Oikeasti luterilainen – Osa 77: Joulupukkia etsimässä: Kuka oli Pyhä Nikolaos?

21.11.2022 • Yleinen

Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen – Osa 77: Joulupukkia etsimässä: Kuka oli Pyhä Nikolaos?
/

Kuka oli kirkkoisä Nikolaus ja mitä hänestä voidaan tietää? Minkä värinen nuttu laitetaan päälle jouluna? Yhteiskunnallista maisemaa ja teologinen tilanne. Oliko Nikolaos Nikeassa? Kirkkohistorian kuuluisin läimäys. Nikolaos ja joulupukki. Vieraana Esa Yli-Vainio.

Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.

Ks. myös https://www.luterilainen.net/kirkkovuosi/pyhien-muistopaivat-pyha-nikolaus/

Mitä on palvominen?

Kysymys:

Mitä on palvominen? Kuinka kunnon luterilaisen tulee palvoa Jumalaa?

Vastaus:

Raamatun käännöksissämme käytetään hyvin vähän sanaa ”palvoa”. Vanhemmassa 30-luvun Kirkkoraamatussa se ei esiinny kertaakaan ja 92-käännöksessäkin vain kolmesti. Palvontaa Raamatussa tietenkin tapahtuu. Se mitä termillä yleensä käsitetään voi esittää ainakin kahdella esimerkillä: ”Nämä miehet hylkäsivät kuitenkin isiensä Jumalan, luopuivat hänestä ja alkoivat palvoa samoja jumalia kuin ne kansat, jotka Jumala oli hävittänyt maasta heidän tieltään.” (1. Aik. 5:25 KR92)

Aikakirjassa kerrotaan, kuinka israelilaiset palvoivat vääriä jumalia. Tässä palvonta merkitsee erityisesti pappien toimittamaa jumalanpalvelusta ja viranhoitoa. Muissa yhteyksissä monesti käännetäänkin sama ilmaus sanalla ”palvella”: ”Sillä hänet Herra, sinun Jumalasi, on valinnut kaikista sukukunnistasi, että hän ja hänen poikansa alati seisoisivat ja palvelisivat Herran nimessä.” (5. Moos. 18:5).

Kristillinen seurakuntakin palvoo tässä mielessä viettäen jumalanpalvelusta Jumalan sanan mukaisesti. Jumalanpalveluksessa se ottaa vastaan Jumalan lahjat sekä kiittää ja ylistää Herraa niistä. Seurakunta myös palvoo tunnustaen yhtä, ainoaa ja oikeaa Jumalaa. ”Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta.”, lausutaan Athanasioksen uskontunnustuksessa. Palvonnan kohde siten on luonnollisesti elin tärkeä ja erottaa oikean palvonnan epäjumalan palveluksesta.

Toiseksi, hiukan kapeammassa mielessä monesti palvominen käsitetään eleenä, jolla osoitetaan suurta kunnioitusta. Raamatussa ihmiset ilmaisevat tätä monesti heittäytymällä kasvoilleen maahan. ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.” (Ilm. 22:8) Tässä Johannes osoittaa kunnioitusta, eli palvontaa, joka kuuluu ainoastaan Jumalalle. Siksi enkeli pysäyttää hänet sanoen: ”Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain, kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; kumartaen rukoile Jumalaa.” Tämä tietysti sisältyy ensimmäiseen merkitykseen, Jumalan oikeaan palvelemiseen.

Palvonta tai Jumalan palveleminen ei rajoitu kuitenkaan vain jumalanpalvelukseen, liturgiaan ja kunnioittaviin eleisiin. Laajassa mielessä se merkitsee, että Jumalan tahto ja hänen sanansa ohjaa koko elämäämme niin. Syntiä ja epäjumalan palvontaa on, jos näin ei ole. Tähän viittaavat kymmenen käskyn selityksetkin, jotka alkavat: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa …”. Oikea Jumalan pelkääminen ja rakastaminen on Hänen palvontaansa.

Siten näiden käskyjen yhteenveto kuvaa myös hyvin palvomista:

”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjänsä. Sen tähde meidän tulee pelätä hänen vihaansa niin, ettemme riko näitä käskyjä. Mutta hän lupaa armonsa ja kaikkea hyvää kaikille, jotka pitävät nämä käskyt. Siksi meidän tulee rakastaa Jumalaa, turvautua Häneen ja mielellämme noudatettaa hänen käskyjään.”

Palvominen ei kuitenkaan onnistu lain pakolla. Siksi ei ole mitään oikeaa jumalanpalvelusta tai palvontaa irrallaan Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen työstään. Seurakunnan palvonta onkin vastausta Jumalan rakkauteen, Hänen palveluksessa meille Pojassaan. Näin vieläkin parempi tiivistys palvonnasta löytyy 2. uskonkappaleen selityksestä:

”Hän lunasti minut, jotta olisin hänen omansa, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.”

Kunnon luterilainen palvoo Jumalaa Kristuksessa, arkena ja pyhänä, rukoillen, kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä tehden kaiken Luojan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi.

Eero Huovinen sielujen puolustaja: Piispana Helsingissä

1.11.2022 • Lukukammiosta / Elämäkerrat

Eero Huovinen, Sielujen puolustaja. Piispana Helsingissä. WSOY 2022. 452 sivua.

Tartuin syksyisellä patikointimatkalla juuri tulleeseen piispa Eero Huovisen kirjaan. Kaskaat eivät olleet vielä menneet talviunilleen. Niiden sirityskonsertissa luin  Sielujen puolustajan muutamia sivuja ennen ehtoohartautta ja lähetin ystävälle heti innostuneen viestin. Monista mukavista jutuista ja hyvistä opetuksistakin huolimatta matkan edetessä innostus vaihtui syvään murheeseen. Ketä puolustit, mitä puolustit, piispa Eero Huovinen?

Eero Huovinen pyysi minut jatkajakseen Evankelisen ylioppilasliiton (EYL) pääsihteeriksi 1971. Hän oli jonkun ajan vielä lehtemme päätoimittaja ja minä toimitussihteeri. Eero oli suorastaan pappisihanteeni. Samaa lisensiaattiseminaariakin kävimme professori Seppo A. Teinosen johdolla, jossa oli assistenttina teol. lis. Simo Kiviranta, EYL:n puheenjohtaja. Vaikka Eero sanookin, että hänen suhteensa Simoon oli ”läpi vuosikymmenten jännitteinen” (s. 379), minä koin nuo 70-luvun yhteydet mitä merkittävimmiksi, jopa ratkaiseviksi. Kun 1980-luvulle tultaessa yhteyteni Simo Kivirantaan pysyi lähes viikoittaisena, se kävi yhä harvinaisemmaksi Eeroon. Hän muuttui. Hän sanoo lukeutuneensa aiemmin ”hurskaisiin evankelisiin”. Vuosien mittaan olen hartaasti rukoillut, että säilyisin kaiken luopumuksen keskellä ”hurskaana”, eli pappisvalani pyhissä velvoitteissa. Tämä on Eeron mukaan kansankirkossa idealismia ( s. 30). Kuitenkin hän myös kirjoittaa: ”Kirkosta käytävässä keskustelussa populismi ei auta, argumentit ratkaisevat.”(s. 309). Mitkä argumentit? Mikä Raamattu piispa Eerolla on?

 

MAAHERRAPIISPUUS

Kirjassaan Eero Huovinen kuvaa siis aikaansa Helsingin piispana 1991-2010. Mielestäni hän jatkaa samanlaista piispuutta, millaista maassamme on harjoitettu vuosisadat. Isäni rovasti Reino Korpinen nimitti sitä maaherrapiispuudeksi. Samat Someron Kultelan salaojaputkitehtaan tilat, kansakoulut ja uuden oppikoulun sekä paikkakunnan nähtävyydet maaherra kävi tarkastamassa seurueineen kuin toisella kertaa piispa E.G. Gulin! On ymmärrettävää, että valtionkirkko hoiti kunnioitettavasti yhteiskunnalliset ja sivistykselliset asiat ja siksi piispoista oli tullut myös maallisia johtohenkilöitä. Tästä historiallisesta regimenttien sekoituksesta on jäljellä vieläkin liian paljon, vaikka yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ajat sitten. Voi olla, että kuulun siis ”idealisteihin”, mutta pidän uskonpuhdistuksen linjauksia tässäkin oikeana, kun niissä korostetaan piispanviran pelkkää hengellistä luonnetta (CA 28). Huovinen panosti mentoriensa neuvomana kirkon ”yhteiskuntasuhteisiin”. Hän luetteleekin melkoisesti valtakunnan ykköshenkilöiden kanssa pidettyjä illanistujaisia siellä sun täällä. ”Mutkattomat ja luontevat” kontaktit! Ja varmaan onkin tärkeää ”miettiä yhdessä sitä, mikä on elämän ja kansan kannalta tärkeää” (s.401). En ole kuitenkaan vakuuttunut, että kirkon pitäisi säilyttää tarpeellisuutensa niidenkin ihmisten ja varsinkin vallanpitäjien mielissä, jotka eivät voi hyväksyä pyhän uskomme raamatullisia totuuksia eivätkä tunnusta Kristusta ainoana pelastuksen tienä. Konformiteetin ylläpitäminen vie kansankirkon yhä suurempaan luopumukseen. Kirkko ja sen apostolinen virka on autuaaksi tekevän uskon saamista varten!

Murheellista biografiassa onkin se, ettei näiden edustavien kabinettien kuvauksissa välity lukijalle kansankirkon suuri hengellinen kriisi ja sen identiteetin muuttuminen kunnallisbyrokratian tapaiseksi laitokseksi. Edelleen pitää paikkansa Athanasianum: ”Kuka ikänänsä tahtoo pelastua, hänen on ennen kaikkea tarpeen pitää katolinen usko.” Ja pelastuksen lupaus ei koske niitä, jotka ovat ”Kristuksen kirkon ulkopuolella, jossa ei ole sanaa ja sakramentteja.”(Apol.9). Kansankirkko on suurelta osin luopunut oikean kirkon tuntomerkeistä ja messuissa käy yhä vähemmän helsinkiläisiä, vain kourallinen. Ja papit opettavat iankaikkisesta elämästä ja kadotuksesta mitä milloinkin. Kuntaliitosten tapahduttua seurakunnatkin alkavat olla läänin kokoisia, vaikkei piispa Eero ollutkaan suurseurakuntien muodostamisen kannattaja (s. 127).

 

SUOMEN KIRKON JA HELSINGIN HIIPPAKUNNAN TIE

Teologisessa Aikakauskirjassa oli 1984 Seppo A. Teinosen pysäyttävä artikkeli. Hän esitti huolensa siitä, ettei kansankirkko pysy kirkkona, vaan tulee muusta kristikunnasta irralliseksi kirkkokunnaksi. Ratkaisevaa on kirkon olemuksen kannalta, että sen oppi perustuu Raamattuun, se opettaa oikein vanhurskauttamisesta ja se säilyttää apostolisen viran. Näiden kysymysten kanssa olisi pitänyt dogmatiikan professorin ja sittemmin Helsingin piispan työskennellä juuri ”idealistisesti”,  eli ollen valmis pyhien esikuvan mukaan myös kärsimään. Mutta ne, jotka tahtoivat Teinosen esittämissä kirkon konstitutiivisissa kysymyksissä esittää perusteltua kritiikkiä pyhän Raamatun ja Luterilaisten Tunnustuskirjojen selkeillä kohdilla ja jopa kansankirkon omien lakisäädösten mukaisesti, saivat joko kuulla olevansa vain ’kirkkopoliitikkoja’, tai heidät työnnettiin sivuun kapitulin virassakin ”jurnuttajina” (s.216).

Ehkä merkittävin teologi keskuudessamme, teol. lis. Simo Kiviranta otsikoidaan Huovisen kirjassa järkyttävästi: ”Januskasvoinen vaikuttaja” (379). Onko se januskasvoisuutta tai kirkkopolitiikkaa, kun asioita tarkkaan tutkittuaan uskaltautuu kieltäytyä allekirjoittamasta huonoa asiakirjaa? Jos kuka, niin Simo Kiviranta tutki kaikki tarkkaan loppumetreille asti. Hän ei olut pelaaja, hän ei voinut livetä siitä, mitä tarkoittaa Herramme sana ”että he yhtä olisivat”. Mutta Kristus itse sanoo yhteyden muodostuvan yksin siitä, että he ovat ”pyhitetyt totuudessa”. Turpiin tuli! Mutta ketä ja mitä piispa Eero oikein todellisuudessa puolusti?

Kyllähän kirkkokansakin tiesi vanhastaan, että papin, joka ei pysynyt kirkon tunnustuksessa, oli julkisesti luovuttava väärästä opistaan tai pyydettävä eroa pappisvirasta. Mikäli näin ei tapahtunut, tuomiokapitulin oli kuultuaan pappia annettava ero pappisvirasta. Mutta näinhän ei käynyt esimerkiksi pastorien Matti Myllykosken ja Antti Kylliäisen tapauksissa. Aiemmin oli jo kauhisteltu Uuden testamentin professorin Heikki Räisäsen opetuksia tuleville papeille. Hänhän lopulta tunnustautui ateistiksi. Piispan ja kapitulin puoleen käännyttiin nyt, koska ymmärrettiin, ettei näiden pappismiesten kirjoituksissa ollut kysymys joistakin yksityiskohdista tai älyllisistä ongelmista, vaan epäuskosta ja irtisanoutumisesta julkisesti kaikesta siitä, mitä kristikunnassa on aina pidetty luovuttamattomana.  Mutta biografiassaan piispa Eero selittelee tapauksia fiksusti uuden uskonsa mukaisesti:  ”Ajattelun vapautta en halunnut kaventaa.” (s.218). Hiippakunnassa kaikki siis hyvin: Eero Huovisen piispakautena ei ”yhtäkään pappia rangaistu harhaopista”? (s. 222). Sudet saavat jatkaa karitsaisten kimpussa kirkon palkkaluokissa ”paukutellen henkseleitään” (s. 218).

 

KANSANKIRKKO AJAUTUI SISÄISEEN UMPISOLMUUN JA EKUMEENISEEN UMPIKUJAAN

En usko, että dogmatiikan professori oli tosissaan sanoessaan:” Erimielisyydet kasvoivat, mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että yksittäiseksi ja jakavaksi kiistakysymykseksi nousee naisten mahdollisuus ja oikeus pappisvirkaan.”(s.372).  Hän varmasti tiesi, mihin naispappeuden hyväksyminen johtaa. Hän tiesi, mitä tapahtui muissa valtionkirkoissa. Eivät selvät pyhän Raamatun ja vanhan kristikunnan tradition argumentit olleet hänelle vieraita. Eero Huovinen on ollut selvillä pappisviran perustumisesta Jumalan säätämykseen ja Kristuksen asetukseen sekä pappisviran apostolisuudesta ja Herran käskystä. Siitä huolimatta hän lähti uuden uskon tielle. Koska Kristuksen kirkolla ei ole valtaa ja kykyä vihkiä naisia seurakunnan isän virkaan, siksi naispappi ei ole pappi, vaan maallikko, joka piispan avustamana on noussut uhmaamaan Jumalan sanaa ja Kristuksen säätämystä. ”Monet toivoivat, ettei tämä kirkon uskon kannalta varsin pieni asia aiheuttaisi hajaannusta.”(s. 372). Uskaltaudun sanoa ääneen, että kun ”jokaisessa firmassa on pelisääntönsä”(s. 224) Huoviselle oli ”varsin pieni asia” Herran käskyn rikkominen, jotta kabinettien ovet avautuisivat. Mutta näin kansankirkko ajautui sisäiseen umpisolmuun ja ekumeeniseen umpikujaan. -En puutu tässä Eero Huovisen lukuisiin  Rooman matkoihin, joita hän selostaa päivällisiä myöten. Niiden arvo osoittautuu Jumalan valtakunnan asioissa vähäiseksi. Huovinen on viitannut useinkin sanaan, jonka paavi Johannes XXIII muotoili: ”Asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne, jotka meitä erottavat.” (s.363). Olisi ollut mahdollista keskittyä Rooman kanssa pyhään kasteeseen, josta Huovinen teki loistavan tutkimuksen. Olisi ollut mahdollista keskittyä Alttarin sakramenttiin reformoidun kristillisyyden tunkeuduttua yhä enemmän luterikuntaakin. Olisi ollut mahdollisuutta lopettaa naispappien vihkiminen todellisten ekumeenisten yhteyksien parantamiseksi. Olisi ollut hienoa liittyä siihen rintamaan Rooman kanssa, joka yrittää vastustaa yhä kasvavaa luonnottomuutta ja moraalin rappeutumista. Ja ennen kaikkea keskittyminen oman hiippakuntansa ja samalla koko kansankirkon tervehdyttämiseen olisi saanut taivaan enkelitkin riemuitsemaan ja saatanan väistymään murjottaen nurkkiinsa.

 

”KANSANKIRKKO EI ENÄÄ OLE USKOVAISTEN TURVAPAIKKA”

En enää tunne vanhaa esikuvaani, joka biografiassaan vähättelee tunnustuksemme sanaa kirkosta pyhien yhteisönä (congregatio sanctorum). Totta kai jokaisen rehellisen kirkon tulisi rakentaa ”pyhien seurakuntaa”. Mutta Kirkon pyhyys on aina sille ulkoapäin annettua lahjaa, jonka Kristus vaikuttaa sanansa ja sakramenttiensa kautta. Ratkaisevan tärkeää on tehdä erotus oikeiden kirkon tuntomerkkien ja ’kristittyjen tuntomerkkien’, välillä. Eero Huovinen varoittaa kirkon jäsenten luokittelusta. (s.123). Totta on, että Jumala yksin näkee sydämeen. Oikeaa kirkkoa ei tunnisteta siitä, että sen keskuudessa elää hurskaita ja hyveellisiä ihmisiä, eikä se menetä luonnettaan kirkkona, jos sen jäsenet epäonnistuvat kilvoituksessa. Oikea kirkko saa pyhyytensä Kristukselta ja se tunnistetaan kirkoksi sen keskellä olevien raamatullisten armonvälineiden tähden.

Eero Huovisen kummisetä professori Heikki Koskenniemi kirjoitti minulle murheellisena, että kansankirkko ei enää ole ”uskovaisten turvapaikka”. Lähtökäsky tulikin. Eero Huovinen antoi Mellunmäen tapahtumien jälkeen 2004 piispallisen suosituksen, että muodostaisimme oman kirkon. Tämä tuntui hirveältä käskyltä ekumeenikkona tunnetulta piispalta. Pastori Anssi Simojoen kanssa pidimme tästä Kotimaan kirjoittelusta palaverin ja Anssi kirjoitti: ”Eikö moraalinen lähtövelvollisuus ole päinvastoin niillä, jotka ihmis-hybriksessä ovat käyneet kaiken jumalallisen kimppuun kirkossa ja tehneet mielivaltaisia opin ja elämän muutoksia vastoin selkeätä Jumalan sanaa?”

 

TÄRKEIN VIELÄ

Piispa Eeron kirjassa on lopussa  itsetutkistelua ja suorastaan kysymystä, tulisiko mennä julkiripille? Niin kauan, kun armon aikaa on, voi tehdä parannuksen ja siksi päätän meille evankelisille edelleen tärkeään hyvästelyyn: Taivaan Isän haltuun!

Siunaako Lähetyshiippakunta Israelia?

28.10.2022 • Opetukset / 1 Kirkon usko / a) Raamattu

Kysymys: “Onko Lähetyshiippakunta Israel-vastainen? Siunaatteko te Israelia?”

 

Vastaus: Lähetyshiippakunta ei ole Israel-vastainen. Israelin puolesta rukoillaan monin tavoin. Esimerkiksi yhdessä kirkkomme käyttämässä esirukouksessa rukoilemme: “Kirkasta Vapahtaja Israelin kansalle ja johdata se parannukseen.” (Esirukous seurakunnan vastauksella, Luterilaisia virsiä s. 469) Virressä 168 “Suo Herra sama Henki meille” laulamme: “Myös Israelin kansaa paimenna, Kristusta tuntemaan se johdata.” (säkeistö 6) Tätä virttä on veisattu erityisesti pappisvihkimyksissämme ja kirkkovuoden pyhinä, joiden tekstit puhuvat apostolien ja saarnaviran tehtävästä ja lähettämisestä. Kirkkomme rukoilee siis, että Israelin Jumala kirkastaisi Messiaansa Jeesuksen myös niille juutalaisille, jotka eivät vielä tunnustaa Jeesusta Messiaaksi ja Herraksi.

Kysyjän kysymys kumpuaa todennäköisesti sellaisen kristillisyyden piiristä, jossa Israelilla ja juutalaisilla on korostettu asema (esim. Karmel-yhdistys ja Israelin ystävät -toiminta). Kirkkomme ei ole aktiivisesti mukana Israelin ystävien toiminnassa. Seurakuntalaistemme joukossa on sekä Israelin ystäviä että kristittyjä, jotka kokevat tämäntyyppisen toiminnan vieraaksi. Israel-kysymyksessä, kuten muissakin kysymyksissä, yksioikoisuus voi johtaa epäoikeudenmukaisiin tuomioihin puolin ja toisin. Raamatun opetus Israelista on huomattavan laaja ja vivahteikas. Siksi on hyvä katsoa, mikä on opetuksemme Israelista.

 

1 Kristillinen usko on juuriltaan juutalaista

Kristillinen uskomme on alusta loppuun juurtunut Israelin uskoon. Vanha testamentti on Jumalan pyhää ja inspiroitua sanaa, ja Vanhan testamentin pelastushistoria on pitkälti Israelin uskon ja Israelin kansan historiaa. Myös Uusi testamentti on Luukkaan teoksia lukuun ottamatta juutalaisten kirjoittama kirja ja kokonaan juutalaisen ajattelun läpäisemä. Juutalainen Jeesus Nasaretilainen on Kristus eli Messias, profeettojen ennustama Voideltu, Jumalan Poika ja Daavidin Poika, lihaksi tullut Israelin Jumala. Kristittyjen palvoma Isä, Poika ja Pyhä Henki on Vanhan testamentin Jumala Jahve (Herra). Kaikki apostolit, joiden todistuksen varaan kristillinen kirkko rakentuu, olivat juutalaisia. Jeesus on juutalaisia varten lähetetty Messias, josta pakanat ovat päässeet osallisiksi armosta. “Sillä minä sanon, että Kristus on tullut ympärileikattujen palvelijaksi Jumalan totuuden tähden, vahvistaaksensa isille annetut lupaukset, mutta että pakanat laupeuden tähden ovat ylistäneet Jumalaa, niin kuin on kirjoitettu: ‘Sen tähden minä ylistän sinua pakanain seassa ja veisaan kiitosta sinun nimellesi.’” (Room. 15:8–9) Kristillinen seurakunta ei koostu ainoastaan pakanoista eli ei-juutalaisista, vaan kaikista Jeesukseen uskovista, sekä juutalaisista että ei-juutalaisista.

Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi – että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. (Ef. 2:11–18)

Juutalaisten ei tarvitse luopua juutalaisuudesta saadessaan uskon Jeesukseen, kunhan he eivät pidä juutalaisten tapojen noudattamista välttämättömänä pelastukseen. Pelastus ei tule lakia eikä juutalaisia tapoja noudattamalla, vaan evankeliumin kautta, yksin Jeesuksen tähden, armosta, kasteen ja uskon kautta.

 

2 Jeesuksen torjuva juutalainen on armon ulkopuolella

Juuri Jeesuksen erityinen asema – Hän on Messias ja lihaksi tullut Jahve – tarkoittaa, että Jeesuksen torjuva juutalainen ei ole Jumalan armossa eikä osa Jumalan seurakuntaa. Jeesus on ainoa pelastustie niin hyvin juutalaisille kuin ei-juutalaisille. Koska Messias Jeesus on ainoa tie pelastukseen ja tehnyt Häneen uskovista juutalaisista ja pakanoista yhden Jumalan kansan ja seurakunnan, seurakuntaa koskevat kaikki Jumalan kansalle annetut lupaukset. Tässä mielessä apostolit sanovat uuden liiton kristillistä kirkkoa Vanhan testamentin Jumalan kansan täyttymykseksi (1. Kor. 10:1–13) ja Kristuksen opetuslasta tosi juutalaiseksi (Room. 2:28–29), olipa hän taustaltaan juutalainen tai pakana. “Sillä ei ympärileikkaus ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus, vaan uusi luomus. Ja kaikille, jotka tämän säännön mukaan vaeltavat, kaikille heille rauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille!” (Gal. 6:15–16)

Kaikki Uuden testamentin kohdat, joissa juutalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti, liittyvät juuri Jeesuksen ja evankeliumin torjumiseen (esim. Matt. 23; 1. Tess. 2:14–16; Ilm. 2:9, 3:9). Näissä kriittisissä lausumissa ei ole kysymys etnisestä juutalaisvastaisuudesta (antisemitismistä) eikä juutalaisen uskonnon vastustamisesta sinänsä (antijudaismista), vaan siitä, että Israelin Jumalaa ei voi tuntea oikein ilman Jeesusta, joka on Messias. “Eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel … eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 9:6, 8) Rabbiinisen juutalaisuuden valtavirta torjuu Jeesuksen Messiaana. Talmudin, rabbiiniselle juutalaisuudelle ohjeellisen lakikokoelman, traktaatissa Gittin 57a on kohtaus, jossa Onkelos-niminen juutalainen manaa kuolleista Israelin synnintekijän, joka joidenkin Talmudin käsikirjoitusten mukaan on Jeesus. Erot käsikirjoituksissa johtuvat siitä, että juutalaiset joutuivat keskiajan Euroopassa sensuroimaan Talmudia välttyäkseen kristittyjen vainolta. “Israelin synnintekijää” eli Jeesusta keitetään kiehuvassa sonnassa. (Suomeksi teoksessa Tuori & Harviainen (toim.): “Pyhiä juutalaisia kirjoituksia”, s. 213) Tämäntyyppinen ajattelu on kristityn näkökulmasta jumalanpilkkaa ja antikristillistä, koska se suuntautuu Jumalaa ja Messiasta Jeesusta vastaan. Tämä ei kuitenkaan oikeuta kristittyjä juutalaisvastaisuuteen saati vainoon, mistä kristittyjen tulee aina ja kaikkialla irtisanoutua. Sen sijaan apostoli Paavalin esimerkki on meille velvoittava. Hänellä oli suuri tuska juutalaisista veljistään, jotka torjuivat Jeesuksen, ja hän rukoili heidän kääntymisensä puolesta (Room. 9:1–5). Kristittyjen tulee julistaa evankeliumia Jeesuksesta myös juutalaisille, jotta epäuskon peite otettaisiin pois heidän silmiltään ja he kääntyisivät Jeesuksen luo (2. Kor. 3:14–16). Jos Jumala on pystynyt liittämään Israelin jaloon oliivipuuhun meidät, jotka olemme luonnostamme pakanoita eli villioliivipuun oksia, kuinka paljon ennemmin Hän pystyy jälleen liittämään oliivipuuhun Jeesuksen torjuneiden juutalaisten oksat, jotka on taitettu epäuskonsa vuoksi pois puusta (Room. 11:16–24)!

 

3 Jumala ei ole hylännyt kokonaan eikä lopullisesti juutalaisia, jotka ovat rakastettuja isien tähden

Juutalainen apostoli Paavali käsittelee Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11 kysymystä, mitä pitäisi ajatella siitä, että suuri osa juutalaisista on torjunut Jeesuksen ja näin jäänyt Jumalan armon ulkopuolelle. Hän toteaa, ettei Jumala kuitenkaan ole hylännyt kansaansa, vaan on jättänyt juutalaisista itselleen jäljelle jäännöksen armon valinnan mukaan (Room. 11:1–6). Juutalaisten “lankeemus” (11:11–12), “hylkääminen” (11:15) ja “osittainen paatuminen” (11:25) on tarjonnut pakanoille mahdollisuuden kuulla evankeliumia (11:11–12). Tämän on määrä sytyttää juutalaiset “kiivauteen” tai “mustasukkaisuuteen” eli tajuamaan, että pakanat uskovat itse asiassa juutalaisten Messiaaseen (11:13–14). Nyt juutalaisten on puolestaan määrä saada kuulla evankeliumi pakanoilta (11:30–31). “Evankeliumin kannalta he kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta valinnan kannalta rakastettuja isien tähden. Sillä ei Jumala armolahjojansa eikä kutsumistansa kadu. … Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.” (11:28–29, 32)

Paavalin opetuksen ytimessä ovat sanat Room. 11:25–27:

Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa – pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin (kreikaksi huutoos) kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on: ”Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä.”

Paavalin sanat “ja niin kaikki Israel on pelastuva” on ymmärretty kahdella eri tavalla. Puhuvatko ne ajasta vai tavasta, jolla koko Israel pelastuu? Vain jälkimmäinen tulkinta on alkutekstin mukainen, sillä kreikan sana huutoos on tavan, ei ajan adverbi, joka olisi kreikaksi tote. Paavali siis sanoo, että Israelin on kohdannut osittainen paatumus niin kauan, kunnes pakanoiden täysi luku (kirjaimellisesti “täyteys”) on tullut sisälle Jumalan valtakuntaan, ja sillä tavalla koko Israel pelastuu. “Koko Israel” tarkoittaa arkikielen tavoin suurta joukkoa (ks. esim. Mark. 1:5), ei erotuksetta kaikkia kaikkina aikoina eläneitä juutalaisia. Vaikka monet juutalaiset torjuvat Jeesuksen, Israelin paatumus on vain osittainen. Jeesus tulee juutalaisillekin Vapahtajana ja pelastaa “koko Israelin” eli kaikki armosta valitut juutalaiset. Kun kaikki valitut sekä pakanoista (“pakanoiden täyteys”, Room. 11:25) että juutalaisista (“juutalaisten täyteys”, Room. 11:12) on evankeliumin kautta kutsuttu ja vanhurskautettu, Kristus palaa, kuolleet nousevat ja koittaa viimeinen tuomio sekä iankaikkinen elämä Kristuksen omille. “Mutta jos heidän [juutalaisten] lankeemuksensa on maailmalle rikkaudeksi ja heidän vajautensa on pakanoille rikkaudeksi, kuinka paljoa enemmän heidän täyteytensä! … Sillä jos heidän hylkäämisensä on maailmalle sovitukseksi, mitä heidän armoihinottamisensa on muuta kuin elämä kuolleista?” (Room. 11:12, 15)

Koska juutalaiset ovat Vanhan testamentin valittu kansa, heillä on kaikista muista maailman kansoista poiketen lupaus, että heistä kaikkina aikoina kääntyy ihmisiä Messiaan luo (Room. 11:25–27). Siksi he tulevat halki vuosisatojen säilymään omana kansanaan.

Näin sanoo Herra, joka on pannut auringon valaisemaan päivää, kuun ja tähdet lakiensa mukaan valaisemaan yötä, hän, joka liikuttaa meren, niin että sen aallot pauhaavat – Herra Sebaot on hänen nimensä: Jos väistyvät nämä lait minun kasvojeni edestä, silloin myös lakkaavat Israelin jälkeläiset olemasta kansa minun kasvojeni edessä ainiaan. Näin sanoo Herra: Jos voidaan mitata taivaat ylhäällä ja tutkia maan perustukset alhaalla, silloin vasta minä hylkään Israelin jälkeläiset kaikki, kaiken sen tähden, mitä he ovat tehneet, sanoo Herra (Jer. 31:35–37)

Tämä on suuri lupaus, kun ajattelee niitä satoja kansoja ja kieliä, jotka maailmanhistorian aikana ovat kadonneet. Kristinusko levisi 1000 vuotta ilman yhtään uskovaa suomalaista, ja voi olla, että vielä joskus koittaa päivä, jolloin ei ole olemassa enää yhtään Jeesukseen uskovaa suomalaista tai edes Suomen kansaa. Mutta näin ei voi käydä juutalaisille. Tämä on suuri lupaus ajatellen myös juutalaisten liki kaksi vuosituhatta kestänyttä hajaannusta ja heitä kohdanneita valtavia vainoja.

 

4 Suhtautuminen Israelin valtioon

Juutalaisvaltion synty vuonna 1948 heti holokaustin kauhujen jälkeen voidaan nähdä osana edellä mainittua Jumalan hyvää johdatusta juutalaisten historiassa. Vanha testamentti lupaa, että juutalaiset pääsevät palaamaan takaisin omalle maalleen, kun he kääntyvät jälleen Herran ja Messiaan puoleen (esim. 5. Moos. 30:1–10; Hoos. 3:5). Monet uskovat näiden lupausten täyttyneen Israelin valtion synnyssä. Tämä on mahdollinen tulkinta. Samalla on hyvä tuoda esiin kaksi täydentävää näkökohtaa.

Ensiksi valtiona Israel on valtio muiden maailman valtioiden joukossa. Valtiona sitä koskevat esivaltaa koskevat velvollisuudet ja valtuutukset esimerkiksi kantaa miekkaa, puolustaa alamaisiaan, ehkäistä rikollisuutta ja turvata lainsäädännöllä oikeudenmukainen elämä sekä maassa asuville kansalaisille että muukalaisille, myös palestiinalaisille, muslimeille, kristityille ja messiaanisille juutalaisille (esim. Room. 13:1–7; 2. Moos. 23:9). Tässä tehtävässään Israelin valtio on muiden maailman valtioiden tavoin Jumalan palvelija. Israelin valtio ei ole osa Jumalan valtakuntaa tai pyhempi kuin muut maailman valtiot, koska Messias sanoo, ettei Hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta eivätkä Hänen palvelijansa sodi miekoin (Joh. 18:36). Kristityt saavat olla kiinnostuneita Israelin valtion asioista ja rukoilla sen puolesta, mutta Israelin valtiota saa myös kritisoida, niin kuin muitakin esivaltoja, jos ja kun se joltain osin ei täytä uskollisesti Jumalalta saamaansa tehtävää.

Toiseksi on hyvä tietää, että kaikki juutalaiset eivät näe Israelin valtiota uskonnollisessa tai edes positiivisessa valossa. 1800-luvulla syntynyt juutalainen nationalismi (niin sanottu “siionismi”) ei ollut kovinkaan uskonnollinen ilmiö vaan pikemminkin rinnakkaisilmiö Euroopassa nousseelle sekulaarille nationalismille. Monet siionistit eivät tavoitelleet eivätkä edelleenkään tavoittele niinkään Vanhan testamentin teokratian pystyttämistä uudelleen, “juutalaiskristillisestä valtiosta” puhumattakaan, vaan sekulaaria valtiota läntisten demokratioiden tapaan. Tältä osin Vanhan testamentin ennustukset, joissa juutalaisten kääntyminen ja paluu omaan maahansa linkitetään toisiinsa, eivät monien juutalaisten kohdalla ole täyttyneet. Useat tiukat ortodoksijuutalaiset suuntaukset puolestaan suhtautuvat torjuvasti Israelin valtioon ja siionismiin, koska he ajattelevat joko, 1) että Israel saa oman maansa ja todellisen rauhan vasta, kun se todella noudattaa tooraa koko sydämestään, minkä he eivät näe vielä tapahtuneen, tai 2) Israelin pääsevän omaan maahansa ja rauhaan vasta, kun Messias tulee, minkä he eivät myöskään ajattele vielä tapahtuneen. Nämä ortodoksijuutalaiset suuntaukset näkevät Israelin valtion perustamisen “luvattomana keulimisena”, jossa juutalaiset koettavat omin voimin ja etuajassa tehdä asioita, jotka Jumala haluaa tehdä vasta joskus tulevaisuudessa.

Meidän on hyvä olla tietoinen siitä, että juutalaisten keskuudessakin on suuri kirjo suhtautumisessa Israelin valtioon, jotta meillä ei olisi juutalaisista, Israelista ja Israelin valtiosta liian yksinkertaista, naiivia tai romantisoitua kuvaa. Sellaisen taakse saattaa joskus piiloutua jopa alentuva asenne juutalaisia kohtaan, ehkä ilman, että sitä edes huomataan itse.

 

5 Kysymys Israelin siunaamisesta

Usein kuulee sanottavan, että kristittyjen tulee uskon kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan siunata Israelia. Joskus kuulee jopa sanottavan, että jos me emme siunaa Israelia, meillä ja meidän työllämme ei ole Jumalan siunausta. Raamattuperusteina toimivat Herran sanat Abramille: “Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.” (1. Moos. 12:2–3) Samoin vedotaan profeetta Bileamin siunaukseen Israelille: “Siunattu olkoon, joka sinua siunaa, kirottu, joka sinua kiroaa!” (4. Moos. 24:9)

Olemme jo edellä todenneet, että Lähetyshiippakunnan seurakunnissakin rukoillaan Israelin kansalle kääntymystä Messiaan Jeesuksen ja Israelin Jumalan puoleen. Tässä mielessä me ilman muuta siunaamme Israelia. Israelin siunaamisen perusteiksi mainitut raamatunkohdat kuitenkin joskus ymmärretään liian yksipuolisesti, ikään kuin kaikilla maailman juutalaisilla tai Israelin valtiolla olisi automaattisesti “oikeus” Jumalan siunaukseen. Jos sitten joskus jossain tilaisuudessa ei eksplisiittisesti siunata Israelia, näin ajattelevat ihmiset saattavat olla huolissaan siitä, onko siellä menetetty Jumalan siunaus.

Raamatun mukaan Jumalan siunaus, joka Israelin siunaamisesta puhuvissa raamatunkohdissa mainitaan, on kuitenkin sidottu varsinaisesti Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin eli Israelin “siemeneen”, jossa kaikki maan sukukunnat saavat siunauksen (1. Moos. 22:16–18, 26:4, 28:14). Tämä siemen on Raamatun mukaan Messias Jeesus Nasaretilainen: “Mutta nyt lausuttiin lupaukset Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: ‘siemenille’, ikään kuin monesta, vaan ikään kuin yhdestä: ‘Ja sinun siemenellesi’, joka on Kristus.” (Gal. 3:16) “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:13–14) Näin ollen ei ole olemassa mitään todellista Jumalan siunausta ilman ja ohi Jeesuksen Kristuksen. Siunattu on se, joka Häntä siunaa, kirottu se, joka Häntä kiroaa! Siunattuja olemme me ja meidän seurakuntamme, jos olemme Jeesuksen omia, kirottuja, jos olemme ilman Häntä! Onko meillä Jumalan siunaus vai ei, on siis kiinni yksin Jeesuksesta Kristuksesta eikä mistään muusta. Siksi Israelin puolesta rukoilemisesta ei saa tehdä asiaa, jota tarvittaisiin ikään kuin Jeesuksen rinnalla tai Jeesuksen lisäksi, jotta saisimme osaksemme Jumalan siunauksen. Yksin Jeesus tarvitaan ja yksin Jeesus riittää.

Siksi oikea tapa siunata Israelia on rukoilla juutalaisille Messiaan Jeesuksen kirkastumista sekä rukoilla kristillisen juutalaislähetyksen puolesta, sillä juutalaisillakin on Jumalan siunaus yksin Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme.

 

Katso hakusanat Israel, juutalaiset, korvausteologia ja Israelin 10 kadonnutta heimoa.

 

Oikeasti luterilainen – Osa 75: Ajatuksia kirjasta The Benedict Option. Osa 3.

18.10.2022 • Yleinen

Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen – Osa 75: Ajatuksia kirjasta The Benedict Option. Osa 3.
/

Ohjelmassa keskustellaan Rod Dreherin kirjasta The Benedict option – A strategy For Christians in a Post-Christian Nation. Kristillisen vastakulttuurin rakentaminen. Totuus, hyvyys ja kauneus. Kirkko ja nykyajan barbaarit. Liturgian opetussuunnitelma. Kirkkokurin merkitys. Vieraana Esko Murto.

Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.

”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö”

Kysymys

Mitä tarkoittaa: “Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö”? (Ef. 4:26)

Vastaus

Jae on Paavalin kirjeestä Efeson seurakunnalle, katkelmasta, jossa apostoli antaa seurakunnalle ohjeita kristilliseen elämään. Lainatun kohdan edellä apostoli käskee kristittyjen puhua totta lähimmäisilleen, koska he ovat kaikki toistensa jäseniä (Ef. 4:25). Kohdan jälkeen apostoli käskee: “Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa” (Ef. 4:26–27). On siis kysymys siitä, miten kristityt tulevat keskenään toimeen, miten heidän tulee käyttäytyä riidoissa ja miten heidän pitää sopia ne.

Käsky “vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” tuo esiin, että vihan tunne sinänsä ei ole syntiä. Puhuuhan Raamattu lukemattomia kertoja Jumalan vihasta ja muutamia kertoja myös selväsanaisesti Jeesuksen vihasta. Jeesus oli ihmisille vihainen heidän sydämensä kovuudesta (Mark. 3:5). Hän vihaa harhaoppisten tekoja (Ilm. 2:6) ja niitä, jotka eivät palvo Häntä (Ps. 2:12). Tuomiopäivänä ilmestyy Jumalan ja Karitsan viha (Ilm. 6:16–17). Viha sinänsä ei siis ole ongelma, vaan se, että miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä. Siksi jokaisen tulee olla hidas vihaan (Jaak. 1:19–20). Jumalan viha sen sijaan tekee sitä, mikä on oikein, koska se kohdistuu kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room. 1:18). Tätä taustaa vasten “vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” tarkoittaa, että ihminen ei saa antaa vihansa johtaa tekojaan, koska miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä. Sen sijaan ihmisen tulee vihan tunteesta huolimatta rakastaa lähimmäistään kuin itseään, antaa tälle sydämestään anteeksi ja sopia riidat ennen auringonlaskua, jotta vihanpito, loukkaantuminen ja katkeruus eivät antaisi Perkeleelle tilaisuutta heittää riidan osapuolia erilleen ja houkutella heitä pois Kristuksesta.

“Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” on lainaus Psalmien kirjan jakeesta 4:5. Paavali lainaa jaetta Septuagintan eli Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen mukaisessa muodossa, joka tulkitsee jakeen puhuvan vihasta. Tulkinta on kielellisesti mahdollinen ja teologisesti oikea, onhan sillä Pyhän Hengen takuu, koska se löytyy apostolin inspiroidusta kirjeestä. Silti vihastuminen ei ole ainoa mahdollinen tulkinta. Jae kuuluu asiayhteydessään:

Veisuunjohtajalle; kielisoittimilla; Daavidin virsi. Vastaa minulle, kun minä huudan, sinä minun vanhurskauteni Jumala, joka ahdingossa avarrat minun tilani. Armahda minua, kuule minun rukoukseni. Te miehet, kuinka kauan minun kunniaani pidetään pilkkana, kuinka kauan te rakastatte turhuutta, etsitte valhetta? Sela. Tietäkää: ihmeellinen on Herra hurskastansa kohtaan, Herra kuulee, kun minä häntä huudan. Vaviskaa, älkääkä syntiä tehkö. Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa. Sela. Uhratkaa vanhurskauden uhreja ja luottakaa Herraan. Moni sanoo: ”Kuka antaa meille sitä, mikä hyvä on?” Herra, käännä sinä meihin kasvojesi valkeus. Sinä annat minun sydämeeni suuremman ilon, kuin heillä on runsaasta viljasta ja viinistä. Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua. (Ps. 4:1-9)

Psalmissa käsky: “Vaviskaa, älkääkä syntiä tehkö. Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa” on kehotus niille miehille, jotka pitävät Daavidin kunniaa pilkkanaan, rakastavat turhuutta ja etsivät valhetta (j. 3) ja ovat näin syösseet Daavidin ahdinkoon, jossa hän joutuu huutamaan avukseen vanhurskautensa Jumalaa (j. 2). Näiden miesten Daavid käskee vavista mutta olla tekemättä syntiä, puhua sydämissään vuoteillaan ja olla hiljaa.

Heprean sanan raagaz perusmerkitys on “vapista”. Usein sana kuvaa vapisemista vihasta tai raivosta (1. Moos. 45:24; 2. Kun. 19:27–28; Jes. 28:21). Arameassa ja syyriassa, heprean lähimmissä sukulaiskielissä, vastaava verbi regaz tarkoittaa juuri vihaamista (esim. VT:n arameankielisissä kohdissa Dan. 3:13 ja Esra 5:12). Niinpä Septuaginta, syyrialainen käännös ja latinankielinen Vulgata kääntävät Ps. 4:5 ensimmäisen sanan: “Vihastukaa”. Mutta hepreaksi raagaz tarkoittaa muutakin suuresta mielenliikutuksesta johtuvaa levottomuutta, rauhattomuutta ja vapinaa, kuten pelosta ja kauhusta (2. Moos. 15:14; 5. Moos. 2:25; 1. Sam. 14:15; Jes. 32:10–11, 64:2; Jer. 50:34; Jooel 2:1), surusta (2. Sam. 19:1) tai jopa ilosta johtuvaa (Jer. 33:9), samoin luonnossa tapahtuvaa vapinaa, kuten maanjäristystä (Jes. 5:25; Jooel 2:10; Aam. 8:8; Ps. 18:8) tai myrskyä (2. Sam. 22:8; Jes. 13:13), tai myös poliittista rauhattomuutta (2. Sam. 7:10; Jes. 14:16, 23:11).

Tältä pohjalta voisimme kääntää jakeen 5: “Vaviskaa levottomuudessanne mutta älkää tehkö syntiä! Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa! Sela.” Daavid käskee vastustajiensa lakata levottomasta touhuilustaan häntä vastaan, koska se uhkaa johtaa heidät syntiin. Daavid on nimittäin Jumalan valitsema kuningas, Herran hurskas (hepreaksi ḥasid, kreikaksi hosios), jota Herra sen vuoksi kuulee (j. 4), Kristuksen, Herran Hurskaan (hosios, Apt. 2:27, 13:34; Hepr. 7:26) esi-isä ja esikuva. Levottoman raivoamisen tai touhuilun sijaan vastustajien pitää tehdä kolme asiaa: 1. asettua makaamaan vuoteilleen eli rauhoittua, 2. puhua sydämissään eli mennä itseensä, tajuta, mitä väärää ovat tehneet tai ovat lähellä tehdä, ja rukoilla sekä 3. olla hiljaa eli painua syvään uneen (näin Septuaginta) tai miettiä (näin syyrialainen käännös). Tämä on hyvä ohje meillekin, kun meidät valtaa rogez eli vihan, pelon, kauhun, surun tai jopa ilon aiheuttama levoton vapina: koetetaan rauhoittua paikoillemme, mietiskellä, rukoilla ja olla hiljaa, joskus jopa mennä nukkumaan. Näin voimme välttyä monelta sellaiselta synniltä, johon muuten levottomina ryntäisimme, sillä miehen viha ja levottomuus ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.

Mitä tarkoittaa ”Minkä Jumala on yhdistänyt …” (Mark. 10:6–9)?

Kysymys

Mitä tarkoittaa tämä kohta: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9.) Itse olen ajatellut, että yhdyntä = avioliitto, mutta eihän siinä ole kysymys Jumalan yhdistämisestä vaan ihmisen toimista? Lähinnä haen sitä, että miksi avioero on/olisi pahempi kuin avoero, vai onko. Onko vihkikaavassa joku erityinen pyhä sana joka virallistaa tai muuttaa tilanteen, kuten kasteessa ja ehtoollisessa?

 

Vastaus

Kiitos tärkeästä ja mielenkiintoisesta kysymyksestä! Kysymys on syvästi käytännöllinen, sillä aikamme Suomessa iso osa ihmisistä elää avoliitossa, ja toisaalta moni avioliitto rikotaan avioerossa. Kysymyksessäsi on monta osaa, joten joudun myös vastaamaan useassa osassa.

Lähden liikkeelle avioliiton olemuksesta ja kommentoin sitten, miten se eroaa avoliitosta. Jumala loi kuudentena päivänä ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Hän siunasi heidät ja asetti heidät sanallaan olemaan hedelmälliset, lisääntymään, täyttämään maan, tekemään sen itselleen alamaiseksi ja vallitsemaan meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkia maan päällä liikkuvia eläimiä (1. Moos. 1:27-28). Se, että mies ja nainen voivat yhdynnässä tulla yhdeksi lihaksi, niin että mies siittää ja nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsia, perustuu yksin tähän Jumalan sanaan, joka edelleen on voimassa ja saa tämän maailmassa aikaan. Ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa meille näytetään tarkemmin, miten miehen ja naisen luominen ja avioliiton asettaminen tapahtui. Vaikka Jumala oli luonut kaiken hyväksi, Aadamin ei ollut hyvä olla yksin, koska hänelle ei löytynyt apua, joka olisi ollut hänelle sopiva. Niin Herra Jumala vaivutti Aadamin syvään uneen (heprean sana viittaa jopa kuoleman kaltaiseen syvään tajuttomuuteen), otti yhden Aadamin kylkiluista ja rakensi siitä naisen. Herra Jumala vei naisen miehen luo, jolloin mies sanoi: ”Tämä on nyt luu minun luustani ja liha minun lihastani; häntä kutsuttakoon naiseksi (hepreaksi iššaa), sillä hänet on otettu miehestä (hepreaksi iiš). Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa (1. Moos. 2:18–25). Ensimmäisen Mooseksen kirjan toisen luvun kuvaus on samalla kuvaus maailmanhistorian ensimmäisistä häistä, joissa vihkijänä toimi itse Herra Jumala (”toi hänet miehen luo”, j. 22) ja häävieraina paratiisin eläimet (j. 19–20) ja kaikki seuraavat ihmissukupolvet, koska kuvaus on talletettu meitä varten Jumalan Sanassa luettavaksi. Eevan antaminen Aadamille oli siis julkinen, Jumalan ja maailman edessä tapahtuva toimitus. Sen seurauksena Aadam otti Eevan vaimokseen, he tulivat yhdeksi lihaksi ja siittivät ja synnyttivät lapsia (1. Moos. 4:1–2, 25, 5:3–4).

Raamatun mukaan avioliitto on siis (1) Jumalan luoma, käskemä ja ylläpitämä (2) miehen ja naisen julkinen yhteen tuleminen, jonka näkyvä ilmaisu on (3) yhdeksi lihaksi tuleminen seksissä, erityisesti yhdynnässä, ja josta (4) syntyy lapsia, jos Jumala suo. Paavali ilmoittaa lisäksi, (5) että avioliitto on heijastusta Kristuksen ja Hänen seurakuntansa välisestä suhteesta. Kristus jätti taivaallisen Isänsä sekä äitinsä Marian, tuli yhdeksi lihaksi meidän kanssamme, rakasti meitä aina kuolemaan asti ja osoittaa meille edelleen välittävää rakkautta ja hoitoa viedäkseen meidät taivaaseen. Seurakunta puolestaan on Kristukselle alamainen, kuten vaimon tulee olla miehelleen, kunnioittaa Häntä ja synnyttää Hänelle lapsia (uskovia), joita hän kasvattaa Kristuksen kanssa ja Hänen tahtonsa mukaan (Ef. 5:22–33). Edellä mainittua viittä asiaa ei Raamatun mukaan saa erottaa toisistaan, koska Jumala on luonut ne kuulumaan yhteen. Paavali toteaa, että avioliiton ulkopuolisessa seksissä, kun Korintin seurakunnan miehet olivat yhdynnässä kaupungin prostituoitujen kanssa, he tulivat yhdeksi lihaksi. Mutta koska tämä tapahtui avioliiton ulkopuolella, syntyi yhteys, jota ei olisi pitänyt syntyä. Siksi nämä miehet tekivät syntiä omaa ruumistaan vastaan ja Herraa vastaan, jonka jäseniä heidän ruumiinsa olivat (1. Kor. 6:12–20). Jos nyt vertaamme avoliittoa edellä lueteltuihin avioliiton viiteen kohtaan, niin avoliitosta puuttuvat kohdat 1 ja 2. Avopari ei sitoudu Jumalan ja ihmisten (yhteisön, seurakunnan, yhteiskunnan) edessä elämään toisilleen uskollisina aina kuolemaan asti. Avoliitosta puuttuu elinikäinen ja julkinen sitoutuminen, joka on yksi avioliiton tunnusmerkeistä. Siksi avoparilta puuttuu myös Jumalan, avioliiton asettajan, käsky ja siunaus. Siksi avoparin tulisi mennä Jumalan ja ihmisten edessä naimisiin tai lakata elämästä ikään kuin olisivat aviopari, vaikka he eivät ole aviopari. Tästä syystä avoero ei ole sama asia kuin avioero.

Mennään sitten kysymykseen Jumalan ja ihmisen välisestä toiminnasta. Kirjoitit: ”Itse olen ajatellut, että yhdyntä = avioliitto, mutta eihän siinä ole kysymys Jumalan yhdistämisestä vaan ihmisen toimista?” Paratiisin jälkeen Herra Jumala ei tietystikään ole näkyvällä tavalla vihkinyt kaikkia seuraavia maailmanhistorian avioliittoja. Mies kosii naista tai he tai heidän sukunsa sopivat solmittavasta avioliitosta (julkinen kihlaus). Sitten vietetään häitä, joiden jälkeen mies ja nainen alkavat elää yhteisessä kodissa ja tulevat yhdeksi lihaksi. Tässä kaikessa toimivat ihmiset. Silti avioliiton saa syvimmiltään aikaan Jumala ihmisten toiminnan kautta, koska Hän yksin on luonut, käskenyt ja asettanut avioliiton ja meidät aviopuolisoa tarvitseviksi olennoiksi. Koska Jumala on varsinaisesti se, joka antaa avioparin toinen toiselleen, avioliitto on elinikäinen ja sen rikkominen kielletty: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen (avioerolla, aviorikoksella yms.) erottako” (Mark. 10:2–12).

Mikä sitten on kirkollisen avioliittoon vihkimisen tai avioliiton siunaamisen merkitys? Kysyit: ”Onko vihkikaavassa joku erityinen pyhä sana joka virallistaa tai muuttaa tilanteen, kuten kasteessa ja ehtoollisessa?” Koska avioliitto kuuluu varsinaisesti tämän eikä tulevan elämän piiriin (Luuk. 20:27–40), avioliitto ei rajoitu kristilliseen seurakuntaan. Yhden miehen ja yhden naisen julkinen yhteen tuleminen sitä edeltävine kihlauksineen ja sitä seuraavine yhdessä asumisineen, yhdeksi lihaksi tulemisineen ja lasten saamisineen esiintyy kaikissa kulttuureissa. Uskonnottomat ja toisten uskontojen edustajatkin solmivat oikeita, Jumalan edessä päteviä ja sitovia avioliittoja, jos kaikki tapahtuu julkisesti ja elinikäisesti. Mutta kristitty tietää, että ”kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella” (1. Tim. 4:4–5). Tämä koskee myös yhden miehen ja yhden naisen välistä elinikäistä avioliittoa. Siksi kristityt pyhittävät avioliittonsa Jumalan sanalla ja rukouksella eli avioliiton kirkollisella vihkimisellä/siunaamisella. Vihkikaavassa ei voida osoittaa mitään yksittäistä erityisen pyhää sanaa, jota ilman avioliitto ei olisi avioliitto, kuten kasteessa on ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi” veteen yhdistettynä tai ehtoollisessa asetussanat leivän ja viinin ylle lausuttuna. Mutta vihkikaavassa luetaan avioliittoa koskevaa Jumalan sanaa vihittävien ylle ja heidän puolestaan rukoillaan. Näin heidän avioliittonsa pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Vaikka siis mies ja nainen voivat solmia pätevän, Jumalan silmissä laillisen avioliiton myös ilman kirkollista vihkimistä tai siunaamista, niin heidän avioliitoltaan puuttuisi silloin Jumalan pyhittävä työ, jota Hän tekee sanansa ja rukouksen kautta. Kristitty kihlapari pyytää Jumalan siunausta solmittavalle liitolleen. Avioliiton kirkollinen vihkiminen tai siunaaminen on tällöin heidän kohdallaan konkreettisesti se paikka, missä Herra Jumala sanansa ja seurakunnan esirukouksen kautta ”tuo naisen miehen luo” ja antaa heidät toisilleen (1. Moos. 2:22). Luther kirjoittaa tästä kohdasta Genesis-kommentaarissaan:

”Kun Mooses lisää sanat ’ja toi hänet Aadamin luo’, on tässä eräänlainen häämenojen kuvaus, joka kannattaa erityisesti panna merkille. Eihän Aadam tempaa omin päin itselleen vasta luotua Eevaa, vaan odottaa, että Jumala hänet tuo. Kuuluuhan Kristuksen sanakin: ’Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako’ (Matt.19:6). Onhan miehen ja naisen laillisesti sitova yhdistäminen Jumalan säätämä järjestys. Tästä syystä Mooses säilyttää tässä hänelle ominaisen sanonnan ja sanoo: ’toi luo’. Kuka? Jahve Elohim, toisin sanoen koko Jumaluus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Nämä yhdessä sanovat Aadamille: Kas, tämä nainen on sinun morsiamesi, jonka kanssa tulet asumaan ja siittämään lapsia. Aivan varmasti Aadam myös otti hänet vastaan mielihyvin, samoin kuin yhä vielä tässä turmeltuneessa luonnossakin sulhasen ja morsiamen keskinäinen rakkaus on jalo.”

Lisää avioliiton teologiasta voi lukea esim. tästä artikkelista: https://www.luterilainen.net/lutherin-avioliittokaavan-anti-avioliittoteologialle/

Kysymys Raamatun selkeydestä

Kysymys:

Jos Raamattu on pelastukseen liittyvissä asioissa selkeä (claritas scripturae), miksi protestantit ovat alusta asti olleet hyvin erimielisiä keskenään kasteen merkityksestä?

Vastaus:

Luterilaiselle (ja yleisemmin protestanttiselle) raamattukäsitykselle ominainen luottamus Raamatun selkeyteen ei oleta että kaikki opilliset kysymykset olisivat helposti ratkaistavissa Raamattua käyttämällä – seikka, jonka kirkkohistoria valitettavasti vahvistaa. Käsitys Raamatun selkeydestä kehittyi vastaväitteeksi niille (esim. Erasmus Rotterdamilainen), jotka alleviivasivat kirkon ja erityisesti paaviuden välttämättömyyttä Raamatun omaan riittämättömään selkeyteen vedoten. Koska Raamattu on joissain oleellisissa kysymyksissä epäselvä tai jopa ristiriitainen, tarvitaan Raamatun itsensä lisäksi kirkollinen traditio ja opetusviran auktoriteetti – näin ajateltiin. Tätä vastaan Luther esitti, että epäselvyydet opinkysymyksissä eivät johdu Raamatun itsensä epäselvyydestä vaan sitä tulkitsevien tahojen, lopulta synnistä johtuvasta, epäselvyydestä. Syntisten ja ymmärtämättömien ihmisten käsissä Raamattu väistämättä tuntuukin epäselvältä, mutta vika ei ole Raamatussa itsessään vaan sen lukijoissa.

Onko tämä kuitenkin vain hurskas näkökulman muutos, jossa toki syy pannaan ihmisen harteille, mutta lopulta ongelma ei katoa mihinkään? Ei aivan näinkään. Usko Raamatun selkeyteen nimittäin tarkoittaa että Raamattu huolellisen ja sinnikkään tutkimisen jälkeen selvenee tarkastelijalleen. Luterilainen tulkintaperiaate ”Raamattua selitetään Raamatulla” on tämän käsityksen tiivistys. Siinä ymmärretään että Raamattu tarvitsee kuin tarvitseekin selittäjää – ja tämä vaatimushan on lausuttu julki jo Uudessa testamentissa: ”pyhät kirjoitukset eivät ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20) Ymmärtämistä varten ei kuitenkaan tarvitse tuoda Raamatun ulkopuolisia opin lähteitä, vaan Raamattu itse selittää itsensä. Terve kirkollinen traditio tässä mielessä on siis ennen muuta sukupolvien myötä karttunutta Raamatun selittämisen ja ymmärtämisen historiaa; jokaisen lukijan ei tarvitse aloittaa tyhjästä (eikä useimmilla riittäisi aika ja ymmärrys siihen) vaan voidaan rakentaa sen päälle mitä meitä on ymmärretty.

Luther teki itse käsitteellisen erottelun Raamatun ulkonaisen ja sisäisen selkeyden välille. Ulkonainen selkeys oli juuri edellä kuvatun kaltaista Raamatun opetusten tulkitsemista niin, että niiden merkitys tulee yksinkertaiseksi ja varmaksi. Sisäinen selkeys puolestaan on Pyhän Hengen tuottamaa vakuuttuneisuutta Raamatun opin totuudesta ja merkityksestä. Kristitty lukija/kuulija tulee sanan kautta Pyhän Hengen valaisemaksi (illuminaatio) ja pystyy sekä ymmärtämään että sydämellään yhtymään Raamatun ilmoitukseen.

Kysymys pyhästä kasteesta on vain yksi monesta erimielisyydestä, joka luterilaisilla on muihin protestantteihin nähden. Yksittäisiä teologeja ja kirkkokuntia tarkastellessa voi tuntua siltä että erilaisia tulkintoja on lukemattomia. Laajempaa kuvaa tarkasteltaessa hahmottuu kuitenkin selkeä jakolinja, joka pääosin erottaa luterilaiset (ja ainakin osan anglikaaneista) muista, moninaisista protestanttisista kirkkokunnista ja lahkoista. Oleellinen ero on käsitys Jumalan armon toiminnasta ulkonaisissa/fyysisissä välikappaleissa. Luterilaiset seurasivat tässä asiassa vanhan, aidosti katolisen kristinuskon yhtenäistä linjaa, jonka mukaan Jumala antaa hengellistä hyvää aineellisten välineiden kautta. Kasteen vesi todellisesti tuottaa uuden syntymän, ehtoollisen leivässä ja viinissä Kristuksen ruumis ja veri jaetaan syntien anteeksiantamiseksi, julistettu sana itse itsessään tuo Pyhän Hengen kuulijoille, synninpäästön kautta aidosti ja todellisesti vapautetaan syyllisyydestä jne.

Kaikissa edellä mainituissa armonvälineissä syntyy merkittävä eroavuus luterilaisten ja muiden protestanttien välillä. Tässä jakolinjassa vanhat kirkkokunnat: kalvinistit, presbyteerit ja baptistit, sekä heidän nuoremmat serkkunsa helluntailaiset, evankelikaalit ja karismaattiset ryhmät, kulkevat toista tietä. Jumalan armon voidaan käsittää kulkevan ”rinnalla” kun sakramentteja käytetään, mutta aineellinen ei kuitenkaan suoraan voi tuottaa hengellistä vaikutusta ihmisessä. Tämä perusero luterilaisten ja muiden protestanttien välillä ei palaudu yksittäisten raamatunkohtien tulkintaan, vaan voidaan pikemminkin sanoa että yksittäiset raamatunkohdat tulkitaan eri tavoilla tästä erosta johtuen. Luterilaisesta näkökulmasta asia näyttää siis siltä, että muut protestantit kyllä lukevat samoja Raamatun tekstejä kuin mekin (ja koko vanha kristikunta) mutta heidän ajatteluaan ohjaa Raamatun itsensä ulkopuolelta tullut filosofinen periaate ja tämä vääristää tulkinnan näitä asioita koskien Raamatun itsensä opetuksen vastaiseksi.

Antikristus: Danielista Dataismiin

16.8.2022 • Lukukammiosta / Teologia

Petri Hiltunen: Antikristus Danielista dataismiin. Omakustanne. Kouvola 2022. 350 s.

Ei eilisen teeren poik

”Huh! Olipa melkoinen opus!” Niin huokaisin sulkiessani ystäväni ja kokeneen virkaveljeni, Kouvolan Paulus-seurakunnan pastori FM, TT Petri Hiltusen uusimman kirjan. Mutta kun palasin alkusuven kielontuoksusta sisälle tietokoneeni ääreen, käänsin kirjan väärinpäin pöydälläni. Kansikuva on ote Luca Signorellin valtavasta maalauksesta ”Antikristuksen saarna ja teot” noin vuodelta 1500. Hirveän pelottava on kannessa oleva pitkälti Herramme näköinen hahmo, jonka korvaan Saatana kuiskuttelee sanomaansa – mutta tällä hahmolla on sarviksi muotoutuvat hiuskiehkurat, eikä hänellä ole naulanjälkiä käsissään. Sillä hän on Antikristus, kirjan aihe.

Petri on kirjojen mies. Sen huomaa, jos pääsee kurkistamaan hänen työhuoneeseensa ja vähän muuallekin Hiltusen kauniissa pappilassa. Siellä ei ole vain flyygeliä kertomassa Mari-puolison ja teologin muusikon kyvyistä, vaan siellä on myös kirjoja, paljon kirjoja, todella paljon kirjoja. Mutta Petri ei vain lue, vaan hän myös kirjoittaa kirjoja. Eikä niitäkään ole ilmestynyt vain kahta tai kolmea. Muistan tässä ”Pauluksen postillaa” ja kirjaa, joka käsitteli Tuhatvuotista valtakuntaa, mutta ne ovat vain se osa Petrin tuotannosta, johon olen itse tutustunut. Jostakin syystä minuun kuitenkin niin sanotusti kolahti erityisellä tavalla tämä nyt lukemani opus.

 

Tuontitavaraa Atlantin takaa ja Tunnustuskirjojen opetus

Oppi Antikristuksesta on jotakin, mikä ei ole ollut koskaan keskiössä siinä hengellisessä traditiossa, jossa olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei ollut myöskään merkittävässä roolissa  tutkimustyössäni, jossa jouduin resurssisyistä jättämään lopunajat Johann Gerhardin teologiaa käsittelevän väitöskirjani ulkopuolelle.

Sen toki tiesin, että Tunnustuskirjamme pitävät paavia Antikristuksena. Ja pikkuisen jouduin minäkin nuorena kurkistamaan siihen hämmentävään ja pelottavaan maailmaan, joka Amerikasta käsin tuolloin rantautui myös suomalaisia kristittyjä kauhistamaan ja jonka pitkä häntä näyttää Petrin kirjan mukaan yhä heiluvan myös niissä kummallisissa puheenvuoroissa, joita olen nähnyt Facebookissa ja salaliittoteorioissa, joita on tullut netissä vastaan. Amerikkalainen kulttuuri onkin  vaikuttanut vahvasti moderniin suomalaisuuteen, ja juuri tämänkaltainen opetus lienee osa myös monien suomalaisten luterilaisten sielunmaisemaa. Se nousee pintaan milloin uskonnollisesti motivoituna EU-vastaisuutena, milloin rokotusten pelkona, milloin jopa antisemitisminä.

 

Oppilaan paikalla

Perinteellisen suomalaisen luterilaisuuden ja sen vanhojen herätysliikkeiden parista tunnen sitä vastoin näitä asioita koskien vain ajatuksen paavista Antikristuksena, eikä sekään ole ollut minun hengellisessä maisemassani mitenkään erityisesti esillä. Sen tähden tunnustan olleeni kirjaa lukiessani ihmettelevä ja hämmästelevä ja alituisesti uusille ajatuksille altistettu oppipoika asioissa, joita Petri on laajasti ja syvälle luodannut.

Samalla hänen kirjallaan on tietynlainen kaleidoskooppinen luonne: niin kuin Ilmestyskirjakaan, joka on tätä asiaa koskien yksi tärkeimmistä raamatullisista lähteistä, ei ilmeisesti ole kronologinen kuvaus asioista, vaan sen esitystapa on syklinen eli se kertoo monta kertaa uudelleen samat tapahtumat, mutta niitä aina vähän eri näkökulmasta katsoen, niin ei Petrinkään kirja ole dogmaattinen analyysi, vaan eri suunnista käsin asiaa katsova ja valtavasti materiaalia tarjoava panoraama.

 

Kattava historiallinen katsaus

Erityisen ansiollisena pidän kirjan pitkää patristista osuutta. Kun on ensin selvitetty, mitä Antikristuksesta sanotaan Raamatussa, paneudutaan kirkkoisien opetukseen aivan alkujen alusta asti. Sitten siirrytään keskiaikaan ja päädytään uskonpuhdistuksen asiaa koskeviin näkemyksiin, mutta ei pysähdytä niihinkään, vaan käsiteltäväksi tulevat myös 1800-luvun ja viime vuosisadan ajatukset. Mielenkiintoisia ovat myös koukkaukset juutalaisuuden ja islamin näkemyksiin siitä, mitä me sanomme Antikristukseksi.

Lopulta tullaan meidän aikaamme. Viimeinen merkittävistä käsiteltävistä ajattelijoista on suurta suosiota nauttiva israelilainen professori Yuval Harari, ja silmiä avaavaa on myös eurooppalaiselle oudon, mutta median kautta silti tutulta kuulostavan amerikkalaisen ruohonjuuritason äärioikeiston asiaa koskevan ajattelun kuvaus.

 

Onko emerituspaavi Benedictus XVI eläkkeellä oleva Antikristus?

Petri Hiltusen kirja on enemmänkin sen nimessä ilmaistun aiheen laaja ja kattava kuvaus kuin yritys antaa lopullinen ja varma vastaus kysymykseen, kuka tai mikä Antikristus lopulta on. Jatkokeskustelua vaatisi varmaan esimerkiksi sen selvittäminen, kuinka meitä luterilaisia sitovaan tunnustukseemmekin päätyneisiin Lutherin alunperin jo varhaisemmasta keskiaikaisesta traditiosta ammentaviin ajatuksiin paavista tai paavinvirasta Antikristuksena tulisi suhtautua. Roomalaiskatoinen oppi paaviudesta on Lutherin kritisoimalta osin vielä jopa kärjistynyt reformaation jälkeen, mutta paavin asema ja rooli ovat muuttuneet radikaalisti toiseen suuntaan sitten Lutherin aikojen.

Olisiko siis teologivanhusta Vatikaanin pihapiirissä pidettävä eläkkeellä olevana Antikristuksena, joka kirjoitti kolme ihanaa kirjaa Jeesuksesta, vai koskeeko Tunnustuksemme ajatus enemmänkin paavin virkaa, jossa on potentiaalina sisäänkirjoitettu vaara nousta joskus yhden miehen hallinnoksi yli kaiken ja kaikkien ihmisten? Voisimmeko hyvällä omallatunnolla sanoa, että Lutherin oma paavi kyllä täytti mennen tullen Antikristuksen tuntomerkit, mutta nykyaikana on selvitettävä missä määrin Tunnustuskirjojen antamat perusteet paaviudesta Antikristuksen virkana osuvat nykyiseen paaviuteen?

 

Pari teknistä parannusehdotusta

Petri Hiltunen on tehnyt suuren palveluksen tämän kirjan laatiessaan. Vielä parempi se olisi, jos tekstistä kävisi selvemmin ilmi, milloin on kyse itse asian kuvauksesta, milloin taas tekijän omasta arviosta sitä koskien. Samaa voi sanoa kirjan taitosta: sitä olisi helpompi lukea, jos sisällysluettelossa selvästi ilmaistu lukujen ja alalukujen hierarkia näkyisi nykyistä paremmin myös itse tekstin otsikoissa joko lukuina tai eri kokoisina kirjasimina.

Oikeasti luterilainen – Osa 71: Autuas Maria

15.8.2022 • Yleinen

Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen
Oikeasti luterilainen – Osa 71: Autuas Maria
/

Mariologian kysymyksiä. Mikä on Vapahtajan äidin merkitys? Mitä ojaa ja allikkoa välttää? Mariologian ylilyöntejä. 

Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.

Katso myös:

ja


Ulkoasu: Simo Santala | Wordpress kehitys: Juha Stenroos