Kysymys: Tiedän, että Raamattu ei ymmärtääkseni opeta kumpi kirkkomuoto on Jumalan tahdon mukainen: valtiokirkko vai valtiosta vapaa kirkko. Franz Pieper opettaa kristillisessä dogmatiikassaan kuitenkin, että valtiosta vapaa kirkko on Jumalan tahtoma ja valtiokirkko on olemassa vain Jumalan sallimuksesta. Onko tämä opetus oikein vai onko se ”amerikkalaista hapatusta”?

Vastaus: Kristillinen seurakunta elää aina jonkinlaisessa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja siksi myös valtioon. Tässä suhteessa voidaan hahmotella ääripäät, mutta niiden väliin jää paljon eri vaihtoehtoja. Äärimmäinen valtiokirkollisuus, jossa poliittinen valta täysin kontrolloi kirkon sisäistä elämää, ei ole toteutunut kuin vain hetkellisesti diktatuurimaisissa olosuhteissa. Sille vastakkainen, täysin yhteiskunnasta erkaantuvaa linjaa edustavat vain lahkot. Muut kirkot elävät ja hakevat asemaansa näiden ääripäiden välissä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei vuosien 1869 kirkkolain ja 1922 uskonnonvapauslain jälkeen ole enää sanan tiukimmassa merkityksessä ”valtiokirkko”. Silti kyseisen kirkon toiminta ja identiteetti on yhä voimakkaasti kytkeytynyt yhteiskunnalliseen elämään, joten sillä on vähintäänkin valtionkirkkomaisia piirteitä.

Pieperin opetus on oikein, kun ymmärretään mikä sen kärkenä on. Pieper ei torju valtiovaltaa sinänsä eikä edusta mitään sellaista käsitystä, jossa kristittyjen tulisi varta vasten eristäytyä ympäröivästä yhteiskunnasta. Pieperille keskeistä on se, että kirkkoa hallitaan yksinomaan Jumalan sanan perustalla eikä kirkko omassa toiminnassaan tukeudu valtion tarjoamiin pakkokeinoihin vaan luottaa evankeliumin voimaan sananjulistustyössään. Valtiokirkkojärjestelmässä nämä keskeiset periaatteet voivat joskus toteutuakin, ja voitaneen ajatella että tällainen järjestelmä on ”Jumalan sallimuksesta” syntynyt. Tällöin valtio voi toimia kirkon tukijana ja suojelijana, mutta ei kirkon hallitsijana. Samoinhan kirkkokin raamatunmukaisesti kehottaa ihmisiä kunnioittamaan esivaltaa, mutta ei silti pyri säätämään yhteiskunnallisia lakeja.

Valtion ja kirkon tiiviissä suhteessa on kuitenkin usein vaarana, että yhteiskunnalliset tavoitteet tuodaan sisälle kirkkoon ja jopa kirkon oppi ja toiminta koetetaan mukauttaa yhteiskunnan toiminnan mukaisiksi – näitä esimerkkejähän 1900-luvun kirkkohistoria Suomessakin on täynnään. Kirkko itse on joskus langennut kiusaukseen käyttää valtion tarjoamia pakkokeinoja evankeliumin edistämiseksi.

Protestanttisten valtiokirkkojen historiaa ei pidä kiroten halveksia, mutta on ymmärrettävä että kirkon ja valtion yhteen liittäminen ei ole millään tavoin Raamatun saati luterilaisen tunnustuksen vaatima asia. Käytännössä siitä on usein seurannut luopumusta kirkon opetuksessa ja evankeliumin vastaista pakottamista kirkon työssä. Kuten Franz Pieper opettaa, kirkolle keskeistä on sen vapaus toimia Jumalan sanan mukaisesti ja ohjata ihmisiä uskoon nimenomaan armonvälineitä käyttäen. Todellinen kristillinen kirkko selviää myös ilman valtion tukea.

2000-luvulle tultaessa on selvää, että suomalainen yhteiskunta on laajalti hylännyt monia Raamatun opetuksia Jumalan lain mukaista elämää koskien ja erityisesti evankeliumin totuutta koskien. Kristillisten seurakuntien ei tule kääntää selkäänsä yhteiskunnalle, mutta niiden tulee tehdä ratkaisunsa niin, että niiden vapautta uskoa, opettaa ja toimia uskonsa mukaisesti ei yhteiskunnan taholta rajoiteta. Suomessa onneksi on hyvin vahva laki uskonnonvapaudesta.

Ks. myös kirkko

(Kuva: LCMS)