Kysymys: Roomalaiskatolisten ja ortodoksien mukaan Vanhaan testamenttiin kuuluvat myös nk. apokryfiset kirjat (esim. Makkabealaiskirjat, Viisauden kirja, Siirakin, Baarukin, Juuditin ja Toobitin kirjat). Onko Luther poistanut nämä kirjat Raamatusta, kun niitä ei enää ole protestanttisessa Raamatun kirjakokoelmassa (kaanonissa)?
Protestanttisen kirkkokuntien (luterilaisten, anglikaanien, reformoitujen ym.) Raamattu poikkeaa tosiaankin ortodoksien tai roomalaiskatolisten Raamatusta. Protestantit eivät pidä apokryfisia kirjoja osana Raamatun kaanonia (ohjeellisten kirjojen kokoelmaa). Lutherin mukaan ne ovat kyllä hyödyllisiä luettavaksi, mutta eivät samalla tavoin Jumalan Pyhän Hengen inspiroimia kuin varsinaiset Raamatun kirjat. Luterilaisen käsityksen mukaan mitään kristillisen opin kohtaa ei voi rakentaa apokryfikirjojen varaan, vaan opin tulee kaikin osin perustua Vanhan ja Uuden testamentin kaanonin kirjoihin.
Onko kyse siitä, että Luther poisti Raamatusta kirjoja, joita ei jostain syystä – esimerkiksi mielestään väärän opin vuoksi – halunnut mukaan pyhien kirjojen kokoelmaan?
Ei, vaan protestanttinen Vanhan testamentin kirjakokoelma on täsmälleen sama kuin heprealaisen Raamatun kirjakokoelma eli Tanak. Juutalaiset löivät lopullisesti lukkoon Raamatun kirjakokoelman rabbi Akiban (n. 50-132 jKr.) johdolla nk. Jamnian kokouksessa 90-luvulla jKr. Kuitenkin jo aikaisemmin oli vakiintunut käsitys siitä, mitkä kirjoitukset ovat pyhiä ja ansaitsevat tulla liitetyiksi juutalaiseen kaanoniin. Rabbien mukaan kaanon vakiintui jo Baabelin vankeuden jälkeen. Monien tutkijoiden mukaan kirjakokoelma vakiintui hasmonealaisaikana 140-40 eKr. Perusteena sille, ettei uusia kirjoituksia voi enää lisätä, käytettiin Jumalan käskyä 5. Moos. 4:2: ”Älkää lisätkö siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan” (myös 12:32).
Heprealaiseen Raamattuun kuuluvat siis samat kirjat kuin nykyiseen luterilaiseen Vanhaan testamenttiin 1. Mooseksen kirjasta Malakian kirjaan. Juutalaisten kirjakokoelmassa nämä tosin ovat hieman eri järjestyksessä. Luterilaisina kristittyinä me siis pitäydymme tähän vanhimpaan Raamatun rajaamiseen.
Mistä sitten tulee ajatus laajemmasta Vanhan testamentin kirjakokoelmasta? Kun heprealaista Raamattua alettiin kääntää kreikan kielelle, mukaan otettiin myös joitakin myöhempiä juutalaisia kirjoituksia. Näin kreikankielisestä Raamatusta (Septuaginta) tuli laajempi kuin heprealaisesta.
Kirkkoisä Hieronymos (n. 347- n. 420) oli yksi harvoista kirkkoisistä, joka osasi hepreaa. Hän tutustui huolellisesti rabbien opetuksiin ja erotti sen perusteella tarkasti toisistaan juutalaiseen kaanoniin kuuluvat kirjat niistä, jotka esiintyivät kreikankielisessä Septuagintassa. Koska Hieronymos piti hepreankielistä alkutekstiä ensisijaisena, hän asetti heprealaisen kaanonin kirjat etusijalle verrattuna deuterokanonisiin eli apokryfisiin kirjoituksiin. Hieronymos käänsi vuoteen 405 mennessä Raamatun latinaksi (nk. Vulgata). Tämä käännös hyväksyttiin Trenton kirkolliskokouksessa (1546) roomalaiskatolisen kirkon viralliseksi käännökseksi. Myöhempi roomalaiskatolinen kirkko ei ole noudattanut Hieronymoksen tekemää selvää erottelua kanonisten ja deuterokanonisten kirjojen välillä.
Vuonna 1672 hyväksyttiin Jerusalemin kirkolliskokouksessa ortodoksisen kirkon kaanon. Siihen otettiin mukaan neljä Septuagintassa ollutta kirjaa; Toobit, Juudit, Viisauden kirja ja Siirak. Sen sijaan Baarukin kirja ja Makkabealaiskirjat jätettiin Raamatun kirjakokoelman ulkopuolelle.
Raamatun kirjojen valintaa ovat kautta aikojen ohjanneet tietyt kriteerit. Juutalaisille oli tärkeää, että kirjoitusten voitiin osoittaa olevan Jumalan sanaa, joka ohjaa ihmisiä Jumalan tahdon toteuttamiseen. Apokryfikirjallisuus on sen sijaan suurelta osin viisauskirjallisuutta, jossa jumalallinen auktoriteetti jää taka-alalle. Heprealaisesta Raamatusta pois jätetyt kirjoitukset ovat myös monesti mielikuvituksellisia, legendanomaisia kertomuksia, jotka on helppo osoittaa epähistoriallisiksi. Niihin sisältyy myös Raamatulle vierasta spekulointia mm. enkelien luokista ja erilaisista taivaista.
Uudessa testamentissa ohjasi kaanonin rajausta se, että kirjoitusten voitiin osoittaa olevan apostolista alkuperää. Myös heprealaisen Raamatun rajauksessa vaikutti se, että pyhillä kirjoituksilla voitiin katsoa olevan jokin selvä auktoriteetti: Mooses, Daavid tai joku oikeista profeetoista. Siksi apokryfikirjoja pyrittiin panemaan jonkin tunnetun Raamatun henkilön (Baaruk, Eenok tms.) nimiin, vaikka ne olivat syntyneet paljon näiden kuoleman jälkeen. Niiden epäperäisyys voitiin kuitenkin osoittaa mm. sisällön avulla. Hyvin tärkeä kriteeri Raamatun kirjojen valinnassa onkin ollut se, että niiden sisältö on vastannut sitä uskontajua, joka juutalaisessa tai kristillisessä yhteisössä on vallinnut. Tämä uskontaju taas on syntynyt pitkälti Sanan pohjalta.
Lähteenä on käytetty mm. Jaroslav Pelikanin kirjaa The Melody of Theology. A Philosophical Dictionary 1988, 28-31, Pelikanin kirjaa Whose Bible is it? A History of the Scriptures through the Ages 2005, 45-47 ja Lars Aejmelaeuksen kirjaa Kristinuskon synty 2000, 353-356.
Ks. Raamattu, kaanon ja apokryfikirjat
