Kysymys: ”Jaakob sanoo: ’Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta’ (Jaak. 2:24).” Kuitenkin Raamatun mukaan Jumala vanhurskauttaa ihmisen yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansiotyön tähden. Onko tässä ristiriitaa, vai miten asia tulisi ymmärtää?”
Vastaus: Jaakobin kirjeen opetuksen uskosta ja teoista on usein nähty olevan ristiriidassa sen kanssa mitä Paavali opettaa pelastumisesta. Paavalihan sanoo, että ”ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28) ja ”… tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen” (Gal. 2:16). Onko Jaakobin ja Paavalin opetuksen välillä ristiriitaa?
On tärkeää huomata ensinnäkin, ettei Jaakob kiistä uskon merkitystä. Hän puhuu niille, jotka sanovat uskovansa. Uskon kautta he ovat tulleet osallisiksi pelastuksesta. Ongelma on siinä, että nämä, jotka sanovat uskovansa, kohtelevat kuitenkin halveksivasti köyhiä. Uskon pitäisi päinvastoin saada heidät toimimaan köyhien hyväksi. Näin nämä ihmiset eivät elä uskonsa mukaan.
Jaakob siis ajattelee, että joku saattaa sanoa uskovansa Kristukseen, mutta hänen tekonsa näyttävätkin osoittavan, että hän ei sittenkään todellisuudessa usko. Hänen tekonsa kertovat enemmänkin epäuskosta kuin uskosta. Ne eivät puhu siitä, että Kristus asuu uskon kautta hänen sydämessään.
On turha sanoa, että ”minä uskon”, jos ihminen ei elä yhteydessä uskon kohteeseen Kristukseen, eikä anna Kristuksen toimia kauttaan muiden hyväksi. Joka ei tottele Kristusta, ei tosiasiassa usko Häneen.
Tekoja vailla oleva usko on kuollut. Usko näkyy rakkautena, vaikka toki rakkaus on aina vajavaista ja keskeneräistä.
Jaakob ei kuitenkin kertaakaan väitä, että pelkät teot pelastaisivat ihminen. Teot eivät vanhurskauta vaan usko. Mutta usko vaikuttaa vääjäämättä tekoja. Usko vaikuttaa rakkautta ja rakkaus on tekoja.
Jaakobin ajatus on kuitenkin usein ymmärretty väärin. On lainattu Jaakobin kirjeen kohtaa, jossa sanotaan: ”Sinulla on usko ja minulla teot; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä teoissani näytän sinulle uskon”. On väitetty, että tämä olisi Jaakobin opetus, mutta sitä se EI ole. Jaakobhan sanoo ennen tuota lausetta: ”JOKU ehkä sanoo: Sinulla on usko ja minulla teot …”. Se ei siis ole Jaakobin ajatus vaan hänen VASTUSTAJANSA ajatus! Välihuutaja saattoi olla vaikkapa Jaakobille suopeamielinen fariseus, joka kritisoi seurakuntalaisia tekojen puutteesta.
Jaakob ei kuitenkaan vähättele uskoa. Päinvastoin hän on 2:1 kutsunut ”veljekseen” ihmistä, joka uskoo, mutta erottelee silti ihmisiä. Hän ei siis kyseenalaista kenenkään uskovan pelastusta, vaikka heidän tekonsa eivät täytä mittoja. Tämä ”joku” sen sijaan väittää, että usko ei riitä. Jaakob ei samalla tavoin tee teoista pelastumiseen vaadittavaa asiaa, vaan pitää uskoa ainoana pelastavana asiana. Uskon kuitenkin pitää saada aikaan hyviä tekoja. Ei kuitenkaan pelastumisen syynä vaan sen seurauksena.
Jaakob torjuu tämän ”välihuutajan” asenteen, joka kehuu omia tekojaan ja retostelee niillä. Meidän hyvät tekomme ovat Jumalan tekoja.
Jaakob on siis tässä eräänlainen keskitien kulkija. Pelkkä usko pelastaa, mutta se johtaa myös tekoihin. Hän torjuu sekä uskon hedelmättömyyden että tekojen osallisuuden pelastumisessa.
Jaakob pitää itsestään selvänä, että uskolla on seurauksena. Hän sanoo sananmukaisesti, että ”vaikuttamaton usko ei vaikuta” tai ”toimeton usko ei toimi”. Jos ei usko tosiaankaan vaikuta, ei se vaikuta myöskään pelastumista.
Onko Paavalin ja Jaakobin välillä kuitenkin jokin ero? Kristillinen usko rakentuu heillä samojen asioiden varaan: Jumala lahjoittaa uskon Sanallaan (1:18) ja elävä usko luetaan vanhurskaudeksi (2:23). Heillä on havaittavissa kuitenkin yksi ero: Paavalin mukaan hyvät teot seuraavat automaattisesti uskosta, Jaakob sen sijaan vaatii uskovia tekemään hyviä tekoja.
Paavali kehottaa ja Jaakob vaatii – siinä on pieni painotusero.
Voimme myös havaita, ettei ristiriitaa Jaakobin ja Paavalin välillä esiinny esimerkiksi ns. apostolien kokouksessa (Apt. 15).
Kysymystä on pohdittu myös kirkon historiassa. Luther tunnetusti suhtautui aluksi varauksellisesti Jaakobin kirjeen asemaan Raamatun kaanonissa. Jo varhaisessa kirkossa oli kirjeitä luokiteltu niihin, joiden apostolisesta alkuperästä oltiin varmoja, sekä niihin joihin liittyi kysymysmerkkejä (Ks. kaanon).
Luther katsoi aluksi, että Jaakobin kirjeen opetus oli vastoin Paavalin julistusta. Tämän pohjalta hän pohdiskeli myös kirjeen apostolisuutta. Myöhemmin hän kuitenkin päätyi toiseen käsitykseen. Hän katsoi, että kirje on linjassa Paavalin julistuksen kanssa ja suunnattu ”ulkokultaista” uskoa vastaan.
Molemmilla on kuitenkin sama ajatus pelastumisesta: ihminen pelastuu yksin uskon kautta. Molempien mukaan hyvät teot ovat osoitus pelastavasta uskosta. Usko vaikuttaa meidän tekojemme mukana, niin kuin Jaakob sanoo.
Luther ilmaisee asian näin: ”… teot eivät ole otollisia itsensä tähden vaan uskon tähden. Usko on läsnä, vaikuttaa ja elää erotuksetta yhtenä ja samana kaikissa teoissa, olivatpa ne sitten miten runsaslukuisia tai keskenään erilaisia tahansa” (Puhe hyvistä teoista 1984, 16-17). Sen sijaan ”kaikki, mikä ei ole uskosta, on” – Paavalin mukaan – ”syntiä” (Room. 14:23).
Ks. myös hyvät teot Ja Timo Eskolan artikkeli aiheesta täältä.
