Usko on hyvin yleinen käsite ja siitä on liikkeellä monenlaisia käsityksiä. Varmaankin kaikilla ihmisillä, kristityistä puhumattakaan, on jonkinlainen käsitys uskosta. Kristinuskossa sillä on tietty erityinen merkitys. Usko ei ole sama asia kuin ”uskomus”, eli uskonnollinen kansanperinteen osanen, eikä se ole pelkkä ihmisen oma asenne, joka kävisi aina ja kaikkialla todisteita vastaan. Usko ei siis ole epävarmaa, puutteellista tietoa tai jotain mikä korvaa tiedon. Eikä se ole pohjimmiltaan myöskään tunnetta tai tahdon ratkaisua. Usko ei toisaalta ole vain omakohtaista vastausta kristilliseen julistukseen, vailla historiallista sisältöä. Usko on ihmisen vastaus Jumalan ilmoitukseen ja kuten ilmoitus, on uskokin yliluonnollinen: kumpikin saa alkunsa Jumalan armosta.
Vanhassa testamentissa usko liittyy Jumalan kansansa kanssa tekemään liittoon, jolle Hän on uskollinen ja jonka merkityksen kansa kokee historian vaiheissa. Usko on vastaus näihin historiallisiin tekoihin, se on luottamusta ja turvautumista liiton Herraan ja samalla kuuliaisuutta Hänelle. Usko on ensi sijassa koko Israelin, mutta myös yksilön. Siihen kuuluvat turvautuminen, kuuliaisuus, toivominen, odottaminen, kestävyys, uskollisuus, pelko, katuminen ja varmuus. Kristillinen usko liittyy tähän vanhan liiton uskoon. Esimerkiksi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus alkaa ”Me uskomme yhteen Jumalaan”, jolla se liittyy Israelin kansan perususkontunnustukseen ”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi” (5. Moos. 6:4).
Uudessa testamentissa usko on todellisuus, johon kuuluu monia näkökohtia: Usko on myönteinen vastaus evankeliumiin. Se on uskoa Kristukseen, josta Jumalan sana todistaa. Usko syntyy Jumalan sanan kuulemisesta (Room. 10). Usko on luottamussuhde Jumalaan. Se on uskoa Kristukseen, joka on uskon keskus ja kohde ja jonka kautta uskotaan Jumalaan. Se ei kuitenkaan ole ihmisen oma toimi, vaan Jumalan lahja (Ef. 2; Joh. 6:44, 65). Se ei kuinkaan ole vain lahjoitus, vaan myös tila, jossa uskova on ja joka on elämän yhteyttä Kristukseen. Usko ei ole vain usko, jolla uskotaan, vaan siihen kuuluu myös uskon sisältö eli oppi. Usko on luonteeltaan tulevaisuuteen katsovaa ja siihen liittyy toivo (Gal. 5:5). Uskoon liittyy myös erottamattomasti kuuliaisuus Jumalan tahdolle. Siitä seuraavat hyvät teot. Kuuliaisuus on kuitenkin uskon seuraus, ei edellytys: ”Edelleen ne [seurakunnat] opettavat, että tällaisen uskon tulee synnyttää hyviä hedelmiä ja että sen tulee tehdä Jumalan käskemiä hyviä tekoja Jumalan tahdon vuoksi, ei sen vuoksi, että uskoisimme niiden avulla ansaitsevamme vanhurskauttamisen Jumalan edessä.” (CA VI)
Vanhurskauttava eli pelastava on Pyhän Hengen aikaansaama luottamus Kristuksen hankkimaan syntien anteeksiantamukseen. Vanhurskauttava usko on aina henkilökohtainen usko, jonka kohteena on ulkopuolellamme oleva evankeliumi Kristuksesta, joka lupaa meille Kristuksen sovitustyön tähden syntien anteeksiantamuksen. Usko on luonteeltaan sydämen luottamusta evankeliumissa tarjottuun armoon (Joh. 3:16, 18, 36). Toisin sanoen ihminen on silloin uskossa, kun hän ei ainoastaan ole sitä mieltä, että syntien anteeksiantamus on olemassa toisia ihmisiä varten, vaan uskoo, että Jumala on Kristuksen tähden armollinen juuri hänelle itselleen (Gal. 2:20; Job 19:25; 1. Tim. 2:6; Joh. 1:29; 3:16). Usko on syntien anteeksiantamuksen omistamisen väline.
Luterilainen ortodoksia teki jaottelun kolmiasteiseen Jumala-uskoon: 1. notitia (usko tietona Jumalan olemassaolosta), 2. assensus (myöntymys siihen mitä Jumala sanoo), 3. fiducia (luottamus, varsinainen usko Jumalaan).
(Kuva LCMS)
