Diakonia

22.10.2016 • Ydinkohdat / D

Suomalaisen suussa diakonialla (kr.diakonia) on melko selväpiirteinen merkitys. Kirkon piirissä tapahtuva lähimmäisen auttaminen ja varsinkin heikoimmassa asemassa olevien auttaminen mielletään ”diakoniatyöksi” (kts. KJ 4 § 3). Yleinen käsitys diakoniasta ei kuitenkaan täysin vastaa Uuden testamentin kuvaa.

Uudessa testamentissa ”diakonialla” on laaja merkityskenttä. Sillä ilmaistaan erilaisia valtuutuksia ja tehtäviä. Sanalla viitataan seurakuntavirkoihin (1.Tim.1:12, Ap,t,1:17, 1.Kor.12:5), seurakuntien väliseen avustustoimintaan (Ap.t. 11:29, 2.Kor.8:12–13, Room. 15:31), yleiseen palvelutyöhön seurakunnassa (1.Kor.16:15, Ef. 4:12, 2.Tim.4:11) sekä hallinnolliseen toimeen (Room. 12:7). Huomiota herättää se, ettei sanalla ole yksiselitteisesti yhteyttä hädänalaisten auttamiseen. Pikemminkin sana viittaa palvelutyöhön seurakunnassa ja seurakunnan hyväksi.

Apostolien tekojen kuudennan luvun alkua (Ap.t. 6:1–7) on pidetty diakoniatyön seurakunnallisen organisoimisen syntykertomuksena. Luterilaisen uskon kannalta kohta onkin tärkeä. Diakonian uusi organisoiminen tuli välttämättömäksi, koska apostolit eivät tahtoneet sen tähden laiminlyödä ”sananpalvelusta” (tee diakonia tou logon). He pitävät oman virkansa hoitamista ensisijaisena ”pöytäpalvelukseen” (tee diakonia tee kathemerinee) nähden. Kyse oli edellytyksistä. Luterilaiselle diakonia-käsitykselle on luonteenomaista, että kristillinen palvelu pulppuaa Kristuksen evankeliumista ja siis alttarilta, ”sananpalveluksen” hedelmänä. Siksi diakoniaa ei voi irrottaa sananpalveluksesta, eikä toteuttaa siten, että sananpalvelus tulee laiminlyödyksi.

Varhaiskirkossa tätä periaatetta ilmensi kauniisti se, että diakonien tehtäviin kuuluivat messussa asetetun sakramentin ja mahdollisesti ruoka-avun vieminen niille, jotka eivät itse päässeet jumalanpalvelukseen.

Jos diakonian luterilaiseen ymmärtämiseen pureudutaan Martti Lutherin tekstien ja vaikutushistorian äärellä voi yllätys on melkoinen, kun todetaan, että sana ”diakonia” löytyy uskonpuhdistajan teksteistä yhden kerran. Yllätystä korostaa se, että hädänalaisten auttaminen oli Lutherille tärkeää.

Luther kritisoi jo Wittenbergin teeseissä (1517) katolisen kirkon anekauppaa ja kerjäläisveljistöjä. Ne tavoittelivat auttajan omaa etua, eivätkä toteuttaneet pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Luther peräänkuulutti puhtaan evankeliumin voimaa lähimmäisenrakkauden lähteenä.
Wittenbergistä alkoi luterilaisiin kaupunkeihin levinnyt köyhäinhoidon uudelleen organisoiminen. Luther halusi rakentaa hädänalaisten auttamisen vapaaehtoisten lahjoitusten varaan. Siksi luterilaisiin kaupunkeihin perustettiin lahjoitusrahastoja, joilla köyhäinhoito rahoitettiin. Maallisen esivallan tuella purettiin vanhoja rakenteita – ammatti ja veljeskuntia – ja siirrettiin niiden omaisuutta seurakuntien lahjoitusrahastoihin. Diakonit vastasivat köyhäinhuollon kassoista kaupunkien raadeille. Samoin diakonit toimivat ns. hospitaalien esimiehinä.

Vastoin Lutherin toiveita, maallinen esivalta ei kuitenkaan osallistunut köyhäinhoidon rahoittamiseen. Näin Lutherin unelma, köyhyyden poistaminen luterilaisista kaupungeista, jäi resurssien puutteen vuoksi toteutumatta.

Edellä sanotun valossa ”diakonian” puuttuminen Lutherin teksteistä ihmetyttää. Jos hädänalaisten auttaminen oli tärkeää, miksi diakoniasta ei puhuta? Puuttumista selittää paitsi edellä todettu Uuden testamentin käsitteistö, myös keskiaikainen sanankäyttö. Katolisessa maailmassa ”diakoniaksi” kutsuttiin paikkaa, jossa diakonit palvelivat, esim. kirkon sakastia tai erikseen tarkoitusta varten rakennettua kappelia. Tämä selittää osaltaan, miksi Luther puhuu kyllä hädänalaisten auttamisesta, mutta ei käytä siitä sanaa ”diakonia”.

Seuraavaksi kysymme luterilaisten Tunnustuskirjojen äärellä, miten luterilaisuudessa järjestettiin hädänalaisten auttaminen. Tunnustuskirjoissa ei juuri puhuta diakoniasta tai diakonien toiminnasta. Tämä selittyy sillä, että Augburgin tunnustuksessa luterilaiset liittyvät pappeutta ja pappisviran ykseyttä korostavaan näkemykseen kirkon virasta: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” (CA V, 1530)

Ratkaisun myötä hädänalaisten auttamistyö siirtyi luterilaisissa seurakunnissa pappien vastuulle. Samalla ns. yleinen pappeus eli – diakoniaan liittyen – kaikkien kristittyjen yhteinen vastuu hädänalaisten auttamisesta, korostui luterilaisuudessa.
Lopuksi palaamme artikkelin alkuun. Miksi suomalainen mieltää diakoniatyön itsestäänselvästi hädänalaisten auttamiseksi? Historiallisesti ”diakonia” ja ”hädänalaisten auttaminen” yhdistyivät 1800-luvun Saksassa. Luterilaisen pietismin pohjalta syntyneiden diakonissalaitosten isä, Theodor Fliedner, oli yksi kirkon sosiaalisen vastuun puolestapuhuja. Tiettävästi hän käytti myös ensimmäisten joukossa termiä ”diakonia” kuvaamaan hädänalaisten auttamista.

Termien tasolla tällainen kehitys on tietysti harhaanjohtavaa. Kirkkohistorian suuressa kuvassa on kuitenkin selvää, että vastuu köyhistä, sairaista ja hädänalaisista on aina kuulunut kristityille. Syntisten, kurjien ja avuttomien luokse kumartuva Kristus lähettää seurakuntansa rakastamaan ja palvelemaan hädänalaisia. Luterilaisten suuri aarre on se, ettei tätä palvelua motivoi pakko, vaan Kristuksen evankeliumista pulppuava vapaus.

Aihetta on käsitelty Pyhäkön lampussa täällä.


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos