“Jumala on säätänyt avioliiton” – Augsburgin tunnustuksen opetus avioliitosta

Augsburgin tunnustus on luterilaisuuden päätunnustus heti kolmen vanhakirkollisen tunnustuksen jälkeen ja Vähän katekismuksen rinnalla. Augsburgin tunnustuksessa on artikla, joka otsikkonsa perusteella vaikuttaa luterilaisuuden piirissä täysin itsestäänselvältä. Tämä on artikla XXIII “Pappien avioliitto”. Kaikki protestantithan tietävät, että papit saavat mennä naimisiin! Tajuamme korkeintaan, että artiklalla on edelleen ekumeeninen sanoma. Ja onhan sillä! Niin kuin monet tietävät, Rooman kirkon papit elävät edelleen pakollisessa selibaatissa. Vain paavin alaiset idän riitusten papit ja roomalaiskatolisuuteen kääntyvät anglikaanipapit on vapautettu selibaattipakosta. Kotimaa24.fi uutisoi 17.1.2020:

Mahdollisuus naimisissa olevien miesten papiksi vihkimiseen nousi esille viime vuonna Roomassa pidetyssä Amazonin alueen piispojen kokouksessa. Tällä tavoin pyrittäisiin helpottamaan pahaa pappispulaa, joka vallitsee Amazonin alueella ja muilla syrjäseuduilla. Nykyisen paavin Franciscuksen lopullista kantaa Amazonin alueen piispainkokouksen ehdotukseen ei vielä tiedetä. … Selibaatti eli naimattomuuslupaus on roomalaiskatolista papistoa koskeva vuosisatainen sääntö. Käytännössä se on useimmissa länsimaissa ollut yksi pappiskutsumuksia vähentävä tekijä jo vuosikymmeniä. “Kirkossa on painetta selibaatista luopumiseen. Siihen on monenlaisia syitä. Parinkymmenen viime vuoden aikana asiaa ovat kärjistäneet varsinkin eri puolilla maailmaa paljastuneet lasten hyväksikäyttötapaukset, joissa syylliset ovat olleet katolisia pappeja.” Näiden tapausten yhteydessä on [Helsingin yliopiston kirkkohistorian lehtori Mikko] Ketolan mukaan keskusteltu siitä, että pappien avioliitot voisivat osaltaan vähentää lasten hyväksikäyttöä. “Silloin katolisilla papeilla olisi normaalit tavat purkaa seksuaalisuuttaan.” (Emerituspaavi Benedictus XVI veti pois nimensä kohutusta kirjasta, 17.1.2020)

Selibaattipakon varjopuolet eivät olleet vieraita uskonpuhdistuksen vuosisadallakaan. “Yleisesti on esitetty valituksia siitä huonosta esikuvasta, jonka antavat papit, jotka eivät elä pidättyvästi. Tästä syystä kerrotaan paavi Piuksenkin sanoneen, että on olemassa tiettyjä syitä, joiden johdosta pappien avioliitto on kielletty, mutta että on olemassa vielä vahvempia syitä, joiden johdosta se olisi jälleen sallittava.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 1–2) “Näyttää myös siltä, että seurakunnat vastaisuudessa jäävät ilman paimenia, jos avioliittokielto pidetään kauemmin voimassa.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 17) Ei mitään uutta auringon alla.

Mutta voiko Augsburgin tunnustuksen artiklalla XXIII olla jokin sanoma nyky-Suomessakin? Myös muille kuin maamme noin 14 000 katoliselle ja niille, jotka luterilaisten riveistä ovat lähteneet tai haikailevat Roomaan? Kyllä on! Augsburgin tunnustuksen artikla XXIII esittää luterilaisen kirkon opin avioliitosta. Tämä sanoma on niin sanotun sukupuolineutraalin avioliittolain Suomessa polttavampi kuin koskaan. Augsburgin tunnustuksen viitoittamana löydämme tien Jumalan kieltävän ajanhengen uppohiekasta ja kirkollisten ihmissääntöjen ryteiköstä kallioperustalle, Jumalan pyhän Sanan eli Raamatun oppiin.

Luterilainen tunnustus ja avioliitto

Tunnustus opettaa, että Jumala on luonut avioliiton. Ilman häpeilyä luterilainen kirkko uskoo Raamatun alkulukuihin ja perustaa elämänsä niiden varaan. “Jumala loi ihmisen lisääntymään (1. Moos. 1).” (Augsburgin tunnustus XXIII, 5) Raamatunkohta, johon tunnustus näillä suppeilla sanoillaan vetoaa, on: “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi Hän heidät loi; mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ‘Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet’.” (1. Moos. 1:27–28) Luterilaisessa tunnustuksessa pysyvälle kirkolle on Jumalan Sanan valossa itsestäänselvää, että sukupuolia on vain kaksi, mieheys ja naiseus, esiintyipä näiden kahden sisällä millaista variaatiota hyvänsä tai kokivatpa ihmiset asian miten kokivat. Yhtä itsestäänselvää on Augsburgin tunnustuksen kirkoille, että avioliitto on luomisen perusteella yhden miehen ja yhden naisen välinen asia, kuten 1. Moos. 1 kertoo. “Sillä Jumalan käskyä ja Jumalan säätämää järjestystä ei mikään inhimillinen laki tai annettu lupaus voi kumota.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 8) Luther toteaa Tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa: “Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina.” (osa III, artikla 11 “Pappien avioliitto”)

Luodessaan ihmisen kuvakseen, mieheksi ja naiseksi, Jumala samalla loi ihmiseen seksuaalisuuden, niin että sukupuolet luonnostaan tuntevat kaipausta, romanttista viehtymystä ja seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan. Niin kuin tiedämme, seksuaalisuus ei murrosikäisellä eikä aikuisella ole täysin samanlaisena pysyvä tila, vaan se on monenlaisen vaihtelun alainen. Ihminen pystyy vaikuttamaan seksuaalisuuteensa omilla elämänvalinnoillaan, mutta hitaasti ja rajatusti. Luterilaiset uskonpuhdistajat tiesivät sekä Raamatusta että omasta kokemuksesta, että seksuaalisuus on sellainen voima, jota ihminen ei yleensä omin päätöksin voi ohittaa saatikka vaientaa. He toteavat lakonisesti: “Yleisesti kuitenkin tiedetään, missä määrin ihmisen vallassa on pidättyä jatkuvasti.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 28) Yhden miehen ja yhden naisen välinen elinikäinen avioliitto on normaalitapauksessa se oikea pelikenttä, puutarha ja turvapaikka, jonka Jumala on seksuaalisuudelle luonut ja määrännyt. “Jumalan luomisjärjestys pakottaa avioliittoon kaikki ne, jotka eivät Jumalan erityisestä toimesta muodosta poikkeusta, tämän sanan mukaisesti: ‘Ei ole ihmisen hyvä olla yksin’ (1. Moos. 2).” (Augsburgin tunnustus XXVII, 20)

Luomiseen sisältyvä tieto sukupuolten erosta ja avioliitosta on niin ilmeinen, että sen tajuamiseksi ei tarvitse edes uskoa elävään Jumalaan eikä välttämättä jumalaan lainkaan. Jopa ymmärtävät pakanat tajuavat luonnostaan jotain avioliiton tärkeydestä, mikä ilmenee muun muassa eri kansojen hyvästä avioliittolainsäädännöstä. ”Jumala on käskenyt osoittaa kunnioitusta avioliittoa kohtaan, ja kaikissa hyvin järjestetyissä valtioissa, myös pakanain keskuudessa, lait kaunistavat sen mitä suurimmalla kunnioituksella.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 19–20) Jälkikristillisellä Suomella olisi tässä suhteessa paljon opittavaa monilta mailta, joiden valtauskonto ei ole kristinusko.

Toteamalla, että “Jumala loi ihmisen lisääntymään”, tunnustus kertoo sivumennen, että seksuaalisuus, avioliitto ja lapset kuuluvat sen mielestä yhteen. Lapset kuuluvat normaalitapauksessa avioliittoon, ja vastaavasti yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto on Jumalan suunnitelman mukaisin ja siksi yleensä paras kasvuympäristö siinä syntyville lapsille. Yksityiskohtaista ehkäisykasuistiikkaa ei Augsburgin tunnustuksen yleisluontoisesta toteamuksesta tietenkään voi johtaa.

Vaikka avioliitto ei ole sakramentti – sitä ei Augsburgin tunnustuksessa käsitellä sakramentteja käsittelevissä artikloissa IX–XIV – vaan se kuuluu “yhteiskunnalliseen elämään” (artikla XVI), avioliitto ei ole vapaasti ihmisen määriteltävissä, vaan sillä on luomisen perusteella tietty yleismaailmallinen ja kaikkia aikoja sitova rakenne. Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy naiseen ja he tulevat yhdeksi lihaksi, lisääntyvät ja täyttävät maan ja työskentelevät yhdessä hallitakseen luomakuntaa sen hyvinä taloudenhoitajina (1. Moos. 1 ja 2).

Luominen on perustavin syy avioliitolle mutta ei ainoa. Syntiinlankeemuksen jälkeen synnin välttäminen on noussut luomisen rinnalle milteipä yhtä tärkeäksi syyksi. Muistamme, että Augsburgin tunnustuksen mukaan syntiinlankeemus vääristi kaiken. “Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (artikla II) Ihminen ei ole entisensä. Hänessä asuu paha himo. On tärkeä ymmärtää, että paha himo ei tarkoita luterilaisuudessa ainoastaan seksuaalista himoa, vaan kaikkea ihmisen pahuutta, joka kaikkein viekoittelevimmillaan esiintyy ylpeytenä, epäjumalanpalveluksena ja omavanhurskautena. Ihmisen jaloimmat uskonnolliset, filosofiset, filantrooppiset ja luonnosuojelukselliset pyrkimykset ovat pahan himon saastuttamia eivätkä kelpaa Jumalalle ilman Jeesuksen Kristuksen välitystä. Seksuaalisuus on kuitenkin sen verran vahva voima, veto ja halu, että paha himo esiintyy sen piirissä usein erityisen haavoittavana, kahlitsevana ja räikeänä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen oikeasta avioliitosta on tullut meille Jumalan antama suoja, lääke ja ase meissä asuvaa pahaa himoa vastaan, joka muuten purkautuisi esiin puolison ja lasten hylkäämisenä, aviorikoksena, haureutena, kevytmielisyytenä ja nautinnonhaluna eli hekumana. Avioliitto on se uoma, jossa seksuaalisuuden on normaalitapauksessa virrattava, jotta se ei murra patoja ja purkaudu kaiken tuhoavaksi tulvaksi. “Kun siis meidän pappimme ovat halunneet välttää tätä julkista pahennusta [= haureutta], he ovat ottaneet itselleen vaimon ja opettavat, että avioliiton solmiminen on heille sallittua. Ensiksikin, koska Paavali sanoo: ‘Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa’, ja edelleen: ‘On parempi naida kuin palaa.’” (Augsburgin tunnustus XXIII, 3–4) “Jumala on säätänyt avioliiton parannuskeinoksi inhimillistä heikkoutta vastaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 15)

Papitkin on luotu miehiksi, ja siksi heilläkin on luomisen perusteella oikeus ja syntien välttämiseksi useimmiten tarve astua avioon. Lisäksi on selvää, että Uuden testamentin aikana, vanhassa kirkossa ja jopa pitkälle keskiajalle asti papit olivat naimisissa (1. Tim. 3:1; Augsburgin tunnustus XXIII, 10–12). Jos Jumalan Sana ja vanhin kirkko hyväksyivät pappien avioliiton, kuinka se voisi olla väärin?

Augsburgin tunnustus ei usko ihmiskunnan kehittyvän kohti yhä syvempää moraalista erinomaisuutta ja seksuaalista itsehillintää vaan päinvastoin: ihmiskunta ehtii historiansa saatossa tehdä enemmän ja enemmän syntiä, mikä kiihtyvällä tahdilla rapauttaa ihmiskunnan ihmisyyttä, synti kun kantaa aina sisällään kuolemaa (Jaak. 1:15). Millään muulla tavalla ei voitane ymmärtää tunnustuksen toteamusta: “Kun nyt maailman vanhetessa ihmisluonto yhä vain heikkenee, olisi suotavaa, että ennakolta estettäisiin vielä useampien paheiden leviäminen Saksaan.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 14) Juuri eläessämme “tämän pahan ja avionrikkojan sukupolven” (Matt. 12:39) keskellä oikea kristillinen avioliitto on välttämätön lääke aikamme hulluutta vastaan.

Luterilaiset ja naimattomuus

Luominen ja lankeemus ajavat ihmistä siis avioliittoon. Samalla luterilaiset eivät kiellä roomalaiskatolisten ja ortodoksien äänekästä väitettä, että Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset ovat kylläkin jyrkästi eri mieltä Rooman, Konstantinopolin ja Moskovan kanssa siitä, miksi Raamattu arvostaa naimattomuutta. Luterilaiset tuomitsevat harhaoppina näiden kirkkojen munkki-ihanteeseen liittyvän ajatuksen, että munkit ja nunnat “ovat lähteneet maailmasta” ja “tavoittelevat sielunsa pelastusta” jossain korkeammassa mielessä tai paremmista lähtökohdista kuin muut kristityt. “Munkit ovat … tunnetusti opettaneet, että heidän omatekoiset hurskaudenharjoituksensa saavat aikaan syntien sovituksen ja ansaitsevat armon ja vanhurskauden. Mitä tämä muuta merkitsee kuin Kristuksen kunnian väheksymistä ja hämärtämistä samoin kuin uskonvanhurskauden kieltämistä?” (Augsburgin tunnustus, XXVII, 38). Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa avataan raamatullista lähestymistapaa naimattomuuden arvoon: “Ei Kristus eikä Paavali ylistä neitsyyttä siitä syystä, että se vanhurskauttaisi, vaan siitä syystä, että se antaa liikkumatilaa ja siinä eläen taloustoimista on vähemmän haittaa rukoiltaessa, opetustehtävissä ja palvelusta toimitettaessa. Siksi Paavali sanoo: ‘Neitsyt huolehtii siitä, mikä on Herran.’ Neitsyyttä ylistetään siis mietiskelyn ja opintojen tähden. Eihän Kristuskaan ilman muuta ylistä niitä, jotka tekevät itsensä avioon kelpaamattomiksi, vaan hän lisää: ‘taivasten valtakunnan tähden’, toisin sanoen, jotta heillä olisi tilaisuutta evankeliumin oppimiseen ja opettamiseen. Eihän hän sano neitsyyden ansaitsevan syntien anteeksiantamusta ja autuutta.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XXIII, 40)

Luterilaiset korostavat, että pitkäaikainen naimattomuus on lähtökohtaisesti poikkeus luomisen ja lankeemuksen sanelemista säännöistä ja että siihen siksi tarvitaan erityistä Jumalan armolahjaa. “Toiseksi Kristus sanoo: ‘Eivät kaikki voi ottaa vastaan tätä sanaa.’ Näin hän tahtoo opettaa meitä, ettei naimattomuus sovi kaikille ihmisille, koska Jumala loi ihmisen lisääntymään. Ihmisellä ei näet ole ilman Jumalan erityistä lahjaa ja tekoa oikeutta mennä muuttamaan hänen luomistekoaan. Sen tähden ne, jotka eivät ole soveliaita elämään pidättyvyydessä, ovat velvollisia solmimaan avioliiton.” (Augsburgin tunnustus XXIII, 4–7) Tämä herättää nykyaikana kysymyksen, mitä tehdä, jos sopivaa kristittyä aviopuolisoa ei löydy, mutta naimattomuuskin tuntuu vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Tähän Augsburgin tunnustus ei suoranaisesti vastaa, koska sen kysymyksenasettelu oli aivan toinen. Ehkä kysymykseen voisi vastata lyhyellä neuvolla: rukoile ja etsi oikeista paikoista, mutta tyydy joka tapauksessa Jumalan tahtoon. Jumala on Henki, hyvä Luoja ja armolahjojen antaja. Armolahjat voivat kehittyä ja alkaa hehkua oikein käytettyinä tai hiipua, jos niitä käyttää väärin (2. Tim. 1:6). Kun Raamattu kutsuu naimattomuuttakin armolahjaksi (1. Kor. 7:7 alkutekstin mukaan), siinäkin voi Kristuksen veren suojassa ja armonvälineiden osallisuudessa kasvaa kipujen kautta ja ristin alla, jos näyttää siltä, että Jumala ei jostain syystä aviopuolisoa suo.

Kilvoittelua kutsumuksissa

Lopuksi Augsburgin tunnustus opettaa, että avioliitto on uskovalle kristitylle Jumalan antama kutsumus ja sellaisena pyhityksen näyttämö. Eläessään avioliitossa naimisissa oleva Jumalan lapsi tottelee Jumalan käskyä, kantaa ristiä, kohtaa syntisyytensä, katuu sitä ja turvautuu Jumalan armoon, palvelee puolisoaan ja lapsiaan ja näin kasvaa kohti Kristuksen kaltaisuutta. “Evankeliumihan opettaa iankaikkista sydämen vanhurskautta. Se ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa.” (Augsburgin tunnustus XVI, 4–5) “Kristillinen täydellisyys on näet siinä, että vakavasti pelätään Jumalaa ja samalla omaksutaan vahva usko ja luotetaan Kristuksen tähden siihen, että meillä on sovitettu Jumala ja että anotaan ja varmasti odotetaan Jumalalta apua kaikissa niissä asioissa, jotka meidän on toimitettava kutsumuksemme mukaisesti, samalla kun maailmassa omantunnontarkasti tehdään hyviä tekoja ja täytetään kutsumus. Näistä asioista koostuu tosi täydellisyys ja todellinen jumalanpalvelus, ei naimattomuudesta, kerjäämisestä tai likaisten vaatteiden pitämisestä.” (Augsburgin tunnustus XXVII, 49)

Avioliiton paikka Augsburgin tunnustuksen opillisessa osassa (artiklat I–XXI) on artiklassa XVI “Yhteiskunnallinen elämä” ennen artiklaa XVII “Kristuksen tuomiolle tulo”. Kun Kristus saapuu, tämä yhteiskunnallinen elämä esivaltoineen, oikeuslaitoksineen, sotineen, kaupankäynteineen ja avioliittoineen loppuu. Silloin käy ilmeiseksi se Kristuksen ja Hänen kirkkonsa suhde, josta avioliitto on vain kalpea heijastus, ja Kristuksen morsian saa “iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon”.

Ks. lisää artikkeleita aiheesta täältä.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos