Varsinkin karismaattisissa piireissä on alettu viettää ehtoollista kodeissa uskovien kesken. Tätä on perusteltu mm. jakeella Ap.t. 2:46: “Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin”. Apostolit opettivat joka päivä Jerusalemin temppelissä, ehtoollista vietettiin Herran päivänä. Voidaanko jakeen perusteella ajatella, että uskovat voisivat niin halutessaan “murtaa leipää”, joka tarkoittaa ehtoollisen viettämistä, myös viiniä, ilman pastoria ja yhteyttä jumalanpalvelukseen?
Ehtoollinen on Kristuksen hengellisen ruumiin, seurakunnan, ateria: “Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä” (1. Kor. 10:17). Ehtoollisyhteyden voi katsoa luovan seurakunnan. Seurakunta on pohjimmiltaan ehtoollisen äärelle kokoontuneiden kristittyjen joukko. Pitääkö kotiehtoollista viettävä joukko itseään seurakuntana? Tuskin. Käytännössä se on (uusi) seurakunta. Samalla se piirtää rajaa suhteessa muihin ehtoollisyhteisöihin.
Ehtoollinen on seurakunnan julkinen ateria. Se on julkista uskonnonharjoitusta, joka on periaatteessa avointa kaikille saman tunnustuksen jakaville kristityille. Näin me “julistamme” maailmalle “Herran kuolemaa” (1. Kor. 11:26). Ehtoollinen on Kristuksen uhrin julkituomista, siitä todistamista maailmalle. Kotiehtoollinen ei täytä tätä ehtoollisen edellytystä. Kodeissa voidaan toki viettää ehtoollista siinä tapauksessa, että joku ei pääse julkiseen, yhteiseen ehtoollisenviettoon. Se on vain poikkeus. Alkuseurakunnalla ei ollut kirkkorakennuksia – siksi oltiin kodeissa.
Kristus on asettanut ehtoolliselle järjestyksen. Asettaessaan kiirastorstaina ehtoollisen sanoi Jeesus apostoleille, että sitä tulee viettää “minun muistokseni” (Luuk. 22:9; 1. Kor. 11:24, 25). Näin apostolit tulisivat jatkamaan Kristuksen virkaa, johon olennaisena osana kuului leivän ottaminen, siunaaminen, murtaminen ja antaminen sekä viinin ottaminen, siunaaminen ja vuodattaminen. Ylösnousemisensa jälkeen Kristus lähetti apostolit ja sen jälkeen apostolien seuraajat täyttämään tätä tehtävää: “Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat” (Ef. 4:11). Tässä on perusta seurakunnan paimenviralle, johon ehtoollisen jakaminen olennaisesti kuuluu. Ehtoollista tulee jakaa apostolisen paimenviran haltijan, joka on kutsuttu ja asetettu tähän tehtävään. Maallikoiden kohdalla tämä ei toteudu.
Ehtoollisella toteutuu paimenen ja lauman yhteys. Ehtoollisen viettäminen on kuva paimenesta ja laumasta. Siinä virkaan asetettu pastori edustaa Kristusta, joka ruokkii omaa laumaansa: “Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta vaan vapaaehtoisesti” (1. Piet. 5:2). “Ruoki minun karitsoitani” (Joh. 21:15). Paimenviran haltijalle on uskottu tehtäväksi lauman hoitaminen Jumalan sanalla ja sakramenteilla. Se on nk. erityiseen pappeuteen, ei yleiseen pappeuteen kuuluva tehtävä. Kotiehtoollisessa tämä paimenen ja lauman yhteys ei toteudu. Siinä ei ole kuvaa Kristuksesta. Lampaat vain koettavat ruokkia toisiaan.
Paimenuus on tärkeää lauman kannalta. Kotiehtoollisessa kristityt ovat todella sananmukaisesti “lauma ilman paimenta” (Mark. 6:34). Kristityt kautta aikojen ovat pelänneet tällaista tilannetta ja koettaneet siksi aina päästä oikeiden paimenten hoidettaviksi. Ainoastaan äärimmäisissä olosuhteissa, joissa pastoria ei ole ollut saatavilla (esim. Siperiassa) ovat maallikot joutuneet jakamaan ehtoollista keskenään. Kun pastoreita on sitten taas alettu vihkiä ja asettaa virkaan, ovat seurakuntalaiset ilolla hakeutuneet tällaisten paimenten johtamiin ehtoollisenviettoihin. Suomessa ei voi olla kyse siitä, ettei tunnustuksellisia, apostolisia paimenia ole saatavilla. Enemmän taitaa olla kyse apostolisen paimenviran halveksimisesta. Seurakuntalaiset haluavat anastaa itselleen paimenten tehtäviä ollakseen “kuin paimenet”. Lammas ei kuitenkaan ole paimen.
Paimen päästää laitumelle. Kristus paimenena tuntee lampaansa, kutsuu niitä nimeltä ja vie ne laitumelle. Tämän mukaisesti tulee Kristuksen työn jatkajien tuntea laumansa. Hän on silloin “uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palveluväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan” (Matt. 24:45). Tämä oikea-aikainen ruokkiminen on paimenen tehtävä.
Joskus voi olla tarpeen olla antamatta jollekin katumattomalle tai harhaoppiselle ehtoollinen. Siihen Tunnustuskirjat velvoittavat: “Röyhkeitä ja hillittömiä on kyllä käskettävä pysymään poissa ehtoolliselta, eiväthän he ole valmiita vastaanottamaan syntien anteeksiantamusta” (IK V, 58). Sakramenttia ei tule ojentaa “niille, jotka eivät ymmärrä, mitä he siitä etsivät tai mitä varten tulevat” (IK prol). Maallikkojen johtamilta kotiehtoollisilta puuttuu tämä paimenviralle annettu ehtoolliselle laskeminen (admissio). Vain tehtävään asetettu palvelija voi antaa ruoan ajallaan tai pidättyä sen antamisesta.
Miten nykytilanteessa tulisi toimia? Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutuvien kristittyjen tulisi hakeutua niiden alttarien ja saarnatuolien ääreen, joissa “evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Augsburgin tunnustus §7). Tällaisia jumalanpalveluspaikkoja löytyy onneksi ympäri Suomea.
Ellet pääse tällaiseen apostoliseen jumalanpalvelukseen, voit pyytää tunnustuksellisen pastorin toimittamaan kotiisi ehtoollisen. Se voidaan toteuttaa hyvää luterilaista järjestystä noudattaen myös kodeissa, kun toteutuu paimenen ja lauman yhteys. Erityisen paikallaan tällainen ehtoollisenvietto on silloin, kun kyseessä on sairas tai kuoleva henkilö. Näin ei olla särkemässä Kristuksen ruumiin ykseyttä.
Ks. myös ehtoollinen, pastori, Paimenvirka ja kuninkaallinen papisto
