Harhaoppi on oppi, joka poikkeaa oikeasta, apostolisesta ja Jumalan sanan mukaisesta opista. Harhaopit ovat kristillisen kirkon sisällä syntyneitä vääriä oppeja. Kristinuskon ulkopuoliset opit sen sijaan ovat vääräuskoisia eli pakanallisia.
Harhaoppia kutsutaan teologiassa heresiaksi. Tuon sanan taustalla ole kreikan kielen sana hairesis tarkoittaa alun perin ”valinta” tai ”kannanotto”. Se on tietoista luopumista siitä, mitä Raamattu ja kirkon tunnustus opettavat. Raamatussa sanaa hairesis käytetään merkitsemään ylipäätään oppisuuntaa, puoluetta, koulukuntaa, ryhmää tai lahkoa; ei välttämättä harhaoppista. Esimerkiksi saddukeusten, fariseusten ja nasaretilaista (kristittyjen) ryhmää kutsutaan nimellä hairesis. Paavali käyttää tuota sanaa merkityksessä ”lahkolaisuus”, jolloin se tarkoittaa oikeasta kirkosta irtautuvaa ryhmää.
Saman tunnustuksen sisällä tapahtuvaa jakautumista kutsutaan skismaattisuudeksi. Se ei välttämättä edellytä erkaantuvan ryhmän harhaoppisuutta.
Harhaopin tunnistaminen on joskus vaikeaa, koska useimmat kristilliset ryhmät väittävät olevansa ”raamatullisia” ja pitävänsä vain Raamattu oppinsa lähteenä. Koska ei kuitenkaan voi olla monenlaista, keskenään ristiriitaista raamatullisuutta, täytyy jonkun tulkinnan olla harhaoppista. Ne sen sijaan, jotka eivät myönnä Raamatun olevan Jumalan sanaa, ovat jo lähtökohdissaan harhaoppisia.
Harhaoppien tunnistamiseen on olemassa kolme kriteeriä:
(1) Evankelinen kriteeri: harhaoppi on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin vastainen oppi.
Raamatun ytimenä on se, mikä ajaa Kristusta. Näin ollen vanhurskauttamisoppi on oppi, jonka varassa kristillisen opin kokonaisuus seisoo tai kaatuu. Jos ei opeteta syntisen pelastuvan yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta, silloin evankeliumin oppi vääristyy. Tämä evankeliumin puhtaus on kriteeri, jolla voidaan erottaa toisistaan oikea ja väärä oppi. Harhaoppi ei voi pelastaa ihmistä, koska siinä toivo pannaan johonkin muuhun kuin Kristuksen täytettyyn työhön.
(2) Ortodoksinen kriteeri: harhaoppi on oppi, joka on ristiriidassa jakamattoman kristikunnan uskontunnustusten kanssa.
Erilaisten raamatuntulkintojen vuoksi ryhtyi Kirkko Pyhän Hengen ohjauksessa laatimaan tiivistettyjä uskontunnustuksia. Jerusalemin kokouksen päätöksessä todettiin, että ”Pyhä Henki ja me (apostolit ja vanhimmat) olemme nähneet hyväksi …” (Ap.t. 15:28). Kristikunta pääsi ekumeenisissa kirkolliskokouksissaan yksimielisyyteen kaikista keskeisistä uskonkohdista ja torjui samalla niitä vastaan sotivat harhaopit. Kirkolliskokoukset vahvistivat kolme tunnustusta; apostolisen, Nikean-Konstantinopolin ja Athanasiuksen uskontunnustukset. Niissä on ilmaistu oikeaoppisen kirkon uskon sisältö, jossa keskeistä on usko Kolmiyhteiseen Jumalaan ja Kristuksen olemuksen kuvaaminen.
(3) Katolinen kriteeri: harhaoppi on oppi, joka on vastoin sitä, mitä kirkko aina ja kaikkialla on opettanut.
Kristuksen kirkossa on ristiriitoja ja tulkintaeroja, mutta on myös suuri oppeja, joita on opetettu ”aina ja kaikkialla”, lukuun ottamatta harhaoppisia. Näihin oppeihin kuuluu kaikki se, mitä uskontunnustukset opettavat, mutta myös paljon muuta. Oikeaoppinen kirkko torjuu kaikki sellaiset uutuudet (lat. novitas), jotka ovat vastoin kirkon pitkän historian mukaista oppia. Vaikkapa naispappeus ja ylöstempausoppi eivät kuulu kirkon ”aina ja kaikkialla” tunnustamiin oppeihin vaan ovat ilmeisiä uutuuksia.
Harhaopit koskevat useimmiten seuraavia asioita: ilmoitus, Jumala, Kristus, pelastus, kirkko ja tulevaisuus. Hairahtuminen yhdessä kohdin johtaa helposti vääristymiin myös muissa opinkohdissa. Luther kirjoittaa: ”’Joka rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin’ (Jaak. 2:10) … yksi Jumalan sana on kaikki ja kaikki (Jumalan sanat) ovat yksi … yksi uskonkohta on kaikki ja kaikki ovat yksi … jos yhden menettää, menettää vähitellen kaikki, sillä ne ovat yhteydessä keskenään ja niitä pitää koossa yhdistävä side … Kieltäessäsi siis Jumalan yhdessä opinkohdassa, jäät kieltäjäksi kaikissa kohdissa” (WA 40II, 47-48).
Kokonainen kirkkokunta voi muuttua harhaoppiseksi tietyin ehdoin: ”Kirkkokunnan luonnetta ei ratkaise ’virallinen’ oppi, jota siinä pitäisi opetettaman, vaan se oppi, mikä siinä todellisuudessa on käytännössä… ’Oikeauskoisen’ määreen kirkko menettää vasta silloin, kun se ei enää menettele Room. 16:17 mukaisesti eikä siis nuhtele siinä ilmenevää harhaa ja lopulta poista sitä keskuudestaan, vaan antaa sen elää rauhassa ja näin tosiasiassa myöntää sille yhtäläisen oikeutuksen totuuden rinnalla” (Kristillinen dogmatiikka 1961, 561).
Raamattu kehottaa: ”Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti” (Tit. 3:10). Harhaoppisillekin on annettava todistus oikeasta uskosta, ja heille tulee vastata ”sävyisästi ja kunnioittavasti” (1. Piet. 3:16). Heidän kanssaan ei kuitenkaan tule pyrkiä yksimielisyyteen tinkimällä oikeasta opista tai neuvottelemalla kompromisseja, joissa molempien oppi vääristyy.
Kristikunnan historian tunnetuimpia ja laajimpia harhaoppeja ovat olleet judaismi (lakihenkisyys), antinomismi (lain hylkääminen), gnostilaisuus (salainen tieto opin perustana), marcionilaisuus, areiolaisuus (Kristuksen jumaluuden kieltäminen), monofysitismi (Kristuksella on vain yksi luonto), montanolaisuus, manikealaisuus, adoptianismi (Kristus on vain adoptoitu Jumalan pojaksi), nestorialaisuus, pelagiolaisuus (luottamus ihmisen kykyyn elää oikein), semipelagiolaisuus (luottamus ihmisen kykyyn käyttää vapaata tahtoaan pelastumiseksi), kokemuskristillisyys (tunteet opin perustana), äärikarismaattisuus (ihmeet opin keskuksena ja kriteerinä) ja maallinen evankeliumi (oppi tämänpuoleisten tavoitteiden välineenä).
Nykyisin vaarallisimpia harhaoppeja on kaiken opillisuuden halveksiminen. Sen varjolla seurakuntiin tuodaan kuitenkin sisään uusia oppeja, joita ei kuitenkaan lainkaan tunnisteta opeiksi.
