Naimattomuus

19.2.2020 • Ydinkohdat / N

Pyhä Raamattu hyväksyy vain kaksi vaihtoehtoista tapaa elää Jumalan luomana seksuaalisena olentona: joko yhden miehen ja yhden naisen välisessä julkisessa ja elinikäiseksi aiotussa avioliitossa, johon kuuluu myös yhteinen seksielämä, tai naimattomana, jolloin seksiä ei voi harjoittaa. Muita vaihtoehtoja Raamattu ei tunne, ja siksi kristillinen kirkkokaan ei voi muuta hyväksyä. Aikamme tapa elää virallisesti naimattomana mutta harrastaen seksiä rekisteröidyssä parisuhteessa, avoliitossa, seurustelusuhteessa tai vaikka ”yhden illan jutuissa” on Jumalan tahdon vastainen. Tällaisella “naimattomuudella” ei ole mitään tekemistä Raamatun ja kirkon naimattomuutta koskevan opetuksen kanssa.

Vanhassa testamentissa naimattomuus oli harvinaista. Juutalaiset seurasivat luomiskertomuksen määräystä mennä naimisiin (1. Moos. 1:28, 2:24), ja käytännössä kaikki aikuiset juutalaiset olivat naimisissa, varsinkin kun avioliitot olivat yleensä järjestettyjä. Jumala oli luvannut, että Messias on naisen (1. Moos. 3:15) sekä Aabrahamin (1. Moos. 22:18), Iisakin (1. Moos. 26:4) ja Israelin (1. Moos. 28:14) “siemen” eli jälkeläinen. Koska lupaus Pelastajasta oli sidottu Israelin fyysiseen jälkeläiseen, avioliitto ja lasten saaminen olivat luvatun kansan elämässä tärkeällä sijalla. Profeetta Jeremia oli suuri harvinaisuus ja erityinen merkki Jumalan tuomiosta, kun Jumala käski Jeremian pysyä naimattomana ja siten esikuvana siitä rangaistuksesta, joka oli kohtaamassa luopunutta kansaa (Jer. 16:1–18).

Kun luvattu naisen, Aabrahamin, Iisakin ja Israelin siemen eli Jeesus Kristus tuli ja täytti Vanhan testamentin lupaukset, Jumalan kansan suhde naimattomuuteen muuttui. Kristus opettaa, että avioliitto ei sovi kaikille. Jotkut ovat syntymästään saakka sellaisia, etteivät sovi avioliittoon, joistakin muut ihmiset ovat tehneet sellaisia ja jotkut pysyvät naimattomina “taivasten valtakunnan tähden”. Näistä viimeisistä Herra sanoo: “Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon” (Matt. 19:3–12). Jeesus suosittelee naimattomuutta, sillä naimaton pystyy työskentelemään taivasten valtakunnan hyväksi vapaammin kuin naimisissa oleva. Apostoleista ainakin Paavali eli naimattomana taivasten valtakunnan tähden (1. Kor. 7:7–8, 9:5–6). Hänkin suositteli kristityille naimattomuutta (1. Kor. 7:8, 25–26, 35, 40), koska se vapauttaa mullistusten ja vainojen aikana pelkäämästä perheen puolesta (1. Kor. 7:26–31) ja antaa suuremman tilan “huolehtia siitä, mikä on Herran, kuinka olla Herralle mieliksi” eli “olla pyhä sekä ruumiin että hengen puolesta” (1. Kor. 7:32–35). Paavali pitää naimattomuutta Jumalan antamana “kutsumuksena” (1. Kor. 7:17, 20, 24–26) ja “armolahjana” (1. Kor. 7:7 alkutekstin mukaan), jonka piirissä uskosta vanhurskautettu voi palvella Jumalaa ja lähimmäistään.

Kristus ja Hänen apostolinsa kuitenkin opettavat, että naimattomuus ei sovi kaikille vaan ainoastaan niille, joille “se on suotu” (Matt. 19:11) eli joille Jumala on sen suonut. Paavali kuvaa tällaista vapaaehtoisesti naimatonta: “hän pysyy sydämessään lujana eikä ole pakon alainen vaan hänellä on oma tahtonsa vallassaan” (1. Kor. 7:36–38; katso myös jakeet 9 ja 28). Muita koskee käsky: “Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä” (1. Kor. 7:2). “Elleivät he jaksa hillitä itseään, menkööt naimisiin, sillä on parempi mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa.” (1. Kor. 7:9 KR92 mukaan)

Antiikin kreikkalainen kulttuuri eli siinä käsityksessä, että aineellinen ja ruumiillinen on alempiarvoista kuin aineeton ja henkinen. Kun Kristuksen ja apostolien opetusta naimattomuudesta katseltiin tällaisten linssien läpi, se ymmärrettiin väärin. Jo apostolisena aikana esiintyi opettajia, jotka kielsivät kristittyjä menemästä naimisiin ollenkaan, jotta he vapautuisivat aineellisuuden kahleista voidakseen pelastua tai ainakin saavuttaakseen korkeamman hengellisen tason. Apostoli tuomitsi tällaisen harhan kovin sanoin: näin ajattelevat “pitäytyvät eksyttäviin henkiin ja demonien opetuksiin” (1. Tim. 4:1–5). Avioliiton kielsivät muun muassa monet gnostilaiset sekä enkratiittien lahko. Myös läpi keskiajan esiintyi avioliiton kieltäviä lahkoja, kuten Etelä-Ranskan kataarit.

Vaikka kirkko taisteli avioliiton kieltäviä suuntauksia vastaan, antiikin ruumiillisuuden vastainen kulttuuri vaikutti jo vanhan kirkon aikana kristilliseen askeettisuuteen, erityisesti munkkilaitokseen. Naimattomuutta ei arvostettu enää ainoastaan siksi, että se antaa vapaammat kädet palvella kirkkoa, vaan naimattomuutta alettiin pitää puhtaana verrattuna seksuaalisen halun tahraamaan avioelämään. Taustalla oli antiikin pakanallinen halveksiva suhtautuminen ruumiiseen ja seksuaalisuuteen, ei Kristuksen ja apostolien opetus. 1100-luvulla lännen kirkossa papeilta alettiin erotuksetta vaatia naimattomuutta. Uskonpuhdistajat arvostelivat tällaista vaatimusta, ei siksi, etteikö papilla voisi olla naimattomuuden kutsumus ja armolahja, vaan koska Jumala ei ole sitonut viran armolahjaa naimattomuuden armolahjaan. Siten luterilainen kirkko pitää edelleenkin hyvin ongelmallisena sitä, että roomalaiskatolinen kirkko katsoo naimattomuuden armolahjan kuuluvan automaattisesti virkaan ja pitää lahjaa niin yleisenä.

Lisäksi uskonpuhdistajat vastustivat käsitystä, että naimaton olisi automaattisesti lähempänä pelastusta kuin muut kristityt. “Munkit ovat … tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskonvanhurskauden kieltämistä?” (Augsburgin tunnustus, XXVII, 38) Tunnustuskirjat esittävät oikean opin avioliitosta ja naimattomuudesta Augsburgin tunnustuksen artikloissa XXIII ja XXVII, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavissa artikloissa, Schmalkaldenin opinkohtien kolmannen osan artiklassa XI ja Lutherin katekismusten selityksissä kuudenteen käskyyn.

Apostoli edellyttää, että kun uskovat menevät naimisiin, “se tapahtuu Herrassa” (1. Kor. 7:39) eli että aviopuolisoa etsittäessä usko Kristukseen on tärkeä kriteeri. Mitä tehdä, jos sopivaa aviopuolisoa ei löydy, mutta naimattomuuskin tuntuu vaikealta? On rukoiltava Jumalalta sopivaa aviopuolisoa ja etsittävä oikeista paikoista. Kristitty tyytyy kaikessa lopulta kuitenkin Jumalan tahtoon. Jos Jumala ei suo puolisoa, Hän voi antaa naimattomuuden armolahjan. Jumalan Sanan mukaan armolahjat ovat kuin tuli, joka oikein hoidettuna syttyy palamaan ja väärin hoidettuna tai hoitamattomana hiipuu hiillokseksi ja sammuu (2. Tim. 1:6). Naimattomuuden armolahjassakin voi kasvaa ristin alla mutta Kristuksen Sanan varassa ja Hänen vanhurskauteensa puettuna.

Ks. myös Armolahjat, Avioliitto, Avoliitto, Seksuaalisuus


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos