Kysymys:
Miten jotkut pastorit voivat jumalanpalveluksessa rukoillessaan pitää käsiään kohotettuina niin kuin Buddha meditoidessaan?
Kysymyksen esittäjä lienee yhdistänyt messussa käytetyn rukouseleen niihin käsien asentoihin, joita voidaan nähdä buddhalaisissa kuvissa tai patsaissa. Onkin totta, että buddhalaisuuden eri muodoissa esiintyy valtava määrä erilaisia patsaita lukemattomine käsien asentoineen. Kaikille näille eleille on buddhalaisessa kirjallisuudessa myös määritelty tietyt merkitykset. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan liene olennaisinta pyrkiä arvioimaan pakanallisen uskonnollisuuden muotokieltä saati sen merkityksiä. Kristuksen omina meille on tärkeintä ammentaa – ei epäjumalanpalveluksesta, vaan elävän Jumalan sanasta, pyhästä Raamatusta. Siksi onkin syytä katsoa, löytyykö Jumalan sanasta perusteita tällaiselle käsien kohottamiselle rukouksen yhteydessä.
Vanhan testamentin äärellä käy selväksi, että käsien kohottaminen rukoukseen oli vanhan liiton ajan jumalanpalveluksessa ja hartauselämässä yleinen tapa. Tästä puhuvat esimerkiksi seuraavat raamatunkohdat:
Myös apokryfikirjoista löytyy viittaus tähän rukouseleeseen:
Vanha juutalainen tapa kohottaa kädet rukoukseen periytyi sittemmin myös varhaisten kristittyjen jumalanpalvelukseen. Uudessa testamentissa Paavali kirjoittaa: Minä tahdon siis, että miehet rukoilevat, joka paikassa kohottaen pyhät kädet ilman vihaa ja epäilystä. (1. Tim. 2:8) Lisäksi varhaisen kirkon isien teksteistä käy ilmi, että myös Uuden testamentin ajan jälkeen käsien kohottamista pidettiin kristillisessä Kirkossa tavallisena rukousasentona (ks. esim. Origenes: 1 Hom. Reg. I 9). Kyse on siis historiallisesta, Jumalan kansan keskuudessa yleisestä tavasta, joka on välittynyt apostolien ja varhaisen kirkon isien kautta aina meidän aikaamme asti.
Mitä käsien kohottaminen rukoukseen sitten tarkoittaa? Tällä eleellä voidaan nähdä olevan moniakin symbolisia merkityksiä. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat:
Mutta eikö käsien ristiminen rukoukseen sitten ole hyvä tai oikea tapa? Sehän on ainakin meillä pohjoismaissa yleisin rukousasento. Liturgian tutkimukseen perehtynyt professori Pentti Lempiäinen kirjoittaa tästä tutusta rukousasennosta seuraavasti:
Suomessa tavallisin rukousasento on käsien ristiminen. Sitä ei mainita Raamatussa, ja se yleistyikin vasta 1100-luvulla Keski-Euroopan germaanien keskuudessa. Kyseessä on alkuaan joko vasallin (alamaisen) lääninherralle tai voitetun voittajalle osoittama kunnioituksen ilmaus. Jälkimmäinen ajatus sopii tietysti kirkkoonkin. Ristimällä kädet ihmiset tunnustautuvat Kristuksen omiksi, hänen ”voittamikseen” (vrt. Fil. 3:12-14, 2. Kor. 2:14), Herransa omaisuudeksi.
Käsien ristimisen on lisäksi tulkittu merkitsevän kaikkien tarpeiden kokoamista Jumalan eteen sekä keskittymistä seurusteluun yksin hänen kanssaan. Ristityillä käsillä ei samanaikaisesti voi puuhailla muuta.
Edellä on puhuttu kahdesta eri rukousasennosta, yhtäältä käsien kohottamisesta ja toisaalta niiden ristimisestä. Molemmat on todettu sinänsä mahdollisiksi ja hyviksi. Tästä kaikesta voi nousta vielä yksi kysymys: mitä tällaisista liturgisista eleistä ylipäätään pitäisi ajatella? Aluksi on tärkeää painottaa, että kristillisessä uskossa jumalanpalveluksen ulkoisilla muodoilla ei ole mitään uskonkappaleen asemaa. Siitä, mikä Kristuksen Kirkossa on keskeisintä, luterilainen tunnustuksemme linjaa seuraavasti:
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen yksetyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Jumalanpalveluksessa tärkeintä on sen sisältö, siis Kristuksen evankeliumi, jonka Hän sanassaan ja sakramenteissaan tarjoaa omiensa vastaanotettavaksi. Sen sijaan jumalanpalveluksen ulkoisten muotojen suhteen kristillisessä Kirkossa vallitsee tietty vapaus: Tiettyjä muotoratkaisuja ei ole pakko omaksua, eikä joka seurakunnassa ole välttämätöntä noudattaa täysin samoja käytäntöjä. Jumalanpalveluksen ulkoiset muodot kuuluvatkin nk. adiafora-asioihin, toisin sanoen ehdonvallan asioihin. Niiden suhteen seurakunta ja yksittäinen uskova saa elää kristillisessä vapaudessa. Tämä koskee myös liturgisia eleitä. Kristitty voikin siis aivan huoletta rukoilla joko kädet ristissä tai kohotettuina, taikka miten vain tilanteeseen sopii.
Tähän liittyen on kuitenkin huomautettava vielä kahdesta asiasta: Ensinnäkin, jumalanpalveluksen ulkoisiin muotoihin liittyvä vapaus ei tarkoita sitä, että messun muotokieleen voitaisiin suhtautua välinpitämättömästi. Samoin kuin arkielämässä jokaisella ihmisellä on tiettyjä ulkoisia tapoja, niin myös kristillinen jumalanpalvelus noudattaa väistämättä jonkinlaisia ulkoisia tapoja ja muotoja. Jumala ei väheksy luomaansa maailmaan kuuluvia ulkoisia muotoja, omaksuihan Hänen ikuinen Poikansa itsekin muodon tullessaan ihmiseksi (ks. esim. Joh. 1:14; 1. Joh. 1:1–3). Yhä tänäänkin Kristus jakaa evankeliuminsa lahjat omilleen nimenomaan tietyssä muodossa, paperille painetun ja suulla puhutun sanan välityksellä, hanasta valutetun veden sekä leivän ja viinin välityksellä. Näin Hän tekee siksi, että me ihmiset emme ole pelkkää henkeä, vaan Hänen itsensä tiettyyn muotoon luomia. Sen vuoksi jumalanpalveluskaan ei tässä ajassa voi koskaan toteutua irrallaan jonkinlaisista liturgisista muodoista. Päinvastoin, sanan ja sakramenttien ulkoinen muoto sekä niiden jakamisen käytännöt määrittelevät jumalanpalveluksen muotokieltä jo tiettyyn pisteeseen asti. Luotuisuuteen perustuvina tällaiset ulkoiset muodot eivät kuitenkaan ole itsessään mitenkään halveksittavia. Päinvastoin, kun seurakunnassa viljellään sellaisia käytäntöjä, jotka ovat raamatullisesti perusteltuja ja historian kuluessa hyviksi havaittuja, voivat ne omalta osaltaan myös tukea seurakunnan jumalanpalveluselämää ja kristittyjen uskonelämää terveellisellä tavalla. Tämä toki edellyttää sitä, että messun ulkoisista muodoista ja liturgisista käytännöistä muistetaan seurakunnassa myös opettaa ja keskustella.
Toiseksi, kristillinen vapaus ei koskaan ole irrallaan kristillisen rakkauden asiasta. Sen vuoksi myös käsillä olevassa kysymyksessä on otettava huomioon seurakunnan ja sen jäsenten tilanne. On pohdittava, onko tietyn liturgisen eleen käyttäminen senhetkisessä tilanteessa sopivaa. Onko se rakennukseksi seurakunnalle? Esimerkiksi Japanissa tai muussa buddhalaisuuden läpäisemässä kulttuurissa olisi ehkä mietittävä, voisiko jokin muu pastorin rukousasento olla käsien kohottamista sopivampi, ettei asia tulisi väärinymmärretyksi ja näin saatettaisi heikompaa veljeä vaaraan horjua uskossaan. Kaiken on tapahduttava hyvässä järjestyksessä ja kristillisen rakkauden hengessä.
Lopulta ulkoista rukousasentoa tärkeämpää on tietenkin rukoilijan sydämen asenne. Kaikkein olennaisinta on se, että Jumala on sanassaan luvannut kuulla kaikki rukoukset, jotka Kristuksen nimessä lausutaan (Joh. 14:13; 15:16). Jeesus sanoo: Ja kaiken, mitä te anotte rukouksessa uskoen, te saatte. (Matt. 21:22) Tähän mekin saamme luottaa.
Ks. myös liturgia.
– Harri Huovinen
