Jatkoa edelliseen jaksoon. Pohdintaa luterilaisuudesta, karismaattisesta kulttuurista ja armolahjoista.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Raamatussa puhutaan monta kertaa kumartamisesta. Jumalanpalveluksessakin papit kumartuvat joskus. Keitä saa kumartaa ja missä tilanteessa ja keitä ei saa kumartaa? Voiko hallitsijoiden edessä kumartua?
Kumartaminen on ele, joka osoittaa kunnioitusta ja alistumista jonkun valtaan. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä kumarretaan ja ketä ei. Kyseessä ei siis ole vain ele vaan asenne ja vertauskuvallinen toimi, jolla voi olla suuri merkitys. Pahimmillaan se voi olla jopa uskon ja Jumalan vastaista.
Raamatussa kielletään moneen kertaan kumartamasta epäjumalia (esim. 5. Moos. 5:9). Kaikki muut jumalat pitää hylätä eikä niille saa osoittaa kunnioitusta. Epäjumalat ovat vain ihmisen mielikuvituksen tai hänen kättensä tekoa (Miik. 5:12), eivätkä siksi ansaitse palvontaa. Pakanat kumartavat myös aurinkoa (Hes. 8:16) ja muita taivaankappaleita (2. Kun. 17:16), mikä myös kielletään. Ihminen ei saisi kumartaa myöskään kuvia tai kuvapatsaita (Dan. 3:6; Ap. t. 7:43) eikä maallisia hallitsijoita, jotka korottavat itsensä jumalan asemaan. On myös kiellettyä kumartaa Saatanaa (Matt. 4:10), Antikristusta (Ilm. 13:15; 14:9; 19:20; 20:4) tai pahoja henkivaltoja (Ilm. 9:20). Kaikesta tällaisesta kumartamisesta ja palvonnasta vetää ihminen tai kansa ylleen Jumalan kirouksen ja saa siitä aikanaan iankaikkisen rangaistuksen. Epäjumalien kumartaminen merkitsee alistumista niiden valtaan ja siten epäuskoa elävää Jumalaa kohtaan.
Jos maallinen hallitsija asettaa vaihtoehdoiksi hänen kumartamisensa tai Jumalan kumartamisen, silloin kristityn on pakko pidättyä hallitsijan palvonnasta (Dan. 3; Ilm. 13). Vaikka teko tuntuu ulkonaiselta, ihminen tunnustaa teoillaan uskonsa tai uskosta luopumisen. Ulkopuoliset eivät voi nähdä sydämen uskoa, mutta toiminnan he näkevät. Pietarikin joutui tekemään parannuksen Kristuksen kieltämisestä, vaikka varmaan sydämessään halusi uskoa Häneen koko ajan.
Avainjae Raamatussa ovat Jeesuksen sanat Saatanalle: ”Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja Häntä ainoastaan palveleman” (Matt. 4:10). Vapahtajan sanojen taustalla on Mooseksen lain määräys: ”Pelkää Herraa, sinun Jumalaasi, ja palvele Häntä ja vanno Hänen nimeensä” (5. Moos. 6:13) ja ”Herraa, sinun Jumalaasi, pelkää, Häntä palvele, Hänessä riipu kiinni ja vanno Hänen nimeensä” (5. Moos. 10:20). Nämä ovat suora seuraus käskyistä ensimmäisestä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muista jumalia minun rinnallani” (2. Moos. 20:2–3).
Ihmisen jumala on se, jota hän kumartaa ja jolta hän etsii turvaa ja kaikkea hyvää. Jos ihminen kumartaa Baalia, kuuta tai Mammonaa, se on hänen jumalansa. Silloin ei elävä Jumala kuitenkaan enää voi olla hänen jumalansa vaan Hän on silloin alempi ihmisen mielessä ja sydämessä. Eikä kukaan saisi nousta Jumalan yläpuolelle elämän arvojärjestyksessä.
Siksi on syytä tarkoin tutkia, mikä tai kuka on minun elämäni jumala, jota minä kumarran ja pidän tärkeimpänä elämässäni. Onko se raha, terveys, työ, harrastukset, toiset ihmiset, valta, kauneus, maine tai jokin muu kuin Jumala. Tällaisesta epäjumalanpalveluksesta tulee tehdä parannus.
Uudessa testamentissa Jumalan kumartaminen näkee selvästi siinä, että monet ihmiset kumartavat Jeesusta. Itämaan tietäjät (Matt. 2:11), Salome (Matt. 20:20), kanaanilainen nainen (Matt. 15:25), opetuslapset veneessä (Matt. 14:33) ja Öljymäellä (Luuk. 24:52) kumartuvat Vapahtajan eteen. Hän ei estele sitä vaan pitää sitä asiaan kuuluvana eleenä. Nämä ihmiset ymmärsivät tulleensa Jumalan tai ainakin Jumalan edustajan eteen. Kumartamalla he osoittivat tunnustavansa Kristuksen voiman, aseman ja mahdollisuudet. He rukoilivat Vapahtajaa auttamaan hädässä, johon kukaan muu ei kyennyt.
Raamatussa kielletään kaikkien luotujen olentojen kumartaminen, myös enkelien. Kun Johannes lankesi enkelin jalkoihin kumartaen rukoillakseen häntä, tämä sanoi: ”Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus, kumarra ja rukoile Jumalaa” (Ilm. 19:10; 22:8–9).
Myöskään apostoleja tai kirkon johtajia ei tule kumartaa. Kun Kornelius kumartui Pietarin jalkoihin, tämä sanoi: ”Nouse, minäkin olen ihminen” (Ap. t. 10:26). Samoin Paavali sanoi: ”Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te” (Ap. t. 14:15). Tästä huolimatta kirkkoruhtinaat ovat vaatineet ihmisiä kumartamaan itseään, suutelemaan sormustaan jne.
Esivallalle ja hallitsijoille on toki syytä osoittaa kunnioitusta. Ei ole mitään väärää siinä, jos tämän kunnioituksen merkkiä tekee heidän edessään kumarruksen; ei toki polvistumista eikä maahan heittäytymistä. Esivalta ansaitsee kunnioituksen, koska se on Jumalan palvelija (Room. 13:1–7). Jos Jumala ja esivalta joutuvat ristiriitaan keskenään, kristitty kuitenkin tottelee ennemmin Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29).
Jumalanpalveluksessa voi kunnioitustaan osoittaa kumartamalla ainakin silloin, kun puhutaan tai lauletaan Kolmiyhteisestä Jumalasta.
Huomioita kirkon historian kipupisteistä. Armolahjojen ja liturgian suhteesta. Luterilaisuus ja karismaattiset lahjat.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mistä tiedän, että juuri luterilaisuus on oikea kristinuskon suuntaus?
Yksinkertainen vastaus on, että luterilaisuus on oikea kristinuskon suuntaus, sillä se säilyttää ja opettaa uskollisesti sitä apostolista uskoa, jonka Herramme Jeesus apostoleilleen uskoi ja joka on ilmaistu pyhissä kirjoituksissa. Tämä ei tietysti ole vielä tyydyttävä vastaus, koska missä kirkossa tai suuntauksessa ei ajateltaisi juuri näin.
Ennen kuin tarkennan vastausta, on tärkeä huomioida, ettei luterilainen kiellä (niin kuin joissakin kirkoissa tehdään), etteikö Kristuksen kirkko tai kirkkoa voisi olla muuallakin. Erheistä huolimatta Jumalan sana on voimallinen synnyttämään uskoa ja pelastamaan ihmisiä muuallakin kuin vain luterilaisuuden piirissä. Harhat esimerkiksi kristinopissa ovat silti vakava asia ja saattavat vaarantaa monien pelastuksen. Siksi kristityn on hakeuduttava sinne, missä evankeliumi on säilytetty puhtaimmin. Luterilainen väite on, että juuri sen piirissä se on parhaiten säilynyt.
Mistä sitten voi tunnistaa Kristuksen tosi Kirkon tai miten sitä pitäisi arvioida? Tunnustuskirjamme opettavat, että Kristuksen Kirkko on siellä, missä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit Kristuksen asetuksen mukaan toimitetaan (Ks. Esim. Augsburgin tunnustus VII). Hiukan seikkaperäisemmän selityksen antaa Luther opettaessaan Kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Luther, Kirkolliskokouksista ja kirkoista). Näitä tuntomerkkejä ovat Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, avaintenvalta eli syntien päästäminen ja sitominen, paimenvirka, julkinen rukous ja risti. Näiden seitsemän lisäksi mainitaan myös kristittyjen hyvät teot, vaikka Luther huomauttaa, että tämä on muita epävarmempi tuntomerkki, koska monet pakanatkin osaavat elää ulkoisesti jaloa elämää. (Näitä Kirkon tuntomerkkejä käsitellään sivuillamme syvemmin esim. täällä ja kuunneltavassa muodossa täällä.)
Mainitut tuntomerkit eivät ole mielivaltaisia, vaan niitä yhdistää se, että ne perustuvat Jumalan sanaan, Raamattuun. Kaste- ja lähetyskäskyssä apostolit seuraajineen lähetetään saarnaamaan evankeliumia sekä kastamaan, Herra asetti heidän nähtensä ehtoollisen ja käskee heidän antaa anteeksi ja pidättää syntejä. Näitä Kristuksen salaisuuksia sekä syntien sitomista ja päästämistä varten on asetettu huoneenhaltijat, apostolinen kaitsijan virka. Lisäksi oikean seurakunnan tunnistaa Herran rististä eli vainosta ja koettelemuksista, joita se kantaa yhdessä rukoillen ja turvaten Herraansa. Näiden tuntomerkkien kautta kirkkoa ja kirkkoja voi arvioida tekevätkö ne Herran sanan mukaan vai omiaan. Herran sanan mukaan tekeminen onkin se hyvä hedelmä, jota Jeesus käskee tarkkaamaan, jotta erottaa hyvän puun huonosta.
Luterilaiset siis väittävät, että heidän seurakunnissaan nämä edellä mainitut tuntomerkit toteutuvat parhaiten. Tyhjentävää vastausta kaikista oppikysymyksistä ei ole tässä mahdollista antaa, koska silloin jouduttaisiin puuttumaan jokaiseen kiistakysymykseen eri kristinuskon suuntausten kanssa ja osoittamaan miksi luterilainen oppi on oikea. Syyt siihen miksi luterilaiset torjuvat esimerkiksi helluntailaisen opetuksen ovat toiset kuin ne syyt miksi torjutaan roomalaiskatolinen oppi. Näihin kysymyksiin voi kuitenkin jokainen perehtyä lukemalla luterilaisia tunnustuskirjoja, joissa paitsi selostetaan raamatullinen oppi, myös esitetään perusteita väärien oppien torjumiseksi. Näistä kysymyksistä monet ovat vieläkin ajankohtaisia. Toiseksi kyselijöiden on hyvä tutustua luterilaiseen seurakuntaan, sellaiseen, joka ottaa tunnustuksensa vakavasti, ja kuunnella itse mitä siellä opetetaan. Tehdä siis samoin kuin kerrotaan Apostolien teoissa:
Nämä olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset; he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin. (Apt. 17:11)
Vaikka tässä on mahdotonta mennä jokaiseen erilliskysymykseen, voidaan kuitenkin sanoa, että luterilaisen opin keskuksessa on evankeliumi, se, että Jumala vanhurskauttaa Jeesuksen Kristuksen tähden ja kautta jumalattoman yksin armosta ilman lain tekoja (Ks. esim. Room. 3:28; Room. 4; Ef. 2:8–9). Tämä on se kirkon uskon aarteen keskus, joka sen ennen muuta pitää puhtaana säilyttää. Se on myös edellä mainittu seurakunnan saarnaajien hyvä hedelmä, josta uskovat tietävät tulleensa syömään oikeasta puusta. Luther kirjoittaa tästä:
Mikä on siis se oikean profeetan eli saarnaajan hedelmä, josta voidaan tietää, ettei se ole susi, vaan kunnollinen lammas? Ulkonainen elämä, arvo ja virka, erityiset lahjat eivät sitä ole. Herra itse todistaa, ja samaa osoittaa kokemuskin, että niillä on ihmisiä usein petetty ja harhautettu. Oikea hedelmä on se, minkä Herra tekstin lopussa mainitsee, että ”tehdään taivaallisen Isän tahto”. Herra puhuu kuitenkin tässä erityisesti profeetoista eli opettajista. Näiden oikea ja vakituinen hedelmä on oikeastaan se, että he ahkerasti julistavat ihmisille Jumalan tahtoa, opettavat, että Jumala on armollinen ja laupias, ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että tämä eläisi, ja että Jumala itse on osoittanut laupeutensa antaessaan ainokaisen Poikansa tulla ihmiseksi. Joka hänet ottaa vastaan ja uskoo häneen toisin sanoen, joka luottaa siihen, että Jumala Poikansa tähden on hänelle armollinen, antaa synnit anteeksi ja tekee iankaikkisesti autuaaksi, ja joka puhtaasti näin saarnaa, neuvoen ihmisiä Jeesuksen Kristuksen tykö, joka on ainoa välimies Jumalan ja ihmisten välillä, hän tekee saarnaajana Jumalan tahdon. Tämä on oikea hedelmä, joka ei ketään petä eikä vie harhaan. Jos itse perkeleelle olisi mahdollista näin saarnata, niin se saarna ei olisi väärä eikä valheellista ja joka siihen uskoisi, hän saisi sen, mitä se lupaa. (Luther, Huonepostilla, 8. Kolminaisuudenpäivän jälkeen)
Toiseksi haluan nostaa esiin tavan, jolla luterilainen tapa lukea Raamattua ja tehdä teologiaa pyrkii asettumaan Raamatun arvovallan alle. Väistämättähän me alistamme minkä tahansa tekstin määrätyssä mielessä ymmärryksellemme, jotta ylipäätään ymmärrämme. On kuitenkin mahdollista, että ihmisjärki hyppää palvelijan virasta mestarin virkaan. Niinpä monessa kohdin luterilaiset ovat haluttomia järkeilemään ja silottelemaan oppeja niin, että ihmisjärki olisi täysin tyytyväinen. Sen sijaan monesti luterilaiset tyytyvät tunnustamaan sen, mitä Raamattu asiasta selvästi opettaa silloinkin, kun se aiheuttaa päänraapimista. Esimerkiksi luterilaiset tunnustavat, että ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, koska Jumalan sana selvästi niin opettaa, mutta ovat samalla haluttomia laatimaan tälle filosofista selitystä. Toisena esimerkkinä luterilaiset tunnustavat, että pelastus on yksin Jumalan teko, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja haluaa jumalattoman kääntymistä, mutta myös, että ihminen voi paatua ja on vastuussa omasta kadotuksestaan. Näitä kohtia on vaikea selittää niin, ettei ihmisjärjelle jäisi mitään jatkokysymyksiä. Epäselvistä asioista on toki luvallista esittää hurskaita arveluja, mutta joka tapauksessa omiatuntoja ei pidä pakottaa uskomaan tällaisia aprikointeja Jumalan totuuksina, jos ilmoitus asiasta puuttuu.
Pakkojazzia kesäillassa. Pohdiskelua kristillisestä teologiasta ja sen merkityksestä.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Vanhassa raamatunkäännöksessä Paavali sanoo, että kristityt ovat ”osalliset siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valkeudessa”. Uuden käännöksen mukaan kristityt ovat kelvolliset ”saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnassa” (Kol. 1:12). Kumpi käännös on oikein? Mikä on perintö valkeudessa tai perintöosa valon valtakunnassa? Puhuuko Paavali perinnöstä taivaassa vai jo maan päällä?
Kreikankielisen alkutekstin mukaan raamatunkohta kuuluu: ”Kiittäkää Isää, joka on tehnyt teidät arvollisiksi (tai kelvollisiksi) saamaan pyhien arpaosan valossa”. Tekstissä ei siis puhuta lainkaan valtakunnasta vaan ainoastaan valosta. Eikä siinä puhuta sananmukaisesti perintöosasta vaan arpaosasta (kreik. he meris tou klerou). Tämä tarkoitti alun perin sitä maa-alaa, jonka tietty suku tai perhe sai Luvatusta maasta arpaa heittämällä. Sen jälkeen se toki oli perintömaa eli se periytyi sukupolvelta toiselle.
Paavali puhuu tässä pimeyden ja valon vastakohdasta. Hän sanoo, että Jumala on ”pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan” (Kol. 1:13). Tässä kohdin kyllä puhutaan valtakunnasta, toisin kuin kysymyksen kohteena olevassa jakeessa.
Miten tämä siirtäminen pimeydestä valoon on tapahtunut. Siihen vastaa Kol. 1:14: ”… Hänessä (Kristuksessa) meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen”. Kristus siirtää siis ihmisen pimeydestä valoon, kun Hän lunastaa eli ostaa meidät vapaaksi synnin vallasta. Lunnaat maksettiin jo ristillä ja ne luetaan meidän hyväksemme, kun meidät kastetaan. Uskolla me sitten otamme vastaan tuon lunastusmaksun, Jeesuksen veren, joka antaa meille ”pyhien arpaosan valossa”.
Jumalassa on valo, Saatanassa pimeys. Siksi valoon siirtäminen on siirtämistä Saatanan vallasta Jumalan hallintaan. Toki tämä tarkoittaa siirtämistä valtakunnasta toiseen, vaikka Paavali ei sitä tarkalleen näin sanokaan. Puhetta ”valon valtakunnasta” ei Raamatussa kuitenkaan esiinny vaan siellä puhutaan Jumalan tai taivaan tai Kristuksen valtakunnasta.
Toteutuuko Paavalin sana sitten jo maan päällä vai vasta taivaassa? Onko ”pyhien arpaosa valossa” jotakin, minkä me saamme jo maallisen elämämme aikana? Varmastikin on!
Kristuksen valta ja valtakuntahan on toteutunut jo maan päällä. Jeesushan sanoi: ”Mutta jos minä karkotan pahoja henkiä Jumalan Hengen voimalla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne” (Matt. 12:28). Kristuksessa, siellä missä Hän on ja vaikuttaa, on jo Jumalan valtakunta maan päällä. Voidaan siis sanoa, että kristillisessä kirkossa on Jumalan valtakunta, kun siellä on puhdas Jumalan sana ja oikein toimitetut sakramentit. Siellä Jumala toimii Kristuksessa Pyhän Hengen kautta.
”Pyhien arpaosa valossa” näkyy jo nyt monin tavoin. Tuo valo on se ”evankeliumi totuuden sanassa”, jonka ihmiset ovat kuulleet (Kol. 1:5). Se vaikuttaa kuulijoissaan viisauden, ymmärryksen ja Jumalan tahdon tuntemisen (Kol. 1:9). Evankeliumin valo saa meidät kantamaan ”hedelmää tekemällä kaikkea hyvää” ja kasvamaan ”Jumalan tuntemisessa” (Kol. 1:10). Kristuksen kirkkauden (valon) ”voima ja väkevyys” vahvistavat meitä ”olemaan aina kestäviä ja kärsivällisiä” (Kol. 1:11). Niinpä me kiitämme Isää siitä arpaosasta, jonka olemme saaneet valossa (Kol. 1:12).
Kaikki tämä on sitä ”pyhien arpaosaa valossa”: evankeliumin tuoma lunastus, syntien anteeksiantamus, viisaus, ymmärrys, Jumalan tunteminen, hedelmän kantaminen, kestävyys, kärsivällisyys ja Jumalan kiittäminen.
R. C. H. Lenski kirjoittaa: ”Pyhillä täällä maan päällä on siunattu osa, joka on valaistu evankeliumin ’valolla’, sen tunteminen täyttää heidät voimalla kantaa hedelmää hyvissä teoissa. Paavali rukoilee vielä enemmän tätä siunattua (Jumalan) tuntemista ja valoa kolossalaisille (jae 9). Näillä pyhillä on siunattu osa kantaa kaikenlaista hedelmää vahvistettuina kärsivällisyyteen jne. Näiden pyhien joukossa Paavalilla, Timoteuksella ja kolossalaisilla on paikkansa niin, että heidätkin on tehty kelvollisiksi tiettyyn erityiseen paikkaan, jonka Isä haluaa heidän täyttävän pyhien suuressa arpaosassa. Paavalilla oli osansa apostolina, Timoteuksella Paavalin avustajana, Epafraalla Kolossan seurakunnan perustajana ja johtajana ja jokaisella kolossalaisella erityisellä paikallaan yhtenä pyhistä. Koko heidän suuri arpaosansa ja se osa, joka lankeaa kullekin henkilölle, on ’valossa’, evankeliumin valaisemana”.
Toki ne, jotka pääsevät maan päällä osallisiksi evankeliumin ja Kristuksesta valosta, saavat kerran periä pyhien hyvän osan myös taivaassa. Tuo arpaosa ei olekaan erityisesti maanpäällinen tai taivaallinen vaan se on se asema, joka meillä on Kristuksessa – riippumatta siitä, olemmeko täällä elossa tai jo perillä kirkkaudessa. Kiitos siitä kuuluu yksin Jumalalle, joka on tehnyt meidät arvollisiksi saamaan tuon jalon osan.
R. C. H. Lenski, The Interpretation of St. Paul’s Epistles to the Colossians and Thessalonians, 1946.
Rupesin tutkailemaan Raamattua tarkemmin 1. Mooseksen kirjasta alkaen. Nyt olen päässyt 2. Samuelin kirjan puoliväliin. Tuntuu, että tappoja ja ruumiita on tullut enemmän kuin laki sallii. Ihmisen hengellä ei tunnut olevan mitään merkitystä VT:ssä. Joskus tapetaan Jumalan nimeen, joskus muuten vaan. Lukija ei tiedä, mikä tappo on sallittu – ja mikä kielletty. Mikä tappo on syntiä, mikä Jumalan vaatimus? VT:n uusintapainokseen voisikin laittaa kursivoituna tapon väliin pienen s:n (s), mikä tarkoittaa syntiä. Toiset tapot voisivat olla taas Jumalan vaatimus (jv). Saattaa kuulostaa huvittavalta, mutta olen tosissani. En enää erota tappoja toisistaan, kun miekka heiluu sinne ja tänne ja päitä irtoilee tiuhaan tahtiin. Julmuudella ei ole ollut mitään rajaa.
Jokainen, joka lukee Raamattua, kohtaa epäilemättä vaikeita kysymyksiä. Raamatussa on väkivaltaisia kertomuksia ja joskus Herra itse on käskemässä tappamiseen! Esimerkiksi 5. Mooseksen kirjan luvussa 20 Israelia käsketään vihkimään kansat ja kaupungit tuhoon. Näiden kohtien äärellä moni kristitty on raapinut päätään.
Kirjoitat: ”tuntuu, että tappoja ja ruumiita on tullut enemmän kuin laki sallii.” Tämä on myös minun kokemukseni. Ihminen tappaa kirjaimellisesti enemmän kuin laki sallii. Ensimmäinen haasteena on, että kaikki Jumalan sanassa kuvatut asiat eivät ole velvoittavia niin, että meillä olisi moraalinen velvollisuus hyväksyä se tai soveltaa sitä elämässämme. Vaikka Raamattu on Jumalan Sanaa kokonaisuudessaan, meidän täytyy tehdä ero Raamatun normatiivisten (velvoittavien) ja deskriptiivisten (kuvailevien) tekstien välillä. Voimme kysyä lukiessamme Raamattua; velvoittaako tämä teksti minua johonkin, vai kuvaileeko kirjoittaja jonkun historiallisen tapahtuman? Sanan edessä meidän tulee myös kysyä: onko tässä kyse teoista ja tapahtumista, jotka tapahtuvat Jumalan käskystä tai määräyksestä, vai onko tämä vain historiankertomus, missä ”vain” kuvaillaan historian kulkua? Meidän tulee olla varovaisia, ettemme syytä Jumalaa asioista, joita syntinen ihminen tekee. Saarnaaja kirjoittaa: ”Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (Saarn 7:29)
Jumalan sana ottaa kantaa tappamiseen. Viides käsky kuuluu: ”Älä tapa” (2 Moos 20:13). Tässä meillä on siis selkeä kehotus ja käsky Jumalalta, joka on meille velvoittava. Mutta jos luemme Roomalaiskirjettä, huomaamme, että apostoli Paavali toteaa, että esivalta kantaa miekkaa (Room. 13). Esivalta on olemassa ylläpitääkseen hyvää järjestystä langenneessa maailmassa ja suojellakseen yhteiskuntaa sen asukkaita erilaisilta vaaroilta. Esivalta saa tarvittaessa käyttää miekkaa tappavalla voimalla. Tämäkin on Jumalan asetus. Myös kirkkoisä Augustinus puhui oikeutetusta sodasta. Sellaista on esimerkiksi puolustautuminen hyökkäystä vastaan.
Kuinka meidän sitten pitäisi ymmärtää Joosuan kirjassa esittämät tekstit missä Israel osoittaa aggressiota muita heimoja kohtaan? Kun luemme Joosuan kirjaa näyttää siltä, että Israel provosoimattomana hyökkää, ja vielä Jumalan luvalla.
Raamatussa kerrotaan miten Israel, Joosuan johdolla tulee Kanaanin maahan, ja miten Jumala käskee Israelia tuhoamaan kaupunkeja. Kun esimerkiksi Jerikoa vallataan, Israelin kansalle määrätään: ”Kaupunki ja kaikki, mitä siinä on, vihittäköön tuhon omaksi Herran kunniaksi” (Joos 6:17). Ilmaus ”vihitä tuhon omaksi”, toistuu monta kertaa Joosuan kirjassa.
Näitä sotakertomuksia on vaikeita ymmärtää, mutta voimme nähdä myös viitteitä siitä, että Jumala yrittää minimoida sodan traagisia seurauksia. 5. Mooseksen kirjassa, luvussa 20, jossa Jumala käskee Israelin kansaa vihkimään kaupungit tuhoon, kerrotaan myös, kuinka viholliselle ensin tarjotaan rauhaa. Jos rauhanehdotus hylätään, Israel saa käskyn tappaa kaikki miehet (asekelpoiset), mutta naiset ja lapset säästetään. Toinen esimerkki, kun vaikuttaa siltä, että väkivaltaa on minimoitu, on silloin, kun Israel taistelee suojellakseen Gibeonia (Joos 10:20-21). Teksti kertoo, kuinka osa kaupunkien asukkaista palaa vahingoittumattomina sodan jälkeen. Olisiko voinut olla niin, että kaupunki ”vihitään tuhon omaksi”, mutta käytännössä naiset ja lapset pakenivat kaupungista ja palasivat takaisin vahingoittumattomina taistelujen päätyttyä?
Israel ei myöskään ollut aina hyökkääjä. Kun he saapuivat maahan, muut heimot ja kaupungit hyökkäsivät heitä vastaan, ja Israel kävivät myös puolustussotaa heitä vastaan. Näyttää siis siltä, että Israel taistelee oman olemassaolonsa puolesta. Voimme esimerkiksi lukea Joos. 10:1-5, jossa Kanaanin maan asukkaat yhdistävät voimansa hyökätäkseen Israelin kansaa vastaan. Näihin Israelin kansan varhaisiin vaiheisiin liittyvä runouskin (esim. 2 Moos. 15, Tuom. 5) kuvaa Jumalan kansan, ei voimakkaana ja mahtavana, vaan voimattomana ja sorrettuna.
Näiden Vanhan testamenttien tekstien valossa saattaa lukijalle syntyä tunne, ettei ihmishengelle ole paljon arvoa, kuten kirjoitat. Tietenkin näemme, että Vanhassa testamentissa tapahtuu paljon tappamista. Mutta Jumala, joka on antanut meille elämän, haluaa varjella ihmiselämää. Hän on antanut meille viidennen käskyn suojellakseen elämää ja muita lakeja, jotka vahvistavat tämän. Esimerkiksi teksti henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta (5 Moos 21:23-24) osoittaa, että Jumala haluaa estää koston kierteen ja suojella ihmiselämää. Ihminen ei voi loputtomiin kostaa tai tehdä pahaa. Jumala on myös käskenyt esivaltaa ylläpitämään hyvää järjestystä yhteiskunnassa.
Vaikka monet kohdat Vanhassa testamentissa ovat vaikeasti ymmärrettäviä, niin ehkä tärkeintä on muistaa, että kuolema ei ole Jumalan vika eikä tarkoitus. Tämä pätee myös lukiessamme Vanhan testamentin vaikeita tekstejä Israelin sodista. Paavali kertoo kuoleman alkuperästä: ”Synnin palkka on kuolema.” (Room 6:23) Ihmisen synti toi kuoleman maailmaan! Syyttömiä syntiin eivät olleet Kanaanin kansatkaan. Abrahamille lausuttu profetia antaa ymmärtää, että Joosuan johdattaessa kansaa luvattuun maahan syntivelka oli viimein täyttynyt ja Jumalan kärsivällisyys ehtynyt. ”Ja neljännessä polvessa sinun jälkeläisesi palaavat tänne takaisin; sillä amorilaisten syntivelka ei ole vielä täysi.” (1.Moos. 15:16)
Toinen syy kansojen hävittämiseen oli Jumalan kansan varjelu väärältä jumalanpalvelukselta: ”Etteivät muut kansat opettaisi teitä tekemään kaikkia niitä kauhistavia tekoja, joita he ovat tehneet palvellessaan jumaliansa, ja ettette te rikkoisi Herraa, teidän Jumalaanne, vastaan.” (5 Moos 20:18) Jumala haluaa varjella kansaansa Israelia, koska pelastussuunnitelmansa tähden, joka toteutuu tämän kansan kautta. Kuolema ei ole Jumalan vika, päinvastoin! Jumala on se, joka Israelin ja pelastushistorian kautta valmistaa pelastuksensa Jeesuksen Kristuksen kautta antamaan syntisille ihmisille uuden elämän. Tämän pelastuksen Jumala antaa meille, kuolemalla itse ristinpuulla: ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room 6:23)
Viittamerkkejä luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Syventymistä kristilliseen liturgiaan. Kivirantaa ja Kerosuota muuttaen ja sekoittaen, jakamatta ja erottamatta.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Luterilaisessa kirkossa puhutaan paljon syyllisyydestä, mutta ei juurikaan häpeästä. Raamatussa on kuitenkin monia kohtia häpeästä ja monet ihmiset tuntevat häpeää, josta eivät pääse vapaaksi. Mitä häpeä on ja miten siitä voisi vapautua?
Raamatussa puhutaan tosiaan satoja kertoja häpeästä. Se on myös tunne ja tila, johon ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Moni tuntee häpeää asioista, joita ei tarvitsisi hävetä. Moni taas ei häpeä, vaikka pitäisi. Häpeä koskettaa ihmisen persoonaa vielä enemmän kuin syyllisyys, sillä syyllisyys liittyy usein johonkin tekoon, mutta häpeää voi tuntea jopa koko elämästään. Siksi häpeästä voi olla vaikea vapautua.
Häpeä on psykologisesti ajateltuna ”sopimattoman teon, huonommuuden tai vastaavan aiheuttama mielipaha, nolouden, katumuksen tunne tai tila. Häpeä on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista” (Wikipedia). Häpeä syntyy usein julkisen paheksunnan kohteeksi joutumisesta ja omasta pelosta joutua julkisen tuomitsemisen kohteeksi. Siinä on kyse omasta itsestä eikä vain omasta käyttäytymisestä. Häpeä aiheuttaa toivon ”painua maan rakoon”.
Häpeä ei kuitenkaan ole pelkästään kielteinen asia, vaan se myös suojaa ihmistä. Häpeän pelko estää meitä usein toimimasta väärin toisia kohtaan. Tosin syyllisyyden pelko on vielä parempi este pahan tekemiselle.
Moni tuntee kuitenkin aivan tarpeettomasti häpeää vaikkapa syntyperänsä, ominaisuuksiensa, ulkonäkönsä tai poikkeavan, mutta harmittoman elämäntapansa vuoksi. Tällaisen ystävän on tärkeä oppia näkemään itsensä Jumalan luomana, arvokkaana ihmisenä, jota kenenkään ei ole oikeus halveksia. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan häpeää vaikkapa lapsettomuuden tai vanhempiensa virheiden vuoksi.
Raamatussa häpeä ei ole vain psykologinen ja ihmistenvälinen asia vaan sillä on myös hengellinen ja Jumalaan liittyvä ulottuvuus. Ihminen voi oikeasti joutua häpeään myös Jumalan edessä – ei pelkästään tuntea häpeää. Esra rukoilee: ”Jumalani, minä häpeän niin, että tuskin uskallan nostaa kasvoni Sinun puoleesi, sillä meidän syntimme tulvivat jo päämme yli ja syyllisyytemme kohoaa taivaaseen saakka” (Esra 9:2).
Häpeä liittyykin usein pahan tekemiseen: ”Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakunnan häpeä” (San. 14:34). ”Tuntekaa häpeää vaelluksenne tähden” (Hes. 36:32). ”Väärintekijä ei tunne häpeää” (vaikka pitäisi! Sef. 3:15). Kunnia muuttuu häpeäksi synnin tähden (Hoos. 4:7).
Mitkä asiat sitten tuovat ihmiselle häpeän? Raamatun mukaan ainakin lasten kurittomuus (San. 29:15), ylpeys (San. 11:2), juopottelu ja haureus (Hoos. 4:18), homoseksuaalinen käyttäytyminen (Tuom. 19:23), epäjumalanpalvelus (Jer. 7:19), salatiet (2. Kor. 4:2), Herran sanan hylkääminen (Jer. 8:9), Jumalan sanojen torjuminen ja vääristeleminen (Jer. 22:35 – 40), Jumalan tuntemisen puute (1. Kor. 15:34), naisen puhuminen seurakunnassa (1. Kor. 14:35), seurakuntalaisten keskinäinen riiteleminen (1. Kor. 6:5) ja suuttumus (San. 12:16).
Jumalan käskyjen rikkominen tuo siis ihmiselle syyllisyyden lisäksi myös häpeän Jumalan edessä. Jotkut saattavat kuitenkin tuntea paljastuttuaan häpeää, mutta eivät silti koe aitoa syyllisyydentunnetta (esim. paatunut varas). Moni väärintekijä on myös häpeämätön ja julkea, ja yrittää puolustella tekojaan.
Uudessa testamentissa puhutaan usein maallisista ihmisistä, joiden kunniana on heidän häpeänsä. He jopa ylpeilevät asioista, joita heidän pitäisi hävetä; vaikkapa lukuisista parisuhteistaan ja mässäilystään: ”heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa ja heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, maallisiin on heidän mielensä” (Fil. 3:19). He ”vaahtoavat omia häpeitään” (Jud 13). Paavali sanoo, että on ”häpeällistä sanoakin, mitä he salassa tekevät” (Ef. 5:12). Jumalattomat ja katumattomat syntiset joutuvat ”häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen” (Dan. 12:12).
Mikä sitten neuvoksi häpeään? Jobin kirja neuvoo: ”Heitä vääryys pois, niin voit kohottaa kasvosi ilman häpeän tahraa” (Job 11:15). Oikein toimivan ihmisen kasvot ”eivät häpeästä punastu” (Ps. 34:6).
Pohjimmiltaan häpeän poistaa Kristus, joka ”kärsi ristin, häpeästä välittämättä” (Hepr. 12:2). Hän otti itseensä häpeän, ettei meidän tarvitsisi kantaa sitä: ”joka Häneen uskoo, se ei joudu häpeään” (Room. 9:33; 10:11; 1. Piet. 2:6). Kristus poistaa sekä meidän syyllisyytemme että häpeämme. Kun me pysymme Kristuksessa, me emme joudu ”häveten väistymään Hänen luotaan, kun Hän saapuu” (1. Joh. 2:28).
”Viisaat perivät kunnian, mutta tyhmäin osana on häpeä” (San. 3:35). Jumalan ja Hänen Sanansa tunteminen on kaiken todellisen viisauden lähde: ”toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5).
Rupesin lukemaan Raamattua – ja olen syvästi kiitollinen siitä, että olen kristitty, kun olen lukenut kolmatta ja neljättä Mooseksen kirjaa. Jumalan juutalaisille asettamat vaatimukset ovat raskaan suuret, ja ne aiheuttavat ahdistusta jopa luterilaisessa lukijassaan. Mutta kysymykseni kuuluu, pitäisikö juutalaisten edelleen noudattaa kolmannen ja neljännen Mooseksen kirjan kehotuksia ja sääntöjä (mm. synti- ja tuliuhrit) vai ovatko ne lakkautettu jossakin kirjassa ennen Malakian kirjan viimeistä lukua, jonka jälkeen alkaa Uusi testamentti (ottaen tietenkin huomioon sen asian, että juutalaiset eivät tunnusta Jeesusta vaan elävät Vanhan testamentin säännösten mukaisesti).
On iloista kuulla että luet Raamattua kiitollisin mielin. Lyhyt vastaus kysymykseesi on, ettei juutalaisten ole pakko noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Paavali kirjoittaa, kuinka Jumalan vanhurskaus Kristuksessa on nyt ilmoitettu ilman lakia: ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.” (Room.3:21-22) Jatkossa Paavali ottaa esimerkin Abrahamista ja muistuttaa, kuinka hänet katsottiin vanhurskaaksi, vaikkei tämä ollut vielä ympärileikattukaan (Room. 4). Toisin sanoen hänet oli julistettu vanhurskaaksi ilman Mooseksen lakia uskon perusteella. Näin tässä asiassa ei ole Paavalin mukaan mitään uutta, vaan se on juuri sitä vanhurskautta josta ”laki ja profeetat” todistivat. Galatalaisille Paavali vetoaa, ettei Abrahamille annettuja lupauksia saata myöhemmin annettu laki kumota (Gal. 3:17). Paavalin mukaan Mooseksen laki oli vartioinut Jumalan kansaa antiikin palvelijaorjan tavoin täysi-ikäisyyteen. ”Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme. Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.” (Gal.3:24-25)
Edellä kuvattu vanhurskaus ilman lakia on tietysti tarkoitettu sekä juutalaiselle että pakanoille. Monet Paavalin maamiehet torjuivat tämän vanhurskauden Jeesuksessa. Tästä Paavalilla oli suuri suru (Room. 9:1), sillä jos nämä jäisivät Kristuksen ulkopuolelle, he jäisivät myös pelastuksen ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta on oikeastaan yhdentekevää noudattaako uskomaton juutalainen lakia vai ei, jos hän kieltää lain Herran. Jos ihmisellä ei ole Jeesusta, hänellä ei ole Jumalan edessä mitään.
Jeesukseen uskovaisen juutalaisen ei siis ole pakko noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Monille kristityille juutalaisille laista ja sen tavoista luopuminen oli ja on ehkä edelleenkin täysin mahdoton ajatus. Seurakunnassa näiden, joita Paavali kutsuu ”heikoiksi”, tuli saada rauhassa pitää tavoistaan ja laeistaan kiinni ilman, että muut tuomitsisivat heitä. ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä. Toinen uskoo saavansa syödä kaikkea, mutta toinen, joka on heikko, syö vihanneksia.” (Room 14:1-2) Vastaavasti myöskään lakiin pitäytyvät eivät saaneet tuomita toisia siitä, etteivät nämä noudattaneet ruokasääntöjä tai ympärileikkausta tai muuta sellaista.
Kysyt, onko käskyt lakkautettu Malakiaan mennessä. Vanhassa testamentissa ei Mooseksen käskyjä ei lakkauteta. Tosin Jumala itse hävittää kyllä VT:ssä temppelin Baabelin kuningasta käyttäen, mikä tietysti estää lain määräämien uhrien toimittamisen. Profeetta Jeremia puolestaan puhuu uudesta liitotsta, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa. Uusi liitto merkitsee uutta sopimusta, ehtoja ja sääntöjä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja selittää viitaten Jeremiaan: ”Sanoessaan ”uuden” hän on julistanut ensimmäisen liiton vanhentuneeksi; mutta se, mikä vanhenee ja käy iälliseksi, on lähellä häviämistään” (Hepr. 8:13). Jo Vanhassa testamentissa Jumala oli solminut ennen Mooseksen lakia liittoja esimerkiksi Aadamin, Nooan ja Abrahamin kanssa, näissä oli paljon samaa, mutta oli erojakin eivätkä esimerkiksi määräykset ja velvollisuudet olleet samat kuin Mooseksen laissa. Kaikki nämä kuitenkin pelastuivat uskon kautta lupauksen siemeneen eli Jeesukseen.
Mooseksen laki ei kuitenkaan ole menettänyt merkitystään. Ensinnäkin Jeesuksen mukaan kaikki kirjoitukset Mooseksesta lähtien opettavat hänestä. ”Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu. ” (Luuk. 24:27) Uuden testamentin kansa ei uhraa polttouhreja, mutta esimerkiksi juuri nämä VT:n uhrit saarnaavat Jeesuksesta, johon ne osoittavat. Tällä tavalla me Paavalin sanoin ”vahvistamme lain” (Room. 3:31). Lisäksi Uusi Testamentti puhuu uskovista kuin uhripapeista, jotka uhraavat Jumalalle mieluisia uhreja. Näin VT uhripalvelus löytää täyttymyksensä Kristus-ruumis-temppelissä, eli Kristuksen seurakunnassa, jossa Herran omat uhraavat kiitosuhreja Pyhässä Hengessä Kristuksen kautta Isälle. ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. Mutta älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy.” (Hepr. 13: 15-16)