Ohjelmassa keskustellaan Rod Dreherin kirjasta The Benedict option – A strategy For Christians in a Post-Christian Nation. Kristillisen vastakulttuurin rakentaminen. Totuus, hyvyys ja kauneus. Kirkko ja nykyajan barbaarit. Liturgian opetussuunnitelma. Kirkkokurin merkitys. Vieraana Esko Murto.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä tarkoittaa: “Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö”? (Ef. 4:26)
Jae on Paavalin kirjeestä Efeson seurakunnalle, katkelmasta, jossa apostoli antaa seurakunnalle ohjeita kristilliseen elämään. Lainatun kohdan edellä apostoli käskee kristittyjen puhua totta lähimmäisilleen, koska he ovat kaikki toistensa jäseniä (Ef. 4:25). Kohdan jälkeen apostoli käskee: “Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa” (Ef. 4:26–27). On siis kysymys siitä, miten kristityt tulevat keskenään toimeen, miten heidän tulee käyttäytyä riidoissa ja miten heidän pitää sopia ne.
Käsky “vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” tuo esiin, että vihan tunne sinänsä ei ole syntiä. Puhuuhan Raamattu lukemattomia kertoja Jumalan vihasta ja muutamia kertoja myös selväsanaisesti Jeesuksen vihasta. Jeesus oli ihmisille vihainen heidän sydämensä kovuudesta (Mark. 3:5). Hän vihaa harhaoppisten tekoja (Ilm. 2:6) ja niitä, jotka eivät palvo Häntä (Ps. 2:12). Tuomiopäivänä ilmestyy Jumalan ja Karitsan viha (Ilm. 6:16–17). Viha sinänsä ei siis ole ongelma, vaan se, että miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä. Siksi jokaisen tulee olla hidas vihaan (Jaak. 1:19–20). Jumalan viha sen sijaan tekee sitä, mikä on oikein, koska se kohdistuu kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan (Room. 1:18). Tätä taustaa vasten “vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” tarkoittaa, että ihminen ei saa antaa vihansa johtaa tekojaan, koska miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä. Sen sijaan ihmisen tulee vihan tunteesta huolimatta rakastaa lähimmäistään kuin itseään, antaa tälle sydämestään anteeksi ja sopia riidat ennen auringonlaskua, jotta vihanpito, loukkaantuminen ja katkeruus eivät antaisi Perkeleelle tilaisuutta heittää riidan osapuolia erilleen ja houkutella heitä pois Kristuksesta.
“Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö” on lainaus Psalmien kirjan jakeesta 4:5. Paavali lainaa jaetta Septuagintan eli Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen mukaisessa muodossa, joka tulkitsee jakeen puhuvan vihasta. Tulkinta on kielellisesti mahdollinen ja teologisesti oikea, onhan sillä Pyhän Hengen takuu, koska se löytyy apostolin inspiroidusta kirjeestä. Silti vihastuminen ei ole ainoa mahdollinen tulkinta. Jae kuuluu asiayhteydessään:
Veisuunjohtajalle; kielisoittimilla; Daavidin virsi. Vastaa minulle, kun minä huudan, sinä minun vanhurskauteni Jumala, joka ahdingossa avarrat minun tilani. Armahda minua, kuule minun rukoukseni. Te miehet, kuinka kauan minun kunniaani pidetään pilkkana, kuinka kauan te rakastatte turhuutta, etsitte valhetta? Sela. Tietäkää: ihmeellinen on Herra hurskastansa kohtaan, Herra kuulee, kun minä häntä huudan. Vaviskaa, älkääkä syntiä tehkö. Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa. Sela. Uhratkaa vanhurskauden uhreja ja luottakaa Herraan. Moni sanoo: ”Kuka antaa meille sitä, mikä hyvä on?” Herra, käännä sinä meihin kasvojesi valkeus. Sinä annat minun sydämeeni suuremman ilon, kuin heillä on runsaasta viljasta ja viinistä. Rauhassa minä käyn levolle ja nukun, sillä sinä, Herra, yksin annat minun turvassa asua. (Ps. 4:1-9)
Psalmissa käsky: “Vaviskaa, älkääkä syntiä tehkö. Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa” on kehotus niille miehille, jotka pitävät Daavidin kunniaa pilkkanaan, rakastavat turhuutta ja etsivät valhetta (j. 3) ja ovat näin syösseet Daavidin ahdinkoon, jossa hän joutuu huutamaan avukseen vanhurskautensa Jumalaa (j. 2). Näiden miesten Daavid käskee vavista mutta olla tekemättä syntiä, puhua sydämissään vuoteillaan ja olla hiljaa.
Heprean sanan raagaz perusmerkitys on “vapista”. Usein sana kuvaa vapisemista vihasta tai raivosta (1. Moos. 45:24; 2. Kun. 19:27–28; Jes. 28:21). Arameassa ja syyriassa, heprean lähimmissä sukulaiskielissä, vastaava verbi regaz tarkoittaa juuri vihaamista (esim. VT:n arameankielisissä kohdissa Dan. 3:13 ja Esra 5:12). Niinpä Septuaginta, syyrialainen käännös ja latinankielinen Vulgata kääntävät Ps. 4:5 ensimmäisen sanan: “Vihastukaa”. Mutta hepreaksi raagaz tarkoittaa muutakin suuresta mielenliikutuksesta johtuvaa levottomuutta, rauhattomuutta ja vapinaa, kuten pelosta ja kauhusta (2. Moos. 15:14; 5. Moos. 2:25; 1. Sam. 14:15; Jes. 32:10–11, 64:2; Jer. 50:34; Jooel 2:1), surusta (2. Sam. 19:1) tai jopa ilosta johtuvaa (Jer. 33:9), samoin luonnossa tapahtuvaa vapinaa, kuten maanjäristystä (Jes. 5:25; Jooel 2:10; Aam. 8:8; Ps. 18:8) tai myrskyä (2. Sam. 22:8; Jes. 13:13), tai myös poliittista rauhattomuutta (2. Sam. 7:10; Jes. 14:16, 23:11).
Tältä pohjalta voisimme kääntää jakeen 5: “Vaviskaa levottomuudessanne mutta älkää tehkö syntiä! Puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa! Sela.” Daavid käskee vastustajiensa lakata levottomasta touhuilustaan häntä vastaan, koska se uhkaa johtaa heidät syntiin. Daavid on nimittäin Jumalan valitsema kuningas, Herran hurskas (hepreaksi ḥasid, kreikaksi hosios), jota Herra sen vuoksi kuulee (j. 4), Kristuksen, Herran Hurskaan (hosios, Apt. 2:27, 13:34; Hepr. 7:26) esi-isä ja esikuva. Levottoman raivoamisen tai touhuilun sijaan vastustajien pitää tehdä kolme asiaa: 1. asettua makaamaan vuoteilleen eli rauhoittua, 2. puhua sydämissään eli mennä itseensä, tajuta, mitä väärää ovat tehneet tai ovat lähellä tehdä, ja rukoilla sekä 3. olla hiljaa eli painua syvään uneen (näin Septuaginta) tai miettiä (näin syyrialainen käännös). Tämä on hyvä ohje meillekin, kun meidät valtaa rogez eli vihan, pelon, kauhun, surun tai jopa ilon aiheuttama levoton vapina: koetetaan rauhoittua paikoillemme, mietiskellä, rukoilla ja olla hiljaa, joskus jopa mennä nukkumaan. Näin voimme välttyä monelta sellaiselta synniltä, johon muuten levottomina ryntäisimme, sillä miehen viha ja levottomuus ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.
Mitä tarkoittaa tämä kohta: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9.) Itse olen ajatellut, että yhdyntä = avioliitto, mutta eihän siinä ole kysymys Jumalan yhdistämisestä vaan ihmisen toimista? Lähinnä haen sitä, että miksi avioero on/olisi pahempi kuin avoero, vai onko. Onko vihkikaavassa joku erityinen pyhä sana joka virallistaa tai muuttaa tilanteen, kuten kasteessa ja ehtoollisessa?
Kiitos tärkeästä ja mielenkiintoisesta kysymyksestä! Kysymys on syvästi käytännöllinen, sillä aikamme Suomessa iso osa ihmisistä elää avoliitossa, ja toisaalta moni avioliitto rikotaan avioerossa. Kysymyksessäsi on monta osaa, joten joudun myös vastaamaan useassa osassa.
Lähden liikkeelle avioliiton olemuksesta ja kommentoin sitten, miten se eroaa avoliitosta. Jumala loi kuudentena päivänä ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Hän siunasi heidät ja asetti heidät sanallaan olemaan hedelmälliset, lisääntymään, täyttämään maan, tekemään sen itselleen alamaiseksi ja vallitsemaan meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkia maan päällä liikkuvia eläimiä (1. Moos. 1:27-28). Se, että mies ja nainen voivat yhdynnässä tulla yhdeksi lihaksi, niin että mies siittää ja nainen tulee raskaaksi ja synnyttää lapsia, perustuu yksin tähän Jumalan sanaan, joka edelleen on voimassa ja saa tämän maailmassa aikaan. Ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa meille näytetään tarkemmin, miten miehen ja naisen luominen ja avioliiton asettaminen tapahtui. Vaikka Jumala oli luonut kaiken hyväksi, Aadamin ei ollut hyvä olla yksin, koska hänelle ei löytynyt apua, joka olisi ollut hänelle sopiva. Niin Herra Jumala vaivutti Aadamin syvään uneen (heprean sana viittaa jopa kuoleman kaltaiseen syvään tajuttomuuteen), otti yhden Aadamin kylkiluista ja rakensi siitä naisen. Herra Jumala vei naisen miehen luo, jolloin mies sanoi: ”Tämä on nyt luu minun luustani ja liha minun lihastani; häntä kutsuttakoon naiseksi (hepreaksi iššaa), sillä hänet on otettu miehestä (hepreaksi iiš). Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa (1. Moos. 2:18–25). Ensimmäisen Mooseksen kirjan toisen luvun kuvaus on samalla kuvaus maailmanhistorian ensimmäisistä häistä, joissa vihkijänä toimi itse Herra Jumala (”toi hänet miehen luo”, j. 22) ja häävieraina paratiisin eläimet (j. 19–20) ja kaikki seuraavat ihmissukupolvet, koska kuvaus on talletettu meitä varten Jumalan Sanassa luettavaksi. Eevan antaminen Aadamille oli siis julkinen, Jumalan ja maailman edessä tapahtuva toimitus. Sen seurauksena Aadam otti Eevan vaimokseen, he tulivat yhdeksi lihaksi ja siittivät ja synnyttivät lapsia (1. Moos. 4:1–2, 25, 5:3–4).
Raamatun mukaan avioliitto on siis (1) Jumalan luoma, käskemä ja ylläpitämä (2) miehen ja naisen julkinen yhteen tuleminen, jonka näkyvä ilmaisu on (3) yhdeksi lihaksi tuleminen seksissä, erityisesti yhdynnässä, ja josta (4) syntyy lapsia, jos Jumala suo. Paavali ilmoittaa lisäksi, (5) että avioliitto on heijastusta Kristuksen ja Hänen seurakuntansa välisestä suhteesta. Kristus jätti taivaallisen Isänsä sekä äitinsä Marian, tuli yhdeksi lihaksi meidän kanssamme, rakasti meitä aina kuolemaan asti ja osoittaa meille edelleen välittävää rakkautta ja hoitoa viedäkseen meidät taivaaseen. Seurakunta puolestaan on Kristukselle alamainen, kuten vaimon tulee olla miehelleen, kunnioittaa Häntä ja synnyttää Hänelle lapsia (uskovia), joita hän kasvattaa Kristuksen kanssa ja Hänen tahtonsa mukaan (Ef. 5:22–33). Edellä mainittua viittä asiaa ei Raamatun mukaan saa erottaa toisistaan, koska Jumala on luonut ne kuulumaan yhteen. Paavali toteaa, että avioliiton ulkopuolisessa seksissä, kun Korintin seurakunnan miehet olivat yhdynnässä kaupungin prostituoitujen kanssa, he tulivat yhdeksi lihaksi. Mutta koska tämä tapahtui avioliiton ulkopuolella, syntyi yhteys, jota ei olisi pitänyt syntyä. Siksi nämä miehet tekivät syntiä omaa ruumistaan vastaan ja Herraa vastaan, jonka jäseniä heidän ruumiinsa olivat (1. Kor. 6:12–20). Jos nyt vertaamme avoliittoa edellä lueteltuihin avioliiton viiteen kohtaan, niin avoliitosta puuttuvat kohdat 1 ja 2. Avopari ei sitoudu Jumalan ja ihmisten (yhteisön, seurakunnan, yhteiskunnan) edessä elämään toisilleen uskollisina aina kuolemaan asti. Avoliitosta puuttuu elinikäinen ja julkinen sitoutuminen, joka on yksi avioliiton tunnusmerkeistä. Siksi avoparilta puuttuu myös Jumalan, avioliiton asettajan, käsky ja siunaus. Siksi avoparin tulisi mennä Jumalan ja ihmisten edessä naimisiin tai lakata elämästä ikään kuin olisivat aviopari, vaikka he eivät ole aviopari. Tästä syystä avoero ei ole sama asia kuin avioero.
Mennään sitten kysymykseen Jumalan ja ihmisen välisestä toiminnasta. Kirjoitit: ”Itse olen ajatellut, että yhdyntä = avioliitto, mutta eihän siinä ole kysymys Jumalan yhdistämisestä vaan ihmisen toimista?” Paratiisin jälkeen Herra Jumala ei tietystikään ole näkyvällä tavalla vihkinyt kaikkia seuraavia maailmanhistorian avioliittoja. Mies kosii naista tai he tai heidän sukunsa sopivat solmittavasta avioliitosta (julkinen kihlaus). Sitten vietetään häitä, joiden jälkeen mies ja nainen alkavat elää yhteisessä kodissa ja tulevat yhdeksi lihaksi. Tässä kaikessa toimivat ihmiset. Silti avioliiton saa syvimmiltään aikaan Jumala ihmisten toiminnan kautta, koska Hän yksin on luonut, käskenyt ja asettanut avioliiton ja meidät aviopuolisoa tarvitseviksi olennoiksi. Koska Jumala on varsinaisesti se, joka antaa avioparin toinen toiselleen, avioliitto on elinikäinen ja sen rikkominen kielletty: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen (avioerolla, aviorikoksella yms.) erottako” (Mark. 10:2–12).
Mikä sitten on kirkollisen avioliittoon vihkimisen tai avioliiton siunaamisen merkitys? Kysyit: ”Onko vihkikaavassa joku erityinen pyhä sana joka virallistaa tai muuttaa tilanteen, kuten kasteessa ja ehtoollisessa?” Koska avioliitto kuuluu varsinaisesti tämän eikä tulevan elämän piiriin (Luuk. 20:27–40), avioliitto ei rajoitu kristilliseen seurakuntaan. Yhden miehen ja yhden naisen julkinen yhteen tuleminen sitä edeltävine kihlauksineen ja sitä seuraavine yhdessä asumisineen, yhdeksi lihaksi tulemisineen ja lasten saamisineen esiintyy kaikissa kulttuureissa. Uskonnottomat ja toisten uskontojen edustajatkin solmivat oikeita, Jumalan edessä päteviä ja sitovia avioliittoja, jos kaikki tapahtuu julkisesti ja elinikäisesti. Mutta kristitty tietää, että ”kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella” (1. Tim. 4:4–5). Tämä koskee myös yhden miehen ja yhden naisen välistä elinikäistä avioliittoa. Siksi kristityt pyhittävät avioliittonsa Jumalan sanalla ja rukouksella eli avioliiton kirkollisella vihkimisellä/siunaamisella. Vihkikaavassa ei voida osoittaa mitään yksittäistä erityisen pyhää sanaa, jota ilman avioliitto ei olisi avioliitto, kuten kasteessa on ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi” veteen yhdistettynä tai ehtoollisessa asetussanat leivän ja viinin ylle lausuttuna. Mutta vihkikaavassa luetaan avioliittoa koskevaa Jumalan sanaa vihittävien ylle ja heidän puolestaan rukoillaan. Näin heidän avioliittonsa pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Vaikka siis mies ja nainen voivat solmia pätevän, Jumalan silmissä laillisen avioliiton myös ilman kirkollista vihkimistä tai siunaamista, niin heidän avioliitoltaan puuttuisi silloin Jumalan pyhittävä työ, jota Hän tekee sanansa ja rukouksen kautta. Kristitty kihlapari pyytää Jumalan siunausta solmittavalle liitolleen. Avioliiton kirkollinen vihkiminen tai siunaaminen on tällöin heidän kohdallaan konkreettisesti se paikka, missä Herra Jumala sanansa ja seurakunnan esirukouksen kautta ”tuo naisen miehen luo” ja antaa heidät toisilleen (1. Moos. 2:22). Luther kirjoittaa tästä kohdasta Genesis-kommentaarissaan:
”Kun Mooses lisää sanat ’ja toi hänet Aadamin luo’, on tässä eräänlainen häämenojen kuvaus, joka kannattaa erityisesti panna merkille. Eihän Aadam tempaa omin päin itselleen vasta luotua Eevaa, vaan odottaa, että Jumala hänet tuo. Kuuluuhan Kristuksen sanakin: ’Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako’ (Matt.19:6). Onhan miehen ja naisen laillisesti sitova yhdistäminen Jumalan säätämä järjestys. Tästä syystä Mooses säilyttää tässä hänelle ominaisen sanonnan ja sanoo: ’toi luo’. Kuka? Jahve Elohim, toisin sanoen koko Jumaluus: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Nämä yhdessä sanovat Aadamille: Kas, tämä nainen on sinun morsiamesi, jonka kanssa tulet asumaan ja siittämään lapsia. Aivan varmasti Aadam myös otti hänet vastaan mielihyvin, samoin kuin yhä vielä tässä turmeltuneessa luonnossakin sulhasen ja morsiamen keskinäinen rakkaus on jalo.”
Lisää avioliiton teologiasta voi lukea esim. tästä artikkelista: https://www.luterilainen.net/lutherin-avioliittokaavan-anti-avioliittoteologialle/
Jos Raamattu on pelastukseen liittyvissä asioissa selkeä (claritas scripturae), miksi protestantit ovat alusta asti olleet hyvin erimielisiä keskenään kasteen merkityksestä?
Luterilaiselle (ja yleisemmin protestanttiselle) raamattukäsitykselle ominainen luottamus Raamatun selkeyteen ei oleta että kaikki opilliset kysymykset olisivat helposti ratkaistavissa Raamattua käyttämällä – seikka, jonka kirkkohistoria valitettavasti vahvistaa. Käsitys Raamatun selkeydestä kehittyi vastaväitteeksi niille (esim. Erasmus Rotterdamilainen), jotka alleviivasivat kirkon ja erityisesti paaviuden välttämättömyyttä Raamatun omaan riittämättömään selkeyteen vedoten. Koska Raamattu on joissain oleellisissa kysymyksissä epäselvä tai jopa ristiriitainen, tarvitaan Raamatun itsensä lisäksi kirkollinen traditio ja opetusviran auktoriteetti – näin ajateltiin. Tätä vastaan Luther esitti, että epäselvyydet opinkysymyksissä eivät johdu Raamatun itsensä epäselvyydestä vaan sitä tulkitsevien tahojen, lopulta synnistä johtuvasta, epäselvyydestä. Syntisten ja ymmärtämättömien ihmisten käsissä Raamattu väistämättä tuntuukin epäselvältä, mutta vika ei ole Raamatussa itsessään vaan sen lukijoissa.
Onko tämä kuitenkin vain hurskas näkökulman muutos, jossa toki syy pannaan ihmisen harteille, mutta lopulta ongelma ei katoa mihinkään? Ei aivan näinkään. Usko Raamatun selkeyteen nimittäin tarkoittaa että Raamattu huolellisen ja sinnikkään tutkimisen jälkeen selvenee tarkastelijalleen. Luterilainen tulkintaperiaate ”Raamattua selitetään Raamatulla” on tämän käsityksen tiivistys. Siinä ymmärretään että Raamattu tarvitsee kuin tarvitseekin selittäjää – ja tämä vaatimushan on lausuttu julki jo Uudessa testamentissa: ”pyhät kirjoitukset eivät ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä.” (2. Piet. 1:20) Ymmärtämistä varten ei kuitenkaan tarvitse tuoda Raamatun ulkopuolisia opin lähteitä, vaan Raamattu itse selittää itsensä. Terve kirkollinen traditio tässä mielessä on siis ennen muuta sukupolvien myötä karttunutta Raamatun selittämisen ja ymmärtämisen historiaa; jokaisen lukijan ei tarvitse aloittaa tyhjästä (eikä useimmilla riittäisi aika ja ymmärrys siihen) vaan voidaan rakentaa sen päälle mitä meitä on ymmärretty.
Luther teki itse käsitteellisen erottelun Raamatun ulkonaisen ja sisäisen selkeyden välille. Ulkonainen selkeys oli juuri edellä kuvatun kaltaista Raamatun opetusten tulkitsemista niin, että niiden merkitys tulee yksinkertaiseksi ja varmaksi. Sisäinen selkeys puolestaan on Pyhän Hengen tuottamaa vakuuttuneisuutta Raamatun opin totuudesta ja merkityksestä. Kristitty lukija/kuulija tulee sanan kautta Pyhän Hengen valaisemaksi (illuminaatio) ja pystyy sekä ymmärtämään että sydämellään yhtymään Raamatun ilmoitukseen.
Kysymys pyhästä kasteesta on vain yksi monesta erimielisyydestä, joka luterilaisilla on muihin protestantteihin nähden. Yksittäisiä teologeja ja kirkkokuntia tarkastellessa voi tuntua siltä että erilaisia tulkintoja on lukemattomia. Laajempaa kuvaa tarkasteltaessa hahmottuu kuitenkin selkeä jakolinja, joka pääosin erottaa luterilaiset (ja ainakin osan anglikaaneista) muista, moninaisista protestanttisista kirkkokunnista ja lahkoista. Oleellinen ero on käsitys Jumalan armon toiminnasta ulkonaisissa/fyysisissä välikappaleissa. Luterilaiset seurasivat tässä asiassa vanhan, aidosti katolisen kristinuskon yhtenäistä linjaa, jonka mukaan Jumala antaa hengellistä hyvää aineellisten välineiden kautta. Kasteen vesi todellisesti tuottaa uuden syntymän, ehtoollisen leivässä ja viinissä Kristuksen ruumis ja veri jaetaan syntien anteeksiantamiseksi, julistettu sana itse itsessään tuo Pyhän Hengen kuulijoille, synninpäästön kautta aidosti ja todellisesti vapautetaan syyllisyydestä jne.
Kaikissa edellä mainituissa armonvälineissä syntyy merkittävä eroavuus luterilaisten ja muiden protestanttien välillä. Tässä jakolinjassa vanhat kirkkokunnat: kalvinistit, presbyteerit ja baptistit, sekä heidän nuoremmat serkkunsa helluntailaiset, evankelikaalit ja karismaattiset ryhmät, kulkevat toista tietä. Jumalan armon voidaan käsittää kulkevan ”rinnalla” kun sakramentteja käytetään, mutta aineellinen ei kuitenkaan suoraan voi tuottaa hengellistä vaikutusta ihmisessä. Tämä perusero luterilaisten ja muiden protestanttien välillä ei palaudu yksittäisten raamatunkohtien tulkintaan, vaan voidaan pikemminkin sanoa että yksittäiset raamatunkohdat tulkitaan eri tavoilla tästä erosta johtuen. Luterilaisesta näkökulmasta asia näyttää siis siltä, että muut protestantit kyllä lukevat samoja Raamatun tekstejä kuin mekin (ja koko vanha kristikunta) mutta heidän ajatteluaan ohjaa Raamatun itsensä ulkopuolelta tullut filosofinen periaate ja tämä vääristää tulkinnan näitä asioita koskien Raamatun itsensä opetuksen vastaiseksi.
Petri Hiltunen: Antikristus Danielista dataismiin. Omakustanne. Kouvola 2022. 350 s.
”Huh! Olipa melkoinen opus!” Niin huokaisin sulkiessani ystäväni ja kokeneen virkaveljeni, Kouvolan Paulus-seurakunnan pastori FM, TT Petri Hiltusen uusimman kirjan. Mutta kun palasin alkusuven kielontuoksusta sisälle tietokoneeni ääreen, käänsin kirjan väärinpäin pöydälläni. Kansikuva on ote Luca Signorellin valtavasta maalauksesta ”Antikristuksen saarna ja teot” noin vuodelta 1500. Hirveän pelottava on kannessa oleva pitkälti Herramme näköinen hahmo, jonka korvaan Saatana kuiskuttelee sanomaansa – mutta tällä hahmolla on sarviksi muotoutuvat hiuskiehkurat, eikä hänellä ole naulanjälkiä käsissään. Sillä hän on Antikristus, kirjan aihe.
Petri on kirjojen mies. Sen huomaa, jos pääsee kurkistamaan hänen työhuoneeseensa ja vähän muuallekin Hiltusen kauniissa pappilassa. Siellä ei ole vain flyygeliä kertomassa Mari-puolison ja teologin muusikon kyvyistä, vaan siellä on myös kirjoja, paljon kirjoja, todella paljon kirjoja. Mutta Petri ei vain lue, vaan hän myös kirjoittaa kirjoja. Eikä niitäkään ole ilmestynyt vain kahta tai kolmea. Muistan tässä ”Pauluksen postillaa” ja kirjaa, joka käsitteli Tuhatvuotista valtakuntaa, mutta ne ovat vain se osa Petrin tuotannosta, johon olen itse tutustunut. Jostakin syystä minuun kuitenkin niin sanotusti kolahti erityisellä tavalla tämä nyt lukemani opus.
Oppi Antikristuksesta on jotakin, mikä ei ole ollut koskaan keskiössä siinä hengellisessä traditiossa, jossa olen itse elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni. Se ei ollut myöskään merkittävässä roolissa tutkimustyössäni, jossa jouduin resurssisyistä jättämään lopunajat Johann Gerhardin teologiaa käsittelevän väitöskirjani ulkopuolelle.
Sen toki tiesin, että Tunnustuskirjamme pitävät paavia Antikristuksena. Ja pikkuisen jouduin minäkin nuorena kurkistamaan siihen hämmentävään ja pelottavaan maailmaan, joka Amerikasta käsin tuolloin rantautui myös suomalaisia kristittyjä kauhistamaan ja jonka pitkä häntä näyttää Petrin kirjan mukaan yhä heiluvan myös niissä kummallisissa puheenvuoroissa, joita olen nähnyt Facebookissa ja salaliittoteorioissa, joita on tullut netissä vastaan. Amerikkalainen kulttuuri onkin vaikuttanut vahvasti moderniin suomalaisuuteen, ja juuri tämänkaltainen opetus lienee osa myös monien suomalaisten luterilaisten sielunmaisemaa. Se nousee pintaan milloin uskonnollisesti motivoituna EU-vastaisuutena, milloin rokotusten pelkona, milloin jopa antisemitisminä.
Perinteellisen suomalaisen luterilaisuuden ja sen vanhojen herätysliikkeiden parista tunnen sitä vastoin näitä asioita koskien vain ajatuksen paavista Antikristuksena, eikä sekään ole ollut minun hengellisessä maisemassani mitenkään erityisesti esillä. Sen tähden tunnustan olleeni kirjaa lukiessani ihmettelevä ja hämmästelevä ja alituisesti uusille ajatuksille altistettu oppipoika asioissa, joita Petri on laajasti ja syvälle luodannut.
Samalla hänen kirjallaan on tietynlainen kaleidoskooppinen luonne: niin kuin Ilmestyskirjakaan, joka on tätä asiaa koskien yksi tärkeimmistä raamatullisista lähteistä, ei ilmeisesti ole kronologinen kuvaus asioista, vaan sen esitystapa on syklinen eli se kertoo monta kertaa uudelleen samat tapahtumat, mutta niitä aina vähän eri näkökulmasta katsoen, niin ei Petrinkään kirja ole dogmaattinen analyysi, vaan eri suunnista käsin asiaa katsova ja valtavasti materiaalia tarjoava panoraama.
Erityisen ansiollisena pidän kirjan pitkää patristista osuutta. Kun on ensin selvitetty, mitä Antikristuksesta sanotaan Raamatussa, paneudutaan kirkkoisien opetukseen aivan alkujen alusta asti. Sitten siirrytään keskiaikaan ja päädytään uskonpuhdistuksen asiaa koskeviin näkemyksiin, mutta ei pysähdytä niihinkään, vaan käsiteltäväksi tulevat myös 1800-luvun ja viime vuosisadan ajatukset. Mielenkiintoisia ovat myös koukkaukset juutalaisuuden ja islamin näkemyksiin siitä, mitä me sanomme Antikristukseksi.
Lopulta tullaan meidän aikaamme. Viimeinen merkittävistä käsiteltävistä ajattelijoista on suurta suosiota nauttiva israelilainen professori Yuval Harari, ja silmiä avaavaa on myös eurooppalaiselle oudon, mutta median kautta silti tutulta kuulostavan amerikkalaisen ruohonjuuritason äärioikeiston asiaa koskevan ajattelun kuvaus.
Petri Hiltusen kirja on enemmänkin sen nimessä ilmaistun aiheen laaja ja kattava kuvaus kuin yritys antaa lopullinen ja varma vastaus kysymykseen, kuka tai mikä Antikristus lopulta on. Jatkokeskustelua vaatisi varmaan esimerkiksi sen selvittäminen, kuinka meitä luterilaisia sitovaan tunnustukseemmekin päätyneisiin Lutherin alunperin jo varhaisemmasta keskiaikaisesta traditiosta ammentaviin ajatuksiin paavista tai paavinvirasta Antikristuksena tulisi suhtautua. Roomalaiskatoinen oppi paaviudesta on Lutherin kritisoimalta osin vielä jopa kärjistynyt reformaation jälkeen, mutta paavin asema ja rooli ovat muuttuneet radikaalisti toiseen suuntaan sitten Lutherin aikojen.
Olisiko siis teologivanhusta Vatikaanin pihapiirissä pidettävä eläkkeellä olevana Antikristuksena, joka kirjoitti kolme ihanaa kirjaa Jeesuksesta, vai koskeeko Tunnustuksemme ajatus enemmänkin paavin virkaa, jossa on potentiaalina sisäänkirjoitettu vaara nousta joskus yhden miehen hallinnoksi yli kaiken ja kaikkien ihmisten? Voisimmeko hyvällä omallatunnolla sanoa, että Lutherin oma paavi kyllä täytti mennen tullen Antikristuksen tuntomerkit, mutta nykyaikana on selvitettävä missä määrin Tunnustuskirjojen antamat perusteet paaviudesta Antikristuksen virkana osuvat nykyiseen paaviuteen?
Petri Hiltunen on tehnyt suuren palveluksen tämän kirjan laatiessaan. Vielä parempi se olisi, jos tekstistä kävisi selvemmin ilmi, milloin on kyse itse asian kuvauksesta, milloin taas tekijän omasta arviosta sitä koskien. Samaa voi sanoa kirjan taitosta: sitä olisi helpompi lukea, jos sisällysluettelossa selvästi ilmaistu lukujen ja alalukujen hierarkia näkyisi nykyistä paremmin myös itse tekstin otsikoissa joko lukuina tai eri kokoisina kirjasimina.
Mariologian kysymyksiä. Mikä on Vapahtajan äidin merkitys? Mitä ojaa ja allikkoa välttää? Mariologian ylilyöntejä.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Katso myös:
ja
Kysymys: Miksi Raamatun mukaan Jumala solmi ensin vanhan liiton israelilaisten ennen universaalia liittoa kristikunnan kanssa? Kristinuskon näkökulmasta vanha liitto vaikuttaa vain turhalta välivaiheelta, joka ei johtanut juurikaan mihinkään, sillä eikö vasta Kristus lähetetty maan päälle syntiemme tähden?
Vastaus: Raamatussa on todella jakeita, jotka saavat miettimään vanhan liiton asemaa, jopa sen hyödyllisyyttä:
”Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. (Hepr. 10:4)
tai
”Sillä mikä laille oli mahdotonta, koska se oli lihan kautta heikoksi tullut, sen Jumala teki, lähettämällä oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa ja synnin tähden ja tuomitsemalla synnin lihassa” (Room. 8:3)
Kuitenkaan Apostoli Paavali ei pidä vanhaa liittoa hyödyttömänä. Sen hän sanoo aivan suoraan:”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.” (Room. 3:1–2)
Mikä on siis vanhan liiton virka? Ennen muuta se valmistaa tietä Jumalan pelastukselle, Jeesukselle Kristukselle. Jumala valitsi nimenomaan Abrahamin ja hänen jälkeläisensä hyvän tahtonsa välineiksi, jotta kaikille kansoille koituisi siunaus. Miksi juuri Abraham ja miksi Israelin kanssa? Siihen Raamattu ei anna muuta vastausta kuin, että niin Jumala päätti. Lisäksi painotetaan, ettei kansassa itsessään ollut valinnan syy, vaan Jumalan tahdossa.
Joka tapauksessa alusta asti Jumalan suunnitelmaan kuuluivat kaikki kansat. Monet asiat lähtien ruuan laitosta tarvitsevat valmistamista eikä niitä voi tehdä kertaheitolla. Samoin näyttää olevan Jumalan pelastussuunnitelman kanssa. Huomioitavaa on sekin, ettei liittoja ole vain kaksi, vaan useampia. Ennen Mooseksen kanssa tehtyä liittoa Jumala oli solminut liittoja Nooan ja patriarkkojen kanssa. Kaikki nämä kuljettivat Jumalan pelastussuunnitelmaa eteenpäin.
Roomalaiskirjeen 10. luvussa Paavali tiivistää sanoen, että Kristus on lain loppu, mutta voisi kääntää myös, että hän on lain päämäärä. Toisessa paikassa Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo, että laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen. Kasvattajalla Paavali tarkoitti orjaa, jonka tehtävä oli huolehtia lapsesta ja esimerkiksi opettaa hänet yhteiskunnan tavoille. Orjat myös monesti veivät lapsen kouluun oppia saamaan. Nyt ei ole oikein sanoa tätä palvelijaa tai orjaa arvottomaksi vain siksi, ettei hän itse ollutkaan opettaja, vaan vain vei lapsen opettajan luokse. Samoin ei vanhaa liittoakaan pidä sanoa arvottomaksi vain siksi, ettei se itse ollutkaan Jeesus.
Johannes Kastajassa tämä vanhan testamentin rooli on ruumiillistettuna. Ei hän itse ollut Messias, mutta osoittaa Jeesusta ja sanoo ”katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”; Nyt olivat lupaukset täyttyneet ja Jumala oli vihdoin valmistanut kansalleen ja kaikille kansoille pelastuksen. Ilman Vanhaa testamenttia ja vanhaa liittoa Jeesus ei olisi ollut lupauksien täyttymys. Johannes kastajan isä Sakariaskaan ei olisi voinut iloita laulaen: ”tehdäkseen laupeuden meidän isillemme ja muistaakseen pyhän liittonsa, sen valan, jonka hän vannoi Aabrahamille, meidän isällemme” (Luuk 1:72-73).
Raamatussa kerta toisensa jälkeen Jumala osoittautuu luotettavaksi historiassa. Jumalan kansa muistaa Jumalan menneitä pelastustekoja ja voi siksi luottaa vielä tuleviin Jumalan suuriin tekoihin. Tähän väkisinkin kuuluu aikaa ja vaiheita.
Avainten vallasta Osa 6. 1800-luvulta futuristisiin tunnelmiin. Kirkollisia virtauksia. Beckiläisyys, lestadiolaisuus ja rippi. Mitä olivat hoitokokoukset? Kehitys kansankirkossa. Miten jatkossa edistää yksityistä rippiä seurakunnassa ja avainten valtaan liittyviä teemoja? Vieraana Juuso Mäkinen.
Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon. Kirjapaja: Helsinki 2014. 240 s.
Suomalaisuus on leimallisesti modernistista. Valtakulttuurin suuri kertomus on yhä se, jolle vanhat asiat ovat turhaa menneisyyttä ja historia painolastia, jota on turha kuljettaa mukanaan. Poikkeuksen muodostavat Suomen lyhyen valtiollisen itsenäisyyden kannalta merkitykselliset lähihistorian tapahtumat, joita muistetaan ja muistellaan. Erityisen tärkeässä roolissa ovat viimeksi käydyt sodat. Muuten pidetään perusolettamuksena, joka on leimannut mm. arkkitehtuuria ja muotoilua ja suhdetta uuteen teknologiaan, että ”uusi on aina parempaa kuin vanha”.
”Tänään ei kukaan enää ajattele niin”, onkin keskeltä ohjautuvan ja Helsingistä kohti periferiaa valuvan suomalaisen elämäntunteen tärkeimpiä maksiimeja. Sen opin itse näkemään monien Saksan vuosieni aikana ympäristössä, joka ajatteli ja koki toisin, vaikka olikin kulttuurisesti hyvin lähellä sitä, jonka piirissä olin kasvanut aikuiseksi.
Samaan aikaan kuitenkin ymmärretään yleisesti, että on yksilötasolla äärimmäisen ongelmallista, jos ei tiedä, mistä on tullut. Tämä näkyy esimerkiksi ottolasten suuressa tarpeessa kuulla, ketkä ovat tai olivat heidän biologisia vanhempiaan. Klassisen sukututkimuksen avulla tai DNA-testien perusteella etsityt esi-isät ovat tärkeitä.
Myös muistinmenetystä pidetään traagisena kohtalona, ja sitähän se onkin, eikä vain yksilö-, vaan myös yhteiskunnan tasolla. Modernismin idea nyt–hetkestä, joka luo itsensä aina uudelleen vailla sidettä menneeseen, eli ihmisen ja yhteiskunnan historiattomuus muistuttaa dementiapotilasta, joka on unohtanut jo lapsuutensakin muistot ja elää todeksi vain kulloinkin käsillä olevaa minuuttia. Eikä postmodernin dekonstruktio auta asiaa, vaikka se esimerkiksi arkkitehtuurin piirissä onkin antanut luvan leikkiä myös menneisyyden antamilla kielikuvilla vastoin ankaran modernismin dogmeja.
Erityisen vaarallista on modernistinen historiattomuus teologian ja uskonelämän saralla. Se tuhoaa sen, mikä on Raamatun ja kirkkohistorian ydin, nimittäin pelastushistorian. Raamattu ei enää olekaan suuri kertomus Jumalan suurista pelastusteoista meidän ihmisten maailmassa ja oman historiamme puitteissa, vaan ideologisia ja sellaisina ajattomia väittämiä ja – kuten ajatellaan – aikansa eläneitä moraalisia ohjeita vailla kosketuskohtia siihen historiaan, jota myöten Pyhä Henki kuitenkin on kuljettanut Kirkkoa, Jumalan uskovaa kansaa, läpi aikojen ja kulttuurien. Jumalan ilmoitussanaa ei enää lueta yhdessä tämän isien ja äitien pitkän saaton kanssa, jossa Pyhä Henki sitä aina uudelleen avaa ja kirkastaa, vaan ikään kuin kristinuskon ”pyörän” jatkuvasti uudelleen keksien. Ja tähän sortuvat niin modernistiset kristinuskon kriitikot kuin itseään ankaran raamatullisina pitävät uskovatkin.
Kirkkoa siis rakennetaan tyhjän päälle eikä sille kivijalalle, jolle Jumala itse sen on perustanut, eli Hänen kattavuudessaan ylittämättömälle pelastusteolleen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Ei rakenneta sitä yhdessä apostolien ja profeettojen kanssa kerros kerrokselta kohti sitä täyttymystä, jolloin sen tilalle laskeutuu Taivaallinen Jerusalem. Ja tämä rakentaminenkin pitää ymmärtää ajassa liikkuvana horisontaalisena, ei niinkään vertikaalisena prosessina.
Kirkko ei ole Baabelin torni, vaan paremminkin juna, joka on alati liikkeessä ajassa ja paikassa eteenpäin ja johon liittyy aina vain uusia vaunuja. Silti vanhimmatkin ovat mukana ja jopa ensimmäisinä junassa, eivät viimeisinä eivätkä valitettavana painolastina, josta pitäisi mieluiten päästä eroon.
Tämä koskettaa läheltä myös meidän pientä Lähetyshiippakuntaamme. Sitä voisi yhtäkkiä ajatellen pitää, ei vain modernistisena, vaan suorastaan postmodernina projektina. Olemme osin pakon edessä, osin vapautuneesti hengittäen irtautuneet siitä modernista kertomuksesta, jonka puitteissa Suomi näkee itsensä pohjoismaisena demokratiana, jonka selkärankana on luterilainen kansalaiskirkko.
Emme ole myöskään tilanteessa yksin. Kirkostaeroamistilastot puhuvat siitä selvää kieltään. Mutta yhä ”kaikki suomalaiset ovat luterilaisen kansankirkon jäseniä” -ajattelu vaikuttaa vähintäänkin suomalaisen identiteetin alitajunnassa, vaikka kirkkoa kunnioitettaisiinkin emerituspiispa Risto Soramiehen sanoin niin paljon, että se kierretään kaukaa, paitsi ehkä jouluna.
Silti puhtaasti sosiologisesti tarkastellen Lähetyshiippakunta saattaa ulkopuolisten silmin näyttää postmodernilta projektilta ”perustetaanpas pojat yhdessä oma kirkko niin että heilahtaa”. Meitä ei kunnon kansalaisten tavoin sido kansankirkko jäykkine rakenteineen, mutta eivät myöskään minkään herätysliikkeen luovuttamattoman pyhinä pitämät asiat eivätkä sen isät kuvina toiminnanjohtajan tai pääsihteerin virkahuoneen seinällä. Asiaan tarkemmin perehtymättä meitä voisi pitää todella postmodernin, oman, historiattoman projektimme luojina vailla menneisyyden painolastia ja keneltäkään lupaa kysymättä.
Tällaisen kuvan muodostuminen on ymmärrettävää. Huolestuttavaa sen sijaan on, jos se on myös oma kuvamme tilanteesta.
Sillä eihän se ole totta muuta kuin sosiaalisessa mielessä. Onhan jo 300-luvulla alkanut kehitys, joka on leimannut kristillisen uskon ja kirkon historiaa varsinkin Euroopassa, tulossa päätökseensä. Puhutaan ns. konstantinolaisesta kytköksestä, joka on sitonut maalliset vallanpitäjät ja kirkon eri tavoin, mutta aina tiiviisti toisiinsa. Kirkko on integroitunut maalliseen vallankäyttöön ja kirkollinen organisaatio ollut osa yhteiskunnan ylärakennetta.
Tämä on kristilliselle uskolle oikeastaan outo ja vieras tilanne. Sen tähden se onkin varhaisesta erakkoliikkeestä asti synnyttänyt reaktiona tilanteeseen uskovasta kansasta itsestään nousevaa hengellistä ja sosiaalista liikehdintää. Ei ole osattu samastua valtaapitävän väen ymmärrykseen kristillisen uskon roolista ja vaikutuksista elämästä. On pyritty aidompaan ja vakavampaan Kristuksen seuraamiseen tilanteessa, jossa kaikkien on pakko olla muodollisesti kristittyjä ja jossa vainotaan niitä, jotka eivät tule kirkkoon, eikä niitä, jotka osallistuvat messuun.
Joskus nämä herätysliikkeet, kuten niitä on lupa nimittää jo ajalta ennen reformaatiota, ovatkin ajautuneet vainottuina tai siedettyinä vähemmistöinä valtakirkon ja samalla -yhteiskunnan ulkopuolelle. Yleisempi on kuitenkin ollut kehitys, joka kesytti eremiittiliikkeen kirkon sisällä vaikuttavaksi luostarilaitokseksi. Uudistusliikkeet on integroitu osaksi virallisesti hyväksyttyä kirkkoa. Joskus ne ovat siitä asemastaan käsin saaneet oikeastikin uudistaa kirkkoa, joskus taas sulautuneet siihen niin, että niiden vaikutusta on vaikea nähdä.
Ja näin se on myös meidän hengellisessä elämässämme, kuten on tapana sanoa: Suomen kansankirkon historia on ollut herätysliikkeiden historiaa aivan sen valtiokirkollisesta alusta alkaen tai viimeistään 1600-luvun lopusta eteenpäin. Siihen on myös kuulunut vahva jännite kirkollisen valtarakenteen ja sitä haastavien ruohonjuuritason herätysten välillä.
Eikä vain keskiajalta esimerkiksi piispallisen rakenteen ja seurakuntajaon perinyt luterilainen valtiokirkko, vaan myös sen sisällä syntyneet herätysliikkeet ovat ammentaneet niistä aineksista, joita historia on kirkon kautta ja sen ulkopuolisia reittejä myöten kuljettanut meidän rannikollemme. Sitähän kautta se kristinuskokin meille saapui, ja sen mukana myös fransiskaanimunkit, joilla oli konventti Raumalla ja jotka ilmeisesti saarnasivat kansankielellä. Voisi pohtia, onko sattumaa, että Suomen varhaisimpana herännäisyytenä pidetty liike syntyi ja elää tänäkin päivänä rukoilevaisena herätysliikkeenä tuon pienen yhteisön ja kirkkoon integroidun uudistusliikkeen muinaisella vaikutusalueella.
Myöhäisempien herätysten piiriin voisi puolestaan lukea ne, jotka minun ikäiselleni miehelle eivät edes ole historiaa, vaan koettua ja mukana elettyä tai sivusta kauhisteltua todellisuutta. Niistäkin suurin osa on koettu kansankirkon piirissä tai sen laitamilta sitä haastaen, mutta sen puitteissa silti pysyen. Ja niilläkin on ollut oma historiansa sekä suomalaisissa että taustalla olleissa kansainvälisissä herätyksissä.
Nämä kaikki ovat myös osa meidän historiaamme Lähetyshiippakuntana. Olemme monessa mielessä sekä luterilaisen kansankirkkomme että siihen vahvasti vaikuttaneiden herätysliikkeiden perillisiä. On tyypillistä pohtia, mistä tunnetuista herätysliikkeistä meidän seurakuntiemme jäsenet ja säännölliset kirkossakävijät ovat kotoisin. On tavallista todeta, että ”nythän on sen ja sen liikkeen isot seurat”, jos messuun tulee tavallista vähemmän väkeä. Eikä toisaalta tarvita paljonkaan mielikuvitusta sen oivaltamiseen, että olemme luterilaisen kansankirkon jatkumossa muilta osin kuin suhteessamme yhteiskuntaan ja sen valtakoneistoon – ja kansankirkon opillisiin lankeemuksiin.
Kaiken edellä sanotun tähden en voi kuin lämpimästi ja melkein vetoavasti suositella kirjaa, jonka posti pyytämättä minulle toi jokunen viikko sitten. Sen kirjoittajaa, TT Teemu Kakkuria, en liene koskaan tavannut muussa roolissa kuin sanankuulijana Pyhän Sydämen kappelissa Helsingissä. Tunsin hänet myös evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja-lehden palstoilta erittäin taitavana kirjoittajana.
Varsinaisesti olen kuitenkin oppinut tuntemaan Raahessa pastorina toimineen ja nyt Ouluun muuttaneen Teemun virtuaalisesti eli sosiaalisessa mediassa sen eri foorumeilla. Olen myös seurannut läheltä hänen ankaraa taisteluaan vakavia, hengenvaarallisia sairauksia vastaan. Olen hänen kanssaan iloinnut niistä lahjaksi saaduista päivistä, joita meillä muillakin on aina vain yksi kerrallaan, mutta jotka Teemun kohdalla ovat kouriintuntuvaa todellisuutta.
Ja erityisen iloinen olen siitä kirjasta, jonka Teemu minulle lähetti ja jonka sopivan hetken tultua suorastaan ahmien luin läpi.
Kirja ”Suomalainen herätys – herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-Missioon” on harvinaisen taidokkaasti kirjoitettu yleisesitys aiheesta, joka selittää myös minua ja sinua, lukijani, omalla paikallamme. Se kokoaa yhteen likipitäen kaiken oleellisen siitä, mitä Suomen kirkossa on tapahtunut 1600-luvun lopun hirveistä nälkävuosista alkaen vuoteen 2014 asti, mutta ei tuomiokapitulien eikä edes kansallisen historiankirjoituksen, vaan herätysliikkeitten itsensä näkökulmasta.
Ja niitähän on riittänyt. Onneksi kirjan hämäävä otsikko ei myöskään pitänyt paikkaansa, vaikka se olikin oikea ja naseva: ”nälkävuosilla” tarkoitetaan meidän lyhyessä historiallisessa ymmärryksessämme useimmiten 1860-luvun katovuosien seurauksia eikä niitä paljon hirveämpiä aikoja, joista Teemu alkaa tarkastella herätysliikkeiden historiaa, eli Pienen jääkauden synnyttämän nälänhädän lisäksi myös Isonvihan kauheista kokemuksista.
Ansiokkaasti Teemu sijoittaakin usein kovin historiattomasti ja idealistisesti kuvatut kansanherätykset ja muut hengelliset liikkeet oman aikansa historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin. Niin kuin oikein onkin, hän ei myöskään puhu puhtaasti ”suomalaisesta kristillisyydestä”, vaan siitä, millä tavoin yleiseurooppalaiset ja sittemmin myös Atlantin takaa vaikutteita saaneet aatteet ja liikkeet otettiin täällä vastaan ja miten ne muokkautuivat meidän erityisissä oloissamme niiksi herätysliikkeiksi, jotka tunnemme.
Suomihan ei syntynyt vuonna 1917, vaan ainoastaan itsenäistyi valtiona. Ei se myöskään ole koskaan elänyt eristyksissä muusta maailmasta ehkä aivan syrjäseutuja lukuun ottamatta. Suomalaisuus onkin omanlaisemme tapa olla suhteessa niihin kulttuurisiin ja muihin vaikutteisiin, joita pääosin sisäsuomalaispainotteisen kansallisromantiikan usein unohtama meri tänne toi, ja sama koskee hengellisiä liikkeitä. Itseäni puolisaksalaisena ilahduttaa myös kirjassa näkyvästi esillä oleva toisen kotimaani vaikutushistoria täällä jo ammoin asuneita ja vaikuttaneita saksalaisia myöten.
Kirja on myös kielellisesti harvinaisen hyvin kirjoitettu ja sellaisena erinomaisen helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Jonkin verran siinä on toistoa, joka saattaa joskus olla tarpeenkin, mutta joskus turhaa painolastia. Toisaalta vuosisatojen monipolvisen kehityksen esittäminen suoraviivaisena jatkumona ei ehkä ole tyylillisesti edes mahdollista.
Mukavia ja tarpeellisia ovat kirjassa olevat kuvat ja erilliset informaatio-osiot. Kehua pitää myös kirjan esitystavan maltillisuutta ja suopeutta kuvattavia asioita kohtaan. Vain harvat ironiset piikit ja muut tyylilliset poikkeamat paljastavat, että kirjoittajakin on ihminen, jolla on omat mielipiteensä tapahtumien kulusta ja nykyisestä tilasta. Moni olisi kirjoittanut kärjekkäämmin, mutta turmellut samalla kirjan kokonaiskonseptin yleisesityksenä asioista, jotka kyllä tavalla tai toisella koskettavat lukijoita ja joskus syvältäkin, mutta joista pitää voida puhua myös tavalla, joka tekee kirjan lukemisen hyvillä mielin mahdolliseksi kaikille.
Suosittelen siis lämpimästi tätä kirjaa kaikille suomalaisille, mutta erityisesti meille lähetyshiippakuntalaisille, ymmärtääksemme, että mekään emme ole itse keksineet itseämme emmekä luoneet omaa todellisuuttamme, vaan mekin olemme monien herätysten lapsia, joilla on takanaan pitkä uskovien isien ja äitien vaellus siinä Kirkossa, joka on totta myös siellä, missä siltä on riisuttu kaikki yhteiskunnallinen vaikutusvalta, ja ehkä juuri siellä.
Lopuksi kuitenkin luterilaisen ortodoksian tutkijan pari kriittistä loppusanaa: vaikka asiaa ei esitetä kirjassa mitenkään kärjistetysti, siinä siirretään eteenpäin tutkimuksessa jo hylättyä populaaria näkemystä ”kuolleesta puhdasoppisuudesta”, jonka tilalle tulee pietismin ”elävä usko” ja ”mystiikka”. Johann Arndt, Suomessakin paljon luettu saarna- ja hartauskirjailija, ei ollut ”pietisti”, vaikka pietistit ovatkin hänen kirjojaan paljon lukeneet. Hän oli puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja ja tuon ajan suurimpana teologina pidetyn Johann Gerhardin sielunhoitaja ja ystävä. Ja Gerhardille ei totisesti riitä vain pään tieto opin yksityiskohdista – eikä muuten useimmille muillekaan tuon ajan luterilaisen puhdasoppisuuden edustajille, jos tutkijoita on uskominen!
Oma näkemykseni onkin, ettei niinkään teologia, vaan maailman- ja ihmiskuva muuttuivat siirryttäessä kolmikymmenvuotisen sodan hirveistä kokemuksista uuteen, optimistisempaan aikaan. Sanassaan ja sakramenteissaan toimivan pelastuksen Jumalan sijaan keskukseen asettuu ihminen, joka pitää saattaa autuuteen, ja ristin rinnalle tulee myös optimistinen näkemys uudestisyntyneen velvollisuudesta, mutta myös kyvystä toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Silti käsitys ja kokemus ihmisestä yksilönä eikä vain osana kollektiivia palautuu jo myöhäiskeskiaikaan ja renessanssiin ja on ilman muuta osa esimerkiksi Johann Gerhardin itseymmärrystä ja teologiaa. Ja toisaalta, mihin Teemu viittaakin, myös pietistit lukivat Suomessa Olaus Svebiliuksen luterilaispuhdasoppista katekismusta.
Kuudeskymmenesyhdeksäs osa podcast-sarjasta Oikeasti luterilainen
Opin merkitys ja kehitys. Mistä harhat syntyvät? Kirkastuuko vai kehittyykö oppi? Chemitzin erottelut erilaisista traditioista. Newman, Manning ja muutos Rooman opissa.
