Pakana tarkoittaa Raamatussa sellaista henkilöä, joka ei kuulu Jumalan valittuun kansaan.

Vanhassa testamentissa pakanakansat (hepr. gojim) ovat vastakohta Jumalan valitsemalle Israelin kansalle (hepr. ’am). Jumalan kansa on osallinen Jumalan lupauksista ja armoliitosta ja heille on ilmoitettu Jumalan laki, jonka mukaan elää. Sen sijaan pakanakansat eivät tunne elävää Jumalaa, palvelevat kullasta, hopeasta tai puusta tehtyjä epäjumalia ja elävät synnissä pahoja henkiä palvellen. Jopa heidän hurskaimmat jumalanpalvelusmenonsa ovat todellisuudessa Jumalan tahdon räikeää rikkomista, minkä osoittaa erilaiset kultit. Molokin palvojat uhrasivat omia lapsiaan uhrina jumalalleen. Baalin sekä Astarten palvojat harrastivat avoimesti temppeliprostituutiota eli heille aviorikokset olivat jumalanpalvelusta, jonka uskottiin tuottavan paremman viljasadon. Sodoman ja Gomorran rikokset olivat niin suuret, että Jumala tuhosi nuo kaupungit ja Nooan aikana koko ihmissuvun vedenpaisumuksessa. Tämänkaltaisista syistä profeetta Joonalle oli niin vaikea asia mennä julistamaan kääntymystä Niniven pakanoille. Hänen oli mahdotonta käsittää, että Jumala tahtoisi antaa pakanoille vielä mahdollisuuden kääntymykseen.

Samoin ajattelivat apostolit aluksi. Uudessa testamentissa pakanakansoiksi (kr. ethnos) luetaan ne, jotka eivät kuulu uuteen Israeliin, Jeesukseen. Jeesus ilmaisee olevansa Viinipuu (Joh 15:1) ja kaikki oksat, jotka ovat häneen liitetyt, säilyvät ja kantavat vieläpä hedelmääkin. Uusi valittu kansa ovat siis ne, jotka uskovat Jeesukseen, olivat he sitten syntyjään juutalaisia tai muihin kansoihin kuuluvia: ”Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa” (Kol 3:11).

Pietari ei olisi suostunut kastamaan ensimmäistä uskoon tullutta pakana Korneliusta kristityksi (roomalainen sadanpäämies), ellei Jumala olisi hänelle antanut erityisen ilmestyksen (Apt 10). Apostolit tarvitsivat Jumalalta huomattavaa rohkaisua, että he taipuivat ottamaan samarialaisia ja lopulta pakanoita kaikista maailman kansoista Kirkon yhteyteen. Mutta evankeliumin levitessä niin juutalaisten kuin pakanakansojenkin parissa, Jeesuksen lähetyskäskyn voima kävi kiistattomasti ilmi. Hän ei ole vain juutalaisten, vaan koko maailman kuningas ja hänen valtakuntansa lähti leviämään apostoleiden vastahankaisuudesta huolimatta.

Luterilaisten Yksimielisyyden kirjassa (Tunnustuskirjat) opetetaan, että vanhan liiton aikaan pakanakansat olivat oppineet juutalaisilta uhrimenoja ja jäljittelivät heitä teoillansa, mutta uskoa he eivät omaksuneet. Siksi heidän uhraamisensa oli tekojen hurskautta.

Pakanoille oli kuitenkin luvattu anteeksiantamus, minkä osoittaa se, että Daniel lupaa pakanakuninkaalle syntien anteeksiantamuksen (Dan 3:29), samoin Malakia: ”Sillä auringon noususta hamaan sen laskuun on minun nimeni oleva suuri pakanain seassa, ja joka paikassa uhrataan ja tuodaan minun nimeni kunniaksi puhdas ruokauhri” (Mal 1:11).

Opetetaan, etteivät kristityt eroa pakanoista yhteiskunnallisesti havaittavalla tavalla, vaan siinä, että heillä on Pyhä Henki.

Isossa katekismuksessa Luther selittää ensimmäistä käskyä:

”Niinpä esimerkiksi valtaan ja herruuteen luottavat pakanat korottivat ylimmäksi jumalakseen Juppiterin, toiset jotka tavoittelivat rikkautta, onnea tai nautintoja ja mukavia päiviä Herkuleen, Merkuriuksen, Venuksen tai jonkun muun, raskaat naiset Dianan tai Lucinan, ja niin edelleen. Kukin valikoi jumalansa oman sydämensä viehtymyksen mukaisesti. Jumalan omistaminen on siis kaikkien pakanoidenkin mielestä luottamista ja uskomista. Mutta virhe on siinä, että heidän luottamuksensa on pettävää ja väärää, sillä se ei nojaa ainoaan Jumalaan, jonka lisäksi ei taivaassa eikä maan päällä totisesti ole yhtään jumalaa. Pakanat siis oikeastaan tekevät epäjumalakseen sen, mitä he oman mielikuvituksensa harhauttamina Jumalasta uneksivat.”

Kts. lisää: Pakanoiden tapa uskoa ihmeisiin ja yliluonnolliseen