Suomessa on totuttu käyttämään sanaa ”avoliitto” sellaisesta miehen ja naisen liitosta, jossa asutaan yhdessä ja harjoitetaan aviollista yhdyselämää. Avioliitosta se eroaa siinä, ettei avoliitossa ole luvattu yhteiskunnan edessä toiselle, että liittoon sitoudutaan elämän ajaksi.
Jeesus pitää selvänä, että jos mies (tai nainen) ei solmi avioliittoa, hänen tulee myös pidättäytyä aviollisesta yhdyselämästä (Matt. 19:10–12). On niitä jotka tällä tavoin elävät kutsumustaan todeksi ja palvelevat naimattomina Jumalaa. Aviollisen yhdyselämän toteutumisen paikka onkin avioliitto, ei avoliitto. Uuden testamentin aikana Välimeren vallitsevassa kulttuurissa seksuaalielämä oli monin tavoin vääristynyttä eli Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Niinpä alkukristityt kasteensa yhteydessä irtisanoutuivat pakanallisen kulttuurin pimeistä puolista: epäjumalanpalveluksesta, avioliiton ulkopuolella tapahtuvasta yhdyselämästä, juomingeista, yms. Tällaisesta kertovat seuraavankaltaiset Paavalin kirjeiden kohdat: Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta (1. Kor. 6:9–11). Avoliiton Paavali olisi lukenut tässä mainitun siveettömyyden harjoituksen piiriin. Uuden testamentin aikana kristityt olivat monessa suhteen erilaisia kuin ympäröivän kulttuurin ihmiset. Meidänkin lienee totuteltava siihen, että kristitty ei ole kaikessa samanlainen kuin muut.
Oma länsimainen yhteiskuntamme on seksuaalisen elämän alueella etääntynyt kauas perinteisestä raamatullisesta ja luterilaisesta elämäntavasta. Lähes kaikki pariskunnat nykyään, asiaa sen enempää harkitsematta, mieltävät yhteen muuttamisen tavaksi kokeilla sitä, voitaisiinko myöhemmin mennä naimisiin. Avioliitto on kuitenkin kokonaisvaltaista toinen toiseensa ja yhteiseen liittoon sitoutumista. Syvää sitoutumista ei voi harjoitella siten, että ei haluta sitoutua. Seurusteluaika on tarkoitettu toiseen tutustumiseen. Kun sitten on todettu, että olemme riittävän soveliaat toisillemme, on aika astua rohkeasti avioliittoon, ja sen tarjoamassa turvassa opetella tuntemaan toista sekä itseään myös aviollisen yhdyselämän alueella. On vielä huomattava, etteivät myöskään lesket, eron kokeneet tai vain varttuneemmat ihmiset voi ajatella esimerkiksi lesken eläkkeen säilyttääkseen voivansa mennä avoliittoon. Ajassamme suuri osa avioliittoon menevistä pareista kantaa mukanaan irtosuhteiden, rikkoutuneiden avo- ja avioliittojen sekä pornografian katselun tuomia haavoja ja vääristymiä. Ne tuovat oman kuormituksensa avioliittoon.
Miten käytännössä olisi suhtauduttava avoliitossa olleisiin ja oleviin? Kristillinen lähestymistapa on, että halutaan auttaa ihmisiä parempaan elämään. Ensimmäinen askel tähän ”yltäkylläiseen elämään” (Joh. 10:10) on Jeesuksen luokse tuleminen. Kristillisestä uskosta käsin voi ymmärtää tarpeen myös käytännön elämän muutoksiin. Seuraavaksi selvitetään mennäänkö naimisiin, mikä on ensisijainen vaihtoehto. On myös syytä ripissä tunnustaa synnit ja saada anteeksiantamus, jonka varassa on paljon kevyempi mennä eteenpäin. Vaikka päätetään mennä avioliittoon, olisi hyvä silti muuttaa naimisiin menoon asti erilleen (jos avoparilla on lapsia, on kuitenkin lasten tähden parempi asua saman katon alla). Näin avioliitto alkaa selvästi uutena askeleena, johon on tietoisesti ryhdytty eikä vain vähitellen liu’uttu.
Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat Paavalia lainaten: Paavali sanoo: ”Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa.” (1. Kor. 7:2). Tämä on jo selkeä käsky, ja se koskee kaikkia, jotka eivät ole soveliaita elämään naimattomina. (Apol. XXIII, 14).
