Rupesin lukemaan Raamattua – ja olen syvästi kiitollinen siitä, että olen kristitty, kun olen lukenut kolmatta ja neljättä Mooseksen kirjaa. Jumalan juutalaisille asettamat vaatimukset ovat raskaan suuret, ja ne aiheuttavat ahdistusta jopa luterilaisessa lukijassaan. Mutta kysymykseni kuuluu, pitäisikö juutalaisten edelleen noudattaa kolmannen ja neljännen Mooseksen kirjan kehotuksia ja sääntöjä (mm. synti- ja tuliuhrit) vai ovatko ne lakkautettu jossakin kirjassa ennen Malakian kirjan viimeistä lukua, jonka jälkeen alkaa Uusi testamentti (ottaen tietenkin huomioon sen asian, että juutalaiset eivät tunnusta Jeesusta vaan elävät Vanhan testamentin säännösten mukaisesti).
On iloista kuulla että luet Raamattua kiitollisin mielin. Lyhyt vastaus kysymykseesi on, ettei juutalaisten ole pakko noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Paavali kirjoittaa, kuinka Jumalan vanhurskaus Kristuksessa on nyt ilmoitettu ilman lakia: ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.” (Room.3:21-22) Jatkossa Paavali ottaa esimerkin Abrahamista ja muistuttaa, kuinka hänet katsottiin vanhurskaaksi, vaikkei tämä ollut vielä ympärileikattukaan (Room. 4). Toisin sanoen hänet oli julistettu vanhurskaaksi ilman Mooseksen lakia uskon perusteella. Näin tässä asiassa ei ole Paavalin mukaan mitään uutta, vaan se on juuri sitä vanhurskautta josta ”laki ja profeetat” todistivat. Galatalaisille Paavali vetoaa, ettei Abrahamille annettuja lupauksia saata myöhemmin annettu laki kumota (Gal. 3:17). Paavalin mukaan Mooseksen laki oli vartioinut Jumalan kansaa antiikin palvelijaorjan tavoin täysi-ikäisyyteen. ”Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme. Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.” (Gal.3:24-25)
Edellä kuvattu vanhurskaus ilman lakia on tietysti tarkoitettu sekä juutalaiselle että pakanoille. Monet Paavalin maamiehet torjuivat tämän vanhurskauden Jeesuksessa. Tästä Paavalilla oli suuri suru (Room. 9:1), sillä jos nämä jäisivät Kristuksen ulkopuolelle, he jäisivät myös pelastuksen ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta on oikeastaan yhdentekevää noudattaako uskomaton juutalainen lakia vai ei, jos hän kieltää lain Herran. Jos ihmisellä ei ole Jeesusta, hänellä ei ole Jumalan edessä mitään.
Jeesukseen uskovaisen juutalaisen ei siis ole pakko noudattaa Mooseksen lakia pelastuakseen. Monille kristityille juutalaisille laista ja sen tavoista luopuminen oli ja on ehkä edelleenkin täysin mahdoton ajatus. Seurakunnassa näiden, joita Paavali kutsuu ”heikoiksi”, tuli saada rauhassa pitää tavoistaan ja laeistaan kiinni ilman, että muut tuomitsisivat heitä. ”Heikkouskoista hoivatkaa, rupeamatta väittelemään mielipiteistä. Toinen uskoo saavansa syödä kaikkea, mutta toinen, joka on heikko, syö vihanneksia.” (Room 14:1-2) Vastaavasti myöskään lakiin pitäytyvät eivät saaneet tuomita toisia siitä, etteivät nämä noudattaneet ruokasääntöjä tai ympärileikkausta tai muuta sellaista.
Kysyt, onko käskyt lakkautettu Malakiaan mennessä. Vanhassa testamentissa ei Mooseksen käskyjä ei lakkauteta. Tosin Jumala itse hävittää kyllä VT:ssä temppelin Baabelin kuningasta käyttäen, mikä tietysti estää lain määräämien uhrien toimittamisen. Profeetta Jeremia puolestaan puhuu uudesta liitotsta, jonka Jumala tekisi kansansa kanssa. Uusi liitto merkitsee uutta sopimusta, ehtoja ja sääntöjä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja selittää viitaten Jeremiaan: ”Sanoessaan ”uuden” hän on julistanut ensimmäisen liiton vanhentuneeksi; mutta se, mikä vanhenee ja käy iälliseksi, on lähellä häviämistään” (Hepr. 8:13). Jo Vanhassa testamentissa Jumala oli solminut ennen Mooseksen lakia liittoja esimerkiksi Aadamin, Nooan ja Abrahamin kanssa, näissä oli paljon samaa, mutta oli erojakin eivätkä esimerkiksi määräykset ja velvollisuudet olleet samat kuin Mooseksen laissa. Kaikki nämä kuitenkin pelastuivat uskon kautta lupauksen siemeneen eli Jeesukseen.
Mooseksen laki ei kuitenkaan ole menettänyt merkitystään. Ensinnäkin Jeesuksen mukaan kaikki kirjoitukset Mooseksesta lähtien opettavat hänestä. ”Ja hän alkoi Mooseksesta ja kaikista profeetoista ja selitti heille, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu. ” (Luuk. 24:27) Uuden testamentin kansa ei uhraa polttouhreja, mutta esimerkiksi juuri nämä VT:n uhrit saarnaavat Jeesuksesta, johon ne osoittavat. Tällä tavalla me Paavalin sanoin ”vahvistamme lain” (Room. 3:31). Lisäksi Uusi Testamentti puhuu uskovista kuin uhripapeista, jotka uhraavat Jumalalle mieluisia uhreja. Näin VT uhripalvelus löytää täyttymyksensä Kristus-ruumis-temppelissä, eli Kristuksen seurakunnassa, jossa Herran omat uhraavat kiitosuhreja Pyhässä Hengessä Kristuksen kautta Isälle. ”Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät. Mutta älkää unhottako tehdä hyvää ja jakaa omastanne, sillä senkaltaisiin uhreihin Jumala mielistyy.” (Hepr. 13: 15-16)
Koulussa opetettiin, että kristinusko tuli Suomeen, kun Ruotsin kuningas Eerik ja piispa Henrik tekivät tänne ristiretken vuonna 1057. Sehän tarkoittaisi sitä, että valtiovalta pakotti suomalaiset kristityiksi. Oliko kristinuskon levittäminen siis vain Ruotsin vallan laajentamista itään?
1000-luvulta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä mahdollisesta ristiretkestä. Kuningas Eerikin legenda on kirjoitettu 1270-luvulla ja piispa Henrikin legenda ja surmavirsi vuoden 1300 paikkeilla – siis paljon tapahtumien jälkeen.
Tosiasiassa vuonna 1057 ei ollut olemassa edes Ruotsia, vaan Eerikin suku hallitsi Sveanmaata ja Itä-Götanmaata. Myöskään Suomea ei ollut olemassa erillisenä maana vaan täällä asui suomensukuisia heimoja. Mahdollisessa ristiretkessä on siis enemmänkin kyse heimojen keskinäisistä nujakoista. Syyn Eerikin Suomen retkeen antoi se, että suomalaiset ja karjalaiset hyökkäilivät ruotsalaisia paikkakuntia, mm. Birkaa vastaan. Retken tarkoitus oli rauhoittaa suomalaisia, mahdollisesti ryöstää heiltä omaisuutta ja alistaa heidät verotettaviksi. Poikkeuksellisen retkestä teki se, että mukana oli myös piispa Henrik, jonka suomalaiset ilmeisesti yhdistivät ryösteleviin ruotsalaisiin. Erään legendan mukaan piispa ottikin tavaraa Lallin talosta tämän poissaollessa ja joutui sitten paetessaan Lallin tappamaksi Köyliönjärven jäällä.
Vuoden 1057 ”ristiretki” ei selitä juuri millään tavoin kristinuskon tuloa Suomeen. Nykyisin kristillistymisen nähdään olleen pitkä prosessi, joka tapahtui kaupankäynnin ja muun liikkumisen seurauksena. Sen jälkeen alkoi seudulla liikkua kristittyjä julistajia; munkkeja ja lähetystyöntekijöitä. Vasta tämän jälkeen alkoi valtiovalta kiinnostua uuden uskonnon levittämisestä, jos siitä oli hyötyä kuninkaalle.
Suomessa ruumishautaukset alkoivat ensimmäisenä Satakunnassa jo 500-luvulla. Tämä kertoo uskosta elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen ja uskosta sielun olemassaoloon. Polttohautaus säilyi Länsi-Suomessakin kuitenkin paikoin 1100- ja 1200-luvuille saakka, mikä kertoo pakanuuden hitaasta väistymisestä.
Kristilliset symbolit yleistyvät Suomen arkeologisissa löydöissä 800-luvulta lähtien. Tuolta ajalta on säilynyt mm. solkia, joissa on selvä ristinkuvio. Vähitellen alkaa mukaan tulla myös ristiriipuksia. Yleisesti ajatellaan, että kristillisiä vaikutteita tuli tuohon aikaan etupäässä idän suunnalta. Tästä kertovat myös suomen kielen itäiset lainasanat risti, pappi, pakana ja Raamattu. Idän ortodoksinen ja lännen katolinen kirkko erosivat toisistaan vuonna 1054.
Ristiriipuksia on haudoista löytynyt eniten Turun seudulta ja Laatokan Karjalasta. Osa niistä on peräisin lännestä, osa idästä ja etelästä. Risti kertoo jo aika paljon kantajansa uskosta. Kirkkorakennuksia tehtiin jo 1100-luvulla mm. Turun Ravattulaan.
Haudoissa kristinuskon tulo näkyy siinä, että vainajat alettiin haudata itä-länsi -suuntaisesti, siirryttiin arkkuhautaamiseen vainajan pää länsipäässä, käsivarret asetettiin ristiin rinnalle eikä hautaan pantu enää mukaan nk. hauta-antimia, esineitä tai ruokaa. Hautausmaat aidattiin ja pyhitettiin. Tämä muutos tapahtui etupäässä 1100 – 1200 -luvuilla.
Turussa nuorimmat hautaan laitetut kolikot on painettu vuosien 1135 – 1154 välillä, jolloin joku siis vielä noudatti tätä pakanallista tapaa. 1200-luvuilla ei pakanallisista tavoista ole enää merkkejä haudoista. Euran alueella kristillistyminen tapahtui jo aikaisemmin kuin Turussa, Mikkelin seudulla puolestaan myöhemmin. Karjalassa hauta-antimista luovuttiin viimeisenä.
Suomessa oli kuitenkin vielä 1200-luvullakin alueita, joille kristinusko oli juurtunut vasta vähän. Paavi Innocentius III kirjoitti Lundin arkkipiispalle 1209, että ”Suomi on äskettäin … kääntynyt kristinuskoon … mutta tuskin kukaan haluaa sen piispanistuimen haltijaksi, paitsi sellainen, joka Jumalan sanan sytyttämänä tahtoo Kristuksen tähden kestää kidutuksia”. Paavi Honorius kielsi puolestaan 1221 kaupankäynnin ”vieressä asuvien raakalaiskansojen” kanssa. Vuonna 1227 lähettiin puolestaan Novgorodista pappeja Karjalaan kastamaan ihmisiä. Paavi Gregorius IX antoi kirjeessään 1229 kirkolle luvan ottaa haltuun Hämeen pakanalliset lehdot ja palvontapaikat. Monelle niistä rakennettiin sittemmin kirkko. Vuonna 1237 kertoi Gregorius hämäläisten palanneen pakanuuteen, minkä vuoksi sinne tehtiin ristiretki. Karjalaan ruotsalaiset tekivät ristiretken vuonna 1293, jonka seurauksena rakennettiin Viipurin linna.
Kristinuskon tulon näkee myös siinä, että lapsia ei enää hylätty niin kuin pakanuuden aikana, ja naisten asema selvästi koheni.
Arkeologisten löytöjen perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä ihmisten uskosta. Vaikutelmaksi jää kuitenkin se, että kristinusko omaksuttiin pikkuhiljaa, vuosisatojen kuluessa. Pakanalliset tavat jäivät käytöstä ja korvautuivat kristillisillä. Alettiin uskoa ylösnousemukseen ja turva pantiin Jeesuksen ristiin, eikä enää seitakiviin ja taikamenoihin. Selvästi Suomessa ilmeni myös kristinuskon vastustamista, vaikka se saattoi varsinkin Hämeessä liittyä taloudelliseen köyhtymiseen ja vallan menettämiseen uusien vallanpitäjien tullessa.
Lähteet:
Paula Purhonen, Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus 1998
Kristinusko saapui Suomeen ilman miekkalähetystä (arkeologi Juha Ruohosen haastattelu), Kotimaa 12.11.2021.
Raamatussa sanotaan, että Jumala loi kaiken hyväksi, mutta mistä kavala käärme tuli paratiisiin? Entä miten langennut enkeli, Lucifer liittyy tähän?
Raamattu ei suorasanaisesti selitä milloin ja miten paholaisesta tuli paholainen. Jesajan kirjan lukua 14 ja Hesekielin kirjan lukua 28 on juutalaiskristillisessä perinteessä luettu kuvauksina myös paholaisen lankeemuksesta, vaikka näissä profetioissa on samalla kyse ihmisvaltakuntien johtajien kukistumisesta. Ilmestyskirjan luvussa 12 paholaista kutsutaan ”siksi vanhaksi käärmeeksi” joka pitänee ymmärtää viittaukseksi syntiinlankeemuskertomuksen käärmeeseen. 1. Mooseksen kirjan 3. luvussa kohdattava käärme ei ole pelkkä eläin vaan eläinhahmon ottanut paholainen.
Jonkinlainen lankeemus on välttämättä tapahtunut, sillä luomiskertomuksen päätöksessä Jumala katsoo kaikkea luomaansa ja toteaa sen olevan ”sangen hyvää” – Hän ei luonut paholaista pahaksi, vaan sellainen hänestä on tullut oman lankeemuksensa kautta. Edellä mainittujen profeettakirjojen kohtien perusteella on päätelty että paholaisen lankeemuksen syy oli ylpeydessä ja kunnianhimossa; halussa olla Jumalan vertainen. Ehkä juuri siksi hän myös kiusasi ihmisiä syömään kielletyn hedelmän väitteellään: ”te tulette olemaan kuin Jumala!”
Lucifer on latinankielinen nimi Venus-planeetalle jota kutsuttiin myös ”aamutähdeksi” koska se ainakin tiettyyn vuodenaikaan ilmaantuu yötaivaalle hetki ennen auringonnousua. Latinankielinen sana merkitsee ”valonkantajaa”, eli tähteä joka ikään kuin tuo mukanaan valon eli auringonnousun. Tämä nimi liitettiin paholaiseen juuri Jesajan 14. luvun sanojen perusteella, jossa paholaista nimitetään ”sarastuksen pojaksi.” (Jes. 14:12) Yleisen kristillisen käsityksen mukaan paholainen ei ollut vain joku enkeleistä, vaan kaikkein korkea-arvoisin ja kunniakkain enkeli – mihin tuo arvonimi ”sarastuksen poika” viittaisi. Raamattu ei kuitenkaan käytä Lucifer-nimeä hänestä, vaan yleensä nimikkeet ovat heprealaisperäinen ”Saatana” (joka tarkoittaa vihollista, vastustajaa) tai kreikkalainen ’diabolos’ joka yleensä käännetään ”paholaiseksi”.
Raamatun maailmankuvassa paholainen on voimakas ja vaarallinen henkiolento jonka kanssa lankesi pahuuteen suuri joukko muitakin enkeleitä. Kuitenkin Saatana on vain yksi luotu muiden joukossa ja hän ei pysty estämään Kaikkivaltiaan Jumalan tarkoitusten toteutumista. Kristinusko ei usko sellaiseen maailmankuvaan jossa hyvä ja paha olisivat ikäänkuin tasaväkiset vastavoimat, vaan Jumala ja hänen hyvyytensä on mittaamattomasti pahan valtaa voimakkaampi.
Raamatussa puhutaan ”isien perinnäissäännöistä”. Mitä niillä tarkoitetaan? Miten niihin pitäisi suhtautua? Ovatko ne aina vääriä?
Tarkalleen ottaen Raamatussa puhutaan isien (UKR92) tai vanhinten (KR38) perinnäissäännöistä vain kahdessa kohdassa, Matt. 15:1 – 9 ja Mark. 7:1 – 13, jotka ovat osittain rinnakkaiskohtia. Niissä fariseukset ja kirjanoppineet moittivat Jeesuksen opetuslapsia, jotka söivät leipää pesemättömin käsin. Isien perinnäissääntö näet oli, että ennen ruokailua on suoritettava rituaalinen käsienpesu. He kysyivät: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät vaella vanhinten perinnäissääntöjen mukaan, vaan syövät leipää epäpuhtailla käsillä?” (Mark. 7:5).
Jeesus vastasi siihen: ”Te hylkäätte Jumalan käskyt ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä” (Mark. 7:8). Hän on yhden esimerkin. Jumalan antaman lain mukaan lasten tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiään. Heillä on velvollisuus pitää heistä huolta vanhuudessa. Kirjanoppineet olivat kuitenkin keksineet säännön, jonka mukaan perillinen saattoi antaa omaisuutensa uhrilahjaksi (korban) temppelille, jolloin hän vapautui vanhempien hoitovelvoitteesta. Lapsi sai kuitenkin elämänsä ajan nauttia tuosta temppelille annetusta uhrista. Näin ihmiskäsky kumosi Jumalan käskyn, ja teki tyhjäksi Jumalan sanan.
Toinen vastaava tapaus oli se, kun opetuslapset alkoivat sapattina katkoa pellolta tähkäpäitä ja syödä niitä. Fariseukset moittivat heitä siitä, että he tekivät ”mitä ei ole lupa tehdä sapattina” (Matt. 12:2). Tämä perustui tulkintaan, että tähkäpäiden katkominen on viljan leikkaamista ja siten työntekoa, eikä sapattina saisi tehdä työtä. Kirjanoppineet luettelivat peräti 39 erilaista työtä, jota ei saanut tehdä sapattina (esim. solmun solmiminen tai avaaminen, leipominen, suolaaminen, hiominen tai kirjoittaminen). Tässä kertomuksessa ei puhuta isien perinnäissäännöstä, mutta tähkien katkomiskielto oli juuri tällainen.
Jeesus kuitenkin kertoi heille Daavidista, joka miehineen söi temppelin näkyleivät, kun heillä oli nälkä. Tämä oli vastoin käskyä, jonka mukaan vain papit saivat syödä temppelin leipiä. Heillä oli kuitenkin nälkä, ja tämä perustarve ylitti kiellon. Siten sapattinakin tulee tietenkin voida tehdä välttämättömiä asioita. Sapattia ei ole asetettu ihmisten kiusaksi vaan heidän levokseen ja avukseen. Jeesus vielä lisäsi: ”Ihmisen Poika on sapatin Herra” (Matt. 12:8). Hän, joka on sapatin asettanut, on tietenkin ylempi kuin sapatti ja voi päättää sen viettämisestä. Loppujen lopuksi meillä on lepo Herrassa eikä sapatissa.
Isien perinnäissäännöt olivat tulkintoja ja laajennuksia niihin käskyihin, jotka Jumala oli antanut Hoorebinvuorella Mooseksen kautta. Mooseksen käskyt muodostivat kirjallisen tooran, mutta sen rinnalle alkoi aikojen saatossa kehittyä nk. suullinen toora. Se muodostui kirjanoppineiden selityksistä ja näiden selitysten tulkinnoista, jotka saattoivat erehtyä kauas Jumalan alkuperäisistä käskyistä.
Mooseksen laissa Jumala käski: ”Älä keitä vohlaa emänsä maidossa” (2. Moos. 34:26). Tästä kirjanoppineet tekivät sen tulkinnan, ettei saa syödä liha- ja maitoruokia samoista asioista eikä samalla aterialla. Sen jälkeen he määrittelivät, mitä saa syödä yhdessä ja millaisia astioita tulee käyttää. Yhdestä vähäisestä Mooseksen lain käskystä he laativat valtavan laajan košer-säännöstön, joka edelleen ohjaa päivittäin juutalaisten ruokatapoja.
Jeesus ei tullut kumoamaan Mooseksen lakia vaan täyttämään ne (Matt. 5:17). Hänessä saivat täyttymyksensä kaikki Vanhan testamentin kultilliset säännöt (temppelipalvelus, uhrit, pappeus, sapatti, ympärileikkaus jne), joten ne eivät enää sido kristittyjä. Sen sijaan eettiset säännöt jäivät edelleen voimaan.
Isien perinnäissäännöillä ei enää Jeesuksen myötä ollut pelastavaa merkitystä. Jotkut niistä saattavat olla hyödyllisiä ja suositeltava (esim. käsien pesu), mutta ne eivät vaikuta ihmisen jumalasuhteeseen.
Rabbit järkeilivät, että Jumalan tahto koskee koko elämää ja siksi kaikkiin arkielämän yksityiskohtiin täytyy olla omat sääntönsä. Jos Jumala ei sano niitä suoraan, kirjanoppineiden pitää ne johtaa Raamatusta.
Kristittyinä me sen sijaan ajattelemme, että Jumalan ilmoitus Raamatussa on riittävä. Elämässä on paljon ehdonvallan asioita (adiafora), joihin ei tarvita erikseen sääntöjä. Tähkiä voi taittaa nälkäänsä ellei se ole varastamista.
Isien perinnäissäännöt vakiintuivat vasta Uuden testamentin ajan jälkeen. Noin 200-luvulla niitä julkaistiin kirjallisena Mišna-nimisenä teoksena (’toistaminen’ tai ’kertaus’). Sen lisäksi näitä tulkintoja on koottu mm. teoksiin Berakhot (’siunaukset’) ja Pirqe Avot (eettisiä lausumia). Mišnan tulkinnoista muodostui Gemara. Nämä ja muut pyhinä pidetyt kirjat koottiin sitten Talmudiksi (’oppiminen’ tai ’opetus’) 400 – 500 -luvuilla.
Paavali varoittaa, ettei kukaan saa meitä saaliikseen ”järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkuvoimiin, eikä Kristukseen. Sillä Hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol. 2:8).
Jostakin olen lukenut, että Kristuksen sanat ”Älä tapa” voidaan kääntää myös muodossa ”Älä murhaa”. Salliiko nämä Kristuksen sanat itsensä ja lähimmäisten suojelemisen esim. sotatilanteessa tai terroristi-iskussa, jos hyökkääjän joutuu surmaamaan, vai onko käsky aivan ehdoton ”ei” kenenkään surmaamiselle?
Evankeliumissa (esim. Matt.19:18) Jeesuksen lainatessa kymmentä käskyä Matteus käyttää kreikan sanaa φονεύω(foneuo), joka merkitsee murhaamista. Siitä johdetaan myös kreikan murhaajaa tarkoittava sana. Vanhan Testamentin puolella viidennessä käskyssä käytetään puolestaan heprean sanaa רצח (raatsach), jonka yleisin merkitys on myös murhata. Hepreaksi neutraalimpi ja yleisempi tappamista ilmaiseva sana olisi הרג (haarag), jolle kreikkalainen vastine on ἀποκτείνω (apoktino). Näitä ei kuitenkaan käytetä kymmenessä käskyssä.
Mooseksen laki ja Jeesus kieltävät siis nimenomaan murhaamisen, ihmisen laittoman tappamisen. Esimerkiksi murhaajan rankaiseminen kuolemalla on sekin tappamista, mutta se ei ole tietenkään Mooseksen laissa kiellettyä. ”Mutta jos joku rauta-aseella lyö toista, niin että tämä kuolee, on hän tahallinen tappaja; sellainen tappaja rangaistakoon kuolemalla.” (4.Moos. 35:16)
Myös Uuden Testamentin puolella Paavali opettaa esivallasta, joka ei turhaan miekkaa kanna (Room. 13:4). Roomalaista miekkaa ajatellessaan ihmiset ovat ilman muuta sisällyttäneet siihen kuolemanrangaistuksen, joka oli yleisessä käytössä Rooman valtakunnassa. Tätä miekkaa esivalta on oikeutettu käyttämään, kun se toimittaa Jumalalta saatua tehtävää puolustaessaan yhteiskunnan rauhaa ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan. Tietysti tämä oikeus ei ole avoin valtakirja ja esivalta on Jumalalle vastuussa. Väärin käyttäessään väkivaltaa esivalta ilman muuta syyllistyy viidennen käskyn rikkomiseen. Esimerkiksi Kansalaisiansa tappavat diktaattorit ovat tietenkin murhaajia.
Yllä sanotun perusteella nämä Jeesuksen tai kymmenen käskyn sanat eivät koske mainitsemaasi tilannetta, jossa terroristi pysäytetään asein murhaamasta ihmisiä. Terroristia ei ole murhattu. Maallisella miekalla, poliisilla tai armeijalla, on ilman muuta oikeus käyttää, tilanteen niin vaatiessa, jopa tappavaa voimaa. Yksityisellä ihmisellä ei ole esivallan mandaattia käyttää väkivaltaa, mutta tietynlaisissa tilanteissa voidaan sanoa, että toimettomuus olisi kuoleman tuottamista uhrille tai uhreille. Tavallisen ihmisen tämän kaltaisessa tilanteessa tekemä tappo on tietysti äärimmänen teko, joka pitäisi olla keinoista viimeisin.
Minkä takia uskoville, kastetuille vauvoille ei jaeta ehtoollista? Siihen liittyy ehtoollisen merkityksen ymmärtäminen, mutta luterilaiset jakavat ehtoollisen myös ihmisille joilla on vaikeuksia ymmärtämisen suhteen, kuten joissain kehitysvammoissa. Tulisiko ymmärtämisen vaikeus ihmisen luonnollisen kehitysvaiheen tähden vaikuttaa kristityn oikeuteen nauttia ehtoollista?
Kiitos hyvästä ja tärkeästä kysymyksestä!
Järki ja ymmärrys ovat hyviä lahjoja, jotka Jumala luomistyönsä kautta on antanut ja antaa meille ihmisille. Ihmisen syntiinlankeemuksen myötä vaurioitui kuitenkin myös ymmärryksemme. Siksi on paljon sellaista – etenkin hengellisellä tasolla – mitä emme voi ymmärtää. Raamattu sanoo: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa…” (Room 3:10-11) ”Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.” (1. Kor 1:25) Siksi myös Kristus, meidän edestämme ristiinnaulittuna, näyttäytyy langenneelle ymmärryksellemme pahennuksena ja hullutuksena (vrt. 1. Kor 1:23), vaikka saatamme pitää itseämme järkevinä.
Suuressa armossaan Jumala on kuitenkin antanut meille sanansa. Sanan voima ylittää ymmärryksemme. ”Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka …” (Hebr 4:12) Silti Jumalan sana puhuu aivan erityisesti myös ymmärryksellemme. Sanassaan Jumala ilmoittaa meille ihmisten kieltä käyttäen sen, minkä tahtoo meille ilmoittaa, jotta langenneesta ymmärryksestämme huolimatta saisimme uskoa, vaikka emme voi täydellisesti ymmärtää.
Tämän Jeesus myös selvästi vahvistaa, tunnetussa raamatunkohdassa. Evankelista Luukas kirjoittaa: ”Ja he toivat hänen tykönsä myös pieniä lapsia (kreik. ”βρέφη”, brephee), että hän koskisi heihin; mutta sen nähdessään opetuslapset nuhtelivat tuojia. Mutta Jeesus kutsui lapset tykönsä ja sanoi: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.’” (Luuk 18:15-17) Huomionarvoista on että Luukkaan käyttämä sana (”βρέφος”, brephos) voi tarkoittaa paitsi pientä/vastasyntynyttä lasta, myös vielä syntymätöntä lasta.
Siksi me Jeesuksen kehotuksen mukaisesti tuomme pienetkin lapset Jeesukselle. Me tuomme heidät kastettavaksi. Eikä Jeesuksen sana anna meille syytä epäillä näiden lasten uskoa.
Apostoli Paavali opettaa ehtoollisesta Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 11. luvussa. Tässä yhteydessä hän lausuu myös varoituksen sanan: ”…joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.” (1. Kor 11:27-29)
Vaikka ehtoollinen on mysteeri, jonka syvyyttä ihmisjärki ei kykene täydellisesti käsittämään, on tämän Raamatun sanan valossa kuitenkin selvää, että ehtoollisen vastaanottajalta edellytetään jonkin verran tietoa. Sana edellyttää, että tiedämme, mitä ehtoollisessa vastaanotamme: ei vain tavallista leipää ja viiniä, vaan Jeesuksen tosi ruumiin ja tosi veren. Edelleen, vaikka Paavali ei sitä tässä erikseen mainitse, on paikallaan, että ehtoollisen vastaanottava kristitty tietää, miksi hän vastaanottaa ehtoollisen: koska hän on itsessään syntinen (kuten Jumalan käskyt vastaansanomattomasti osoittavat), ja koska Kristuksen ruumiissa ja veressä annetaan hänelle syntien anteeksiantamus.
Jotta kristityt oppisivat tällä tavoin koettelemaan itseään ennen ehtoollisen vastaanottamista, on kirkossa muodostunut tavaksi pitää kastetuille rippikoulu. Tarkka rippikouluikä on vuosisatojen saatossa vaihdellut, mutta meidän aikamme suomalaisessa perinteessä se on vakiintunut noin 15 vuoden ikään. Lähetyshiippakunnassa myös tätä nuoremmat voivat noin 7–12 vuoden iässä käydä ehtoolliskoulun, minkä jälkeen – tarpeellisen opetuksen saatuaan – he voivat osallistua ehtoolliselle vanhempiensa tai kummiensa kanssa.
Ajattelen, että vaikka armonvälineistä (sana, kaste, synninpäästö ja ehtoollinen) kukin antaa saman syntien anteeksiantamuksen lahjan, on kullakin armonvälineellä myös erityinen tarkoituksensa. Paavalin opetuksen (1. Kor 11) valossa näyttää siltä, että ehtoollisen lahjaa tarvitsevat ennen kaikkea ne, jotka iän ja inhimillisen ymmärryksensä lisääntymisen myötä joutuvat painimaan kaiken sen kanssa, mitä itseensä luottava ihmisjärkemme tuottaa. Tämän ajatuksen mukaisesti ehtoollinen olisi siis lääke aikuisille ja aikuistuville, jotka eivät luonnostaan osaa eivätkä tahdo olla lapsen kaltaisia (vrt. Luuk 18:15-17).
Lähtökohtana on oltava, että jokainen uskova ja kastettu kristitty saa osakseen sen opetuksen, jota tarvitsee. Kristityllä, jolla on kehitysvamma, joka vaikuttaa esimerkiksi oppimiseen ja ymmärrykseen, tai ilmaisukykyyn, tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että saa erillistä opetusta ja että rippikoulun/ehtoolliskoulun koe järjestetään juuri hänelle suunnitellulla ja sopivalla tavalla. Tätäkin varten on Herra antanut seurakunnalleen ja seurakuntalaisilleen pastorin.
Yksimielisyyden ohje on järjestyksessä viimeinen luterilaisista tunnustuskirjoista. Vuonna 1577 koottu teos pyrki – ja suurimmalta osin onnistuikin – palauttamaan Saksan luterilaisten keskinäisen yksimielisyyden Martti Lutherin kuolemaa seuranneiden teologisten riitojen jälkeen.
Yksimielisyyden ohjeen artiklojen kautta aukeaa historiallinen kurkistusikkuna luterilaisuuden sisäisiin kiistakysymyksiin, mutta käsiteltyjen aiheiden myötä kuulijalle myös piirretään kuva ajattomasta, evankeliumiin keskittyvästä luterilaisesta uskonkäsityksestä.
Jaksot esitettiin alunperin Lähetyshiippakunnan Radio Patmokselle tuottamassa ”Se sana seisoo vahvana” -ohjelmassa.
Ks. myös Yksimielisyyden ohje
(alkuperäinen julkaisu 26.3.2020)
Pyhä Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki, mainitaan Uudessa testamentissa. Näyttää kuitenkin siltä, ettei Vanhassa testamentissa olisi tällaista ajatusta Jumalasta. Voiko sieltä löytää Kolminaisuuden?
Jotkut kristilliset harhaopit ovat kiistäneet Kolminaisuuden tai ainakin pitäneet Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä eriarvoisina. Myös liberaalin raamatuntutkimuksen piirissä on väitetty, ettei kolminaisuusoppia esiinny lainkaan Raamatussa vaan se on myöhäinen yritys hahmottaa Jumalan olemusta. Kaikki kriittisimmin on suhtauduttu siihen, että Vanhassa testamentissa voisi olla puhetta Pyhästä Kolminaisuudesta. Onko tämä totta?
Lähtökohta on, että Jumala on muuttumaton. Jos Hän on Kolmiyhteinen nyt, Hän on ollut Kolmiyhteinen kautta koko maailmanhistorian. Meidän käsityksemme Jumalasta on kuitenkin tarkentunut, kun Hän on ilmoittanut lisää itsestään: ”Se mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, Hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa Hänen teoissaan” (Room. 1:19 – 20).
Vanhassa testamentissa ei ole oppia Kolminaisuudesta, mutta Hänen kolme persoonaansa ovat siellä jatkuvasti toimimassa. Tämä näkyy jo luomisessa: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan … ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi …” (1. Moos. 1:1 – 3). ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala … Kaikki on saanut syntynsä Hänen kauttaan” (Joh. 1:1, 3). Näistä jakeista on päätelty, että maailmaa luomassa oli Jumalan Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Jumala käyttää luomisessa itsestään monikollista muotoa: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme” (1. Moos. 1:26). Tämänkin on katsottu viittaavan Jumalan Kolminaisuuteen.
Suora viittaus Poikaan on Sananlaskujen 8. luvussa viisaudesta: ”Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua, iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan … leikitsin Hänen maanpiirinsä päällä … Sillä joka minut löytää, löytää elämän” (j. 22, 31, 35).
Vanhassa testamentissa on myös monia profetioita Pojasta: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin” (Ps. 2:7), jonka Paavali ja Heprealaiskirje liittävät Jeesukseen (Ap. t. 13:33; Hepr. 1:5; 5:5).
Jesajan profetiassa sanotaan: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan. Hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas” (9:5). Tämä Väkevän Jumalan lapseksi syntyminen tapahtui ensimmäisenä jouluna.
Miikan profetiassa puhutaan syntyvästä lapsesta, jonka juuret ovat muinaisuudessa, ja jonka valta ulottuu maan ääriin saakka (5:1 – 4). Daniel näki näyssään Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä (7:13) ja Sakariaan profetian mukaan israelilaiset tulevat itkemään lävistämäänsä miestä kuin ”ainokaista” ja ”esikoista” (12:10). Vanhassa testamentissa on satoja muitakin profetioita tulevasta Messiaasta, jonka kristityt tunnistivat Jeesuksessa Jumalan Pojaksi.
Entä Pyhä Henki Vanhassa testamentissa? Luomisen lisäksi kerrotaan mm., että Mooses sanoi: ”Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran Hengen?” (4. Moos. 11:29). Kerrotaankin, että Herran Henki valtasi tuomarit Gideonin (Tuom. 6:34) ja Jeftan (Tuom. 11:29), kuninkaat Saulin (1. Sam. 10:10), ja Daavidin (1. Sam. 16:13), profeetat Elian (2. Kun. 2:16), Jahasielin (2. Aik. 20:14), Sakarjan (2. Aik. 24:20), Hesekielin (Hes. 2:2, 3:24), Danielin (Dan. 4:5)ja Miikan (Mik. 3:8) sekä sotapäällikkö Amasain (1. Aik. 12:19).
Daavid suunnitteli Hengen johdattamana Jerusalemin temppelin (1. Aik. 28:12 UKR). Herran Henki nosti Hesekielin, antoi näkyjä ja kuljetti häntä pitkän matkan (Hes. 3:14-15, 8:3). Kerrotaan myös, että Herran Henki poistui Saulista (1. Sam. 16:14) ja profeetta Sidkiasta (2. Aik. 18:23).
Jesajan kirjassa Pyhää Henkeä kutsutaan oikeuden Hengeksi, puhdistavaksi Hengeksi (4:4), Herran Hengeksi, viisauden, ymmärryksen, taidon, voiman, totuuden tuntemisen ja Herran pelon Hengeksi (11:2). Sakarjan profetiassa taas puhutaan armon ja rukouksen nöyrästä Hengestä (12:10). Profeetat lupaavat, että Jumala tulisi vuodattamaan Henkensä ihmisten päälle (Joel 3:1-2). Tämä toteutui ensimmäisenä helluntaina (Ap. t. 2:16-17). Jumalan Pyhä Henki vaikutti siis yhtä lailla jo vanhassa liitossa.
Näiden lisäksi Kolminaisuus on nähty kertomuksessa Abrahamin ja kolmen miehen kohtaamisesta. Miehiä on kolme, mutta puhutaan Herran ilmestymisestä ja Abraham puhuttelee heitä yksikössä: ”Herrani” (Ap. t. 18).
Kolminaisuuteen liittyy myös serafien huuto taivaan temppelissä: ”Pyhä, pyhä, pyhä” (Jes. 6:3). Samaa me laulamme ehtoollisliturgiassa. Jumalan on muuttumaton ja ylistettävä kautta aikojen.
Wikipedian mukaan Herodes Suuri kuoli 4 eKr. ja Quirinius toimitti verollepanon ryhdyttyään maaherraksi 10 v myöhemmin 6 jKr. https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Publius_Sulpicius_Quirinius
Olen hämilläni Jeesuksen syntymän ajoituksesta. Aikaisemmin jo olen ymmärtänyt, että ajanlaskumme lienee pari vuotta pielessä, eikä se ole minua haitannut. Mutta miten voin luottaa Raamattuun, kun evankeliumien kuvauksia on vaikeaa sovittaa yhteen?
Luukkaan jouluevankeliumi alkaa sanoilla: ”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana” (Luuk. 2:1-2).
Juutalainen historioitsija Josefus sekä muutkin lähteet (kuten myös Luukkaan kirjoittama Apostolien teot 5:37) puhuvat verollepanosta, joka tapahtui 6 jKr. Publius Kyreniuksen toimiessa Syyrian maaherran virassa. Jeesuksen syntymistä on kuitenkin mahdotonta sijoittaa tuohon vuoteen, sillä Matteus kertoo Jeesuksen syntyneen Herodes Suuren valtakaudella (Matt. 2:1), joka kuoli jo 4. eKr.
Jotkut tutkijat ovatkin tästä päätelleet, että Luukas yksinkertaisesti erehtyy tiedoissaan ja sotkee asioita. Mutta Luukas kertoo tarkkaan tutkineensa alusta alkaen kaikki. Se näkyy myös hänen tarkoissa tiedoissaan Rooman, Juudean ja Galilean poliittisesta tilanteesta. Hän sijoittaa Johannes Kastajan syntymän aivan oikein ”Herodeksen, Juudean kuninkaan (eli Herodes Suuren) aikaan” (Luuk. 1:5), hän kertoo, miten Herodeksen kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin (Luuk. 3:1-2). Huolelliseen tapaansa mainitessaan Herodeksista, Luukas tekee tarkan erottelun Kuningas Herodeksen (Herodes Suuri) ja Herodes, Galilean neljännysruhtinaan, välillä (Luuk. 3:19, 9:7, Apt. 13:1). Luukas ei kirjoita keksittyä tarinaa, jossa voisi olla huolimattomia historiallisia heittoja, vaan hänen evankeliuminsa on myös tarkkaa historian tapahtumien kuvausta.
Mutta miten selittyy siis se, että Luukas kertoo Jeesuksen syntyneen Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana? Itse asiassa kreikankielisessä alkutekstissä Luukas ei tarkkaan ottaen väitä, että Kyrenius olisi edes ollut Syyrian maaherrana tuolloin. Hän ei käytä Kyreniuksesta titteliä maaherra, vaan verbiä, joka voi kyllä tarkoittaa myös maaherrana toimimista, mutta yleisesti ottaen se viittaa kaikenlaiseen hallinnolliseen johtamiseen. Eli alkutekstin lukeminen kertoo meille, että Kyreniuksella oli hallinnollinen rooli tuohon aikaan, vaikkei hän välttämättä maaherran virassa vielä ollutkaan.
Itse asiassa kaksi roomalaista piirtokirjoitusta (Lapis Venetus ja Lapis Tiburtinus) viittaavat siihen, että Kyrenius olisi todella toiminut hallinnollisissa tehtävissä Syyriassa ensimmäisen kerran jo n. 10-7 eKr.). Tämä ajoitus sopii puolestaan siihen, mitä Matteuskin ilmoittaa Jeesuksen syntymän ajankohdasta. Jeesus siis syntyi Herodes Suuren aikaan, joka kuoli 4 eKr. Herodes käski tappaa kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat lapset, joten todennäköisesti Jeesus on syntynyt n. 6-7 eKr. Meidän ajanlaskumme vuosi 0 ei siis liene ollut Jeesuksen syntymävuosi. Kalenterimme perustuu munkki Dionysios Exiguusen laskelmiin, jotka hän teki 500-luvulla, ja hänen laskelmiinsa jäi tuo muutaman vuoden virhe.
Egyptistä löytyneistä papyrusteksteistä ja muistakin lähteistä on saatu tietoa, että verollepano oli pitkällinen prosessi. Veroluetteloiden tekeminen ja ihmisten asuinpaikkojen määrittäminen kesti vuosia. Kun kaikki oli saatu veroluetteloon, koottiin veroa noin joka 14. vuosi. Luukkaan mainitsema verollepano on ollut todennäköisesti vain kirjoittautuminen veroluetteloon, ja jos se on tapahtunut n. 6-7. eKr., sopii se hyvin siihen, että 6. jKr. on ollut Josefuksen ja Luukkaan kertoma suuri verollepano, jossa verot kerättiin aiheuttaen kansassa tyytymättömyyttä ja kapinaa.
Toinen esitetty selitys Luukkaan jouluevankeliumin ongelmalliselta kuulostavalle historian maininnalle löytyy sanasta ”ensimmäinen”. Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että Luukas käyttää jouluevankeliuminsa alussa tuota sanaa kieliopillisesti hyvin kummallisesti ja epätavallisesti. Siksi onkin esitetty, että oikeampi käännös lauseesta olisi: ”Tämä verollepano oli ennen kuin Kyrenius oli Syyrian maaherrana”. Näin ollen Luukas haluaisi mainita erikseen, että tämä Jeesuksen syntymän aikaan tapahtunut verollepano oli eri kuin sen jälkeen seurannut suuri verollepano, jota Kyrenius johti (vuonna 6 jKr.).
Joka tapauksessa voidaan todeta, että Luukas ei jouluevankeliumissaan väitä mitään, mikä olisi ristiriidassa Matteuksen kertoman Jeesuksen syntymäajankohdan kanssa. Eikä Luukkaan kuvaus ole myöskään ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joita Raamatun ulkopuolisista historian lähteistä tiedämme.
Kiitos hyvästä kysymyksestä!
(alkuperäinen julkaisu 9.12.2019)
Kristinuskon mukaan usko on Jumalan lahja, jonka hän sanassa ja sakramenteissa vaikuttavan Pyhän Henkensä kautta. Jumalan sana on uskon elinvoima ja siksi terveellisen uskonelämän peruspilari on läheisyys Jumalan sanan kanssa. Uskonpuhdistaja Martti Luther puhuu monesti Jumalan sanan viljelystä. Viljelijä voi järjestää suotuisat olosuhteet kasveilleen, mutta lopulta kasvun antaa Jumala.
Kristitty kuokkii ja lannoittaa silloin, kun hän ei laiminlyö Jumalan sanaa niin kuin vähäkatekismuskin opettaa: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme” (3. käskyn selitys). Katekismus antaakin hyvät eväät oman uskon hoitamiselle. Päivä tulisi päättää ja aloittaa Jumalan sanalla. Luther ohjeistaa, että noustessaan Jumalan lapsi siunaa itsensä pyhällä ristinmerkillä ja rukoilee ainakin uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Toki aikaa on hyvä varata sen verran, että ehtii avata Raamatun ja ehkä rukoillen lukea katekismusta. Itse olen kokenut esimerkiksi kymmenen käskyn päivittäisen lausumisen ja rukoilun erittäin hyödylliseksi. Näin tehden kristitty aivan kuin reunustaa päivän askareensa ja kokoelämänsä Jumalan sanalla. Jumalan sanasta ja sen kautta hän ymmärtää mihin hänet on luotu, mitä pitää pyytää anteeksi, mistä kiittää ja mitä pyytää Jumalalta.
Henkilökohtaisten aamu- ja iltarukousten, Raamatun tutkimisen ja muun sellaisen lisäksi luovuttamatonta on seurakunnan elämä ja yhteinen jumalanpalvelus. Kristinusko ei ole yksityisurheilua. Jumalanpalvelus eli messu on oikeastaan pääasiallinen paikka, jossa uskoa hoidetaan, sillä messussa Herra itse laskeutuu sanassaan palvelemaan ja hoitamaan laumaansa Hengellään syntien anteeksiantamisessa. Sen lähemmäksi ihminen ei voi päästä Jumalaa kuin, että Kaikkivaltias antaa ruumiinsa ja verensä meidän syötäväksemme ja juotavaksemme syntien anteeksisaamiseksi. Tästä Jumalan huolenpidosta katekismus opettaa: ”Tässä kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta.” (Uskontunnustus: kolmannen uskonkappaleen kohdan selitys)
Viimeiseksi, mitä tulee uskon hoitamiseen, ovat uskovaiset ystävät kullan arvoisia. Varsinkin nuorille ihmisille on tärkeätä, että heillä olisi uskovia kavereita, joilta saa tukea ja rohkaisua. Erilaiset nuortenillat ja muut sellaiset ovat hyvä paikka kohdata toisia Jeesukseen uskovia.
Kun ihminen näin viljelee elämässään Jumalan sanaa, saattavat ei uskovat kaverit tulla itsekin kyselemään, sillä usko ei jää näkymättömäksi. Tärkeintä on kuitenkin pitää katse Jeesuksessa. Ilman häntä en pysty mihinkään. Toisaalta hän voi kaiken ja tekee työtänsä minunkin kautta. Joissakin suuntauksista todistamisesta tehdään lain vaatimus ja ihmisen teko Jeesukselle, mikä saattaa ihmisen lain alle ja ahdisuksiin. Jumala ei kuitenkaan asettanut meitä orjuuteen vaan elämään iloisesti Herrassamme Jeesuksessa kiittäen kaikesta siitä, mitä hän on puolestamme tehnyt. Ei silti ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi rukoilta Jumalalta hyviä ja luonnollisia tilaisuuksia kerota kavereille Jeesuksesta tai kutsua seurakuntaan. Ei-uskovien ystävien puolesta on luonnollisesti hyvä myös rukoilla.