Miksi vanha liitto piti solmia ennen uutta?

Kysymys: Miksi Raamatun mukaan Jumala solmi ensin vanhan liiton israelilaisten ennen universaalia liittoa kristikunnan kanssa? Kristinuskon näkökulmasta vanha liitto vaikuttaa vain turhalta välivaiheelta, joka ei johtanut juurikaan mihinkään, sillä eikö vasta Kristus lähetetty maan päälle syntiemme tähden?

Vastaus: Raamatussa on todella jakeita, jotka saavat miettimään vanhan liiton asemaa, jopa sen hyödyllisyyttä:

”Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. (Hepr. 10:4)

tai

”Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa” (Room. 8:3)

Kuitenkaan Apostoli Paavali ei pidä vanhaa liittoa hyödyttömänä. Sen hän sanoo aivan suoraan:”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.” (Room. 3:1–2)

Mikä on siis vanhan liiton virka? Ennen muuta se valmistaa tietä Jumalan pelastukselle, Jeesukselle Kristukselle. Jumala valitsi nimenomaan Abrahamin ja hänen jälkeläisensä hyvän tahtonsa välineiksi, jotta kaikille kansoille koituisi siunaus. Miksi juuri Abraham ja miksi Israelin kanssa? Siihen Raamattu ei anna muuta vastausta kuin, että niin Jumala päätti. Lisäksi painotetaan, ettei kansassa itsessään ollut valinnan syy, vaan Jumalan tahdossa.

Joka tapauksessa alusta asti Jumalan suunnitelmaan kuuluivat kaikki kansat. Monet asiat lähtien ruuan laitosta tarvitsevat valmistamista eikä niitä voi tehdä kertaheitolla. Samoin näyttää olevan Jumalan pelastussuunnitelman kanssa. Huomioitavaa on sekin, ettei liittoja ole vain kaksi, vaan useampia. Ennen Mooseksen kanssa tehtyä liittoa Jumala oli solminut liittoja Nooan ja patriarkkojen kanssa. Kaikki nämä kuljettivat Jumalan pelastussuunnitelmaa eteenpäin.

Roomalaiskirjeen 10. luvussa Paavali tiivistää sanoen, että Kristus on lain loppu, mutta voisi kääntää myös, että hän on lain päämäärä. Toisessa paikassa Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo, että laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen. Kasvattajalla Paavali tarkoitti orjaa, jonka tehtävä oli huolehtia lapsesta ja esimerkiksi opettaa hänet yhteiskunnan tavoille. Orjat myös monesti veivät lapsen kouluun oppia saamaan. Nyt ei ole oikein sanoa tätä palvelijaa tai orjaa arvottomaksi vain siksi, ettei hän itse ollutkaan opettaja, vaan vain vei lapsen opettajan luokse. Samoin ei vanhaa liittoakaan pidä sanoa arvottomaksi vain siksi, ettei se itse ollutkaan Jeesus.

Johannes Kastajassa tämä vanhan testamentin rooli on ruumiillistettuna. Ei hän itse ollut Messias, mutta osoittaa Jeesusta ja sanoo ”katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”; Nyt olivat lupaukset täyttyneet ja Jumala oli vihdoin valmistanut kansalleen ja kaikille kansoille pelastuksen. Ilman Vanhaa testamenttia ja vanhaa liittoa Jeesus ei olisi ollut lupauksien täyttymys. Johannes kastajan isä Sakariaskaan ei olisi voinut iloita laulaen: ”tehdäkseen laupeuden meidän isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa, sen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme” (Luuk 1:72-73).

Raamatussa kerta toisensa jälkeen Jumala osoittautuu luotettavaksi historiassa. Jumalan kansa muistaa Jumalan menneitä pelastustekoja ja voi siksi luottaa vielä tuleviin Jumalan suuriin tekoihin. Tähän väkisinkin kuuluu aikaa ja vaiheita.

Oikeasti luterilainen. Osa 70: Paluu tulevaisuuteen

26.7.2022 • Yleinen

Avainten vallasta Osa 6. 1800-luvulta futuristisiin tunnelmiin. Kirkollisia virtauksia. Beckiläisyys, lestadiolaisuus ja rippi. Mitä olivat hoitokokoukset? Kehitys kansankirkossa. Miten jatkossa edistää yksityistä rippiä seurakunnassa ja avainten valtaan liittyviä teemoja? Vieraana Juuso Mäkinen.

Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon.

4.7.2022 • Lukukammiosta / historia / Yleinen

Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon. Kirjapaja: Helsinki 2014. 240 s.

Muistin merkityksestä

Suomalaisuus on leimallisesti modernistista. Valtakulttuurin suuri kertomus on yhä se, jolle vanhat asiat ovat turhaa menneisyyttä ja historia painolastia, jota on turha kuljettaa mukanaan. Poikkeuksen muodostavat Suomen lyhyen valtiollisen itsenäisyyden kannalta merkitykselliset lähihistorian  tapahtumat, joita muistetaan ja muistellaan. Erityisen tärkeässä roolissa ovat viimeksi käydyt sodat. Muuten pidetään perusolettamuksena, joka on leimannut mm. arkkitehtuuria ja muotoilua ja suhdetta uuteen teknologiaan, että ”uusi on aina parempaa kuin vanha”.

”Tänään ei kukaan enää ajattele niin”, onkin keskeltä ohjautuvan ja Helsingistä kohti periferiaa valuvan suomalaisen elämäntunteen tärkeimpiä maksiimeja. Sen opin itse näkemään monien Saksan vuosieni aikana ympäristössä, joka ajatteli ja koki toisin, vaikka olikin kulttuurisesti hyvin lähellä sitä, jonka piirissä olin kasvanut aikuiseksi.

Samaan aikaan kuitenkin ymmärretään yleisesti, että on yksilötasolla äärimmäisen ongelmallista, jos ei tiedä, mistä on tullut. Tämä näkyy esimerkiksi ottolasten suuressa tarpeessa kuulla, ketkä ovat tai olivat heidän biologisia vanhempiaan. Klassisen sukututkimuksen avulla tai DNA-testien perusteella etsityt esi-isät ovat tärkeitä.

Myös muistinmenetystä pidetään traagisena kohtalona, ja sitähän se onkin, eikä vain yksilö-, vaan myös yhteiskunnan tasolla. Modernismin idea nythetkestä, joka luo itsensä aina uudelleen vailla sidettä menneeseen, eli ihmisen ja yhteiskunnan historiattomuus muistuttaa dementiapotilasta, joka on unohtanut jo lapsuutensakin muistot ja elää todeksi vain kulloinkin käsillä olevaa minuuttia. Eikä postmodernin dekonstruktio auta asiaa, vaikka se esimerkiksi arkkitehtuurin piirissä onkin antanut luvan leikkiä myös menneisyyden antamilla kielikuvilla vastoin ankaran modernismin dogmeja.

Pelastushistorian merkityksellisyydestä

Erityisen vaarallista on modernistinen historiattomuus teologian ja uskonelämän saralla. Se tuhoaa sen, mikä on Raamatun ja kirkkohistorian ydin, nimittäin pelastushistorian. Raamattu ei enää olekaan suuri kertomus Jumalan suurista pelastusteoista meidän ihmisten maailmassa ja oman historiamme puitteissa, vaan ideologisia ja sellaisina ajattomia väittämiä ja – kuten ajatellaan – aikansa eläneitä moraalisia ohjeita vailla kosketuskohtia siihen historiaan, jota myöten Pyhä Henki kuitenkin on kuljettanut Kirkkoa, Jumalan uskovaa kansaa, läpi aikojen ja kulttuurien. Jumalan ilmoitussanaa ei enää lueta yhdessä tämän isien ja äitien pitkän saaton kanssa, jossa Pyhä Henki sitä aina uudelleen avaa ja kirkastaa, vaan ikään kuin kristinuskon ”pyörän” jatkuvasti uudelleen keksien. Ja tähän sortuvat niin modernistiset kristinuskon kriitikot kuin itseään ankaran raamatullisina pitävät uskovatkin.

Kirkkoa siis rakennetaan tyhjän päälle eikä sille kivijalalle, jolle Jumala itse sen on perustanut, eli Hänen kattavuudessaan ylittämättömälle pelastusteolleen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Ei rakenneta sitä yhdessä apostolien ja profeettojen kanssa kerros kerrokselta kohti sitä täyttymystä, jolloin sen tilalle laskeutuu Taivaallinen Jerusalem. Ja tämä rakentaminenkin pitää ymmärtää ajassa liikkuvana horisontaalisena, ei niinkään vertikaalisena prosessina.

Kirkko ei ole Baabelin torni, vaan paremminkin juna, joka on alati liikkeessä ajassa ja paikassa eteenpäin ja johon liittyy aina vain uusia vaunuja. Silti vanhimmatkin ovat mukana ja jopa ensimmäisinä junassa, eivät viimeisinä eivätkä valitettavana painolastina, josta pitäisi mieluiten päästä eroon.

Herätysten historia on meidän historiaamme

Tämä koskettaa läheltä myös meidän pientä Lähetyshiippakuntaamme. Sitä voisi yhtäkkiä ajatellen pitää, ei vain modernistisena, vaan suorastaan postmodernina projektina. Olemme osin pakon edessä, osin vapautuneesti hengittäen irtautuneet siitä modernista kertomuksesta, jonka puitteissa Suomi näkee itsensä pohjoismaisena demokratiana, jonka selkärankana on luterilainen kansalaiskirkko.

Emme ole myöskään tilanteessa yksin. Kirkostaeroamistilastot puhuvat siitä selvää kieltään. Mutta yhä ”kaikki suomalaiset ovat luterilaisen kansankirkon jäseniä” -ajattelu vaikuttaa vähintäänkin suomalaisen identiteetin alitajunnassa, vaikka kirkkoa kunnioitettaisiinkin emerituspiispa Risto Soramiehen sanoin niin paljon, että se kierretään kaukaa, paitsi ehkä jouluna.

Silti puhtaasti sosiologisesti tarkastellen Lähetyshiippakunta saattaa ulkopuolisten silmin näyttää postmodernilta projektilta ”perustetaanpas pojat yhdessä oma kirkko niin että heilahtaa”. Meitä ei kunnon kansalaisten tavoin sido kansankirkko jäykkine rakenteineen, mutta eivät myöskään minkään herätysliikkeen luovuttamattoman pyhinä pitämät asiat eivätkä sen isät kuvina toiminnanjohtajan tai pääsihteerin virkahuoneen seinällä. Asiaan tarkemmin perehtymättä meitä voisi pitää todella postmodernin, oman, historiattoman projektimme luojina vailla menneisyyden painolastia ja keneltäkään lupaa kysymättä.

Tällaisen kuvan muodostuminen on ymmärrettävää. Huolestuttavaa sen sijaan on, jos se on myös oma kuvamme tilanteesta.

Sillä eihän se ole totta muuta kuin sosiaalisessa mielessä. Onhan jo 300-luvulla alkanut kehitys, joka on leimannut kristillisen uskon ja kirkon historiaa varsinkin Euroopassa, tulossa päätökseensä. Puhutaan ns. konstantinolaisesta kytköksestä, joka on sitonut maalliset vallanpitäjät ja kirkon eri tavoin, mutta aina tiiviisti toisiinsa. Kirkko on integroitunut maalliseen vallankäyttöön ja kirkollinen organisaatio ollut osa yhteiskunnan ylärakennetta.

Tämä on kristilliselle uskolle oikeastaan outo ja vieras tilanne. Sen tähden se onkin varhaisesta erakkoliikkeestä asti synnyttänyt reaktiona tilanteeseen uskovasta kansasta itsestään nousevaa hengellistä ja sosiaalista liikehdintää. Ei ole osattu samastua valtaapitävän väen ymmärrykseen kristillisen uskon roolista ja vaikutuksista elämästä. On pyritty aidompaan ja vakavampaan Kristuksen seuraamiseen tilanteessa, jossa kaikkien on pakko olla muodollisesti kristittyjä ja jossa vainotaan niitä, jotka eivät tule kirkkoon, eikä niitä, jotka osallistuvat messuun.

Joskus nämä herätysliikkeet, kuten niitä on lupa nimittää jo ajalta ennen reformaatiota, ovatkin ajautuneet vainottuina tai siedettyinä vähemmistöinä valtakirkon ja samalla -yhteiskunnan ulkopuolelle. Yleisempi on kuitenkin ollut kehitys, joka kesytti eremiittiliikkeen kirkon sisällä vaikuttavaksi luostarilaitokseksi. Uudistusliikkeet on integroitu osaksi virallisesti hyväksyttyä kirkkoa. Joskus ne ovat siitä asemastaan käsin saaneet oikeastikin uudistaa kirkkoa, joskus taas sulautuneet siihen niin, että niiden vaikutusta on vaikea nähdä.

Ja näin se on myös meidän hengellisessä elämässämme, kuten on tapana sanoa: Suomen kansankirkon historia on ollut herätysliikkeiden historiaa aivan sen valtiokirkollisesta alusta alkaen tai viimeistään 1600-luvun lopusta eteenpäin. Siihen on myös kuulunut vahva jännite kirkollisen valtarakenteen ja sitä haastavien ruohonjuuritason herätysten välillä.

Eikä vain keskiajalta esimerkiksi piispallisen rakenteen ja seurakuntajaon perinyt luterilainen valtiokirkko, vaan myös sen sisällä syntyneet herätysliikkeet ovat ammentaneet niistä aineksista, joita historia on kirkon kautta ja sen ulkopuolisia reittejä myöten kuljettanut meidän rannikollemme. Sitähän kautta se kristinuskokin meille saapui, ja sen mukana myös fransiskaanimunkit, joilla oli konventti Raumalla ja jotka ilmeisesti saarnasivat kansankielellä. Voisi pohtia, onko sattumaa, että Suomen varhaisimpana herännäisyytenä pidetty liike syntyi ja elää tänäkin päivänä rukoilevaisena herätysliikkeenä tuon pienen yhteisön ja kirkkoon integroidun uudistusliikkeen muinaisella vaikutusalueella.

Myöhäisempien herätysten piiriin voisi puolestaan lukea ne, jotka minun ikäiselleni miehelle eivät edes ole historiaa, vaan koettua ja mukana elettyä tai sivusta kauhisteltua todellisuutta. Niistäkin suurin osa on koettu kansankirkon piirissä tai sen laitamilta sitä haastaen, mutta sen puitteissa silti pysyen. Ja niilläkin on ollut oma historiansa sekä suomalaisissa että taustalla olleissa kansainvälisissä herätyksissä.

Nämä kaikki ovat myös osa meidän historiaamme Lähetyshiippakuntana. Olemme monessa mielessä sekä luterilaisen kansankirkkomme että siihen vahvasti vaikuttaneiden herätysliikkeiden perillisiä. On tyypillistä pohtia, mistä tunnetuista herätysliikkeistä meidän seurakuntiemme jäsenet ja säännölliset kirkossakävijät ovat kotoisin. On tavallista todeta, että ”nythän on sen ja sen liikkeen isot seurat”, jos messuun tulee tavallista vähemmän väkeä. Eikä toisaalta tarvita paljonkaan mielikuvitusta sen oivaltamiseen, että olemme luterilaisen kansankirkon jatkumossa muilta osin kuin suhteessamme yhteiskuntaan ja sen valtakoneistoon – ja kansankirkon opillisiin lankeemuksiin.

Erinomainen yleisesitys suomalaisten herätysliikkeitten historiasta

Kaiken edellä sanotun tähden en voi kuin lämpimästi ja melkein vetoavasti suositella kirjaa, jonka posti pyytämättä minulle toi jokunen viikko sitten. Sen kirjoittajaa, TT Teemu Kakkuria, en liene koskaan tavannut muussa roolissa kuin sanankuulijana Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä. Tunsin hänet myös evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja-lehden palstoilta erittäin taitavana kirjoittajana.

Varsinaisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan Raahessa pastorina toimineen ja nyt Ouluun muuttaneen Teemun virtuaalisesti eli sosiaalisessa mediassa sen eri foorumeilla. Olen myös seurannut läheltä hänen ankaraa taisteluaan vakavia, hengenvaarallisia sairauksia vastaan. Olen hänen kanssaan iloinnut niistä lahjaksi saaduista päivistä, joita meillä muillakin on aina vain yksi kerrallaan, mutta jotka Teemun kohdalla ovat kouriintuntuvaa todellisuutta.

Ja erityisen iloinen olen siitä kirjasta, jonka Teemu minulle lähetti ja jonka sopivan hetken tultua suorastaan ahmien luin läpi.

Kirja ”Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon” on harvinaisen taidokkaasti kirjoitettu yleisesitys aiheesta, joka selittää myös minua ja sinua, lukijani, omalla paikallamme. Se kokoaa yhteen likipitäen kaiken oleellisen siitä, mitä Suomen kirkossa on tapahtunut 1600-luvun lopun hirveistä nälkävuosista alkaen vuoteen 2014 asti, mutta ei tuomiokapitulien eikä edes kansallisen historiankirjoituksen, vaan herätysliikkeitten itsensä näkökulmasta.

Ja niitähän on riittänyt. Onneksi kirjan hämäävä otsikko ei myöskään pitänyt paikkaansa, vaikka se olikin oikea ja naseva: ”nälkävuosilla” tarkoitetaan meidän lyhyessä historiallisessa ymmärryksessämme useimmiten 1860-luvun katovuosien seurauksia eikä niitä paljon hirveämpiä aikoja, joista Teemu alkaa tarkastella herätysliikkeiden historiaa, eli Pienen jääkauden synnyttämän nälänhädän lisäksi myös Isonvihan kauheista kokemuksista.

Ansiokkaasti Teemu sijoittaakin usein kovin historiattomasti ja idealistisesti kuvatut kansanherätykset ja muut hengelliset liikkeet oman aikansa historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Niin kuin oikein onkin, hän ei myöskään puhu puhtaasti ”suomalaisesta kristillisyydestä”, vaan siitä, millä tavoin yleiseurooppalaiset ja sittemmin myös Atlantin takaa vaikutteita saaneet aatteet ja liikkeet otettiin täällä vastaan ja miten ne muokkautuivat meidän erityisissä oloissamme niiksi herätysliikkeiksi, jotka tunnemme.

Suomihan ei syntynyt vuonna 1917, vaan ainoastaan itsenäistyi valtiona. Ei se myöskään ole koskaan elänyt eristyksissä muusta maailmasta ehkä aivan syrjäseutuja lukuun ottamatta. Suomalaisuus onkin omanlaisemme tapa olla suhteessa niihin kulttuurisiin ja muihin vaikutteisiin, joita pääosin sisäsuomalaispainotteisen kansallisromantiikan usein unohtama meri tänne toi, ja sama koskee hengellisiä liikkeitä. Itseäni puolisaksalaisena ilahduttaa myös kirjassa näkyvästi esillä oleva toisen kotimaani vaikutushistoria täällä jo ammoin asuneita ja vaikuttaneita saksalaisia myöten.

Kirja on myös kielellisesti harvinaisen hyvin kirjoitettu ja sellaisena erinomaisen helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Jonkin verran siinä on toistoa, joka saattaa joskus olla tarpeenkin, mutta joskus turhaa painolastia. Toisaalta vuosisatojen monipolvisen kehityksen esittäminen suoraviivaisena jatkumona ei ehkä ole tyylillisesti edes mahdollista.

Mukavia ja tarpeellisia ovat kirjassa olevat kuvat ja erilliset informaatio-osiot. Kehua pitää myös kirjan esitystavan maltillisuutta ja suopeutta kuvattavia asioita kohtaan. Vain harvat ironiset piikit ja muut tyylilliset poikkeamat paljastavat, että kirjoittajakin on ihminen, jolla on omat mielipiteensä tapahtumien kulusta ja nykyisestä tilasta. Moni olisi kirjoittanut kärjekkäämmin, mutta turmellut samalla kirjan kokonaiskonseptin yleisesityksenä asioista, jotka kyllä tavalla tai toisella koskettavat lukijoita ja joskus syvältäkin, mutta joista pitää voida puhua myös tavalla, joka tekee kirjan lukemisen hyvillä mielin mahdolliseksi kaikille.

Suosittelen siis lämpimästi tätä kirjaa kaikille suomalaisille, mutta erityisesti meille lähetyshiippakuntalaisille, ymmärtääksemme, että mekään emme ole itse keksineet itseämme emmekä luoneet omaa todellisuuttamme, vaan mekin olemme monien herätysten lapsia, joilla on takanaan pitkä uskovien isien ja äitien vaellus siinä Kirkossa, joka on totta myös siellä, missä siltä on riisuttu kaikki yhteiskunnallinen vaikutusvalta, ja ehkä juuri siellä.

Tutkijan jälkikirjoitus

Lopuksi kuitenkin luterilaisen ortodoksian tutkijan pari kriittistä loppusanaa: vaikka asiaa ei esitetä kirjassa mitenkään kärjistetysti, siinä siirretään eteenpäin tutkimuksessa jo hylättyä populaaria näkemystä ”kuolleesta puhdasoppisuudesta”, jonka tilalle tulee pietismin ”elävä usko” ja ”mystiikka”. Johann Arndt, Suomessakin paljon luettu saarna- ja hartauskirjailija, ei ollut ”pietisti”, vaikka pietistit ovatkin hänen kirjojaan paljon lukeneet. Hän oli puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja ja tuon ajan suurimpana teologina pidetyn Johann Gerhardin sielunhoitaja ja ystävä. Ja Gerhardille ei totisesti riitä vain pään tieto opin yksityiskohdista – eikä muuten useimmille muillekaan tuon ajan luterilaisen puhdasoppisuuden edustajille, jos tutkijoita on uskominen!

Oma näkemykseni onkin, ettei niinkään teologia, vaan maailman- ja ihmiskuva muuttuivat siirryttäessä kolmikymmenvuotisen sodan hirveistä kokemuksista uuteen, optimistisempaan aikaan. Sanassaan ja sakramenteissaan toimivan pelastuksen Jumalan sijaan keskukseen asettuu ihminen, joka pitää saattaa autuuteen, ja ristin rinnalle tulee myös optimistinen näkemys uudestisyntyneen velvollisuudesta, mutta myös kyvystä toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Silti käsitys ja kokemus ihmisestä yksilönä eikä vain osana kollektiivia palautuu jo myöhäiskeskiaikaan ja renessanssiin ja on ilman muuta osa esimerkiksi Johann Gerhardin itseymmärrystä ja teologiaa. Ja toisaalta, mihin Teemu viittaakin, myös pietistit lukivat Suomessa Olaus Svebiliuksen luterilaispuhdasoppista katekismusta.

 

Oikeasti luterilainen. Osa 69: Kirkastuva oppi

15.6.2022 • Yleinen

Kuudeskymmenesyhdeksäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen

Opin merkitys ja kehitys. Mistä harhat syntyvät? Kirkastuuko vai kehittyykö oppi? Chemitzin erottelut erilaisista traditioista. Newman, Manning ja muutos Rooman opissa.

Pyhän Marian postilla

Yleinen


Pyhän Marian postilla on pastori, teol. tri. Martti Vaahtorannan laatima saarnakokoelma. Tältä sivulta löydät Youtube-soittolistan, jolle on talletettu postillan saarnat ääneen luettuna.

Postillan voi ostaa ja tilata omaksi Books on Demand-kirjakaupasta.

Kirjan esittelyteksti:

POST ILLA VERBA TEXTUS

Pyhän Marian postilla tarjoaa luettavaksi saarnoja eli jumalanpalveluksessa luetun Raamatun sanan selitystä. Se on kirjoihin vietyä Jumalan sanan julistusta ja samalla sydämen puhetta sydämelle.Tässä kirjassa julkaistuista saarnoista useimmat on pidetty Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan Pyhän Marian luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa Raumalla. Yksi niistä on raumankielinen. Seurakunnan ja saarnamiehen kotiseutu näkyy saarnoissa muutenkin.Saarnat on järjestetty kirkkovuoden mukaan. Jokaiselle pyhälle kirjassa ei ole saarnaa, joidenkin pyhien kohdalla niitä on kaksi. Saarnatekstien vuosikerta vaihtelee saarnoittain.

Pimeä Aika: Kymmenen myytiä keskiajasta

9.6.2022 • Lukukammiosta / historia

Tahkokallio, Jaakko. Pimeä Aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta. Helsinki: Gaudeamus 2019

Latteasta nimestään huolimatta keskiaika on kestoaihe, kahvipöytäkeskusteluissa, viihteessä, uutisissa, lehden kolumneissa jne. Keskiaika innoittaa positiivisessa mielessä monia televisiosarjoja ja eri puolilla Suomea järjestetään keskiaikatapahtumia. Usein keskiajalla on kuitenkin negatiivinen kaiku. Pimeältä keskiajalta löytyy värikkäitä kuvia, kun halutaan alleviivata jonkin asian takapajuisuutta, dogmaattisuutta, väkivaltaisuutta tai typeryyttä. Kaikki muistavat esimerkiksi, että keskiajalla lordit sortivat talonpoikia, että silloin poltettiin kirjoja, kerettiläisiä ja noitia ja että kirkko kontrolloi ihmisten elämää ja järjesti ristiretkiä.

Historioitsija, FT, Jaakko Tahkokallio yrittää oikaista yksipuolista käsitystä läntisen Euroopan keskiajasta poikkeuksellisen pimeänä ajanjaksona. Itse termi ”keskiaika” jo itsessään on propaganda-termi renessanssi- ja valistusajattelijoilta. Nämä termit itsessään ilmaisevat hyvin, kuinka hyvin nykyinen yhteiskunta on omaksunut valistuksen kritiikin sitä edeltäneestä ajasta. Tahkokallio kirjoittaa: ”Myytti pimeästä keskiajasta on olennainen osa suurta kertomusta modernin länsimaisen sivilisaation noususta. Hienoja ideoita keksitään antiikissa, unohdetaan keskiajalla ja löydetään uudelleen renessanssissa. Tästä kehittyy ensin valistus, sitten teollistuminen ja lopulta moderni demokraattinen, liberaali ja hyvinvoiva maailma.” (s.8)

Tahkokallion kirjaansa valitsemat myytit ovat:

1. Linnanherrat sortivat maaorjiaan ja hallitsivat pienoisvaltakuntiaan

2. Kirkko hallitsi ihmisten elämää

3. Keskiaika hävitti antiikin perinnön

4. Kirkko esti luonnontieteen kehityksen

5. ihmiset uskoivat, että maa on litteä

6. kirjoja valmistivat munkit kirkon alaisuudessa

7. keskiaika oli julmuuden ja väkivallan aikakausi

8. keskiajalla poltettiin noitia

9. keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia

10. Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritarien rynnäköintiä

Monessa näistä myyteistä on kysymys karikatyyreistä, liioittelusta ja karkeasta yleistämisestä. Esimerkiksi monen koulussa oppima feodalistinen järjestelmä, jonka pahnan pohjimmaisena on kurja maaorja, oli kyllä todellinen asian laita tietyissä paikoissa ja tiettynä aikana, mutta keskiaikaa leimaava järjestelmä se ei ollut. ”Tyypillisenä pidetty keskiaikainen yhteiskuntajärjestys syntyi siis vasta viisisataa vuotta keskiajan alun jälkeen ja silloinkin lähinnä latinalaisen kristikunnan sydänmailla. Vastaavasti sen olemassaolon aika jäi melko lyhyeksi. Sekä poliittinen että taloudellinen kehitys kääntyivät jo 1100-luvun aikana uusiin uomiin, joissa ne alkoivat vähitellen syödä linnanherrojen mini-valtioiden perustuksia.” (s. 28), Tahkokallio tiivistää.

Kirkko keskiajalla oli myös mainettaan parempi eikä ollut sellainen ihmiselämän poliisi kuin joskus esitetään. Varsinkin keskiajan alkupuolella tällainen oli käytännön mahdottomuus. Tieto kulki hitaasti eikä Kirkolla ja Paavilla ei kertakaikkiaan ollut sellaisia resursseja. Mitä taas tulee antiikin kirjalliseen perinteeseen tiukan sensuurin ja kirjojen polttotalkoiden sijaan kirkolla oli pääsääntöisesti suhteellisen suvaitsevainen asenne. Antiikin teksteillä oli tärkeä asema esimerkiksi koulutuksessa: ” … latinan asema tyylillisenä ihanteena oli karolingiselta ajalta lähtien horjumaton. Oppiakseen hyvää latinaa kristityn piti lukea antiikin tekstejä. Tämä loi erikoisen asetelman, jossa kirkolliset oppineet joutuivat järjestelmällisesti tekemisiin uskonnon sisällöistä irrallisen älyllisen perinteen kanssa. Tiukan linjan kirkonmiehet kritisoivat antiikin perinteen pakanallisuutta ja maallisuutta, mutta kukaan ei päässyt siltä pakoon.”, Tahkokallio selvittää. Kirkolla oli myös monia myönteisiä nykyaikaan ulottuvia vaikutuksia, joista vähäisin ei liene yliopistolaitos, joka kehittyi juuri keskiajalla.

Kaikki väärin käsitykset eivät ole yksin tietämättömän suuren yleisön ongelma, vaan ajatus pimeästä keskiajasta elää vahvasti akatemiassakin. Tahkokallio nostaa muutamaankin kertaan esille Havardin psykologian professori Steven Pinkerin suurelle yleisölle suunnatun kirjan[1]. Pinker on suuri valistuksen puolestapuhuja, mutta rummuttaa valistuksen saavutuksia monesti keskiajan kustannuksella. Tahkokallion mukaan Pinker ei keskiajasta puhuessaan yllä samaan tasoon, kuin muita aiheita käsitellessään. Lähteiden käyttö on puutteellista ja aiheen käsittely paikoin selvästi asenteellista. Tahkokallio kirjoittaa: ”Pinker kuvaa uuvuttavan pitkästi, kuinka ihmisiä hänen mukaansa keskiajalla sahattiin, silvottiin, käristettiin ja revittiin palasiksi. Kaiken päälle Pinker väittää, että suurin osa tuomituista koki hirveän kohtalonsa uskonsa, mielipiteidensä tai sukupuolisen siveettömyytensä tai suuntautumisensa vuoksi eikä suinkaan sovituksena väkivaltarikoksista. … Väitteidensä lähteinä Pinker esittelee epämääräisiä uuden ajan alun puupiirroksia ja pari suurelle yleisölle tähdättyä tieto kirjaa.” (s. 164–165) Toisaalta sen, että keskiajalla orjuus suurelta osin hävisi Euroopasta Pinker kuittaa nopeasti ja ”selittää sen aikakauden taloudellisella takaperoisuudella.” (s. 262) Tahkokallio puolestaan luonnehtii tätä orjuuskehitystä valtavaksi ja maailman historiassa ainutlaatuiseksi.

Tahkokallion kirja on oivallista luettavaa kenelle tahansa edes pikkuisen historiasta kiinnostuneelle. Kirja on helppolukuinen ja asiatäyteistä sisältöä elävöittävät myös luvun alkuihin kirjoitetut tarinanpätkät, jotka havainnollistavat käsiteltävää myyttiä keskiajasta. Lisäksi koska keskiaika Euroopassa tunnetaan kristillisenä ajanjaksona, on kristitynkin hyödyllistä olla perillä siitä, mikä keskiajassa oikeasti oli hyvää ja huonoa.

Tahkokallio tiivistää kirjansa ja sen tavoitteen näin: ”Tässä kirjassa olen pyrkinyt purkamaan keskiaikaa koskevia selvästi virheellisiä käsityksiä ja tuomaan sävyjä aikakautta koskeviin yksinkertaistuksiin. Tarkoitus ei ole ollut romantisoida keskiaikaa vaan suhteuttaa keskiajan oloja muihin ihmiskunnan historian aikakausiin erityisesti Euroopassa, jonka historian jäsentämisen välineeksi koko keskiajan — historian väliajan — idea on syntynyt.” (s.270) Mielestäni Tahkokallio onnistuu asettamassaan tavoitteessa loistavasti.

[1]Pinker, Steven. The Better Angels of Our Nature: The Decline of Violence in History and its Causes. London: Allen Lane, 2011.

Oikeasti luterilainen – Pelastuksesta 1–3

31.5.2022 • Yleinen

Simo, Justus ja Pekka

Kuudeskymmeneskuudes osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen

Luterilainen kirkko ja vanhurskauttamisoppi. Simul justus et peccator. Mitä vanhurskauttaminen oikein tarkoittaa ja miksi se on niin tärkeä? Autuas vaihtokauppa.

Sarjan kaikki osat ovat kuunneltavissa täällä

Kuudeskymmenesseitsemäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen

Nostoja kirkon historiasta vanhurskauttamisen ääreltä. Idän ja lännen korostuksia. Kuoleman voittamista ja syntien sovittamista. Usko ja teot.

Kuudeskymmeneskahdeksas osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen

Uskonpuhdistuksen vanhurskauttamisteologiaa. Paluuta pyhiin kirjoituksiin ja uskon ymmärtämistä. Synnintunnustajan paikalla. Mea maxima culpa.

Hoivatyö ja evankeliointi

Kysymys:

Työskentelen sairaanhoitajana osastolla, jossa hoidetaan myös saattohoitopotilaita. Koulutuksessamme on painotettu sitä, että hengellisiä kysymyksiä ei saa ottaa esille, ellei potilas itse tee aloitetta. Jos potilas kysyy jotakin kaulassani olevasta krusifiksistä, jos hän kiroaa Jumalan, johon ei edes usko tai jos hän kertoo, että ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen on tms., niin voin siihen tarttua ja kertoa Jumalasta, joka tahtoo meille vain hyvää ja haluaa Jeesuksen tähden pelastaa meidät. Mutta entäpä niiden kohdalla, jotka eivät millään lailla edes vihjauksen muodossa mieti elämää kuoleman jälkeen? Miten heidät tulisi kohdata? Voinko ajatella niin, että he ovat elämässään kuulleet evankeliumin ja ovat päätöksensä asian suhteen tehneet? Vai olisiko minun velvollisuuteni hoitajana elämänsä viimeisten henkäysten aikana kertoa, että ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut!” Entäpä jos minä olen se, jonka Jumala on lähettänyt hänen vierelleen vielä viimeisen kerran viimeisillä hetkillään tuomaan taivaallisia terveisiä? Mitä jos en siinä tilanteessa saakaan sanottua (saa sanoa!) evankeliumin sanaa? Voin rukoilla saattohoitopotilaiden puolesta ja pyytää Pyhän Hengen viisautta ja rohkeutta oikeisiin sanoihin, ja sitä teenkin. Kysymykseni kuuluu, miten kristittynä hoitajana tulisi kohdata potilaat, jotka ovat siirtymässä iäisyyteen elävän Jumalan eteen eivätkä näytä (Jumala tietää heidän sydämensä tilan) uskovan Jeesukseen. Lämmöllä ja herkällä korvalla heitä fyysisesti ja henkisesti hoidan ja kuuntelen, mutta tarkoitan tässä nimenomaan hengellistä hoitamista.”

Vastaus:

Kiitos kysymyksestäsi. Se vaikuttaa haastavalta. Asiaa voidaan pohtia sekä teoreettisesti että käytännössä. Jälkimmäinen näistä tarkoittaa käytännössä, että jokainen potilastapaus on erilainen. Nähdäkseni tämä kysyykin herkkyyttä ja intuitiota sekä kulminoituu lopulta Jumalan johdatukseen. Hänhän lopulta on se, joka joko avaa tai sulkee, tahtonsa, viisautensa ja sallimuksensa mukaan. Koetan nyt ottaa kysymyksesi tiimoilta esiin muutaman näkökulman ja ajatuksen. Täydellisesti en kykene näin vaikeaan kysymykseen vastaamaan.

Lähtökohta on kristityn vapaus ja toisaalta Kristuksen kirkolleen antama käsky viedä evankeliumi kaikille luoduille. Kristitty ei ole tässä lähtökohtaisesti kenenkään muun kuin Herransa alla. Jos Jumalan Henki vaikuttaa todistusta, niin silloin sen on pakko olla hänen silmissään myös sallittua. Oma kysymyksensä sitten on, missä, kenelle ja millä tavoin Jumala itsestänsä todistaa. Kristityn on hyvä olla Jumalan edessä avoimella ja alttiilla mielellä. On kuitenkin hyvä muistaa, että varsinaisesti se on Jumala, joka (kristityn kautta) puhuu. Ihmisellä itsellään voi olla pakonomaisuutta monilla elämän eri alueilla, myös hengellisyyden alueella. Pakkotodistamisia vierastan, sillä ne lähtevät herkästi pelosta ja lain alaisuudesta. Kristitty ei ole lain vaan armon alla. Armon alla vallitsee vapaus. Toki armo tuottaa myös Hengen hedelmiä ja pyhitystä, jotka sivuavat kysymystä kristillisen todistuksen antamisesta.

Kirjoitat, että teille on koulutuksessanne opetettu. Jäin miettimään, että se ei kai kuitenkaan ole mikään ehdoton normi, mitä jossain koulutuksessa sanotaan? Ajattelevalla ja vastuullisella ihmisellä on oma ymmärryksensä, jonka avulla hän voi arvioida saamaansa opetusta ja sitten harkintansa mukaan soveltaa sitä käytäntöön. On ymmärrettävä, että on monenlaista todistamista. Terveydenhuollon henkilökunta kuuluu maallisen regimentin piiriin. Sen perustehtävään ei kuulu esim. villien herätyskokousten järjestäminen. Silloinhan jo ihan perushoitotyökin häiriintyisi. Mutta maallisen regimentinkin piirissä voidaan antaa sävyisä ja hillitty todistus. Tämä voi tapahtua ilman suurempaa numeron tekemistä. On myös mahdollista esim. järjestää yhdessä talon johdon kanssa esim. virsilauluhetki. Käsittääkseni olisi myös mahdollista kysyä potilassängyn vierellä, haluaisiko potilas, että hänen puolestaan rukoiltaisiin tai että hänelle luettaisiin vaikkapa lyhyt virren säe. Jos vastaus on kielteinen, sitä on hyvä kunnioittaa. Jos vastaus taas on myönteinen, on mielestäni mahdollista diskreetisti lyhyt rukous tai värssyn lukeminen pitää. Lyhyt rukous puolestaan voi sisältää sekä lain (syntisyyden tunnustaminen) että evankeliumin (armon sana Jeesuksen sovitustyöstä). Tämä ei vie välttämättä paljon aikaa.

Kristillisessä uskossamme opetamme sekä yleistä pappeutta (kaikki kristityt) että pyhää saarnavirkaa (paimeniksi kutsutut). Uskosta todistaminen kuuluu yleiseen pappeuteen. Kaste oikeuttaa todistuksen antamisen. Evankeliumin saarnaaminen laajassa merkityksessä on paimenviran tehtävä. Tähän sisältyy myös vapauttava elementti: Yksittäinen kristitty voi kääntyä viran puoleen. Vuodeosastotyössä tämä voisi merkitä esim. sitä, että pastori pyydettäisiin käymään osastolla. Yksittäinen hoitotyötä tekevä henkilö voi kysy potilaalta, haluaisiko hän, että pappi tulisi käymään? Jo tämä on viesti, joka on mahdollinen sekä herättämään ajatuksia potilaan mielessä että myös sitten antamaan potilaan vastauksen kautta informaatiota työntekijälle, että missä kohden potilas hengellisten asioiden suhteen liikkuu. Jos potilas vastaa myönteisesti, työntekijä voi tarjoutua soittamaan luotettavan pastorin paikalle. Ja kun pastori saapuu, hän ei saavu vain omassa persoonassaan, vaan Kristuksen persoonassa ja viran tunnuksin. Vaikka aikamme on monella tavoin jumalaton, niin tällainen kuitenkin vielä on yleisesti ottaen sallittua ja mahdollista.

Lapsuuteni kotipaikkakunnalta kuulin, että terveyskeskuksen talon- / huoltomies tms., jolla oli kristillinen vakaumus, tapasi kysellä vuodeosaston potilailta, että josko he haluaisivat että hän rukoilee potilaan puolesta. Käsittääkseni näin myös tapahtui. Jos tällainen toiminta tapahtuu hienovaraisesti, se voi myös käytännössä toimia. Luonnollisesti toiminta on altista herättämään vastustusta, etenkin voimakkaan vastahengen omaavissa ihmisissä.

On myös hyvä huomata, että perustuslakimme suo uskonnon vapauden. Tähän liittyy myös todistuksen antamisen vapaus. Kristilliseen uskoonhan kuuluu kiinteästi ”sydämen usko ja suun tunnustus”. Jos tämä tunnustaminen toteutuu sävyisästi ja hillitysti, on sitä esimiesten taholta vaikea kieltää etenkään, jos potilas itse suhtautuu hengelliseen kysymykseen avoimesti ja myönteisesti.
Yleiseen pappeuteen kuuluu myös esirukous. Tämä voi olla myös hiljaa tapahtuvaa. Kristityllä terveydenhuollon työntekijällä on mahdollisuus huokaista Herran puoleen potilaidensa sänkyjen äärellä. Hän on luvannut kuulla ja auttaa – ajallaan ja tavallaan. Tähän saamme luottaa ja jättää asiamme Herran haltuun. Jumala on se, joka vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Hän voimallinen. Ihmisen ei pidä lähteä toimimaan ”lihan käsivarrella”, ts. omassa voimassaan ja varassaan. Jumala on sanassaan jopa sanonut: ”Herra taistelee teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa.” (2. Moos.14:14)”

Vähä katekismus

Martti Lutherin Vähä katekismus luettuna. Teksti Lähetyshiippakunnan julkaiseman Katekismuksen mukaan. Lukijana Eero Pihlava.


Katekismusselityksen esipuhe Katekismus

  1. Katekismusselityksen esipuhe
  2. Jumalan kymmenen käskyä
  3. Apostolinen uskontunnustus
  4. Isä meidän-rukous
  5. Pyhän kasteen sakramentti
  6. Rippi
  7. Alttarin sakramentti
  8. Rukouksia
  9. Huoneentaulu

Vanhurskaus

9.5.2022 • Ydinkohdat / V

Vanhurskaus on Raamatun ja kristinuskon tärkeimpiä ja vaikeimpia käsitteitä. Se on myös altis väärintulkinnoille – minkä kirkkohistoria selvästi osoittaa. Nykysuomalaiselle sana aukeaa huonosti, ja se liitetään usein virheellisesti hurskauteen. 

Suomen kielen sana vanhurskas on Mikael Agricolan keksimä. Sen alkuperäinen muoto on vaγanhurskas, jossa vaγan on genetiivimuoto sanasta vaka, joka tarkoitti varmaa tai lujaa.  Kreikkalaisella gammalla (γ) merkitään soinnillista velaarista frikatiivia. Vanhurskas on siis sananmukaisesti ”varmanhurskas tai lujanhurskaus. Tämä sanan sisältö ei kuitenkaan vastaa sen raamatullista merkitystä.

Heprean kielessä vanhurskas on sedaka tai sädäk. Nämä sanat ovat puhtaasti uskonnollisia ja liittyvät Jumalan ja kansan väliseen liittosuhteeseen. Tämä liitto ei kuitenkaan ole tasaveroinen, vaan Jumala on siinä aina määräävänä osapuolena. Siksi myös Jumalan vanhurskaus on lähtökohtana liitolle ja kansan mahdolliselle vanhurskaudelle. 

Vanhurskas on se, joka täyttää liiton ehdot. Jumala osoittaa vanhurskautensa siinä, että Hän on aina uskollinen kansaansa kohtaan. Jumalan vanhurskauden on sanottu olevan ”liitolle uskollista rakkautta”. Tämä näkyy esim. psalmeissa: ”Armoani en minä ota häneltä pois enkä vilpistele uskollisuudestani. En minä liittoani riko, enkä muuta sitä, mikä on minun huuliltani lähtenyt” (Ps. 89:34). Jumalan vanhurskaus on Hänen pelastavaa vanhurskauttaan, joka on täydellistä, pyhää, puhdasta ja oikeudenmukaista.

Nuori Luther arveli tähän sisältyvän vaatimuksen: niin kuin Jumala on vanhurskas, tulee meidänkin pystyä olemaan vanhurskaita. Muuten Hänen vanhurskautensa tuhoaisi meidät. Pöytäpuheissaan Luther sanoo: ”Sanat ’vanhurskas’ ja ’Jumalan vanhurskaus’ iskivät minuun kuin salama. Kun kuulin ne, olin suunnattoman kauhuissani. Jos Jumala on vanhurskas, hänen täytyy rangaista” (PP 3232c) … ”Kun paavin alaisena luin ’vapahda minut vanhurskaudessasi’ (Ps. 31:1) ja ’totuudessasi’, ajattelin heti, että tämä vanhurskaus on kostavaa vihaa, nimittäin Jumalan vihaa. Vihasin Paavalia koko sydämestäni, kun luin, että Jumalan vanhurskaus on paljastettu evankeliumissa (Room. 1:16, 17, PP 4007). 

Niin kauan kuin Luther ajatteli vanhurskautta vaatimuksena ja käskynä, hän ei päässyt rauhaan. Tarvittiin ratkaiseva oivallus, jonka Luther ilmaisee näin: ”Vasta myöhemmin, kun näin niitä seuraavat sanat, nimittäin että ’vanhurskas on elävä uskosta’ (Room. 1:17), ja sen lisäksi kysyin neuvoa Augustinukselta, ilahtui sydämeni. Kun opin, että Jumalan vanhurskaus on Hänen armonsa, ja että Hän tekee meidät vanhurskaiksi sen kautta, tarjottiin murheeseeni lääke” (PP 4007).

Luther jatkaa: ”Kun Jumalan armosta mietiskelin … sanoja ’hän, joka on uskon kautta vanhurskas, saa elää’ (Room. 3:21) ja ’Jumalan vanhurskaus’ (Room. 3:21), tulin pian siihen johtopäätökseen, että jos meidän vanhurskaina tulee elää uskosta ja jos Jumalan vanhurskaus myötävaikuttaa kaikkien uskovien pelastuksen, silloin pelastus ei voi olla meidän ansiomme vaan Jumalan armoa. Henkeni riemastui siitä. Sillä Jumalan vanhurskaus vanhurskauttaa meidät ja pelastaa meidät Kristuksen kautta” (PP 3232c).

Uudessa testamentissa käytetään vanhurskaudesta kreikan sanaa dikaiosyne. Sillä on ne samat kolme eri merkitystä, jotka tulevat ilmi Lutherin puheessa. Sillä tarkoitetaan (1) ensinnäkin Jumalan oikeudenmukaisuutta tuomiota. Koska Jumala on vanhurskas, Hän ei voi sietää syntiä ja pahuutta, vaan se saa ansaitsemansa tuomion. 

Vanhurskaus tarkoittaa (2) toiseksi ihmisen elämänvanhurskautta Jumalan edessä, lain vanhurskautta. Vanhurskaudella tarkoitetaan tällöin toimintaa ja vaellusta, joka on Jumalan tahdon mukaista. Ihminen koettaa näin pysyä uskollisena liitossa, jonka Jumala on solminut hänen kanssaan. Luther tuli epätoivoiseksi tässä yrityksessään.

Kristityn vanhurskaus (3) riippuu kuitenkin täysin Jumalan vanhurskaudesta. Jumala lahjoittaa yksin armosta ihmiselle vanhurskauden eli kelvollisuuden Hänen edessään. Tämä tapahtuu siten, että Jumalan vanhurskaus Kristuksessa luetaan syntisen ihmisen hyväksi ja osaksi. Hän pääsee osalliseksi lahjavanhurskaudesta. Tämän on Lutherin sanoin ”evankeliumin vanhurskautta” (PP 5518).

Ihmisen vanhurskaus ei siis ole jotain, minkä hän saavuttaa pyhittymisen tai ponnistelujensa avulla. Todellinen vanhurskaus on aina sitä, että syntinen ihminen pääsee Kristuksen kautta osalliseksi Jumalan omasta vanhurskaudesta. Tätä ei voi koskaan saavuttaa lain tai käskyjen noudattamisen kautta (Room. 3:20; Gal. 2:21, 3:21). Jumalan vanhurskaus voidaan ottaa vastaan vain uskolla (Room. 1:17, 3:22, 26, 4:3, 9:30). Siksi sitä kutsutaan ”vanhurskaudeksi, joka tulee uskosta” (Hepr. 11:7), koska ”usko luetaan vanhurskaudeksi” (Room. 4:3). 

Ks. myös vanhurskauttaminen

(Kuva: LCMS)


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos