Hyvät teot

1.12.2016 • Ydinkohdat / H

Kun puhumme hyvistä teoista, puhumme samalla eräästä Lutherin ja muiden luterilaisten uskonpuhdistajien keskeisimmistä teemoista. Luterilaiset isät opettivat, että kristityn tulee tehdä hyviä tekoja. Nämä hyvät teot eivät kuitenkaan ole ansiollisia tekoja, joilla ansaitaan pelastus ja armo Jumalan edessä, kuten Roomalaiskatolisuuden piirissä paljolti oli opetettu.

Tärkeä erottelu hyvien tekojen merkityksen ymmärtämiseksi voidaan nostaa esiin Paavalin kirjeestä Efesolaisille: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut” (Ef. 2:8–10). Tämän Paavalin opetuksen mukaisesti luterilaisuudessa on nostettu esiin se, että suhteessa Jumalaan meidän ensisijainen roolimme on ottaa uskolla vastaan hänen lahjansa. Suhteessa lähimmäisiin olemme puolestaan aktiivisessa roolissa ja teemme hyviä tekoja.

Luterilaisten kritiikki Roomalaiskatolista opetusta kohtaan kohdistui siihen, että nämä kaksi suhdetta: suhde Jumalaan ja suhde ihmisiin olivat menneet sekaisin. Jumalalle yritettiin tehdä hyviä tekoja ja lähimmäinen saatettiin unohtaa. Mutta opettihan Raamattu ja Jeesus itsekin kuuluisassa rakkauden kaksoiskäskyssä, että Jumalaa tuli rakastaa yli kaiken. Oikeastaan voitaisiin jopa kysyä, että eikö tällöin kaikki voimavarat tulisi ensisijaisesti käyttää hyvän tekemiseen Jumalalle, ja jos jotain jää jäljelle, niin sitten annetaan lähimmäisille? Luterilainen tapa ymmärtää rakkauden kaksoiskäsky on kuitenkin ollut se, että Jumalaa rakastetaan kyllä yli kaiken, mutta tuo rakkaus suunnataan lähimmäisiin. Näin Jumalaa rakastetaan tekemällä hyvää lähimmäisille.

Luther sanoo: ”Kaikki rakkauden teot suuntautukoot kurjiin, tarvitsevaisiin lähimmäisiin. – – Näin Jumalan rakastamisen käsky kerrassaan tulee sijoitetuksi tänne alas, lähimmäisen rakastamiseen.” (Kirkkopostilla. Toinen osa). Tästä käsin avautuvat myös messun lopussa olevat sanat, joilla meidät lähetetään arjen kutsumuksiimme: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.”

Kun hyvät teot piti suunnata lähimmäisille eikä Jumalalle, niin Roomalaiskatolinen puoli herkästi ymmärsi tämän väärin, niin että hyvä teot kiellettiin kokonaan. Niinpä tunnustuskirjamme opettavat: ”Meikäläisiä syytettään aiheetta siitä, että he kieltävät hyvät teot. Heidän kymmentä käskyä käsittelevät ja muutkin samaan aihepiiriin kuuluvat kirjoituksensa todistavat, että he ovat opettaneet hyödyllisesti kaikista elämänmuodoista ja velvollisuuksista selittäessään, mitkä elämäntavat ja teot missäkin kutsumuksessa miellyttävät Jumalaa. Näistä asioista saarnaajat opettivat ennen vain vähän; he vain kehottivat lapsellisiin ja tarpeettomiin tekoihin, kuten määrättyjen pyhäpäivien viettoon, tiettyihin paastoihin, veljeskuntien muodostamiseen, pyhiinvaellusmatkoihin, pyhimysten palvontaan, rukousnauhojen käyttöön, munkkilaisuuteen ja muihin vastaaviin asioihin.” (CA, XX).

Yllä olevassa sitaatissa tulee esiin olennainen käsite ihmisille kohdistettuja hyviä tekoja ajateltaessa. Tuo käsite on kutsumus. Hyviä tekoja tehdään oman kutsumuksen mukaan. Jos viillän toista veitsellä se on suuri synti, paitsi jos minulla on lääkärin kutsumus ja olen leikkaamassa potilasta. Jos lukitsen toisen koppiin ja vien hänen vapautensa, se on väärin, paitsi jos minulla on poliisin kutsumus ja toimitan rikollisen lukkojen taakse. Kutsumus ajattelu osoittaa myös, ettei kenenkään tarvitse lähteä maailman ääriin hyvää tehdäkseen. Hyvän tekeminen tapahtuu ensisijaisesti arjessa, omassa lähipiirissä, oman kutsumuksen puitteissa. Tämä on Jumalaa miellyttävää palvelustyötä. Tässä opetuksessaan luterilaisuus seurasi hyvin läheisesti Raamattua. Eihän suuri osa ensimmäisistä kristityistä ollut apostoleja, vaan tavallisia ammatin harjoittajia ja perheenjäseniä. Heidän hyvä tekonsa oli elää kristillisesti siinä, missä olivat. Kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa Paavali käsittelee juuri näitä arjen suhteita. Hän puhuu aviomiehien, aviovaimojen, lasten, isien ja palvelijoiden tehtävistä. Paavali siis puhuu seurakunnalle sen arkisista askareista, kodista ja työstä. Hän päättää jakson sanoen kaikista noista tehtävistä: ”te palvelette Herraa Kristusta.” (Kol. 3:24).

Meitä eivät siis pelasta omat hyvät tekomme, vaan Kristuksen hyvä teko. Siihen meidät on liitetty kasteessa ja se meille lahjoitetaan kerran toisensa jälkeen erityisesti seurakunnan jumalanpalveluksessa. Pelastus kuitenkin varustaa meidät olemaan siunauksena arjessamme, hyvin teoin ja rukouksin. Pelastus ikään kuin laitetaan harjoitukseen. Samalla harjoitellaan sitä hyvää elämää, jossa saamme kerran olla uudessa luomakunnassa.

Ks. myös Pelastavatko hyvät teot?


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos