Kristologia

12.5.2020 • Ydinkohdat / K

Monelle on varmasti tullut mieleen kysymys, onko varhaiskristillisillä teologisilla keskusteluilla enää mitään merkitystä nykyaikana? Osalla varmaankaan ei ole kuin historiallista arvoa, mutta toisilla sitten on arvoa sitäkin enemmän. Onkin sanottu, että harhaopit uusiutuvat ajasta toiseen hieman eri muodoissaan. Kristologialla tarkoitetaan oppia Kristuksesta eli Jeesuksesta. Kristologia on yksi merkittävimmistä opeista yhdessä siihen läheisesti liittyvän kolminaisuusopin kanssa, koska se läpäisee koko kristinopin. Ollaan siis uskon ytimessä. David P. Scaer onkin sanonut, että ”kaikki teologia on kristologiaa”. Tässä artikkelissa kristologiasta keskitytään erityisesti oppiin Kristuksen persoonasta ja siihen miten kristologisiin muotoiluihin Raamatun pohjalta on päädytty.

Kolminaisuusoppiin liittyen on hyvä ymmärtää keskeisiä kohtia kristologian kehityksestä varhaisina vuosisatoina. Aluksi kysymyksenasettelut olivat enemmän kolminaisuusopillisia, eli mikä on Jumalan Pojan suhde Isään ja mikä on Pyhän Hengen suhde Isään ja Poikaan. Kristologiset lausumat olivat enemmän ihailevan ihmetteleviä, kuin jyrkän kantaaottavia. Varhaisia kristologisia lausumia esittivät mm. Ignatios Antiokialainen ja kolminaisuusoppia muotoillessaan Tertulianus. Tämä kolminaisuusopillinen painopiste jatkui aina toiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (vuonna 381 Konstantinopolissa) asti, jonka jälkeen keskiöön nousi kristologiset kiistat. Isossa kuvassa ne huipentuivat neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (Khalkedonissa vuonna 451) ratkaisuihin, jotka edelleen asettavat kristologialle perusraamit, joissa toimia. Kristologia ei kuitenkaan ollut poissa mielistä ennen vuotta 381, vaan kristologiset keskustelut ikään kuin kytivät taustalla vaikuttamassa myös kolminaisuusopillisiin pohdintoihin, valmiina roihahtamaan ilmiliekkeihin kun aika olisi kypsä. Kristologiset kysymyksenasettelut kohdistuvat kolminaisuusopin sisällä olevaan jumaluuden ja ihmisyyden suhteeseen Jeesuksen Kristuksen persoonassa, yhdessä kolmesta kolmiyhteisen Jumalan persoonasta.

Kristologiset kiistat

Toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen painopiste siirtyi kristologisiin kysymyksiin. Kiistat kulminoituivat kahteen ääripäähän: erotus- ja ykseyskristologiaan. Erotuskristologia keskittyi Kristuksen ihmisyyden korostamiseen ja siinä päädyttiin siihen, että Jumalan logos on yhdistynyt tai asettunut asumaan kokonaiseen ja täyteen ihmiseen, Jeesukseen. Ykseyskristologia sitten kysyi, että eikö inhimillisen persoonan ja tahdon alleviivaaminen itse asiassa horjuta pelastuksen varmuutta? Jotta pelastus olisi varmaa täytyisi sen olla kokonaan Jumalan käsissä ja siksi Jeesuksen aktiivinen ihmisyys on häivytettävä mahdollisimman vähiin. Erilaisia jyrkkiäkin näkemyksiä esitettiin suuntaan jos toiseenkin, mutta vasta Nestorioksen näkemykset ajoivat tilanteen kriisiin. Hän jatkoi opettajansa Theodor Mopsuestilaisen jo ankaraa erotuskristologiaa pidemmälle. Kiistan voidaan sanoa kulminoituneen kysymykseen neitsyt Marian nimityksestä. Onko Maria ”Kristuksen synnyttäjä” vai ”Jumalan synnyttäjä”? Kristuksen ihmisyyttä korostaessaan Nestorios ei halunnut sanoa Marian synnyttäneen Jumalan. Tästä ykseyskristologian kärkinimi Kyrios Aleksandrialainen suuttui ja tuomitsi Nestorioksen harhaoppiseksi. Kiihkein kuohunta kristologisten kysymysten ympärillä kesti reilut 20 vuotta. Tälle aikavälille sijoittuu kaksi merkittävintä kristologiaa käsitellyttä ekumeenista kirkkolliskokousta: Efesossa vuonna 431 ja Khalkedonissa vuonna 451. Aluksi painittiin erotuskristologian äärimmäisyyksien kanssa. Lopuksi heiluri kääntyi ykseyskristologian äärimmäisyyksien kanssa painimiseen.

Kohti ratkaisua

Yhdeksi ratkaisevista tekijöistä tuli Khalkedonin kirkolliskokouksen alla Rooman piispa Leon tuleminen mukaan kiistan selvittämiseen. Vuonna 449 Leo lähetti kirjeen (Tomus ad Flavianum) patrarkka Flavianukselle ja tästä kirjeestä tuli läntisen kristologisen pohdinnan merkittävin teksti. Sillä tuli olemaan huomattava merkitys Khalkedonin kristologisiin määrittelyihin. Khalkedonissa oli löydettävä kulkukelpoinen ja teologisesti kestävä reitti radikaalin erotuskristologian ja äärimmäisen ykseyskristologian välistä. Ratkaisuksi muodostui kaksiluonto-oppi, eli sanottiin että Kristus tunnetaan ”kahdessa luonnossa”, jolloin suljettiin pois ajatus prosessista, jossa kahdesta eri luonnosta olisi syntynyt inkarnaatiossa yksi luonto. Rajanveto tehtiin nk. Khalkedonin neljän seinän avulla. Kyseessä on neljä määritelmää siitä, millainen Kristuksen kahden luonnon ykseys on: siinä ei tapahdu sekoittumista, muuttumista, erottamista eikä jakamista. Ensimmäinen pari torjuu äärimmäisen ykseyskristologian ja jälkimmäinen pari äärimmäisen erotuskristologian. Varmistukseksi liitettiin vielä lausuma, jonka mukaan kummankaan luonnon erilaisuus ei ole yhdistymisessä millään tavoin kumoutunut. Olennaista tässä muotoilussa on se, että se on rakennettu paradoksiksi, jossa toisaalta eroa ja toisaalta ykseyttä korostavat lausumat joutuvat vastavuoroisesti ristiriitaan keskenään. Tarkoituksella ei anneta vastausta kysymykseen, miten jumalallinen ja inhimillinen Kristuksen yhdessä persoonassa lopulta tarkasti ottaen suhteutuvat toisiinsa. Se on jätetty auki, koska ymmärrettiin, että se on mysteeri. Ymmärrettiin, että jokainen sitovaksi tarkoitettu ja loogisen ristiriidattomaksi taottu muotoilu uhkaa leikata jotakin pois siitä kokonaisuudesta, jota pitäisi ihmetellä ja palvoa. Negatiivisten lausumien keskelle avautuu näin positiivinen alue, jota mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan.

Luontojen ominaisuuksien yhteisyydestä

Kristuksen kaksiluonto-opin jumalallisen- ja inhimillisen luonnon yhteydestä on kristillisessä kirkossa edetty näiden luontojen ominaisuuksien yhteisyyteen Khalkedonin kirkolliskokouksen asettamissa rajoissa. Luterilaisuudessa tärkeässä asemassa on ollut Yksimielisyyden ohjeen erottelu luontojen ominaisuuksien yhteisyyden kolmeen eri lajiin. Nämä kolme eri lajia tulevat esiin jakeessa 1. Joh. 1:7: ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” Tällöin Kristuksen veri, inhimillisen luonnon veri, on Jumalan Pojan veri (inhimillisen luonnon ominaisuus on myös jumalallisen luonnon ominaisuus, genus idiomaticum). Tällä verellä on voima puhdistaa synneistä, mikä on mahdollista vain Jumalalle (jumalallisen luonnon ominaisuus on myös inhimillisen luonnon ominaisuus, genus maiestaticum). Tästä seuraa se, että Kristuksen molemmat luonnot toimivat yhdessä Kristuksen virkaan liittyvissä tehtävissä (genus apotelesmaticum).

Ks. myös Kristus

Klassisia kristologisia kysymyksiä


Evästeasetukset
Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos