Pietismi

17.10.2016 • Ydinkohdat / P

Luterilaisen puhdasoppisuuden eli ortodoksian ajan vahva syväkirkollinen elämä alkoi eri syistä rappeutua. Papiston yliopistokoulutuksessa teologia ei ollut enää praktinen tieteenala (habitus practicus), vaan luennoimista, jossa painotettiin väärin intellektuaalisuutta. Omilletunnoille tähdätty saarna ja opetus muuntui teoreettisiksi retoris-oppineiksi esitelmiksi (’theologia scholastica’). Paimenvirasta tuli arvonsa tuntevien oppimestarien työtä. Tätä väärää kehitystä tuki varsinkin sivistyneistön piirissä esiintyvä valistuksen rationalistinen deismi.

Ensimmäisen laajan julkisuuden saaneen uudistusohjelman laati 1675 pastori Philipp Jacob Spener (1635-1705). Hän teki Johan Arndtin postillaan esipuheen, joka sittemmin ilmestyi kirjasena nimeltä Pia desideria eli Hurskaita toiveita. Vaikka Spener ei ollutkaan väkevä kirkkotaistelija, vaan vaatimaton, mutta syvästi hurskas pastori, häntä on nimitetty jopa ’luterilaisuuden toiseksi uskonpuhdistajaksi’. Spener ei ollut luterilaista ortodoksiaa vastaan, vaan hän tahtoi ohjelmallaan korostaa ’turmeltuneen’ papiston ja seurakuntalaisten ’pyhää elämää’ (ortopraksia) koko kirkon uudistumiseksi. Hänen tilanneanalyysinsä lähtee ’kirkkoparkamme hengellisestä kurjuudesta’, kuten hän usein toisti.

Spenerin uudistusohjelmassa painotettiin erityisesti pyhän Raamatun lukemista ja kotikokouksien järjestämistä, joissa tutkitaan Jumalan sanaa. Erittäin voimakkaasti Spener vaati papiston koulutuksen täydellistä remonttia. Tulevista paimenista ei saa tulla vain ’teologeja’, vaan yliopistokoulutuksen tähtäyspisteenä tulee olla seurakunnissa toimiva ’pyhä papisto’.

On sanottu, että Spenerin lukuisina painoksina julkaistu Pia desideria avasi padot. Sen ympärille syntyi hyvin erilaisia ja eri tavoin opettavia pietistisiä liikkeitä, joista monia nimitetään herätysliikkeiksi. Vastustajat alkoivat kutsua tämän kirkon sisäisen liikehdinnän kannattajia pietisteiksi, joka voidaan kääntää ’hurskastelijoiksi’. Sellaisista ei aina ollut kysymys, mutta huomattava osa näistä liikkeistä kehittyi sellaisiksi, joka ei ollut Spenerin tarkoitus. Hyvin erilaiset toiminnaltaan ja oppikorostuksiltaan olevat liikkeet saattoivat laajan osan luterikuntaa käymistilaan. Selvästi vääriin ilmiöihin kuului messun ja sakramenttien väheksyminen. Esimerkiksi Spenerin kuoltua liikkeen johtohahmoksi nousi hallelainen August Hermann Francke. Hän ei esim. opettanut kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä, eikä kaste ollut kristillisen elämän fundamentti, vaan hän painotti ’ratkaisukristillisyyttä’. Tämä johti myös ankaraan pyhityskristillisyyteen jossa kristillinen elämä on paljon tärkeämpi kuin evankeliumin oppi.

Koska paimenvirka oli rappeutunut ja pappeja pidettiin lähinnä valtion virkamiehinä, maallikot alkoivat johtaa hengellisiä kokouksia. Hätätilanne muuntui pysyväksi järjestykseksi. Moniin herätysliikkeisiin liittyi myös pappeja, mutta he esiintyivät mahdollisimman maallikkomaisesti ja hylkäsivät mm. pappisviran ulkoiset tunnukset. Myös heidän vaikutuksestaan jumalanpalvelusten rikas liturgia messuvaatteineen katosi ja messusta tuli enemmänkin juhlallinen kokous.

Raamatun opettamisessa ei enää luterilainen tunnustus katekismuksineen ollutkaan ensisijainen, vaan kunkin liikehdinnän omat painotukset ja oppikäsitykset. Nämä ’sydänäänet’ ovat voineet jopa johtaa lahkohenkisyyteen ja harhaoppeihin. Pietismin rajat ovat alusta alkaen olleet vaikeasti hahmotettavissa ja yhteydet kunkin pietistisen liikkeen kohdalla erilaiset, mutta alkujuuri menee Spenerin Pia desideriaan. Vaikka monet pietistiset liikkeet organisoituivat, niiden olemassaolo ja vaikutus on varsinkin Keski-Euroopassa omana aikanamme vähäinen. Monet luterikunnassa vaikuttaneet pietistiset liikkeet aloittivat ulkolähetystyön (pakanalähetys, ’lähetysherätys’) ja ovat jatkaneetkin erityisesti lähetysorganisaatioina.

Pietismiin on jälkimaailman ymmärryksessä tarttunut lainomaisuuden eli legalismin leima. Syynä ovat olleet pietismin tiukat käsitykset kristityn pukeutumisesta, vaatimattomasta, jopa karusta elämäntavasta, maallisen syntisenä pidetystä ajanvietteestä kuten tanssista ja kortinpeluusta. Naurettavia ääriesimerkkejä on aina tarjolla, esim. punaisesta väristä, kuinka monta nappiriviä oli uskovan ihmisen sopivaa pitää takissa ja muuta sellaista.
Tehdäksemme kuitenkin historialliselle pietismille oikeutta, on otettava huomioon ajan tausta. Uskonsotien 1600-luvun jälkeen Euroopan yläluokat siirtyivät Ranskan Ludvig XIV:n mahdin häikäiseminä koreaan ja kevytmielisen eroottiseen rokokoo-kulttuuriin. Hallitsevat eliitit pitivät kirkkoa arvossa. Kirkon sanoma oli kuitenkin niiden mielestä vain rahvasta varten, sen pitämiseksi kurissa ja nuhteessa. Kuninkaat, ruhtinaat ja muut aateliset sekä heitä matkivat kaupunkien vauraat porvarit vapauttivat itsensä Pyhän Raamatun kristillistä elämää koskevasta opetuksesta. Koreilevien aatelisien vastakohdaksi kansanherätykset suosivat yksinkertaista vaatepartta ja nöyryyttä. Keisarit, kuninkaat, ruhtinaat, kreivit, virkamiehet ja rikkaat porvarit jättivät elämänmatkallaan jälkeensä suuren määrän aviottomia lapsia, joiden synty alkoi useinkin kevytmielisistä tanssiaisista. Pietistit näkivät elämän kokonaan toisin kuin kevytmielisenä nautintona ja kiihkeän himon palvelemisena; se on pyhien vaellusta taivaan iloon.
Moni perhe menetti kotinsa ja onnettoman isän herrojen korttipeleissä ja niitä seuranneissa itsemurhissa. Pietistit opettivat, että uhkapeli on syntiä, koska sellaisen harrastaja on koukussa mammonaan eikä usko siihen, että rakas Taivaallinen Isä huolehtii omiensa jokapäiväisestä leivästä. Kodin sisustus sai olla käytännöllinen ja siisti. Miten paljon köyhiltä jäi saamatta apua, kun rikkaat käyttivät rahansa tarpeettomiin ja kalliisiin koriste-esineisiin? Pietistit olivat alkuun Spenerin tavoin alkoholin kohtuukäytön kannalla. Pohjoisen lestadiolaisuudessa se saarnattiin 1800-luvulla synniksi paloviinan synnyttämän kurjuuden keskellä. Raittiusaatteen ehdoton alkoholittomuus tavoitti osan pietistejä vasta myöhemmin.

Suomessa pietismin juuret menevät jopa Siperiaan saakka. Sotavankeudessa 1700-luvulla olevat aateliset lukivat Spenerin kirjoituksia (’kartanoherätys’). Myöhemmin syntyneet neljä suurta herätysliikettä ovat kaikki saaneet vaikutteita keski-eurooppalaisesta pietismistä aina seurainstituutiota myöten. Vanhin herätysliikkeemme, Länsi-Suomen rukoilevaisuus, on ollut uskollinen täysortodoksian keskeisissä kirjoissa: kirkkokäsikirjan (’Vanhan kirjan jumalanpalvelukset’), Avenariuksen rukouskirjan ja Svebiliuksen katekismuksen käytössä. Viimeksimainittua katekismusta on myös käyttänyt evankelinen herätysliike, jonka isäksi on mainittu Kemiön rovasti Fredrik Gabriel Hedberg. Hän pyrki Lutherin, Luterilaisen Tunnustuksen ja kansainvälisten yhteyksiensäkin avulla pääsemään irti vääristä pietistisistä korostuksista aitoluterilaiseen eli tunnustukselliseen luterilaisuuteen.

Kehitys monissa herätysliikkeessä on ollut sellainen, että sakramentit haetaan paikallisseurakunnalta (välittämättä kirkollisen yhteyden kysymyksistä), mutta evankeliumin saarna, sielunhoito ja kristittyjen yhteys seuroista (ekklesiola-kristillisyys). Monet herätysliikkeet viljelevät omaa erityis-sanastoa ja palaavat usein oman historiansa keskeisiin merkkipaaluihin.

Kun varsinkin viime sotien jälkeen syntyi herätyksiä, ne kehittyivät pian pietistisen paradigman ja pietististen oppikorostusten mukaan. Tätä uutta ilmiötä on kutsuttu uuspietismiksi ja suomalaisessa kontekstissa viidesläisyydeksi (viides herätysliike).


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos