Kymmenykset, uhraaminen

11.10.2016 • Ydinkohdat / K / Ydinkohdat / U

Jokainen tietää, miten vaikea on antaa pois jotain sellaista, jonka omistaa (tai luulee omistavansa). Syynä tähän on syntiinlankeemus, joka teki itsekkyydestä ihmisen elämää ohjaavan periaatteen. Itsekkyyden voittamiseen tarvitaan tämän perusvääristymän tiedostaminen ja syrjään paneminen. Tämä on mahdotonta ilman Kristusta ja Hänen sovitustyötään, joka teki itsensä antamisesta elämän johtavan ajatuksen. Ilman uskoa Kristukseen ei antamisesta ja palvelemisesta voi kuitenkaan tulla elämän kantava asia, koska usko liittää Kristukseen ja kaikkeen siihen, mitä Hän edustaa.

”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään”(2. Kor. 8:9).

Tämä Kristuksen itsensä antaminen on Paavalin mukaan rahallisen avustamisen lähtökohta.

Vanhassa testamentissa Jumala sanoo: ”Minun on hopea ja minun on kulta” (Hagg. 2:8). Hän on luonut kaiken ja kaikki on lähtöisin Hänen luovasta Sanastaan. Siksi ihminen ei omista vaan ainoastaan käyttää Jumalan antamia rikkauksia. Hän on niiden ”taloudenhoitaja” (oikonomos -> ekonomi, vanhassa käännöksessä ”huoneenhaltija”). ”Sitä tässä huoneenhaltijalta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi” (1. Kor. 4:2). Jumalan ja seurakunnan omaisuutta on hoidettava uskollisesti. Me vastaamme siitä kerran omistajalle.

Koska me emme varsinaisesti omista mitään, meidän tulee olla valmiita palauttamaan Jumalalle Hänen omaisuutensa: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu (vero) ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu (kaikki)” (Matt. 22:21). Kohdan voi kääntää myös: ”Antakaa takaisin …” (kreik. apodidoomi). Emme siis antaessamme anna ja ainoastaan palautamme sen oikealle omistajalleen.

Paavalin mukaan Jumalalla on ”teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää” (2. Kor. 9:8). Jumalan antamien lahjojen tarkoitus ei siis ole vain huolenpito meidän tarpeistamme vaan myös meidän kauttamme toisten tarpeista. Emme saa luulla kaikkia meille uskottuja varoja vain meille tarkoitetuiksi. Osa niistä on tarkoitettu eteenpäin jaettaviksi. Näin Jumala testaa meidän uskoamme ja rakkauttamme.

Mooseksen lain mukaan kansan piti uhrata perheen esikoiset, lauman esikoiset (2. Moos. 2:2) ja sadon ensi hedelmä Jumalalle. Esikoispojat tosin lunastettiin takaisin ympärileikkauksella (2. Moos. 4:23-25). Tämä on hyvä esikuva siitä, miten meidänkin tulisi antaa ENSIN Jumalalle ja miettiä vasta sitten omia tarpeitamme. Päällimmäiset rahat Jumalalle eikä kukkaron pohjalta muutama hilu.

Jumalalle tulee antaa se, mikä on parasta, ehjää ja tervettä. ”Kun te tuotte uhrattavaksi sokean eläimen, eikö se ole väärin? Kun tuotte uhrattavaksi ontuvan tai sairaan eläimen, eikö se ole väärin? Yritä viedä sellainen lahjaksi käskynhaltijallesi! Luuletko, että hän on tyytyväinen sinuun ja ottaa sinut ystävällisesti vastaan? Näin sanoo Herra Sebaot” (Mal. 1:8). Emme anna Jumalalle sellaista, mikä ei kelpaa meille tai mitä emme enää tarvitse vaan kaikkein parasta. Kuin lahjan Kuninkaitten Kuninkaalle.

Nykyisinkin puhutaan rahallisen antamisen yhteydessä ”uhraamisesta” tai ”uhrilahjasta”, varsinkin nk. vapaissa suunnissa. Uhraamisen ajatus tulee tässä yhteydessä ja rukouksesta puhuttaessa esiin myös Uudessa testamentissa: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen” (Hepr. 13:15-16). Seurakunnalle ja puutteessa oleville annettavat uhrit on annettu itselleen Jumalalle.

Vanhassa testamentissa puhutaan myös kymmenysten antamisesta: ”Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavoin, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen” (Mal. 3:10). Jos ei kymmenyksiä antanut, se on riistämistä Jumalalta (Mal. 3:8), koska Hän oli niin käskenyt. Kymmenyksiä maksettiin sekä karjasta että viljasta ja viinistä. Uudessa testamentissa kymmenykset mainitaan vain vanhaan liittoon kuuluvana asiana. Uudessa liitossa se ei ole käsky, mutta voi palvella jonkinlaisena silmämääränä antamisessa – kuitenkin evankeliumin vapaudessa.

Uudessa testamentissa rahallisen antamisen esikuvana on Paavalin keräys Jerusalemin seurakunnan hyväksi. Se oli yhtäältä kiitosuhri siitä evankeliumin sanomasta, joka oli lähtenyt liikkeelle Jerusalemista ja toisaalta avustus seurakunnalle, jonka huolehdittavana oli suuri joukko köyhiä ihmisiä, niin kuin tiedämme Ap.t. 6:1-2. Paavalin sanoi korinttilaisille: ”Kun te tällä työllänne (rahankeräyksellä) annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muille” (2. Kor. 9:13).

Uhraamisen motiivina ovat näin ollen ainakin: (1) kiitollisuus, (2) todistus uskosta, (3) kuuliaisuus Kristuksen evankeliumille ja (4) pyhien ihmisten tarpeiden täyttäminen.

Antaminen saa vastaanottajissa aikaan ylistystä Jumalaa kohtaan. Näin rahan antaminen liittyy kiinteästi seurakunnan ja yksilön hengelliseen elämään. Se on uskon hedelmä.

Antamisessa tärkeää on sen intentio, tarkoitus. Se ei ole pakko tai velvollisuus vaan ihminen tahtoo vilpittömästi auttaa toista/toisia. Hampaat irvessä ei pitäisi uhrata. Paavali sanoo: ”Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole” (2. Kor. 8:12). Viime kädessä tärkeää ei ole itse raha vaan sen taustalla oleva asenne. Paavali opettaakin: ”Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa” (2. Kor. 9:7).

Kristillinen auttaminen ei koskaan ole yhdensuuntaista, ts. pelkkää rahavirtaa yhdeltä toiselle. Siihen sisältyy aina myös yhteyden ja yhteisvastuun ajatus. Kristuksen ruumiin osat tahtovat pitää huolta toisistaan. Joku jakaa hengellistä hyvää (Room. 15:27), toinen vastaa siihen aineellisella hyvällä. Paavalin mukaan ”tarkoitus ei ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukille. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta” (2. Kor. 8:13).

Ensimmäiset kristityt ymmärsivät Kristuksen maailmanlaajan Kirkon yhdeksi kokonaisuudeksi, Kristuksen ruumiiksi. Jos yksi ruumiinosa oli vaikeuksissa, muut tulivat apuun. Siksi Jerusalemin seurakunnalle kerättiin avustusta. – Lähetyshiippakunnassa tämä tarkoittaa sitä, että varakkaammat seurakunnat ovat velvollisia kantamaan vastuuta köyhempien taloudesta. Aloittelevat ja vaikeuksiin joutuneet seurakunnat nostetaan pystyyn yhteisvoimin. ”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin” (Gal. 6:10).

Joissakin tilanteissa voi uhraamisessa olla tarpeen ”venyä” jopa taloudelliselle sietorajalle tai sen ylikin: ”Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä (Makedonian seurakuntia), uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta. Voin vakuuttaa, että he antoivat voimiensa mukaan, jopa yli voimiensa. Omasta aloitteestaan he pyytämällä pyysivät, että antaisimme heidän osallistua yhteiseen rakkaudentyöhön, pyhien avustamiseen” (2. Kor. 8:2). Tässä on tärkeä huomata nuo lähtökohdat: Ilo evankeliumin saamisesta pani antamaan avustusta ja he eivät toimineet ulkonaisen käskyn vaan sisäisen halun pohjalta.

Jeesuksen antama esimerkki tästä yli varojen uhraamisesta on kertomus lesken rovosta (Mark. 12:41-44, Luuk. 21:1-4). Hän antoi niin paljon, ettei tiennyt, mistä saa seuraavan päivän ruuan. Jeesus sanoi naisen antaneen ”kaiken mitä elääkseen tarvitsi”, sananmukaisesti ”koko elämänsä / elämisensä” (kreik. bios).

Käytännössä varojen keruu toteutettiin hyvin nykyaikaisella tavalla: ”Kunkin teistä on aina sapatin jälkeisenä päivänä (sunnuntain jumalanpalveluksessa) pantava syrjään rahaa sen mukaan kuin hänellä on varaa…”. Tämä on kolehdin keräämisen raamattuperuste. Tuo ”syrjään panemisen” ajatus voisi olla hyvä ohjenuora myös nykyisin. Jokainen arvioisi, kuinka paljon voisi käytössään olevista varoista ”panna syrjään” Jumalan valtakunnan työtä varten. Tämä edellyttää kokonaisvaltaisempaa omien avustusmahdollisuuksien arvioimista kuin vain harkitsematonta kukkaron kaivelemista.

On hyvä kuitenkin muistaa, ettei uhraaminen ole vain rahan panemista Jumalan valtakunnan työhön. On kysymys kokonaisvaltaisesta Jumalan työtoveruudesta, johon kuuluu ajan, voimien, taitojen, lahjojen ym. uhraaminen Kristuksen ja evankeliumin tähden. Rahan antamisella ei voi ”kuitata” omaa osuuttaan tehdyksi. Toisaalta joku vähävarainen voi antaa muulla tavoin panostaan kuin runsaalla rahan antamisella. Jollakin tavoin ”annamme takaisin” tai ”palautamme” Jumalalle sitä mitä olemme Häneltä saaneet.

Paavalikin sanoo, että makedonialaiset ”eivät … tehneet vain sitä mitä me olimme toivoneet (ts. osallistuneet rahankeruuseen), vaan ennen kaikkea antoivat Jumalan tahdon mukaisesti itsensä Herralle ja myös meille” (2. Kor. 8:5).


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos