kristukseen, joka on uskon alkaja ja täydelliseksitekijä (Hepr. 12:2). “Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.” (Room. 9:16) “Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:12–13) Vanhurskauttava usko tunnustaa Lutherin katekismuksen sanoin: “Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luoksensa, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin kautta, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja varjellut minut oikeassa uskossa.” (Vähä katekismus, Kolmannen uskonkohdan selitys)
Kaikki edeltävät teemat, siis ehtoollinen, kaste ja vapaa tahto, liittyvät lopulta kysymykseen, miten syntinen ihminen pelastuu. Tähän elämämme tärkeimpään kysymykseen luterilaiset vastaavat opilla vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta, joka on Raamatun pääoppi. Vanhurskauttamisoppi on siis luterilaisille kaikkein keskeisin opinkohta. Tämä luo suuria vaikeuksia yhteiskristillisyydelle, sillä useimmille muille kristinuskon suuntauksille vanhurskauttamisoppi ei ole kaiken kirkon työn keskus, kuten luterilaisille. Sama ongelma värittää esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta tai oppikeskusteluja ortodoksisen kirkon kanssa. Luterilaiset eivät todellisuudessa saa omaa ääntänsä kuuluviin, jos vanhurskauttaminen yksin uskon kautta ei ole kaiken teologisen ajattelun ja kirkon elämän ytimessä. Tästä syystä yhteiskristillisyydessä häviää luterilainen.
Luterilaisten pääuskontunnustus, Augsburgin tunnustus, opettaa vanhurskauttamisesta artiklassa IV:
Edelleen opetetaan, ettemme omalla ansiollamme, tekemisellämme ja hyvittämisellämme voi Jumalan edessä saavuttaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, vaan että me saamme syntien anteeksiantamuksen ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta, uskoessamme, että Kristus on kärsinyt meidän edestämme, ja että meille hänen tähtensä annetaan synnit anteeksi ja lahjoitetaan vanhurskaus ja iankaikkinen elämä. Tämän uskon Jumala näet tahtoo edessään pitää vanhurskautena ja siksi lukea, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 3. ja 4. luvussa sanoo. (Saksankielinen teksti)
Vanhurskauttamisessa Jumala “lukee” syntisen vanhurskaaksi Kristuksen tähden (Room. 4:3–11, 22–24). Vanhurskauttaminen on siis Jumalan tuomiotoimi. Vanhurskauttaminen ja pelastus on yksin armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksen tähden, yksin Jumalan kunniaksi, niin kuin opettaa Raamattu, joka yksin saa kirkossa asettaa ja vahvistaa uskonkohtia. Nämä luterilaiset “yksin”-lauseet tarkoittavat, että vanhurskauttamisopissa ei voi tehdä mitään kompromissia niiden kanssa, jotka kieltävät edes osittain yhdenkin näistä “yksin”-lauseista.
Sillä jos Jumala lukee syntisiä ihmisiä syyttömiksi armon lisäksi edes jossain määrin ihmisten ansioista (edes Jumalan armon vaikuttamista ansioista, kuten roomalaiskatolinen kirkko opettaa), vanhurskauttaminen ei ole enää armosta yksin. “Mutta jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.” (Room. 11:6) Jos ihminen voi edes jossain määrin omin teoin myötävaikuttaa vanhurskauttamiseensa, vanhurskauttaminen ei ole enää uskosta yksin, vaan myös jossain määrin teoista. Mutta “ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.” (Room. 3:28) Jos pelastus tapahtuu edes jossain määrin ihmisen itsensä tai jonkin hänessä olevan tähden, se ei tapahdu enää yksin Kristuksen tähden. Mutta “ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.” (Apt. 4:12) Jos pelastuksessa kunnia kuuluu edes jossain määrin ihmiselle, joko pelastusta tavoittelevalle ihmiselle itselleen tai kirkolle ja sen pyhille, kunnia ei ole yksin Jumalan. Mutta Jumala sanoo: “Minä, Herra, se on minun nimeni, minä en anna kunniaani toiselle enkä ylistystäni epäjumalille.” (Jes. 42:8)
Näin ollen jos vanhurskauttamisopin puhtaudesta annetaan vähääkään myöten, luterilainen on hävinnyt, koska Raamatun opin kruunujalokivi, josta syntien anteeksiantamuksen, ikuisen elämän ja Jumalan armon valo loistaa syntisistä suurimmallekin, on vioittunut. Siksi yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina.
Mistä johtuu, että yhteiskristillisyydessä häviää aina luterilainen? Luterilaisena ajattelen seuraavaa. Olen luterilainen, koska olen vakuuttunut siitä, että kirkkoni uskonoppi, joka on Tunnustuskirjoissamme julkilausuttu, on yhtäpitävä Raamatun oman opetuksen kanssa. Olen luterilainen, koska kirkkoni oppi ei ole peräisin ihmisistä, vaan se on Jumalan oma oppi, jonka Hän on Sanassaan, Raamatussa, ilmoittanut ja uskonut ihmisille. Koska luterilainen oppi on raamatullista, se on myös totta. Mutta totuus ei koskaan hyödy siitä, että sitä yhdistellään harhan, valheen tai inhimillisen erehdyksen kanssa. Totuus hyötyy ainoastaan, jos se voittaa harhan, valheen ja erehdyksen ja saa olla yksin voimassa. Jos siis luterilainen oppi on totta, on ymmärrettävää, miksi se häviää aina, jos se suhteellistetaan vain yhdeksi mielipiteeksi tai painotukseksi muiden joukossa.
Edellä sanottu voi myös auttaa ymmärtämään, miksi Raamattu ja luterilaiset vaativat ykseyttä opissa ja tunnustuksessa, ennen kuin kristityt voivat yhdessä evankelioida tai viettää yhteistä jumalanpalvelusta, varsinkaan ehtoollista. Yksi syy on siinä, että tilan antaminen harhalle, valheelle tai erehdykselle ei edistä yhdenkään ihmisen pelastusta, vaan vaarantaa sitä. Siksi kirkkomme tunnustaa kirkollisesta yhteydestä Augsburgin tunnustuksen artiklassa VII:
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.” (Ef. 4:3–6)
Kirkolliseen yhteyteen “riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Kääntäen tämä tarkoittaa, että mikään vähempi kuin yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta ei riitä. “Olennaista on, että pidetään yhtä opissa, sen joka kohdassa, sekä myös pyhien sakramenttien oikeassa käytössä.” (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, 10. Kirkolliset tavat, 31)
Lauseesta, että yhteiskristillisyydessä luterilainen häviää aina, voisi vetää johtopäätöksen, että luterilaisen tulee siis pelätä muita kristittyjä tai olla epäluuloinen, varautunut tai vihamielinen heitä kohtaan. Kuuluuko tunnustuksellisen luterilaisuuden olla ahdasmielistä tai kapeakatseista? Ei suinkaan! Olemmehan luterilaisia siksi, että luterilaisuus on katolista, siis yhteistä, kaikki ajan ja paikan rajoitteet ylittävää, Jumalan Raamatussa antamaa kristinuskoa. Rooman kirkko ja ortodoksit tekevät väärin kutsuessaan omaa kirkkoaan katoliseksi eli yhteiseksi, siis Kristuksen kirkoksi. Me luterilaiset olemme aina väittäneet, että me olemme oikeita katolisia, koska kirkollamme on oikea, katolinen oppi. “Tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, sanomme Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (XIV Kirkollinen järjestys, 3). Luterilaiset ajattelevat, että katolinen kirkko on toki olemassa myös luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuolella kaikkialla siellä, missä Jumalan sanan saarna, kaste ja ehtoollinen ovat sytyttäneet ihmisissä vanhurskauttavan uskon Kristukseen Vapahtajanaan. Mutta koska yksin luterilainen kirkko, sikäli kun se pysyy tunnustuksessaan, tunnustaa kaikkia Raamatun oppeja puhtaasti, luterilainen kirkko on toisin opettaviin kirkkokuntiin verrattuna ”oikea vanha kirkko tai vähintään sen osa” (Luther), “oikea näkyvä kirkko maan päällä” (C. F. W. Walther) ja “kirkko sanan täydellisimmässä mielessä” (Wilhelm Löhe).
Tämä vakaumus avaa valtavat näköalat. Siitä nimittäin seuraa, että kun luterilainen katsoo kirkon historiaa tai nykypäivän kristillisiä kirkkoja, kaikki totuus, mitä hän ikinä sattuu löytämään, on yhteensopivaa hänen luterilaisen uskonsa kanssa. Ei siis ole mitään avarampaa kuin luterilaisuus! Luterilainen Wilhelm Löhe kirjoittaa tästä:
Juuri koska meillä on tukevaa maata jalkojemme alla emmekä enää ole jokaisen opin tuulen, ihmisten arpapelin ja eksytyksen heiteltävissä ja vietävissä, juuri siksi voimme rauhassa katsella ympärillemme ja mitata kaikkea Jumalan Sanan mittakepillä. Juuri koska tiedämme olevamme erillämme kaikista muista tunnustuksista ja tunnustuskunnista (Konfessionen), voimme etsiä ykseyden perusteita ja olla oikeudenmukaisempia ja lempeämpiä kuin muut. Juuri koska oma omaisuutemme on jo niin suuri, meidän ei tarvitse kadehtia eikä panetella muita, vaan voimme tunnustaa sen hyvän, mitä heillä on, ja ottaa sen itsekin käyttöön, jos se maksaa vaivan.
Löhe nostaa tällaisina asioina esiin muun muassa esikuvallisesti eläneiden uskovien kirjoitukset ja elämän esikuvan sekä vahvuuksia kirkkojärjestyksen ja lähetysinnon saralla. On iloista, vapauttavaa ja valtava etuoikeus olla luterilainen! Meillä ei ole mitään hävettävää eikä menetettävää, kun tunnustamme raamatullista ja katolista uskoamme muiden kirkkokuntien ja epäuskoisen maailman edessä. Meillä on muilta kristityiltä paljon opittavaa, mutta ennen kaikkea meillä annettavana se “ainoa, joka on tarpeen” (Luuk. 10:42), nimittäin puhdas evankeliumin oppi. “Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ‘Vanhurskas on elävä uskosta.’” (Room. 1:16–17)
