Typologia (kr. typos) tarkoittaa oppia esikuvista ja erityisesti sitä, että Vanhan testamentin henkilöissä ja tapahtumissa näkyy Kristuksen elämä ja sovitustyö jo ennalta. Kreikankielisessä uudessa testamentissa sana esiintyy esimerkiksi Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa, jossa apostoli Paavali toteaa Adamin olleen esikuva, typos, Kristuksesta, joka oli tuleva. (Room. 5:14)
Uuden testamentin tapahtumien esikuvia voi löytää Vanhasta testamentista runsaastikin. Paavalin mainitseman Aadamin ja Kristuksen lisäksi on kirkon historiassa nähty esikuvallinen suhde esimerkiksi juutalaisen pääsiäislampaan ja Kristuksen ristinuhrin välillä. Juutalainen pääsiäislammas teurastettiin, sen luita ei saanut rikkoa ja ensimmäisenä juutalaisena pääsiäisenä Egyptissä karitsan veri varjeli kuolemalta. Kristus-karitsa on teurastettu ristillä, Hänen luitaan ei rikottu ja Hänen verensä varjelee meidät iankaikkiselta kuolemalta. Evankelista Johannes liittää Kristuksen ristinkuoleman samaan iltaan, jona juutalaiset teurastivat pääsiäislampaita. Näin jokainen juutalainen pääsiäislammas sai toimia esikuvana siitä, joka oli tuleva: Kristuksen ristinuhrista.
Esikuvat osoittavat, että Jumala toimii historiassa toistuvalla tavalla. Ensin Hän pelastaa Israelin kansan Egyptistä, sitten Hän Kristuksessa pelastaa ihmiskunnan kuoleman kahleista. Ne myös sitovat Vanhan testamentin ja Uuden testamentin yhteen. Nämä kaksi kirjaa kuuluvat yhteen ja selittävät toisensa. Ne eivät nivoudu kuitenkaan yhteen sattumalta, Kristus sitoo ne yhteen. Kuten Heprealaiskirje opettaa, esikuvat ja luonnokset ovat aina vähempiarvoisia kuin valmis työ. Uusi liitto on parempi kuin vanha. Jeesus on parempi ylipappi kuin vanhan liiton ylipapit. Kristuksen uhri on parempi kuin vanhan testamentin uhrit. (Heb. 7:22, 8:13, 9:13–14).
Edellä sanotun valossa Raamatun lukijan on hyvä kiinnittää huomiota neljään seikkaan. Ensinnäkin Uuden testamentin lukijaa auttaa tekstin ymmärtämisessä, kun hän pitää mielessään, että eri kohtien ja teemojen taustalla saattaa olla joku Vanhan testamentin kohta tai teema, joka nyt saa täyttymyksensä. Hankalalta tuntuva kohta voi saada valoa ja sen syvyys voi tulla esiin, kun tutustuu näihin esikuviin. Uuden testamentin lukija voi vaikkapa muistaa, että Jeesuksen kutsuessa juuri 12 opetuslasta, hän mitä ilmeisimmin kertoi näin tulleensa kokoamaan Israelin kadonneet lampaat. Olihan Israelin kansa koostunut 12 heimosta. Jeesus kokosi uutena kantaisänä uuden Israelin itsensä ympärille.
Toiseksi Vanhan testamentin lukijalla, joka on tietoinen Uuden testamentin luonteesta esikuvien täyttymyksenä, saattaa olla vaara hypätä Vanhan testamentin teemoista liian hätäisesti Uuden testamentin täyttymykseen. Esimerkiksi sellainen suuri ja merkittävä tapahtuma kuin pako Egyptistä, joka kuten yllä on sanottu, täyttyy Jeesuksen työssä ristillä ja ylösnousemuksessa, saisi tulla itsessäänkin tarkkaan tutkituksi. Jos ymmärrämme kuvan tarkasti, voimme saada lisävaloa myös täyttymykseen. Egyptin paon eli eksoduksen tutkija voisi kiinnittää huomiota esimerkiksi kuinka Jumala vitsauksilla kukistaa Egyptin jumaluudet. Vitsaukset huipentuvat siihen, että auringon jumalan inkarnaationa pidetyn faraon jälkeläinen kuolee. Tämän jälkeen Israel pakenee meren halki. Merta pidettiin Egyptin jumaltarustossa kuoleman jumalan maana. Israel kulkee siis Herran johdolla kuoleman halki, mutta farao, jonka tehtävä oli juuri pitää kuoleman vallat hallussaan, hukkuu vesiin. Näiden huomioiden valossa voi sitten ymmärtää jotain enemmän niin Jeesuksen työstä kuin vaikkapa kasteen ja ehtoollisen mysteereistä.
Kolmanneksi yllä jo viitattiin täyttymyksen olevan suurempaa kuin kuva. Vanhan testamentin suuret pelastusteot saattavat tuntua meistä niin massiivisilta, että unohdamme Kristuksessa tapahtuneen jotain vielä suurempaa. Paavali sanookin: ”Älköön siis kukaan teitä tuomitko syömisestä tai juomisesta, älköön myös minkään juhlan tai uudenkuun tai sapatin johdosta, jotka vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis on Kristuksen” (Kol. 2:16-17). Paavali siis opettaa, että monet Vanhan testamentin juhlat ja käytännöt ovat kuin pitkä varjo, joka syntyy, kun tulossa on tuo varsinainen asia, josta varjo muodostuu. Varsinainen ja konkreettinen asia on siis Kristus. Hän on muun muassa sapatin täyttymys, suurempi kuin sapatti, hän on Jumalan lepo. Niinpä kristillinen kirkko ei vietä lauantaina sapattia, vaan lepää Jeesuksessa, joka on sapattimme.
Neljänneksi on hyvä tehdä ero typologian ja allegorian välillä. Kirkkohistorian saatossa suosituksi tuli allegorinen tapa lukea Vanhaa testamenttia. Joskus kävi niin, että Vanhan testamentin tietyn tekstin historiallinen merkitys ohitettiin kokonaan. Sanoille alettiin antamaan muita merkityksiä, niin että alkuperäisestä tekstistä tulee ikään kuin koodikieltä, jossa kukin sana on koodi, joka varsinaisesti tarkoittaa kokonaan toista asiaa. Luther ja muut uskonpuhdistajat ottivat pesäeroa hyvinkin mielivaltaiseksi muotoutuneeseen allagoriseen tulkintaan. Sen sijaan he näkivät kirkkaana, että Vanha testamentti on täynnä lupauksia ja esikuvia Uuden testamentin tapahtumista.
Kirjallisuutta:
Mailis Janatuinen: Kristus-typologia Vanhan ja Uuden testamentin yhdistäjänä. (Kirjassa Kristus Vanhassa testamentissa, 2013)
