Moni protestantti on halunnut osoittaa raamatullisuutensa vastustamalla Neitsyt Marian kunnioittamista ja rakkaana pitämistä. Moni luterilainenkin hämmästelee tohtori Martti Lutherin, Tunnustuskirjojen ja puhdasoppisen Olaus Svebiliuksen katekismuksen opetusta Marian ainaisesta neitsyydestä (semper virgo): ”Mutta hänhän oli naimisissa Joosefin kanssa ja oli saanut lapsia tämän kanssa!”

Kreikkalaisortodoksit, koptit, etiopialaiset ja Rooma ovat pitäneet kiinni Jeesuksen äidin neitsyydestä ontuvilla selityksillä. Niiden mukaan Joosef ja Maria eivät koskaan olisikaan olleet oikea aviopari, eivätkä Uuden testamentin mainitsemat Jeesuksen neljä veljeä Jaakob, Joosef, Juuda ja Simon olisikaan syntyneet heidän avioyhteydestään, vaan olisivat serkkuina tai lapsina saaneet ”veljen” nimen Joosefin mahdollisesta aikaisemmasta avioliitosta. Matteuksen evankeliumi kertoo selvästi, että Joosef ja Maria olivat oikea aviopari: Herättyään unesta Joosef teki, niin kuin Herran enkeli oli käskenyt hänen tehdä ja otti vaimonsa tykönsä eikä yhtynyt häneen, ennen kuin hän oli synnyttänyt pojan (Matt. 1:24-25). Muunlaiset selitykset ovat turhaa spekulaatiota, jota Raamatun teksti ei tue. Sellaiset ovat vähintään hyödyttömiä ja enimmäkseen vahingollisiakin. Matteuksen käyttämä sana ”vaimo” (γυνη) liittyy kreikassa avioliittoon joko morsiamen, sivuvaimon tai aviovaimon nimityksenä. Se ei ollut modernilla tavalla naisen yleinen lajinimitys vastakohtana miehelle ilman suhdetta avio- ja perhe-elämään. Sana viittaa feminiiniin joko tyttöön, tyttäreen, neitseeseen taikka vaimoon.

Moni Neitsyt Mariaa vierova raamatullinen protestantti on kuitenkin lukenut huolimattomasti Raamattunsa. Luukkaan evankeliumi on tallettanut enkelin tervehdyksen Marialle: Terve armoitettu! Herra olkoon sinun kanssasi! … sinä olet saanut armon Jumalan edessä … Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden myös se pyhä, mikä syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi (Luuk. 1:28.30.35). Pyhä Henki tunsi Marian erityisaseman vielä, kun se oli ihmisiltä piilossa. Elisabet, Johannes Kastajan äiti, täytettiin Pyhällä Hengellä, joka puhkesi äänekkäästi profetoimaan: Siunattu sinä vaimojen joukossa, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni? (Luuk. 1:42-43). Pyhä Henki avasi myös Marian suun kiitoslauluun, jota kutsutaan nimellä ”Magnificat” (Luuk. 1:45-55). Poimin siitä muistettavan jakeen: ”Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi” (Luuk. 1:48). Maria on siis Herran äitinä erityisasemassa koko maailmassa nykyisen lopun ajan päätökseen asti. Tämän raamatullisen erityisaseman Efeson ensimmäinen ja samalla kolmas ekumeeninen konsiili kanonisoi v. 431 vahvistamalla Neitsyt Marian arvonimeksi ”Jumalansynnyttäjä” (θεοτοκος). Konstantinopolin patriarkka Nestorios (386-450) oli ajanut nimitystä ”Kristuksen synnyttäjä” (χριστοτοκος), jotta poistuisi pahennus siitä salaisuudesta, että Maria olisi synnyttänyt myös Kristuksen hänen iankaikkisen jumalallisen luontonsa puolesta. Nestorioksen kanta merkitsi kuitenkin Kristuksen persoonan jakamista ja sen kieltämistä, että Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto muodostaisivat yhden, jakamattoman persoonan. Tällaisen estäminen oli Efeson 1. konsiilin suuri ja oikeastaan ainoa pysyvä merkitys.

Miksi me sitten luterilaisina kutsuisimme monen lapsen äitiä neitsyeksi? Jopa tunnustuksellisena teologina suuri luterilainen oppinut Hermann Sasse (+1976) on murahdellen arvostellut Lutherin, Tunnustuskirjojen ja luterilaisen puhdasoppisuuden oppia Marian ainaisesta neitsyydestä. Eräs huomattava suomalainen piispa luki sen uskonpuhdistajan munkkimenneisyyden tiliin. Oma rivo, riettaan viihteen täyttämä aikamme on totutettu pois sydämen ja tekojen puhtaudesta sekä ihmisten kaikinpuolisesta koskemattomuudesta. Marian puhtaudesta ja koskemattomuudesta puhuminen on sille aivan käsittämätöntä. Tällä puhtaudella ja koskemattomuudella ei tarkoiteta sitä, että Maria olisi siinnyt ja syntynyt vailla perisyntiä. Luojan ja luodun raja säilyy Marian kohdalla. Rooman kirkon dogmi Jeesuksen äidin saastattomasta sikiämisestä (immaculata) ja vapaus perisynnistä samoin kuin hänen taivaaseen korottamisensa, ovat romantisoivaa, apokryfistä spekulaatiota ja unennäköä. Jumala ei sellaista ole meille ilmoittanut eikä sellaista myöskään tarvitse. Perisynnin alaisena Maria ei Jumalan äitinäkään voi olla Kristuksen ”kanssalunastaja” (conedemptrix), johon suuntaan edesmennyt paavi Johannes Paavali II (1920-2005) paimensi Rooman kirkon opinkehitystä.

Semper virgo-oppi on nähtävä toisella tavalla. Maria on ainutlaatuinen naisten ja vaimojen joukossa Kristuksen äitinä, Jumalansynnyttäjänä. Maria on Jesajan kirjan Immanuelin äiti. Hän tuli tytär Siioniksi. Hän oli Ilmestyskirjan auringolla vaatetettu vaimo. Tällaiseen monet esittävät kiivaan vastalauseen: Tytär Siion ja aurinkovaimo ovat vertauskuvia, symboleita. Siihen luterilaisen on helppo vastata: Symboli ei voi olla raskaana eikä synnyttää elävää poikalasta, kuten teki Pyhä Äiti, siunattu vaimojen joukossa, autuaaksi ylistetty maailman loppuun asti. On totta, että tietyt jumalan ilmoituksesta syntyneet ajatukset ja perinteet elävät Raamatun teksteissä vuosisadasta toiseen. Samalla kuitenkin on kyse enemmästä: Marian elämässä ajatusten ja perinteiden tallettamat Jumalan lupaukset olivat lihassa totisinta totta, kun täyttymyksen aika oli tullut. Silloin seitsemän ja puoli vuosisataa aikaisemmin kuningas Aahaan aikana ennustettu Immanuel hengitti kapaloissa ja imi äitinsä rintaa. Ajatukset ja sanat eivät joutuneet lähtemään henkensä edestä pakoon suuren, tulipunaisen lohikäärmeen vihaa, joka uhkasi Herodes Suuren (73/74-4 e.Kr.) taholta, vaan pyhä perhe lähti Egyptiin maanpakoon. Maria ei kuitenkaan noussut pyhitetyn inhimillisyytensä yläpuolelle. Jeesus joutui ojentamaan häntä, inhimillinen kun äidinrakkaus rikkoi Jumaluuden majesteetin oman etiketin (Matt. 12:46-50) aikana, jolloin hänen veljensäkään eivät vielä uskoneet häneen.

Kun me Jeesuksen kautta lähestymme hänen äitiänsä, emme lähesty Joosefin rouvaa, jota me Jumalan sanasta emme juurikaan tunne, vaan me lähestymme Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, maailman Vapahtajan äitiä, joka tuli raskaaksi Pyhästä Hengestä ja kantoi tähän maailmaan Jeesuksen ilman miehen vaikutusta, jotta perisynnin periytymisen ketju katkeaisi. Yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kristikunta tuntee siis ainoastaan Neitsyt Marian. Siksi Marian, tytär Siionin ja Immanuelin äidin, kunnianimeä neitsyenä ei oteta häneltä pois.
On paikallaan esittää kysymys ihmisille, jotka haluavat osoittaa raamatullisuutensa halveksimalla Neitsyt Marian erityisasemaa vaimojen joukossa: Maria, josta noin puhut, on minun veljeni äiti. Kuka sinä sitten olet? Totisesti, minun veljeni äiti hän on. Niille taas, jotka spekulaatioin rakentavat Marialle kulttia, jota Raamatussa ei ole, on sanottava raitistavat sanat: Hän oli suuresti armoitettu maan syntisen sukukunnan vilpittömänä tyttärenä. Minä en kuitenkaan ole syntynyt hänestä, niin täysi veli tai sisar kuin olenkin, vaan minä olen syntynyt uudesti ylhäältä itse Jumalasta pyhässä kasteessa hengellisen äitini kristillisen kirkon helmassa. Äiti ei liitä Poikaansa, vaan Jumalan Poika liittää minut äitiinsä ja kaikkiin lukemattomiin pyhiin, armoitettuihin, joiden joukossa hän on kaikkien sukupolvien autuaaksi ylistämä. Ketä he ylistävät autuaaksi? Pyhää Neitsyttä, joka synnytti Kristuksen ja Jaakobin ja Joosefin ja Juudan ja Simonin ja pysyi neitsyensä Jumalan ja koko pyhän kristikunnan edessä.

Kerran 1980-luvulla joulun alla kirjoitin Raamatun näkynä seuraavien katkelmien rivit:

Me polvistumme betonilattialle,
kumarramme hämärissä pientä poikalasta
ja rakastaen, kunnioittaen
suutelemme kädelle juuri äidiksi tullutta tummaa tyttölasta,
siniseen viittaan verhoutunutta valtiatartamme.
….
Taivas on auki.
Päällemme on laskostettu korumatto:
yön tummassa sametissa kultaa timantteja,
ja yössä meitä levollisesti katsoo pieni ihmissilmä
ensi kertaa kadotetun, hukkuneen Paratiisin päivän jälkeen
ilman perisyntiä:
ei pelkkä heijastus,
kuva
vaan Jumala ihmisessä!
……
Me polvistumme
tervehtien päättyvässä yössä tummaa valtiatarta,
palvoen viipyvässä pimeässä poikalasta,
Jumalaa.
Siunattu, autuas sinä armoitettu, pyhä neitsyt!
Palvottu, ylistetty hän, jota kannat rinnoillasi!
Hän, kaikkeuden Herra lepää tässä hämärässä, ahtaudessa,
hän, joka hallitsee taivaan, maan.
Me itkemme hänen edessään kasvoillamme koko kurjuutemme,
pyyhimme nokiset silmät peittoihin, kapaloihin
ja riemuitsemme, että saimme hänet,
löysimme hänet
kuninkaan.

Hän on päivänkoitto, joka nyt nukkuu sysipimeässä.
Neitsyen sylissä kapaloituna hän täyttää kaiken.
Me kurjat suojelemme häntä, joka on sankarimme,
Daavidimme tämän peljättävän laakson julmaa Goljatia vastaan.
…….
Hänelle on seimestään valmistettu lepopaikka vereen, kuolemaan,
että me kerran painaisimme väsyneen pään ja sulkisimme silmämme elämään,
ja kolkko hauta olisikin seimemme,
ylösnousemuksen kehto.
Hän on poika
vaimosta syntynyt.
Äitinsä on pikku piika ja valtiatar,
Jumalansynnyttäjä.
(Matka jouluyöhön, Yölintu 1988)

Kts. lisää: inkarnaatio, Pyhä Henki, ihme