”Sinä olet jees, minä olen jees ja Jumalakin on ihan jees!” Tätä on armon halpana pitäminen. Vastaavaan hokemaan liitetään vielä pyhän kristillisen uskomme tärkeimpiä sanoja, nimittäin ARMO. Kun keskustelu taivaaseen pääsemisestä pääsee käyntiin, täydennetään omaa mielipidettä opitulla tavalla hurskaasti: ”Emmehän me voi itse ansaita mitään armoa. …Mehän olemme vain ihmisiä… Ja kyllä Jumala tietää tämän.” Eräs pappi opetti omaa armonoppiaan, että ”Jumalan tehtäväkin on armahtaminen”.
Saksassa 1930- luvulla tutki suuressa ahdistuksessa pastori Dietrich Bonhoeffer (s.1906 , Breslau – k. 1945, Flossenbürgin keskitysleiri) kirkkonsa ja kansansa elämää. Hän oli sivistyssuvusta, hyvän koulutuksen saanut teologi, mutta alkujaan lähinnä kulttuurikristitty. Jumalan sanaan yhä enemmän ankkuroituneena hänestä kasvoi tunnustustaistelija.
Luopumus oli pitkällä ja suorastaan antikristilliset aatteet ja voimat valloittivat myös kirkkoa. Miksi tämä luopumus? Miksi kirkkomme rappiotila? Miksi seurakuntien ja kristittyjen sopeutuminen maailmaan? Miksi outo hiljaisuus, suorastaan ”pahaenteinen äänettömyys”? Sitä hän kuvaa mm. Virsikirjan virressä 600, jonka tarkempi suomennos on Luterilaisissa virsissä 873. Natsijohtajat antikristillisen ideologiansa kanssa olivat saaneet papitkin lumoihinsa. Bonhoeffer näki syyn siinä, että ARMOSTA OLI TULLUT HALPAA ARMOA. Hän kirjoitti kirjan Kutsu kuuliaisuuteen (1937). Tämä teos on ollut pitkään eri puolilla maailmaa ja eri kirkkokunnissa arvostettu, mutta joka kuitenkin suomennettiin vasta 1965. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Bonhoeffer sanoo: ”Halpa armo on kirkkomme verivihollinen. Käymme tänä päivänä taistelua kalliista armosta…. ” Ja Bonhoeffer jatkaa: ”Halpa armo merkitsee synnin eikä syntisen vanhurskauttamista… Halpa armo on meidän omaa armoamme itseämme kohtaan.” Toisin sanoen, me annamme itsellemme synnit anteeksi ja vakuuttelemme, että olemme Jumalan armon osallisuudessa. Tämä on pahinta itsepetosta.
Tiedämme, että Saksassa levisivät antikristilliset aatteet vauhdilla ja kirkkokin koki järkyttävän miehityksen, usein laillisin keinoin. Bonhoeffer näki, että kirkko on itse syypää rappioonsa ja mukautumiseensa. Saksan luterikunta oli hiljalleen irrottautunut pyhän Raamatun ja sitä oikein selittävän Tunnustuksen armonopista ja sopeutunut yhteiskunnan vallitsevaan ideologiaan. Sillä tuli olemaan hirvittävä hintansa, ei vain Saksan vaan koko Euroopan tuhon rauniot. ”Halvan armon oppi on ollut evankeliselle kirkollemme hyvin armoton.”
Itsekeksityllä armolla ei ole mitään tekemistä autuaaksitekevän eli taivaaseen johtavan armon kanssa, josta esim. apostoli kirjoittaa tunnetut sanansa Efesolaiskirjeessä (2: 8-9): ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, se on Jumalan lahja, ette tekojenne kautta, ettei kukaan kerskaisi.” Tästä Kristuksen armon kalleudesta on mitä puhuttelevimmat sanat katekismuksen toisen uskonkappaleen selityksessä, missä tunnustetaan millä Kristus on meidät lunastanut: ”Ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellä”.
Apt 15:11:ssa on ikään kuin motto maailman ensimmäiselle kirkolliskokoukselle: ”Me uskomme Herran Jeesuksen armon kautta pelastuvamme.” Armon pelastusoppi on kaikkialla pyhässä Raamatussa.
Näemme ja luemme matkakuvauksia, joissa kerrotaan, mitä on vanha primitiivinen pakanuus. Kauheuksistaan huolimatta puhtaasti uskonnolliselta kannalta se on kuitenkin totuudellisempaa kuin moderni pakanuus eli uuspakanuus. Primitiivisessä pakanuudessa yritetään löytää sovintoa Jumalan kanssa, tosissaan, kaikin tavoin, karmeinkin keinoin. Modernissa pakanuudessa on sen sijaan häivytetty puhe synnistä ja suunnattomasta syntivelasta. Kun sydäntä alkaa syyllisyys painaa, löytyy lohduttajia kauniine sanoineen, jotka kehottavat unohtamaan menneet tavalla tai toisella eli rauhoittamaan omantunnon ”turhilta ajatuksilta”.
Myöhäisantiikkia tutkineet historioitsijat ovat osoittaneet, että tuon ajan pakanamaailma tunsi enemmän katumusta esim. haureudesta ja siveellisistä hairahduksista ja polttavampana sovituksen kaipuun kuin moderni protestantismi.
Kun aikamme ihminen kulkee Bonhoefferin sanoin ”halvan armon opissa!”, hänen sydämessään ei Jumalan laki ole vielä herännyt eli saanut tehdä paljastavaa ja tuomitsevaa työtään. On tärkeää nähdä, että Vähä katekismuskin alkaa kymmenellä käskyllä selityksineen. Se ei ala esim. pienoisevankeliumilla tai ihanalla toisen uskonkappaleen selityksellä. Messu ei ala kiitosrukouksilla ja ylistyslauluilla vaan synnintunnustuksella.
Jumala ei ole syntiselle velvollinen antamaan armoaan edes hänen hyvyytensä tai kansalaiskuntonsa perusteella, kuten jotkut ajattelevat. Halpa eli väärä armo on liian monelle jokin itsestäänselvyys, jota tarjoaa ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan lakisääteinen koneisto, uskontohuolto. Siinä voi olla vielä ”vähän kristustakin”, mutta kysymyksessä on Herramme omien sanojen mukaan ”väärä Kristus” (Matt. 24:24). Tämän ideologian mukaan oman uskonnollisen rakennelman päälle etsitään hyvää ja kaunista kuin kirsikoita kakun koristeeksi. Mutta tämä halpa armo ei anna sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen. Sille Pyhä Henki ei sano painavaa aamentaan. Kallista armoa on aina ja vain Jeesuksen Kristuksen veren armo, joka hänen iankaikkisen ja ainutkertaisen uhrinsa voimasta annetaan ja julistetaan oikeilta alttareilta ja saarnatuoleista uskolla omistettavaksi. Vanhat kristityt ovat opastaneet: Minkä Jumalan sanan valo paljastaa, sen Jeesuksen veri puhdistaa.
Ks. myös Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja.
