Voiko kristitty ihminen olla varma siitä, että hän pelastuu kadotuksesta ja pääsee osalliseksi siitä elämästä, kirkkaudesta ja onnesta, jonka Jumala omilleen lupaa? Tähän kysymykseen vastataan kovin eri tavoin riippuen siitä, miten pelastuminen käsitetään.
Ensimmäinen pohdittava asia on jo se, mitä tarkoitetaan pelastumisella? Onko se jotain sellaista, joka tapahtuu vasta tulevaisuudessa, vai voiko ihminen olla pelastettu jo nyt? Raamattu puhuu asiasta kummallakin tavalla; toisaalta sanotaan ”Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle!” (Luuk. 19:9), toisaalta ”Jumala varjelee teidät uskossa, niin että te saavutatte pelastuksen…” (1. Piet. 1:5) Pelastus on läsnä jo nyt, ja sitä myös odotetaan ja siihen pyritään. Molemmat ovat oikeita, raamatullisia tapoja ajatella ja puhua tästä asiasta.
Jos puhutaan pelastuksesta nyt ja tässä läsnä olevana asiana, puhutaan siitä syntien anteeksiantamuksesta, jonka ihminen saa heti, ilman odottelua tai epävarmuutta, ottaa vastaan uskon ja kasteen kautta. Sen pelastuksen Kristus on kertakaikkisesti hankkinut ja valmistanut, ja tästä pelastuksesta osalliseksi ihminen tulee synninpäästön kautta ilman viivettä. Tässä mielessä ihminen voi olla varma pelastuksestaan.
Pelastuksen voi kuitenkin myös menettää. Jumalan armo ei ehdy eikä hän peruuta lupauksiaan, mutta jotkut uskossa aloittaneet luopuvat Kristuksesta, kääntyvät pois ja menettävät yhteyden siihen armoon, elämään ja pyhyyteen, joka Jeesuksessa annetaan. Tällöin he menettävät pelastuksensa, ja elleivät he käänny, heidän osansa on kuoleman jälkeen iankaikkinen kadotus. Tässä mielessä yksikään ihminen ei voi olla varma pelastumisestaan ennen kuin hän on perillä taivaassa Jumalan luona.
Näiden kahden näkökulman kautta voidaan myös paremmin ymmärtää, miksi joidenkin kristittyjen mielestä ”pelastusvarmuus” on aivan keskeisen tärkeä ja välttämätön osa uskoamme, ja toisten mielestä tällaista varmuutta on turhaa ja suorastaan haitallista tavoitella. Luterilaisessa perinteessä onkin josku kuvattu termeillä certitudo ja securitas kahdenlaiseta varmuutta, joista toinen on hengellistä, hyvää luottamusta ja toinen on ihmisen lihallista, synnillistä varmuutta.
Hyvä varmuus, certitudo, kohdistuu Jumalan lupauksiin Kristuksessa ja hänen armolliseen työhönsä ihmiskunnan pelastamiseksi. Tällaisessa varmuudessa on kyse luottamuksesta siihen, että Jumala pitää sanansa ja hänen varjeluksensa on ihmisen syntiä voimakkaampi. Tällainen varmuus kuvastuu esim. Martti Lutherin sanoissa ehtoolliselle tulemisesta: ”Tulen [ehtoolliselle] sinun oman käskysi tähden. Oman kelvollisuuteni laita on niin ja näin.” Kristitty ihminen voi olla itsensä suhteen epävarma, jopa epätoivoinen, mutta luottaessaan Kristukseen hän saa rauhan ja varmuuden, koska Jumala on luotettava.
Huono varmuus, securitas, on fariseuksen varmuutta, joka temppelissä ylistää Jumalaa siitä että hän ei ole niin kuin muut syntiset. (Luuk. 18:9–14) Tämä varmuus voi perustua käsitykseen siitä, että omine tekoineen kelpaa Jumalan edessä. Nykyaikana tällaisen suoranaisen omavanhurskauden sijaan monet ihmiset vain ajattelevat että mitään tuomiota tai tilintekoa Jumalan edessä ei lainkaan tule – tai jos tulee, niin kaikki (tai melkein kaikki) ihmiset joka tapauksessa pelastuvat. Tällaista varmuutta voitaisiin myös kutsua vanhaan tapaan suruttomuudeksi koska siitä puuttuu synnintunto Jumalan edessä.
Vääränlainen pelastusvarmuus ja suruttomuus on vaarana myös kristitylle ihmiselle. Jotkut saattavat jättäytyä kokonaan tai lähes kokonaan pois seurakunnan toiminnasta ja lyödä laimin armonvälineiden käyttämisen. He kuitenkin ”vanhasta tottumuksesta” ajattelevat, että kaikki on hengellisesti hyvin tästä huolimatta. He saattavat elämässään suostua synteihin, joista aluksi omatunto soimaa heitä, mutta vähitellen he tottuvat niihin ja jatkavat elämäänsä. Pahimmillaan tällaista Raamattu kuvaa sanoen: ”He kääntävät Jumalan armon riettaudeksi.” (Juud. 1:4) – kun Jumalan anteeksiannosta tehdään lupa synnille.
Millä tapaa kristitty voi saavuttaa oikeanlaisen, terveellisen pelastusvarmuuden? Joitain neuvoja voisi antaa kristityn sisäistä elämää, hänen katumustaan ja uskonnollisia ajatuksiaan koskien. Terveellinen varmuus ei kuitenkaan lopulta voi löytyä ihmisen omista teoista eikä edes hänen uskostaan – ei siinä mielessä ainakaan, että uskoa tarkasteltaisiin asiana jonka ihminen suorittaa suhteessa Jumalaan. Iloinen, evankelinen varmuus perustuu tekemisemme ja uskomisemme sijasta Kristuksen armotyöhön joka käytännössä annetaan meille Jumalan sanan julistuksen ja sakramenttien käyttämisen kautta.
Todellinen hengellinen certitudo, hyvä varmuus, on siis varmuutta Jumalan lupauksiin, jotka hän antaa koko seurakunnalle mutta myös yksittäiselle ihmiselle armonvälineissä. Juuri armonvälineiden kautta julistetaan yksittäisellekin kristitylle Jumalan lupaus, johon usko tarttuu. Ei usko itsessään, vaan Jumalan lupaus tuo rauhan ja varmuuden. Kaste on todellisesti uudestisyntymisen pesu, joka liittää meidät Kristukseen. Ehtoollinen on todellisesti uusi liitto syntien anteeksiantamukseksi. Synninpäästön sanassa on todellinen lupaus siitä, että maan päällä julistettu rippi antaa taivaassakin synnit anteeksi. Näissä Raamatun varmoissa lupauksissa on perustus kristityn pelastusvarmuudelle.
Voiko Kristitty tänään varmistua siitä, että hän pysyy uskollisena loppuun asti? Voiko hän saada jo nyt pelastusvarmuuden siitä, että kuolinvuoteellaan hän erkanee tästä elämästä pelastavassa uskossa? Ei voi – mutta ei hänen tarvitsekaan. Jumala on yli-ajallinen tavoilla, joita ihmisen järki ei voi käsittää. Jumalalle ja vain Jumalalle voi olla totta se, minkä Psalmi sanoo: ”Ennen kuin olin päivääkään elänyt, kaikki päiväni olivat luodut.” Ihmisen näkökulmasta näin ei kuitenkaan ole eikä voi olla. Meille todellisuus syntyy hetki kerrallaan. Meille itsellemme tulevaisuus on vielä olematon asia, asia, joka vasta muotoutuu. Yritys varmistua tänään siitä, mitä tapahtuu mahdollisesti kymmenien vuosien kuluttua, on tuomittu epäonnistumaan. Siinä ihminen koettaa ajatella ja tietää tavalla, joka on mahdollista vain Jumalalle itselleen.
Kristitty ihminen voi kuitenkin luottaa siihen, että Jumala pysyy hänen rinnallaan kaikki päivät hänen elämänsä loppuun saakka. Jeesus sanoo lampaistaan, jotka kuulevat hänen ääntään: ”Kukaan ei riistä heitä minulta.” (Joh. 10:28) Kristitty ihminen voi luottaa siihen, että ”ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.” (Room. 8:39) Ne, jotka kääntyvät pois Kristuksesta eivät hylkää uskoa siksi, että heitä olisi kohdannut ylivoimainen kiusaus tai jokin hengellinen vihollinen olisi niin voimakas että se pakottaisi heidät pois uskosta. Päinvastoin Raamattu sanoo: ”Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13) Se, joka tahtoo seurata Kristusta joka puhuu sanassaan ja hoitaa ja ruokkii armonvälineillään, varmasti pysyy uskossa. Tämä on oikeaa pelastusvarmuutta.
