Sana ’ekumenia’ juontaa juurensa kreikan sanasta ”oikoumene” (ἡ οἰκουμένη (γῆ), joka merkitsee ’asuttua maailmaa’ tai ’maailmaa’. Sanan merkitys on vaihdellut aikojen saatossa. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa se viittasi universumin asuttuun osaan. Ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana Rooman imperiumi käsitti lähes koko tunnetun maailman, eli ’oikoumene’ oli pitkälti yhtä kuin imperiumi. Raamatussa sanaa käytetään Luukkaan evankeliumissa koko maailman (KR -38) tai valtakunnan (KR -92) verollepanon yhteydessä (Luuk. 2:1). Myöhemmin käsite alkoi tarkoittaa asioita, jotka ovat maailmanlaajuisia tai kaikkia koskevia. Vanhan kirkon seitsemää ensimmäistä kirkolliskokousta (v. 325 ̶ 787) kutsutaan ekumeenisiksi, koska koko kristikunta tunnustautuu niiden päätöksiin. Näissä konsiileissa vahvistettiin mm. Nikean uskontunnustus sekä opit Jumalan kolmiyhteydestä ja Kristuksen kahdesta luonnosta. Yhteisöt, jotka eivät tunnustaneet näitä raamatullisia totuuksia, suljettiin kristillisen kirkon ulkopuolelle, eikä tällaisia yhteisöjä voi tänäkään päivänä pitää kristillisinä.
Nykyään ekumenialla tarkoitetaan lähinnä kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen yhteistyötä ja lähentymispyrkimyksiä. Ekumenia voi olla paikallista tai maailmanlaajuista, yksilöiden tai kirkkojen välistä, spontaania tai järjestäytynyttä. Ekumenian eri muodoilla on eri toimintatavat, painotukset ja tavoitteet. Suurin ekumeeninen toimija on v. 1948 perustettu Kirkkojen maailmanneuvosto, jonka jäsenkirkkojen piiriin kuuluu n. 25% maailman kristityistä. Tunnustukselliset luterilaiset kirkot eivät ole neuvoston jäseniä, koska eivät pidä sen teologista perustaa raamatullisena.
Raamattu ei luonnollisesti ota kantaa nykyekumeniaan, mutta sillä on paljon sanottavaa ekumenian peruskysymyksistä, kuten ketkä kuuluvat Kristuksen kirkkoon ja kuinka kristittyjen yhteys syntyy.
Ennen kuolemaansa Jeesus rukoili Isää omiensa puolesta: “Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh. 17:21). Jeesuksen rukous kertoo paitsi, että Jumala tahtoo kaikkien kristittyjen olevan yhtä, myös että tuo yhteys heijastaa Jumalan omaa olemusta. Yhteys on vahva todistus maailmalle: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh. 13:35).
Nykypäivänä kristillisiä kirkkokuntia on tuhansia ja niiden yhteinen todistus on heikko ja ristiriitainen. Syyt ovat moninaisia: kovuus, ylpeys, väärinkäsitykset, kulttuurierot yms., mutta myös aivan todelliset erot opissa. Jotkut kirkot ovat ulkoisesti yhtä, mutta sisäisesti jakautuneita. Jeesuksen rukous haastaa kristityt koettelemaan asennettaan niitä kohtaan, jotka huutavat avuksi samaa Herraa. Raamattu opettaa, että uskovien tulee pyrkiä ”rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef. 4:3) ja pukeutua rakkauteen, joka ”tekee kaiken täydelliseksi” (Kol. 3:14). Täällä tieto on vajavaista, mutta kerran taivaassa se tulee olemaan täydellistä (1. Kor. 13:12). Todellista rakkautta ei kuitenkaan voi olla ilman totuutta, ja siksi Raamatun ekumenialle antamia reunaehtoja ei voi sivuuttaa.
Yhteys ei ole ihmisten käsissä, vaan se on Jumalan lahja (Ps. 127:1). Yhteys on ensisijaisesti yhteyttä Kristukseen ja osallisuutta pelastuksesta; kaikki, joilla on Kristus päänään, siis Herranaan ja Vapahtajanaan, kuuluvat samaan ruumiiseen ja ovat siten yhteydessä toisiinsa (Ef. 4:13 ̶ 16). Jeesuksen Kristuksen ulkopuolella ei ole pelastusta (Ap. t. 4:11,12) eikä siten myöskään yhteyttä.
Kristityksi tullaan uskon ja kasteen kautta (Mark. 16:16; Gal. 3:26,27). Kaikki kristityt kuuluvat kasteensa kautta Kristuksen ruumiiseen ja ovat osallisia samasta Hengestä (1. Kor. 12:13); ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi” (Ef. 4:4). “Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28).
Paavali opettaa, että ehtoollinen on yhteyden ateria, joka liittää meidät Kristukseen ja samalla toisiimme: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” (1. Kor. 10:16,17). Ehtoollinen on yhteyden huipentuma, ja siksi se edellyttää osallistujilta yhtä uskoa, kastetta ja apostolista oppia.
Kristittyjen yhteys on paitsi uskon ja kasteen ykseyttä myös uuden elämän yhteyttä Jeesuksen ylösnousemusruumiissa (Room. 6:3 ̶ 7). Uskoa ei voi olla ilman kristillistä elämää (1. Joh. 1:6). Kristittyjä kehotetaan katkaisemaan yhteys niihin, jotka eivät seuraa apostolista opetusta ja elävät kurittomasti (2. Tess. 3:6); ”…jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko tällaisen kanssa.” (1. Kor. 5:11). Paavali puhuu näin ankarasti, koska yhteydessä on kyse rajanvedosta totuuden ja valheen, iankaikkisen elämän ja kadotuksen välillä.
Augsburgin tunnustus opettaa, ettei tässä elämässä voi varmasti sanoa, ketkä ovat oikeita opetuslapsia ja ketkä vain sanovat olevansa sitä (artikla 7). Vain Jumala voi nähdä ihmisen sydämeen. Yhteyttä ei siksi voi rakentaa ihmisten horjuvan ja joskus näennäisen uskon varaan, vaan on tukeuduttava ulkopuolisiin tuntomerkkeihin: Jumalan sanaan ja sakramentteihin. Samaisen artiklan mukaan tosi Kirkko on ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.”
Kristuksen kirkko tulee pysymään aina aikojen loppuun asti (Matt. 16:18). Siksi kristityt eivät vaivu epätoivoon nähdessään kristikunnan hajaannuksen, vaan edistävät osaltaan kristittyjen yhteyttä uskossa, opissa, sakramenteissa ja elämässä. Kerran taivaassa perille päässyt kirkko saa seistä yhdistyneenä Karitsan valtaistuimen edessä ja laulaa Hänen kunniaansa.
