Vanhan testamentin Israelissa tilanne oli toki erilainen kuin 2000-luvun Suomessa. Siellä israelilaisten keskelle oli jäänyt asumaan kanaanilaisia. Jotkut olivat naapurimaista muuttaneita, jotkut sotasaaliina ryöstettyjä orjia, mutta suurin osa syntyperäisiä maan asukkaita. Silti jotain voidaan oppia siitä, miten Jumala käski israelilaisten suhtautua näihin vierasheimoisiin. Vakituisesti maassa asuvia toiseen kansaan kuuluvia kutsuttiin nimellä ger eli ’muukalainen’.
Lähtökohtana on se, että Jumala on luonut kaikki ihmiset. Jokainen heistä on Jumalan kuva ja heijastaa jotain Jumalan kaltaisuudesta. Siksi kaikilla on yhtäläinen ihmisarvo. Kristus on myös kuollut ristillä kaikkien ihmisten puolesta. Siksi kaikki ihmiset ovat yhtä lailla luotuja ja lunastettuja, Jumalalle arvokkaita.
5. Moos. 10:18-19 todetaan Jumalasta: ”Hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisia Egyptissä”. Vierasmaalaisiin tulee siis suhtautua lähimmäisenrakkaudella. Heihin pätee kultainen sääntö: tee toiselle, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Jos koetamme asettua heidän asemaansa, ymmärrämme mitä he tarvitsevat. Ps. 146:9 sanotaan, että Jumala ”suojelee muukalaista”. Muukalaisen henki on Mooseksen lain mukaan yhtä arvokas kuin israelilaisen henki (3. Moos. 24:17-22).
Pelkkä ulkonainen jumalanpalvelus ei riitä, jos ihminen sortaa vierasheimoisia, orpoja tai leskiä (Jer. 7:4-6). Ihmisiä tulee kohdella hyvin ja oikeudenmukaisesti. Se on Jumalalle mieleen. Jerusalemin syntinä mainitaan, että sen asukkaat halveksivat isäänsä ja äitiään ja sortivat köyhää, kurjaa ja muukalaista (Hes. 22:7,l 29). Muukalaiset mainitaan usein yhteiskunnan vähäosaisten joukossa. Heidän kaltoin kohtelemisestaan seuraa Jumalan tuomio (Mal. 3:5; Ps. 94:1,2,6).
Jumalaa palveleva, ympärileikattu muukalainen rinnastettiin maassa syntyneisiin israelilaisiin. Hän sai osallistua pääsiäisen viettoon ja muuhun uskonnon harjoittamiseen (2. Moos. 12:48). Häntä koskivat myös kaikki ne käskyt, jotka Jumala oli antanut israelilaisille. Muukalaisen oli siis mahdollista muuttua täysivaltaiseksi kansalaiseksi kääntymällä juutalaiseksi.
Vierasmaalaista ei saanut kuitenkaan asettaa kuninkaaksi (5. Moos. 17:15). Taloudellisesti muukalaiset olivat myös huonommassa asemassa kuin israelilaiset. Israelilaiset orjat piti vapauttaa riemuvuonna, mutta tämä ei koskenut muukalaisia. Maa oli jaettu israelilaisten sukujen kesken, joten muukalaisen oli mahdoton omistaa maata ja viljellä sitä (3. Moos. 25:23-24). Sen sijaan he saivat suorittaa jälkikorjuuta pelloilta saadakseen ravintoa (3. Moos. 19:10). Muukalaisille annettiin myös joka kolmas vuosi lahjoja pyhäkköön tuoduista kymmenyksistä (5. Moos. 14:28). Heidän tuli myös saada nauttia matkoillaan vieraanvaraisuudesta (Job 31:32).
Avioliittoihin muukalaisten kanssa suhtauduttiin varauksella, koska siitä saattoi seurata ajautuminen epäjumalanpalvelukseen. Avioliitot kanaanilaisten kanssa kiellettiin uskonnollisista syistä (5. Moos. 7:1-6). Kuningas Salomon avioliitot vierasmaalaisten kanssa merkitsivät luopumusta ja vieraiden uskontojen leviämistä Israeliin (1. Kun. 11:1).
Muukalaisia piti siis kohdella hyvin, mutta heillä ei ollut Israelissa samoja oikeuksia kuin oman kansan jäsenillä. Kääntyminen juutalaisuuteen muutti kuitenkin tämän tilanteen.
Uudessa testamentissa Jeesus antaa tunnustusta samarialaisille – siis muukalaisille – jotka toimivat oikein (laupias samarialainen, parantunut spitaalinen, Luuk. 17:11-19). Tärkeintä on suhde Jumalaa ja Kristukseen, ei se, mihin kansaan kuuluu.
Uudesta testamentista on vaikea löytää ohjeita siihen, kuinka kansallisvaltiossa tulisi suhtautua sinne asettuviin maahanmuuttajiin. Lähimmäisen rakastamisen käsky koskee joka tapauksessa heitäkin. Maahanmuuttajien tulee kuitenkin tehdä työtä kaikessa sen maan ja kaupungin hyväksi, johon hän asettuu: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne” (Jer. 29:7). Muuten he eivät täytä velvollisuuttaan vastaanottavaa maata kohtaan.
Valtiossa asiat päätetään lainsäädännön avulla. Kaikilla on yhtäläiset oikeudet, mutta kansalaisuudesta ja kielestä säädetään kussakin maassa erikseen. Kristitty noudattaa isänmaansa lainsäädäntöä, ellei se ole ristiriidassa Jumalan Sanan ja käskyjen kanssa.
Kristuksen kirkossa kansallisuuksien väliset rajat kaatuvat. Pakanoiden ja juutalaisten välinen muuri sortui ristillä: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin” (Ef. 2:14). Kansallisuudet ja kielet eivät menetä merkitystään, mutta Kirkko on maailmanlaajuinen. Siksi on parempi sanoa ”Kirkko Suomessa”, ts. yksi, pyhä ja yhteinen Kristuksen Kirkko Suomen alueella kuin ”Suomen kirkko”.
Roomalaiskatolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Mitä siitä pitäisi tuumata? Onko kirkkojen oppituomiot voimassa vai ei? Onko yhteys löytynyt? Terkkuja Roomaan! Vieraana Otto Granlund.
Lombarduksen kirkkohistoriallinen merkitys. Lombarduksen sentenssit. Pelastuksen teemoja. Sivupolulla skolastiikkaan. Sakramentin määrittelyä. Vieraana Joni Ahonen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä on ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2. Kor. 7:10)? Miten sen voi erottaa muista murheista, tämän maailman turhista murheista? Eikö Raamattu toisaalta kehota meitä iloitsemaan jatkuvasti? Pitäisikö siis murheita paeta?
Raamattu puhuu yllättävän paljon murheesta. Siinäkin suhteessa se on hyvin sielunhoidollinen ja ihmisläheinen kirja. Käsittelemme ensin Jumalan mielen mukaista murhetta ja sitten muita murheita.
Paavali oli perustanut Korinttiin seurakunnan ja opettanut sitä puolentoista vuoden ajan (Ap. t. 18). Hänen lähtönsä jälkeen sinne tuli kuitenkin opettajia, jotka syyttivät Paavalia ja vaativat uusia kristittyjä noudattamaan juutalaista lakia. Monet lähtivät seuraamaan näitä opettajia ja olivat vähällä haaksirikkoutua uskossaan. He eivät enää luottaneet Kristuksen täytettyyn työhön vaan ryhtyivät itse rakentamaan omaa pelastustaan. Tämä uhkasi tuhota seurakunnan ja katkaista välit Paavaliin. Siksi Paavali joutui kirjeissään moittimaan ankarasti Korintin seurakuntaa.
Paavalin vetoomus tehosi korinttilaisiin. He huomasivat joutuneensa väärälle tielle ja tulleensa harhaanjohdetuiksi. Siksi he tekivät parannuksen harhoistaan, katuivat niitä, pyysivät anteeksi ja palasivat Paavalin yhteyteen. Tämä osoitti Paavalin mukaan ”Jumalan mielen mukaista murhetta”, joka sai aikaan ”parannuksen”. Asiat siis korjaantuivat tämän myötä; sekä usko Kristukseen että yhteys seurakunnan ja paimenen välillä.
”Jumalan mielen mukainen” on kreikaksi vain katà theón eli ”murhe Jumalan mukaan”. Se ei ole Jumalan murhetta vaan murhetta, joka liittyy jumalasuhteeseen. Murhetta, joka on Hänelle mieleen, ja jonka Hän saa aikaan ihmisessä Sanansa ja Henkensä kautta.
”Parannus” taas on kreikaksi metánoia, joka antiikin aikana tarkoitti ”mielen muuttamista jälkikäteen”. Kristillisessä käytössä sana tuli kuitenkin tarkoittamaan vielä syvempää elämän suunnan muuttumista, sydämen kääntymistä synnistä Kristukseen. Jos sana esiintyy yksin Uudessa testamentissa, siihen sisältyy sekä katumus että usko. Jos taas metánoia-sanaan liittyy sana usko (kreik. pistis), silloin se tarkoittaa pelkkää katumusta ja syntien tunnustamista. Katumus on lain aikaan saamaa, usko evankeliumin synnyttämää. Niiden kautta elämän suuntaa vaihtuu päinvastaiseksi: kohti Kristusta ja pelastusta.
Jumalan mielen mukaisen murheen vastakohtana Paavali mainitsee ”maailman murheen” (KR38) tai ”maallisen murheen” (UKR92). Sananmukaisesti tou kósmou tarkoittaa ”maailman murhetta”. Siihen ei sisällä sanaa katà, ”jonkin mukaan”, vaan siinä on yksinkertainen genetiivi ”jonkin”, eli maailman.
Mitä tämä maailman murhe sitten on? Jeesus sanoo esimerkiksi, ettei meidän tarvitse murehtia siitä ”Mitä me syömme?”, ”Mitä me juomme?” tai ”Mistä me saamme vaatteet?” Pakanat tavoittelevat näitä asioita, mutta Jumalan lapsi voi luottaa Jumalan huolenpitoon maallisissa ja aineellisissa tarpeissaan (Matt. 6:25-34). Vapahtaja varoittaa myös, ”etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet (elatuksen murheet, KR38) turruta teitä” (Luuk. 21:34). Taloudelliset huolet tai päihderiippuvuus aiheuttavat maailman murhetta, jotka tuottavat kuoleman, eivät mitään hyvää (2. Kor. 7:10).
Jos ihminen elää omien halujensa ja himojensa mukaan, hän aiheuttaa väistämättä murhetta sen itselleen että muille ihmisille. ”Ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä” (1. Joh. 2:16) aiheuttavat vain yhä lisääntyvää murhetta ja ahdistusta. Mitä enemmän ihminen haluaa ja omistaa, sitä enemmän hänellä on huolta. ”Tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat” Jumalan sanan aloittaman kasvun (Matt. 13:22). Vaikka ihminen omistaisi koko maailman, hän saisi vain sielulleen vahingon (Matt. 16:26).
Tämä ei tarkoita sitä, ettei uskova ihminen olisi välillä murheellinen ihan aiheellisesti, ja etteikö hän saisi surra. On tärkeää, että aito murhe saa tulla ulos ja tehdä tehtävänsä ihmisen elämässä. Tällainen murhe liittyy aina niihin menetyksiin, joita me koemme; läheisen kuolemaan, omaan sairastumiseen, kodin menettämiseen, suhteiden katkeamiseen, työttömäksi joutumiseen, elämänuran hukkaamiseen, lasten muuttamiseen pois kotoa jne. Tällaisia asioita me saamme aidosti murehtia ja surra. Sellaisiksi Jumala on meidät luonut, eikä meidät tule torjua tai hengellistää tällaisia psyykkisiä tunteita.
Paavali sanoo, että hänellä itsellään on ”suuri murhe ja alituinen kipu sydämessään” (Room. 9:2) maanmiestensä, juutalaisten vuoksi. Hän ei mitään niin toivoisi kuin sitä, että he kääntyisivät ja ottaisivat vastaan sanoman Messiaasta. Paavalilla oli sananjulistajan ja sielujenvoittajan aiheellinen murhe ja suru. Tämä pani hänet tekemään yhä enemmän työtä ja viemään sanomaa entistä laajemmalle. Näin murhe sai aikaan hyvää tulosta: evankeliumi sai pelastaa aina vain useampia ihmisiä. Sekin oli siis tervettä, aitoa, Jumalan mielen mukaista murhetta.
Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko. Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Väyläkirjat 2022.
Sain joululahjaksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispan Jari Jolkkosen uuden kirjan Ymmärrystä etsivät usko – Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Jolkkosen kirja on kokoelma artikkeleita, jotka hän on kirjoittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana toimiessaan Kuopion hiippakunnan piispana. Kirjan 20 artikkelia on jaettu kolmeen kategoriaan:
1 Kristinusko ja ihmiskuva,
2 Kristinusko ja politiikka ja
3 Kristinusko ja spiritualiteetti.
Kaikista kategorioista löytyi sekä itseäni kiinnostavia että vähemmän kiinnostavia artikkeleja. Esimerkkeinä kiinnostavista voisin mainita uskonnon ja terveyden suhde, Kirkon usko ja tieteellinen maailmankuva, Martti Luther – ensimmäinen musiikkiterapeutti, Kaste, usko ja kääntymys ja Seitsemän teesiä evankelioimisesta.
Jolkkonen on syvällinen teologi ja ajattelija, joka uskaltaa myös sanoa asioita ääneen, eikä aina päästä lukijaansa helpolla. Kirja on helposti luettava, eikä missään tapauksessa kuiva. Paitsi vähemmän tutuista sain uusia oivalluksia myös tutuista aiheista. Niistä kaksi seuraavaksi.
Ville Auvinen kertoi Suomen teologisen instituutin syksyn 2022 avajaisien keskustelupaneelissa Jolkkosen esittäneen kirkolliskokouksen yhteydessä, että Uuden testamentin verbin “evankelioida” (ευαγγελιζω) toiminnan kohde olisi lähes aina Uudessa testamentissa datiivissa. Tätä en silloin ymmärtänyt, mutta nyt kirjan sivuilta tavatessa hitaampikin saa kiinni mitä Jolkkonen tarkoitti. Esimerkiksi Apt. 8:35: “Niin Filippus avasi suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia [εὐηγγελίσατο αὐτῷ] Jeesuksesta.” Filippus ei siis evankelioi “häntä” vaan “hänelle” (ei siis hoviherraa, vaan hoviherralle).
Suomen kielessä kun usein puhutaan akkusatiivissa eli esimerkiksi evankelioin Jehkimon tai Jehkimoa. Hyvä esimerkki Jolkkosen mukaan
“tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: ’Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja’.” Jolkkonen jatkaa: “Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizo, se jolle puhutaan, on melkein aina datiivi — lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikassa evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille […] Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: ’Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.’”
Jolkkonen katsoo, että suomenkielinen ymmärrys evankelioinnista johtaa helposti kielteisiin sivumerkityksiin manipuloinnista, käännyttämisestä tai siitä, että ihmiset aletaan nähdä vain käännyttämisen kohteina. Jolkkosen mukaan “alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa ’evankelioiminen’.” Vaikka ajattelisimme, että ilosanoma Kristuksesta on parasta mitä ihminen voi ottaa vastaan, tämä silti on innostavampi näköala.
Lisäisin itse tähän Jolkkosen ajatukseen evankelioinnista sen mahdollisen teologisen tausta-ajatuksen, että jos julistan evankeliumia tai evankelioin Jehkimolle (en siis Jehkimoa), niin evankeliumi tekee mitä tekee, en minä. Varsinainen työ siirtyy oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle, ja julistaja jää vain välikappaleeksi. Tällöin myös tulosvastuu jää oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle.
Toiseksi, olen vuosien saatossa miettinyt silloin tällöin jumalanpalvelusmusiikin teemaa. Silti Jolkkonen onnistuu kiteyttämään jotakin itselleni merkityksellistä. Jolkkosen mukaan luterilainen kristinusko antaa suuren armon ihmisen tunne-elämälle, hän siteeraa Martti Lutheria: “Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä […] mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” Viitaten Augsburgin tunnustuksen puolustukseen Jokkonen viittaa, että myös siellä annetaan tunne-elämän muutokselle suuri merkitys. Vaikka näin on, Jolkkonen heti perään tarkentaa hyvin:
“Kirkkomusiikin tehtävä ei kuitenkaan ole vain liikutuksen tuottaminen. Sitä harjoitetaan ’Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi.’ Sen tarkoituksena on kiittää Jumalaa ja palvoa häntä. Lisäksi se on aina yhteisöllistä: ei ole kyse vain minun musiikkimaustani, vaan siitä, että meidän yhteinen rukouksemme saa yhteisen sävelen. Jumalanpalveluksen uudistamisessa yksi keskeinen periaate on sisältölähtöisyys: musiikin on ilmaistava jumalanpalveluksen sisältöä. Kuten moraalissa on pyrittävä sanojen ja tekojen sopusointuun, musiikissa on pyrittävä sanojen ja sävelen sopusointuun. Mitä paremmin sävel ilmaisee sanan sisältöä, sitä paremmin se sopii jumalanpalvelukseen.”
Monien omien sekaisten pohdintojeni keskelle Jolkkonen tässä sanoo muutamassa lauseessa paljon siitä, mitä olen itse yrittänyt lausua liian monella lauseella.
Kirjan äärellä jäin kuitenkin kaksijakoisiin tunnelmiin. Olen aina pitänyt Jolkkosta varsin hyvänä teologina. Hänen tutkimuksensa uskon ja rakkauden sakramentti – Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa on erittäin suositeltavaa luettavaa, joten ei tullut yllätyksenä, että kirjassa oli paljon hyvää, josta rakentua ja jota pohtia. Toisaalta siitä tulee esiin se paine, missä Jolkkonen kansankirkon piispana on, ja johon hän sitten näyttää joutuneen kehittämään omat selviytymiskeinonsa. Annan kaksi esimerkkiä.
Jolkkonen kirjoittaa: “Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelisluterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin. Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Tässä kohtaa hieraisin silmiäni ja hämmästelin, että ihan oikeinhan Jolkkonen kirjoittaa. Onko Jolkkonen oikeasti tätä mieltä? Kirkon tunnustus on kirkolle tärkein tekijä, kun mietitään, mikä on oikein tai väärin poliittisissa tai politisoituneissa kysymyksissä. Sitten kuitenkin luin eteenpäin: “Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin.” Vaikka sitten Jolkkonen vielä kerran ’himmailee’ puhumalla tunnustuksen kuitenkin antavan “sävellajin” sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia eri kysymyksissä, asiasta jää ristiriitainen olo. Toisaalta Jolkkonen tietää miten asiat ovat, mutta ei pysty syystä tai toisesta pitämään siitä kiinni. Hän joutuvan redusoimaan Raamatunkin historialliseksi dokumentiksi, jolla ei näytä olevan tosiasiallista arvoa. Käsitys Raamatusta, Jumalan sanasta, ajattomana ja muuttumattomana totuutena ei näytä kuuluvan Jolkkosen ”periaatevalikoimaan”. Kuitenkin jostain Raamatun ja kirkon tunnustuksen sivuilta löytyy “Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi”. Mitähän tällä enää tarkoitetaan Raamatun arvovallan raunioilla. Toki on minunkin ’himmailtava’, että Raamattu ei kerro esimerkiksi miten meidän pitäisi suhtautua sosiaaliseen mediaan, mutta monenlaisia ohjeita Raamattu antaa siihen, miten kaikkien sosiaalisen median käyttäjien elämä olisi paljon mukavampaa.
Toiseksi Jolkkonen kirjoittaa liittyen tieteellisen maailman ja kirkon uskon suhteeseen:
“Erilaisista käsityksistä tiedon hankinnassa ja sen käytöstä huolimatta tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Jo tämä haastaa uskon ja tieteen vuoropuheluun. Tiede antaa luotettavaa tietoa todellisuudesta, mutta se ei anna sellaisenaan vastauksia ihmiselämän syvimpiin eksistentiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Kristinusko tahtoo pelastaa maailman, mutta käsityksen maailmasta täytyy olla uskottava ja parhaimpaan tietoon perustuva. Siksi uskon, että tieteellinen maailmankuva ja kristillinen usko ovat yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä. Ja vielä enemmän: tiede ja usko tarvitsevat toisiaan.”
Toisaalta on ihan oikein ajatella, että tiede ei ole vihollinen ja että tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Sanoisin niinkin, että luomakunta ja rehelliset havainnot luomakunnasta eivät voi olla ristiriidassa keskenään. Mutta käsityksen maailmasta ei tarvitse olla tieteen valtavirran silmälaseilla katsottuna uskottava. Edes tieteen tulosten uskottavuus ei ole mikään itsestään selvyys. Tässä kirjassa Jolkkonen vaikuttaa välttelevän kysymystä luomisen ja evoluution suhteesta, mutta monessa kohden jännitteen voi aistia.
Jolkkosen selviytymiskeino näyttää olevan tällaisissa kysymyksissä, joissa tiede ja usko monien silmissä näyttävät olevan vastakkain, jakaa itsensä kahtia tieteelliseen maailmankuvaan ja kristilliseen maailmankatsomukseen, jonka seurauksena Jolkkonen asettuu mm. evoluutioteorian kannalle. Tämän jaottelun Jolkkonen tiivistää seuraavalla tavalla: “Maailmankuva on käsitys maailmassa vallitsevista ilmiöistä. Se muodostuu, kun havaittavaa maailmaa selitetään esimerkiksi biologian ja fysiikan keinoin”. Maailmankatsomus sen sijaan vastaa Jolkkosen mukaan kysymyksiin, joihin tiede ei voi ottaa kantaa. Sellaisia kysymyksiä on paljon, ja ne ovat tärkeitä. “Mistä olemme tulleet? Miksi olemme olemassa? Mikä on kaiken tarkoitus? Onko luomakunnalla arvoa? Miten toimia oikein? Kuinka jaksan pahan kohdatessa? Nämä ovat fiksuja ja hyviä kysymyksiä, mutta luonnontieteellinen metodi ei anna niihin vastauksia.”
Kokonaisuutena kirja on lukemisen arvoinen. Joidenkin kohtien puolesta suositeltavaa luettavaa, jos olet kiinnostunut kolmen ison otsikon, kristinusko ja ihmiskuva, kristinusko ja politiikka, kristinusko ja spiritualiteetti mukaisista aiheista. Kirja vaatii joissakin kohdin jonkinlaista käsiteltävien asioiden tuntemista sekä taitoa suodattaa sanottua. Antoisia lukuhetkiä!
Seikkailua teologian ulapoilla. Pohdiskelua kirkon uskon näkymisestä sen jumalanpalveluksessa ja teologian vaikutuksesta käytäntöihin. Minkä varassa kirkko pysyy?
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
(Kuva © LCMS)
”Hei!
Olen pohdiskellut Pyhän Hengen kastetta. Selailin kirjoja ja nettiä ja törmäsin seuraavanlaiseen ajatukseen: Raamatussa Pyhä Henki saadaan yleensä kätten päällepanemisen kautta. Helluntai ja Korneliuksen talon tapahtumat ovat poikkeuksia. Mitä tarkoittaa kätten päällepaneminen ja onko sillä merkitystä? Onko väite totta, ja mitä siitä seuraa?
Toinen ajatus, johon törmäsin, on tämä: Kristityn tulee rukoilla itselleen Pyhää Henkeä, koska Jumala antaa sen niille jotka sitä anovat. Pyhän Hengen kaste on eri asia kuin Pyhän Hengen työ sydämessä uskoontulossa. Siispä Pyhä Henki on saatava erikseen. Pitäisikö kristityn saada erikseen Pyhän Hengen kaste? Voiko ilman sitä olla uskossa ja pelastua? Toivoisin vastausta Raamatun pohjalta ja yksin siihen nojaten.”
Kiitos kysymyksistäsi. Kristinoppia ei ole hyvä tehdä induktiota käyttäen, eli yrittäen johtaa yksittäistapauksista sääntöä. Kuten kirjoitat, esimerkiksi Korneliuksen tapauksessa on todella kyse poikkeuksesta, mutta eivät muutkaan kertomukset noudattele helposti erotettavaa kaavaa eivätkä ole kovin lukuisia verrattuna poikkeuksiin. Näistä lisää tuonnempana.
Käsien päälle panemisesta löytyy kuvauksia Apostolien teoista, mutta siitä ei ole Jumalan sanan käskyä tai velvoitusta Uuden liiton seurakunalle. Apostolien teoissa kuvataan, kuinka Pyhä Henki tulee apostolien laskiessa kätensä, mutta Raamattu ei opetuksessaan liitä käsien päällepanemiseen mitään lupausta. Sen sijaan käsien päällepano näyttäisi olevan osa monenlaistakin toimintaa. Esimerkiksi:
1 Siunaaminen: Jaakob laskee siunatessaan kätensä lapsen lapsiensa päälle (1.Moos. 48:14).
2 Virkaan pyhittäminen ja asettaminen: Kansa laskee kätensä leeviläisten päälle (4. Moos. 8:12). Myös Mooses panee kätensä Joosuan päälle asettaessaan häntä seuraajakseen (4. Moos. 27:18).
Uuden testamentin puolella kädet päälle pannen siunataan diakonit (Apt. 6). Samoin tehdään, kun Paavali on lähdössä Barnabaan kanssa lähetysmatkalle (Apt. 13:3). Kirjeestä Timoteukselle löydämme myös viittauksen Timoteuksen vihkimiseen ja asettamiseen (1. Tim. 4:14). Paavali myös kehottaa, ettei Timoteuksen tule asettaa virkaan ketä tahansa eli panna käsiänsä kenen hyvänsä päälle (1. Tim. 5:22).
3 Uhratessa: Myös uhrieläinten päälle laskettiin kädet ennen uhraamista (esim. 3. Moos. 1:4). Tällä näyttäisi kuitenkin olevan toinen merkitys kuin siunatessa. Uhraaja laskee kätensä eläimen päälle samaistuakseen sen kohtaloon. Toisin sanoen tunnustaen, että olisi ansainnut uhrieläimen kohtalon. Uhrieläinkin tosin erotetaan muista eläimistä siis pyhitetään Herralle, mikä on yhteistä edellisille merkityksille.
Niin kuin kirjoitat Apostolien teoissa kätten päällepaneminen ja Pyhä Henki ensiintyvät yhdessä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin lukuisia, että niistä kannattaisi tehdä sääntöä tai kaavaa. Apostolien tekojen 8. luvussa Pyhä Henki tulee apostolien rukoillessa ja laskiessa kätensä samarialaisten päälle. Tässäkin, niin kuin Korneliuksenkin tapauksessa, on kyse poikkeavasta tapahtumasta pelastushistoriassa, kun seurakunta levittäytyy ensimmäisen kerran samarialaisten keskuuteen.
Toisessa kohdassa, luvussa 19, kätten päällepano näyttäisi tapahtuvan kasteen yhteydessä (Se kuuluu kastetoimitukseen vielä tänäänkin): ” Sen kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen. Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä ja ennustivat” (Apt. 19:5–6). Myös on huomioitavaa, että aiemmin Paavalin kuultua, ettei näillä uskovaisilla ollut vielä Pyhää Henkeä hän ei päätellyt heiltä puuttuvan käsien päällepanon, vaan kysyy: ”Millä kasteella teidät on sitten kastettu?”
Joka tapauksessa, Sen sijaan että tutkimme Apostolien tekoja salapoliisin tavoin, kristittyjen on ensisijaisesti etsittävä mitä Raamattu erikseen opettaa ja käskee. Mihin Pyhä Henki liitetään ja missä se luvataan?
Yhdessä tällaisessa kohdassa apostoli Pietari saarnaa helluntaina neuvoen kuuntelevaa kansaa: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:38). Kasteen ja Hengen liittyy yhteen myös Jeesus, kun hän opettaa Nikodemusta, että ihmisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä päästäkseen taivasten valtakuntaan (Joh. 3:5)
Mutta onko erotettava toisistaan Pyhän Hengen kaste ja vesikaste? Uusi Testamentti tuntee kaksi kastetta: Johanneksen kasteen, joka oli valmistava, eikä enää ole voimassa ja toiseksi Jeesuksen kasteen, jolla hän lähettää apostolit kastamaan — kasteen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Seurakunnan aikana on siis voimassa vain yksi kaste kuten Paavali selvästi opettaa:
”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef:4:5–6)
Näin ollen on virheellistä tehdä ero niin sanotun vesikasteen ja henkikasteen välille, niin kuin jotkut yrittävät. Näin opettavien on jatkuvasti selvennettävä, milloin Raamattu puhuu vesi- ja milloin henkikasteesta. Jos tällainen elintärkeä erotus olisi todella olemassa kahden tyystin erilaisen kasteen välillä, Pyhä Henki olisi sen varmasti ilmoittanut ja puhuisi selvästi näistä erikseen. Nyt kuitenkin Pyhä Henki Raamatussa sanoo päinvastoin, että on olemassa vain yksi kaste.
Vedellä kastaminen ja pyhä Henki ovat lisäksi läsnä Jeesuksen omassa kasteessa, joka on kristillisen kasteen perusta. Opetuslapsille, Johannekselle ja Jaakobille Jeesus lupaakin, että heidät kastettaisiin samalla kasteella kuin Hänet kastettiin (Mark.10:39). Niinpä kastettuunkin Jumala mielistyy Jeesuksen tähden ja Herra lähettää myös lohduttajan, Pyhän Hengen.
Lisäksi kirjeissään Paavali sanoo kastettujen pukeutuneen Kristukseen (Gal. 3:27) ja olevan liitettyjä kasteessa Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3–4). Kasteen kautta päästään myös Taivasten valtakuntaan, kuten Jeesus edellä opetti. Nyt vaikuttaa täysin mahdottomalta, että joku voisi olla puettu Kristukseen, liitetty hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja päässyt Taivasten valtakuntaan, ja että hänelle ei olisi myös annettu Pyhää Henkeä. Pyhä Henki ja Jeesuksen määräämä kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kuuluvat siis elimellisesti yhteen.
Tässä kohden moni voi ihmetellä, miksi sitten monet eivät vaella Hengessä, vaikka ovat kastetut ja saaneet Hengen lahjan. Syy on siinä, että ihminen pystyy torjumaan Jumalan pelastavan työn, paaduttamaan sydämensä ja epäuskossa torjumaan kasteen lahjat, sillä kaikki Jumalan lahjat otetaan vastaan uskolla.
Pyhän Hengen liittäminen kasteeseen ei kiellä Jumalan ja Hänen Henkensä toimintaa ihmisten elämässä ennen kastetta. Jumala toimii vaikuttavassa sanassaan ja sen saarnassa kutsuen ihmisiä parannukseen. Se, että ihminen ylipäätään katuu ja haluaa tulla kasteelle, on epäilemättä Pyhän Hengen, ei ihmisen, aikaan saannosta. Kuitenkin vasta kasteessa ihminen liitetään Uuden Liiton temppeliin, Kristuksen Ruumiiseen, joka on myös Pyhän Hengen asumus. Myös kastettu uskova on Pyhän Hengen asumus niin, että häneen pätevät Paavalin sanat: ” Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?” (1. Kor. 6:19).
Mitä edellä sanotusta pitäisi päätellä? Kuten edellä on todettu, Raamattu ei tunne uuden liiton aikana kuin yhden kasteen, joka on Jeesuksen asettama kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tähän kasteeseen Pyhä Raamattu selväsanaisesti liittää Pyhän Hengen lahjan. Tämän vuoksi uskovan ei tule tavoitella mitään erillistä Pyhän Hengen kastetta pelastuakseen. Jeesus opettaa yksinkertaisesti: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16). Tähän pelastukseen ihminen ei voi, eikä saakaan, lisätä mitään ylimääräistä — kasteita tai mitään muutakaan.
Pyhän Hengen apua sen sijaan voi ja tuleekin pyytää. Syntiä vastaan taistellessa, työssä ja kutsumuksessa sekä kaikissa toimissaan ihminen tarvitsee jatkuvasti Pyhän Hengen apua ja varjelusta. Tätä meidän on epäilemättä ahkerasti pyydettävä ja rukoiltava Jumalalta itsellemme ja muille viljellen ahkerasti hänen sanaansa, jossa Pyhä Henki vaikuttaa.
Kuka oli Martin Chemnitz? Miksi hän on luterilaiselle kirkolle niin tärkeä ja mitä kaikkea hän kirjoitti? Vieraana pastori Sebastian Grünbaum.
Kuka oli kirkkoisä Nikolaus ja mitä hänestä voidaan tietää? Minkä värinen nuttu laitetaan päälle jouluna? Yhteiskunnallista maisemaa ja teologinen tilanne. Oliko Nikolaos Nikeassa? Kirkkohistorian kuuluisin läimäys. Nikolaos ja joulupukki. Vieraana Esa Yli-Vainio.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Ks. myös https://www.luterilainen.net/kirkkovuosi/pyhien-muistopaivat-pyha-nikolaus/
Mitä on palvominen? Kuinka kunnon luterilaisen tulee palvoa Jumalaa?
Raamatun käännöksissämme käytetään hyvin vähän sanaa ”palvoa”. Vanhemmassa 30-luvun Kirkkoraamatussa se ei esiinny kertaakaan ja 92-käännöksessäkin vain kolmesti. Palvontaa Raamatussa tietenkin tapahtuu. Se mitä termillä yleensä käsitetään voi esittää ainakin kahdella esimerkillä: ”Nämä miehet hylkäsivät kuitenkin isiensä Jumalan, luopuivat hänestä ja alkoivat palvoa samoja jumalia kuin ne kansat, jotka Jumala oli hävittänyt maasta heidän tieltään.” (1. Aik. 5:25 KR92)
Aikakirjassa kerrotaan, kuinka israelilaiset palvoivat vääriä jumalia. Tässä palvonta merkitsee erityisesti pappien toimittamaa jumalanpalvelusta ja viranhoitoa. Muissa yhteyksissä monesti käännetäänkin sama ilmaus sanalla ”palvella”: ”Sillä hänet Herra, sinun Jumalasi, on valinnut kaikista sukukunnistasi, että hän ja hänen poikansa alati seisoisivat ja palvelisivat Herran nimessä.” (5. Moos. 18:5).
Kristillinen seurakuntakin palvoo tässä mielessä viettäen jumalanpalvelusta Jumalan sanan mukaisesti. Jumalanpalveluksessa se ottaa vastaan Jumalan lahjat sekä kiittää ja ylistää Herraa niistä. Seurakunta myös palvoo tunnustaen yhtä, ainoaa ja oikeaa Jumalaa. ”Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta.”, lausutaan Athanasioksen uskontunnustuksessa. Palvonnan kohde siten on luonnollisesti elin tärkeä ja erottaa oikean palvonnan epäjumalan palveluksesta.
Toiseksi, hiukan kapeammassa mielessä monesti palvominen käsitetään eleenä, jolla osoitetaan suurta kunnioitusta. Raamatussa ihmiset ilmaisevat tätä monesti heittäytymällä kasvoilleen maahan. ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.” (Ilm. 22:8) Tässä Johannes osoittaa kunnioitusta, eli palvontaa, joka kuuluu ainoastaan Jumalalle. Siksi enkeli pysäyttää hänet sanoen: ”Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain, kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; kumartaen rukoile Jumalaa.” Tämä tietysti sisältyy ensimmäiseen merkitykseen, Jumalan oikeaan palvelemiseen.
Palvonta tai Jumalan palveleminen ei rajoitu kuitenkaan vain jumalanpalvelukseen, liturgiaan ja kunnioittaviin eleisiin. Laajassa mielessä se merkitsee, että Jumalan tahto ja hänen sanansa ohjaa koko elämäämme niin. Syntiä ja epäjumalan palvontaa on, jos näin ei ole. Tähän viittaavat kymmenen käskyn selityksetkin, jotka alkavat: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa …”. Oikea Jumalan pelkääminen ja rakastaminen on Hänen palvontaansa.
Siten näiden käskyjen yhteenveto kuvaa myös hyvin palvomista:
”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjänsä. Sen tähde meidän tulee pelätä hänen vihaansa niin, ettemme riko näitä käskyjä. Mutta hän lupaa armonsa ja kaikkea hyvää kaikille, jotka pitävät nämä käskyt. Siksi meidän tulee rakastaa Jumalaa, turvautua Häneen ja mielellämme noudatettaa hänen käskyjään.”
Palvominen ei kuitenkaan onnistu lain pakolla. Siksi ei ole mitään oikeaa jumalanpalvelusta tai palvontaa irrallaan Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen työstään. Seurakunnan palvonta onkin vastausta Jumalan rakkauteen, Hänen palveluksessa meille Pojassaan. Näin vieläkin parempi tiivistys palvonnasta löytyy 2. uskonkappaleen selityksestä:
”Hän lunasti minut, jotta olisin hänen omansa, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.”
Kunnon luterilainen palvoo Jumalaa Kristuksessa, arkena ja pyhänä, rukoillen, kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä tehden kaiken Luojan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi.
