Kristillisessä kielenkäytössä armo (kreik. kharis) tarkoittaa sekä Jumalan suosiollista suhtautumista ihmisiä kohtaan että lahjaa, jonka Jumala antaa ihmiselle ilman edellytyksiä. Jumala siis toimii armollisesti eli oman hyvyytensä ja rakkautensa pohjalta. Armo, jonka hän antaa on ennen kaikkea syntien anteeksianto ja pelastus.
Omana aikanamme sanaa armo ei useinkaan mielletä sitä taustaa vasten, johon se antiikin maailmassa liittyi. Armo oli yleinen sana kuvaamaan ihmisten vastavuoroisia suhteita. Joku ylhäinen henkilö saattoi vaikkapa tehdä omalle kotikaupungilleen palveluksen kustantamalla ilmaisen ruokajakelun köyhille. Hän oli suosiollinen köyhiä kohtaan ja antoi heille armollisen lahjan. Lahjaan sisältyi luontaisesti ajatus, että ihmiset olivat velvollisia antamaan vastalahjan kykynsä mukaan. He eivät tietysti voineet antaa samanlaista lahjaa, joten heiltä odotettiin vaikkapa lahjoittajan nimen ylistämistä, hänen hyvän maineensa edistämistä ja hänen kunnioittamistaan. Tällainen vastavuoroinen toisten palvelu eli armo oli tavallista myös henkilökohtaisemmalla tasolla. Varakas herra saattoi ottaa jonkun huonompiosaisen suojiinsa ja vaikkapa hankkia tälle arvostetun työpaikan. Tätä nimitettiin armoksi, ja se edellytti, että tällä tavoin suojelukseen otettu henkilö teki jälleen mahdollisuuksiensa mukaan vastapalveluksia suojelijalleen.
Tällaisessa tilanteessa oli tietysti viisasta ottaa suojelukseensa (ottaa armoon) sellainen henkilö ja antaa armo eli lahjoja sellaiselle henkilölle, josta tiesi, että hän olisi kunniallinen ja vastaisi lahjan arvon mukaan. Kunniakkaan herran ei kannattanut ottaa suojiinsa henkilöä, jonka hän epäili vastaavan lahjaan epäkunnioittavasti. Armo eli suosio ja lahja oli luontevaa antaa vastaanottajalle, joka oli niiden arvoinen.
Tätä taustaa vasten Jeesus kertoo monet kertomukset Jumalan armosta, joka onkin hätkähdyttävää ja ”normaalista” armosta poikkeavaa useammastakin syystä. Vertauksessa viinitarhan työntekijöistä viinitarhan (Matt. 20:1–16) isäntä kutsuu vielä viimeisellä hetkellä työhön sellaisia, joita muut eivät ole palkanneet. Ensiksikin he eivät varmaankaan ole tällaisen palkkaamisen suosion arvoisia, kun kukaan ei ole heitä aiemmin palkannut. Toiseksi he ehtivät olla työssä niin vähän aikaa, etteivät he millään kykene vastaamaan asianmukaisesti isännän hyvyyteen. Kolmanneksi isännän armo on yltäkylläinen, kun hän maksaa viime hetkellä tulleille koko päivän palkan. Neljänneksi vertaus loppuu kesken, sillä siinä olisi ilman muuta ollut asianmukaista korostaa kuinka viime hetkellä palkatut miehet kotonaan ylistivät isäntää ja tulivat seuraavana aamuna ajoissa sekä parhaimpiinsa pukeutuneina työnhakupaikalle. Muissakin vertauksissa Jeesus alleviivaa sitä epäsuhtaa, joka on lahjan antajan eli Jumalan ja lahjan saajan eli ihmisen välillä.
Uskonpuhdistuksen aikaan tultaessa läntisen kirkon piirissä oli vallalla seuraavankaltainen opetus Jumalan armosta: ”Kun ihminen tekee parhaansa, niin Jumala ei kiellä häneltä armoaan.” Ihmisellä siis ajateltiin olevan langenneenakin luontainen kyky suuntautua Jumalaa kohti. Hän ei ollut tokikaan täysin kelvollinen pelastukseen, mutta toimiessaan parhaansa mukaan, hän saavutti Jumalan armon ja pelastuksen. Tällaista armo-oppia vastaan uskonpuhdistajat linjasivat: …usko ei käy Jumalan eteen luottaen omiin ansioihin, vaan pelkästään lupaukseen eli Kristuksessa luvattuun armoon. (Apol. IV, 44–45). Jumalan suosio ja hänen lahjansa eivät siis tule ihmisten osaksi oman valmistautumisen perusteella. Jeesus on omalla elämällään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan ne ansainnut. Ja ne otetaan vastaan uskomalla (vrt. Ef. 2:8). Luterilainen uskonpuhdistus myös alleviivasi, että tämä Jumalan suosio ja hänen lahjansa annetaan armonvälineissä eli evankeliumin saarnassa, kasteessa, ripissä ja ehtoollisessa. Niinpä kristitty tahtoo tulla jumalanpalvelukseen ottaakseen yhä uudelleen vastaan Jumalan suosion ja hänen lahjansa.
Kun antiikin maailmassa armon käsitteeseen liittyi aina olennaisesti siihen vastaaminen, voidaan vielä kysyä pitääkö kristityn vastata jotenkin armoon, jonka hän on uskolla ottanut vastaan? On korostettava, että Jumala on katkaissut vastavuoroisuuden kierteen. Hänen lahjansa eivät koskaan perustu ihmisten vastaukseen, vaan aina hänen omaan hyvyyteensä ja Kristuksen ansioon. Jumalan lahja kuitenkin saa vastaanottajassa myös jotain aikaan. Se synnyttää kiitosta ja halua palvella Jumalaa, joka tapahtuu palvelemalla lähimmäisiä. Tämä armon ja kiitoksen vuorottelu näkyy kristillisessä jumalanpalveluksessa, jossa Jumala antaa meille taivaan aarteet, ja me otamme ne kiittäen vastaan. Messun jälkeen meidät lähetetään arkeen palvelemaan Herraa, kun palvelemme lähimmäisiämme kutsumuksissamme.
