Maranata – Uuden testamentin arameankieliset sanat

Useimmat kristityt tietävät, että Jumala on antanut meille Pyhän Sanansa Raamatun alunperin hepreaksi ja kreikaksi. Vanha testamentti on kirjoitettu edellisellä kielellä, Uusi testamentti jälkimmäisellä. Harva muistaa, että osia Raamatusta on kirjoitettu kolmannellakin kielellä, nimittäin arameaksi. Aramea oli Lähi-idän yleiskieli, jota ymmärrettin laajalla alueella Palestiinasta Persiaan. Baabelin pakkosiirtolaisuudessa juutalaiset omaksuivat aramean puhekielekseen. Muutosta edesauttoi, että heprea ja aramea ovat läheisiä sukulaiskieliä ja osin ymmärrettäviä toistensa puhujille aika lailla samaan tapaan kuin suomi ja eesti.

Osia Baabelin pakkosiirtolaisuuden aikana ja pian sen jälkeen kirjoitetuista Vanhan testamentin kirjoista Jeremiasta (jae 10:11), Danielista (2:4–7:28) ja Esrasta (4:8–6:18, 7:12–26) on kirjoitettu arameaksi. Aramea oli myös Herran Jeesuksen ja apostolien äidinkieli. Niinpä kohtaamme myös Uudessa testamentissa siellä täällä arameankielisiä sanoja ja sanontoja. Oman ryhmänsä muodostavat aramenkieliset nimet. Niitä en tässä opetuksessa käsittele. Sen sijaan tarkastelen muita Uuden testamentin tallettamia arameankielisiä ilmaisuja.

Erityisesti evankelista Markus on kunnostautunut Jeesuksen arameankielisten sanojen tallentamisessa. Mutta miksi Uuden testamentin kirjoittajat ovat säilyttäneet meille arameankielisiä huudahduksia keskellä kreikankielistä tekstiä? Todennäköisesti siksi, että nämä sanat olivat jo apostolien aikana vakiinnuttaneet paikkansa alkuseurakunnan elämässä. Uuden testamentin arameankielisiin sanoihin tutustuminen saa meidät ymmärtämään syvemmin alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää.

Abba

“Abba” on sanan “isä”, “av”, määräinen muoto. Abba oli arameassa tavallinen puhuttelusana omalle isälle. Kristilliseen kielenkäyttöön Abba on tullut Herran Jeesuksen suusta, sillä Hän opetti meidät tuntemaan oman Jumalansa ja Isänsä. Jeesus yksin on Isän ainosyntyinen Poika, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt. Se, joka uskon kautta on Jeesuksessa, on saanut armon ja mahdollisuuden kutsua Korkeinta omaksi Isäkseen. Kristukseen kastettuna uskova on tullut osalliseksi siitä Jumalan Pojan asemasta, joka luonnostaan on yksin Jeesuksella, ja näin uskovakin on syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan todelliseksi lapseksi (Joh. 3:3, 5). Puhuttelu Abba kuvaa sydämellisemmin kuin mikään muu sana Jumalan lapsen luottavaista suhdetta taivaalliseen Isäänsä.

Evankelistat ovat tallettaneet meille sanan Abba nimenomaan Jeesuksen omasta rukouselämästä. Luukkaan tallettamassa muodossa Isä meidän -rukous alkaa yksinkertaisesti puhuttelulla “Isä”, arameaksi Abba. “Niin Jeesus sanoi heille: ‘Kun rukoilette, sanokaa: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi…’” (Luuk. 11:2) Jokainen Herran rukouksen oikea rukoilija huutaa Jeesuksen kanssa ja kautta Jumalalle “Abba”, “Isä” (ks. lisää opetuksestani Herran rukouksesta).

On kiinnostavaa, että Jeesus puhutteli taivaallista Isää Abbaksi Getsemanen tuskanyössä juuri silloin, kun Jeesus maailman syntien kantajana oli joutumassa Jumalan hylkäämäksi. “Ja hän meni vähän edemmäksi, lankesi maahan ja rukoili, että, jos mahdollista, se hetki menisi häneltä ohi, ja sanoi: ‘Abba, Isä, kaikki on mahdollista sinulle; ota pois minulta tämä malja. Mutta ei, mitä minä tahdon, vaan mitä sinä!’” (Mark. 14:35–36) Näin Jeesus opettaa meitä kutsumaan Jumalaa rakkaaksi Isäksemme kaikkein syvimmässä ahdistuksessakin. “Abba, Isä, armahda minua! Tapahtukoon Sinun tahtosi!”

Isä meidän -rukouksesta ja Jeesuksen rukouselämästä Abba on siirtynyt suoraan kreikankielisten seurakuntien rukouselämään. “Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ‘Abba! Isä!’” (Gal. 4:4–6; ks. myös Room. 8:15)

Eeli eeli lama sabaktani

Nämä arameankieliset sanat Jeesus lausui ristillä. “Ja kuudennella hetkellä tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen. Ja yhdeksännellä hetkellä Jeesus huusi suurella äänellä: ‘Eeli, Eeli, lama sabaktani?’ Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Sen kuullessaan sanoivat muutamat niistä, jotka siinä seisoivat: ‘Katso, hän huutaa Eliasta’. Ja muuan juoksi ja täytti sienen hapanviinillä, pani sen ruovon päähän ja antoi hänelle juoda sanoen: ‘Annas, katsokaamme, tuleeko Elias ottamaan hänet alas’. Mutta Jeesus huusi suurella äänellä ja antoi henkensä.” (Mark. 15:33–37)

Sanat ovat psalmin 22 alusta. Herra ei kuitenkaan lainaa psalmia hepreaksi, jolloin Hän olisi sanonut “Eeli, Eeli, lama azavtani”, vaan arameaksi. Omalla äidinkielellään Kristus rukoilee Messiaan suurta kärsimys- ja ylösnousemuspsalmia ristillä, eivätkä Hänen roomalais-kreikkalaiset teloittajansa ymmärrä Häntä: “Hän huutaa Eliaa”. Niin tärkeä oli Jeesuksen kuolema Jumalan hylkäämänä, maan matona ja ihmisten hylkynä, kädet ja jalat lävistettynä, että Hänen arameankielinen tuskanhuutonsa piti tallettaa sellaisenaan. Omalla äidinkielellämme mekin saamme Jeesuksen ja alkuseurakunnan tavoin purkaa psalmien sanoin tuskaamme Jumalalle.

Effata

Sanan “Effata” Jeesus lausui avatessaan kuuromykän korvat. “Ja hän lähti jälleen Tyyron alueelta ja kulkien Siidonin kautta tuli Galilean järven ääreen Dekapolin alueen keskitse. Ja hänen tykönsä tuotiin kuuro, joka oli melkein mykkä, ja he pyysivät häntä panemaan kätensä hänen päälleen. Niin hän otti hänet erilleen kansasta, pisti sormensa hänen korviinsa, sylki ja koski hänen kieleensä ja katsahti ylös taivaaseen, huokasi ja sanoi hänelle: ‘Effata’, se on: aukene. Niin hänen korvansa aukenivat, ja hänen kielensä side irtautui, ja hän puhui selkeästi. Ja Jeesus kielsi heitä sitä kenellekään sanomasta; mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he julistivat. Ja ihmiset hämmästyivät ylenmäärin ja sanoivat: ‘Hyvin hän on kaikki tehnyt: kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan’.” (Mark. 7:31–37)

Effata (kirjakielisemmin “etpetaḥ”) on refleksiivivartalon käskymuoto verbijuuresta p–t–ḥ, “avata”. Effata kääntyy suomeksi “aukene”, “avaudu” tai “tule avatuksi”. Kuuronkin on ollut helppoa lukea tämä sana Herran huulilta.

Jeesuksen toiminta oli sellaista, että Hän eleillään ja ruumiillaan kohtasi ja kosketti kuuromykkää, vaikka tämä ei kuullut mitään. Jeesusta pyydettiin vain laittamaan kätensä kuuromykän päälle, mutta Hän piti kokonaisen eleellis-ruumiillisen saarnan. Hän otti kuuromykän erilleen kansasta. “Minä en ole tullut tekemään ihmeitä saadakseni joukkojen huomion vaan pelastaakseni sinut synnin, sairauden ja kuoleman maailmasta. Minä tahdon olla tarvittaessa kahden kanssasi. Sinä olet tärkeä Minulle”. Jeesus pisti sormensa kuuron korviin. “Näillä käsilläni, jotka sinun puolestasi aikanaan lävistetään, Minä parannan sinun kuuroutesi”. Jeesus sylki maahan. Sylki on jossain määrin antiseptistä, ja antiikissa syljellä ajateltiinkin olevan parantava vaikutus. “Minä parannan sinut suullani”. Jeesus koski miehen kieleen. “Minä vapautan kankean kielesi ylistämään Jumalaa”. Jeesus katsahti ylös taivaaseen ja huokaisi. “Minä rukoilen taivaan Jumalaa puolestasi ja henkäisen kerran ristillä viimeisen henkäykseni sinun Sijaisenasi”. Ja lopulta Jeesus sanoi Effata, ja kuuron korvat ja kieli tottelivat.

Miten Effata liittyi alkuseurakunnan jumalanpalveluselämään? Sanaa käytettiin vanhan kirkon kasteliturgioissa. Ambrosius Milanolainen (k. 397) opetti vastakastettuja kristittyjä kirkon sakramenteista: “Avatkaa siis korvat ja tarttukaa iankaikkisen elämän suloiseen tuoksuun, joka sakramenttien voimalla on teihin henkäisty! Tämän me kuvasimme teille, kun sanoimme viettäessämme avaamisen mysteeriä: ‘Effata!’ eli ‘Avaudu!’, jotta jokainen, joka oli tulossa armoon, tietäisi, mitä häneltä kysytään, ja pitäisi mielessään, mitä hänen oli vastattava.“ (De Mysteriis 1:3, käännös JM) Kastetoimituksen alussa ennen siirtymistä kastekappeliin kastaja sanoi kastettavalle “Effata”, jotta kastettavan korvat avautuisivat kuulemaan Jumalan sanaa kasteliturgiassa ja hänen suunsa avautuisi irtisanoutumaan perkeleestä ja maailman menosta ja tunnustamaan uskon Kolmiykseyteen (De Mysteriis 2:5, 2:7, 5:28).

Vanhan kirkon käsitys siis oli, että Jeesuksen toiminta Hänen parantaessaan kuuromykän oli esikuva siitä, mitä Hän tekee kasteessa kastettavalle. Jeesus kohtaa kastettavan henkilökohtaisesti sanaan yhdistyneessä vedessä, avaa kastettavan hengellisesti kuurot korvat kuulemaan Jumalan sanaa ja suun irtisanoutumaan perkeleestä ja tunnustautumaan Kolmiyhteisen Jumalan omaksi.

Vanhan kirkon kasteliturgiasta sana Effata siirtyi keskiaikaisiin kastekaavoihin. Rooman kirkossa kehotusta Effata käytettiin kastekaavassa aina 1900-luvun jälkipuoliskolle asti. Luther jätti sen pois kastekaavastaan, koska itse kaste vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli seurakunnan tietoisuudessa jäänyt kasteen merkitystä kuvaavien liitännäisseremonioiden jalkoihin. Silti luterilainenkin voi Jumalan sanan pohjalta hyvällä omallatunnolla yhtyä vanhan kirkon opetukseen: kasteessa Jeesus kohtasi minut henkilökohtaisesti ja ruumiillisesti sanassa ja vedessä, osoittaen jopa kastajan eleillä ja kosketuksilla, että Hän on Pelastajani ja kuolevaisen ruumiini Parantaja. “Itsesi, Jeesus, kirkasta, niin oikein laulaa saan! Vapauta kieli kankea kiitokseen oikeaan! Oi Kaanaanmaa, oi kaunis maa, se maa, jossa Jeesus on! Sinne Jumalan lapset pääsevät iäisesti olemaan.” (Luterilaisia virsiä 895:4)

Maranata

Paavali päättää ensimmäisen kirjeensä korinttilaisille näin: “Aasian seurakunnat tervehtivät teitä. Monet tervehdykset Herrassa lähettävät teille Akylas ja Priska sekä heidän kodissaan kokoontuva seurakunta. Kaikki veljet lähettävät teille tervehdyksen. Tervehtikää toisianne pyhällä suunannolla. Tervehdys minulta, Paavalilta, omakätisesti. Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon kirottu! Maranata. Herran Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne. Minun rakkauteni on teidän kaikkien kanssa Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Kor. 16:19–24)

Apostolien kirjeet luettiin ääneen seurakunnan jumalanpalveluksissa. Kristillisen seurakunnan kokoontuminen on alusta asti ollut kaksiosainen: ensiksi luetaan Pyhiä Kirjoituksia ja kuullaan apostolien tai heidän seuraajiensa opetusta ja sen jälkeen vietetään pyhää ehtoollista. Paavali päättää kirjeensä sanoihin, jotka viittaavat siihen, että luettuaan apostolin kirjeen seurakunta siirtyi viettämään Herran ateriaa. Kolme asiaa viittaa siihen.

Ensiksi kristityt tervehtivät toisiaan veljellisellä tervehdyksellä sen merkiksi, että he ovat sopineet keskinäiset riitansa ja käyvät yhtenä Kristuksen sanan yhdistämänä ruumiina syömään Kristuksen ruumiin yhdessä yhteisessä leivässä. Tätä tarkoittaa kehotus tervehtiä toisiaan veljellisellä poskisuudelmalla sekä veljellinen tervehdys, jonka Paavali ja Vähän-Aasian seurakunnat lähettävät Korinttiin (j. 19–21). Luterilaisessa messussa näitä tervehdyksiä vastaavat ehtoollisosan vuorotervehdykset “Herra olkoon teidän kanssanne. – Niin myös sinun henkesi kanssa.” sekä “Herran rauha olkoon teidän kanssanne. – Niin myös sinun henkesi kanssa.” Pastori ja seurakunta sanovat siinä toisilleen: “Meillä on yhteys Herraan ja toisiimme. Voimme yksimielisesti ja rakkaudessa viettää Herran juhla-ateriaa.”

Toiseksi Paavali varoittaa jumalanpalveluksessa olevia nauttimasta Herran ruumista ja verta omaksi tuomiokseen (vrt. 1. Kor. 11:27–32) sanoessaan: “Jos joku ei pidä Herraa rakkaana, hän olkoon kirottu.” Joka ei rakasta Jeesusta, on synnin kirouksen alla ja itsekin kirottu. Hän ei saa ehtoollisestakaan mitään hengellistä hyötyä, vaan syö ja juo Jeesuksen ruumiin ja veren vahingokseen. Vastaavia ehtoollisvaroituksia esiintyy monissa vanhoissa jumalanpalveluskaavoissa. Ensimmäiseltä vuosisadalta olevan Didakhe-kirkkojärjestyksen mukaan jumalanpalveluksen johtaja rukoili ehtoollisella: “Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma. Hoosianna Daavidin Jumalalle (toinen lukutapa: “huoneelle”)! Jos joku on pyhä, hän tulkoon, jos joku ei ole, tehköön parannuksen. Maranata! Aamen.” (Didakhe 10:6) Pastori varoitti seurakuntalaisia, että ehtoollisen voi nauttia väärin, nimittäin jos sen tekee vailla uskoa Jeesukseen ja vakaata aikomusta luopua Jumalan armon avulla synneistä. On raamatullista ja oikein, että pastori nykyäänkin muistuttaa esimerkiksi kirkollisten ilmoitusten lopuksi, ketkä voivat osallistua ehtoolliselle.

Kolmanneksi ehtoollisen vieton alkamiseen viittaa Paavalin arameankielinen huudahdus “Maranata”. Edellisessä kappaleessa lainattu Didakhen katkelma osoittaa, että huudahdus kuului alkukirkon ehtoollisliturgiaan. Mutta mitä Maranata tarkoittaa? Huudahduksen merkitys riippuu siitä, missä kohtaa on sanaväli. Apostolien aikaan kreikkaa kirjoitettiin pelkästään isoin kirjaimin ilman sanavälejä, joten tekstin jakaminen yksittäisiksi sanoiksi vaatii tulkintaa. Maranata voidaan ymmärtää joko “Marana, ta!”, jolloin huudahdus on aramealaista yleiskieltä ja on käsky tai pyyntö: “Herramme, tule!” Toinen vaihtoehto on lukea “Maran ata”, jolloin huudahdus on Jeesuksen ja 12 apostolin käyttämää Galilean murretta (siinä sanan lopussa oleva vokaali jätettiin usein lausumatta, kuten kehotuksessa “Talita kuum”) ja on toteamus: “Herramme tulee (varmasti)” tai “Herramme on tullut”. Apostolien kirjeistä löytyy kreikankielisiä vastineita molemmille jaotteluvaihtoehdoille. Pyynnölle Johannekselta: “Amen, tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20) Uskontunnustukselle taas Paavalilta ja Jaakobilta: “Herra on lähellä.” (Fil. 4:5) “Herran tulemus on lähellä.” (Jaak. 5:8) On merkille pantavaa, että esimerkit ovat apostolien kirjeiden lopusta, mikä viittaa jumalanpalveluksen sanaosion loppumiseen ja ehtoollisosion alkamiseen. Kreikankielisten vastineiden pohjalta ajattelen, että jo apostolit ymmärsivät huudahduksen Maranata kaksimerkityksisyyden. Se on sekä rukous että uskontunnustus.

Huudahduksella Maranata seurakunta tunnustaa Jeesuksen Herraksi. Nimitystä mare, “herra”, käytetään Vanhassa testamentin arameankielisissä osissa paitsi kuninkaasta (Dan. 4:19, 24) myös Jumalasta (Dan. 2:47, 5:23). Mara, määräinen muoto sanasta “herra”, on itse asiassa aramean vastine heprean sanalle “Adonai”, “Herra”, jolla juutalaiset jo ennen Jeesuksen syntymää korvasivat puheessa Israelin Jumalan lausumattoman erisnimen Jahve. Jeesus on Herramme, lihaksi tullut Israelin Jumala.

Lausuessaan ehtoollisella Maranata seurakunta sekä rukoilee että tunnustaa uskonsa. Seurakunta rukoilee ensiksi, että Jeesus tulee heidän keskelleen alttarin sakramentissa auttamaan ja armahtamaan syntisiä. Toiseksi se rukoilee, että Jeesus tulisi myös pian takaisin kirkkaudessaan. “Tule, Herra Jeesus”. “Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma” rukoilivat Didakhe-kirkkojärjestystä noudattaneet alkuseurakunnat.

Seurakunta myös tunnustaa huudahduksella Maranata uskonsa. “Ata” on arameaksi niin sanottu perfektimuoto, jolla ilmaistaan loppuun asti saatettuja menneisyyden asioita tai aivan varmasti toteutuvia tulevaisuuden asioita. “Herramme on tullut” on ensiksi tunnustus suhteessa juutalaisuuteen: Messias on tullut ja Hänen nimensä on Jeesus Nasaretilainen. Muuta Pelastajaa ei ole. Joka väittää palvelevansa Israelin Jumalaa, mutta kieltää Jeesuksen, ei ole tosi Israelin jäsen.

Toiseksi “Herramme on tullut” on tunnustus Jumalan sanan voimasta: Kristus on keskellämme. Erityisesti ehtoollisen siunatussa leivässä, joka on Herramme ruumis, ja viinissä, joka on Herramme veri, Herramme on tullut. Mikä riemu! Hän ei ole kaukana vaan juuri täällä, täällä saamme Hänet löytää ja kohdata, täällä Hän armahtaa ja siunaa meitä!

Kolmanneksi “Herramme tulee varmasti”. Se on niin varma asia, että siitä täytyy arameaksi puhua ikään kuin se olisi jo tapahtunut. Hän tulee nähtävällä tavalla Isän kirkkaudessa tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Hänen nimeensä jokaisen polven on notkistuttava ja tunnustettava Jumalan kunniaksi: “Jeesus Kristus on Herra”. Hän hävittää viimeisen vihollisen kuoleman. Hän tuomitsee saatanan, riivaajat ja epäuskoiset kadotukseen mutta antaa kaikille uskoville ikuisen kirkkauden uudessa Jerusalemissa. Tätä kirkko ehtoollisella muistaa ja tästä toivosta se elää. “Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee”
(1. Kor. 11:26). Marana, ta, tule, Herra Jeesus! Ja toivossa me tunnustamme: Maran ata, Herramme on tullut ja tuleva.

Talita kuum

Näillä sanoilla Kristus herätti Kapernaumin synagogan esimiehen Jairoksen tyttären. “Ja he tulivat synagoogan esimiehen taloon; ja Jeesus näki hälisevän joukon ja ääneensä itkeviä ja vaikeroivia. Ja käydessään sisään hän sanoi heille: ‘Mitä te hälisette ja itkette? Lapsi ei ole kuollut, vaan nukkuu.‘ Niin he nauroivat häntä. Mutta hän ajoi kaikki ulos ja otti mukaansa lapsen isän ja äidin sekä ne, jotka olivat hänen kanssaan, ja meni sisälle sinne, missä lapsi makasi. Ja hän tarttui lapsen käteen ja sanoi hänelle: ‘Talita kuum!’ Se on käännettynä: Tyttö, minä sanon sinulle, nouse. Ja heti tyttö nousi ja käveli. Sillä hän oli kaksitoistavuotias. Ja he joutuivat suuren hämmästyksen valtaan. Ja hän kielsi ankarasti heitä antamasta kenellekään tietoa tästä ja käski antaa tytölle syötävää.” (Mark. 5:38–43)

Jeesuksen sanoista on voitu päätellä, että Hänen puhumassaan Galilean murteessa sanojen viiimeinen vokaali jätettiin usein lausumatta (tällä on merkitystä mm. huudahduksen Maranata tulkinnassa, ks. yllä). Yleiskielinen muoto Jeesuksen kehotuksesta olisi kuulunut “ṭelita qumi”, mutta sen sijaan Herra sanoi “qum”. Jeesus ei hävennyt omaksua kotiseutunsa murretta, joka sai Hänet ja apostolit kuulostamaan Jerusalemin uskonnollisen eliitin korvissa takapajuisilta maalaisilta.

Jeesuksen käsky tarkoittaa “tyttö, nouse”. “Ṭelita”, “tyttö”, on määräinen feminiinimuoto adjektiivista “ṭalja”, “hento”. Tämän perusmerkityksensä takia ṭelita tarkoitti toisissa yhteyksissä pientä karitsaa. “Qumi” tai Galilean murteella “qum” tarkoittaa “nouse ylös” tai “seiso pystyssä”.

Alkukristillisessä sanastossa Jeesuksen käsky nousta ylös pystyyn liittyy uskonelämän lähteeseen ja alkuun, kasteeseen. Paavali lainaa Efesolaiskirjeessä seurakunnan tuntemaa tekstiä, jonka hän aloittaa sanoilla “Sen tähden sanotaan” (Ef. 5:14) tai kreikaksi kirjaimellisesti “siksi Hän” – Jumala – “sanoo”. Samalla fraasilla Paavali on aiemmin aloittanut raamattulainauksen (Ef. 4:8, lainattu kohta Ps. 68:19). Paavalin Ef. 5:14 lainaamaa tekstiä ei kuitenkaan löydy muualta Raamatusta: “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Kyseessä täytyy olla jokin muu teksti, jonka seurakunta tunsi ja jota se piti pyhänä, Jumalan sanomana. Jotkut tutkijat olettavat, että kyseessä oli alkukristillinen virsi. Toiset taas ajattelevat lainauksen sisällön perusteella, että kehotus herätä unesta ja nousta kuolleista Kristuksen valoon oli puhuttu Vähän-Aasian seurakuntien jäsenille heidän kasteessaan. Itse pidän tätä selitystä parhaana. Selitystä tukevia näkökohtia on useita. Uni on Raamatussa usein kuva synneistä. “Älkäämme siis nukkuko niinkuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit. Sillä ne, jotka nukkuvat, ne yöllä nukkuvat, ja jotka juovat itsensä juovuksiin, ne yöllä juovuksissa ovat”
(1. Tess. 5:6–7). Room. 6, Kol. 2:12–13 ja 1. Piet. 3:18–22 kerrotaan, että kastettava kuolee ja nousee kasteessa kuolleista Kristuksen kanssa. Ja lopuksi “tulla valaistuksi” tai, niin kuin vanha Kirkkoraamattu vanhahtaen kääntää, “valistetuksi”, tarkoittaa varhaiskristillisessä kielenkäytössä “tulla kastetuksi” (Justinos Marttyyri, Ensimmäinen apologia, luku 65). Taustalla on sellaisia raamatunkohtia kuin Kol. 1:13 ja Hepr. 10:32. “Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee” on siis kehotus kastettavalle kuolla synnistä ja nousta kuolleista Kristuksen kanssa. Samalla kehotuksella Paavali käskee Efeson seurakunnan kastettuja jäseniä edelleen pitämään itseään synneille kuolleena ja elämään Kristuksen kanssa valossa, ylösnousseena Jumalalle eläen.

“Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Jeesuskin sanoi Jairoksen tyttären nukkuvan ja sanoi hänelle “tyttö, nouse”. Jairoksen tyttären tavoin me nousimme Kristuksen kanssa kasteessa syntien unesta ja elämme uskossa uutta elämää Kristuksen valossa. Jairoksen tyttären tavoin Herra vie meidätkin ruokapöytään noustuamme kuolleista. Jeesuksen herättämänä pikku karitsana (aram. “ṭelita”) on hyvä elää ja kuolla, vaikka me valistetuiksi tultuamme saammekin kestää monet kärsimysten kilvoitukset (Hepr. 10:32).

Ks. myös Isä meidän -rukous


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos