Sak. 12–14 sisältää monia tärkeitä ennustuksia Jeesuksesta, jotka ovat varsinaisesti toteutuneet jo Jeesuksen ja apostolien aikana ja jotka hengellisesti toteutuvat keskuudessamme joka päivä.
Sak. 12:8 sanoo pakanoiden hyökkäyksen kohteena olevasta Jerusalemista: “Sinä päivänä on Herra suojaava Jerusalemin asukkaita; ja kompastuvainen heidän seassansa on sinä päivänä oleva niin kuin Daavid, ja Daavidin suku on oleva niin kuin jumal’olento, niinkuin Herran enkeli heidän edessänsä.” Jae kuvaa voimaa, jonka Herra antaa kaupunkinsa asukkaille heidän hengellisessä sodankäynnissään. Jae sisältää tärkeän viestin Jeesuksesta, vaikka Kirkkoraamattu 1933 ei tuokaan sitä kovin hyvin esille. Käännän itse: “Ja se heistä, joka lankeaa, on sinä päivänä kuin Daavid (joka oli väkevä sotilas), ja Daavidin huone kuin Jumala, kuin Herran enkeli heidän kasvojensa edessä.” Sanat “Daavidin huone on kuin Jumala, kuin Herran enkeli heidän kasvojensa edessä”, puhuvat Jeesuksesta. Kun Hän ratsasti Jerusalemiin, ihmiset siunasivat “isämme Daavidin valtakuntaa, joka tulee” (Mark. 11:10). Jeesuksessa huipentuu Daavidin huone ja suku (Ilm. 22:16), koska Hän on profeettojen lupaama Daavidin Poika ja Jumalan Poika, joka hallitsee ikuisesti ja rakentaa Herran nimelle temppelin (2. Sam. 7; 1. Aik. 17), joka on Hänen seurakuntansa. Jeesus on Herran luomaton enkeli eli lähettiläs, joka kulki erämaavaelluksella Israelin kasvojen edessä (2. Moos. 23:23).
Sak. 12:10–13 on hyvin merkittävä kohta Jeesuksesta ja Pyhän Hengen vuodattamisesta:
Ja minä vuodatan Daavidin suvun päälle ja Jerusalemin asukasten päälle armon ja rukouksen hengen. He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet. Ja he valittavat häntä, niin kuin valitetaan ainokaista, murehtivat häntä katkerasti, niin kuin murehditaan katkerasti esikoista. Sinä päivänä pidetään Jerusalemissa suuret valittajaiset, niinkuin olivat Hadadrimmonin valittajaiset Megiddon laaksossa. Ja maa pitää valittajaisia, kukin sukukunta erikseen: Daavidin huoneen sukukunta erikseen ja heidän naisensa erikseen, Naatanin huoneen sukukunta erikseen ja heidän naisensa erikseen. Leevin huoneen sukukunta erikseen ja heidän naisensa erikseen, siimeiläisten sukukunta erikseen ja heidän naisensa erikseen. Kaikki muut sukukunnat, kukin sukukunta erikseen ja heidän naisensa erikseen.
“Hadadrimmonin valittajaiset Megiddon laaksossa” viittaa kuningas Joosiaan. Hän oli hurskas Juudan kuningas, joka vuonna 609 eKr. haavoittui kuolettavasti taistelussa farao Nekoa vastaan. Taistelu tapahtui lähellä Megiddoa. Joosian kuoleman suremiseksi israelilaiset, muiden muassa profeetta Jeremia, laativat kuuluisia itkuvirsiä (2. Kun. 23:29–30; 2. Aik. 35:20–25). Profeetan luettelemista suvuista Naatan oli Daavidin poika, josta polveutuivat Sakarjan aikalainen Serubbaabel sekä Kristus Jeesus (1. Aik. 3:5; Luuk. 3:27, 31). Siimei oli Leevin pojanpoika (2. Moos. 6:16–17). Viesti on, että jokainen heimo ja myös kukin sen alahaara valittaa erikseen kuollutta Ainosyntyistä ja Esikoista, joka oli hurskaudessaan Joosian vertainen ja jonka kuolema oli siksi vielä suurempi menetys.
Kohdassa puhuu Herra, Israelin Jumala. Kuitenkin Hän sanoo, että ihmiset katsovat “Minuun, jonka he ovat lävistäneet”. Verbiä “lävistää” (daaqar) käytetään hepreassa vain miekalla tai vielä useammin keihäällä lävistämisestä. Evankelista Johannes soveltaa nämä sanat ristiinnaulittuun Jeesukseen, jonka kyljen sotilas lävisti keihäällä (Joh. 19:33–37). Sama Johannes Ilmestyksessään soveltaa sanat Jeesukseen, joka palaa kirkkaudessaan tuomitsemaan elävät ja kuolleet: “Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa. Totisesti, amen.” (1:7)
Jos lävistetty Herra on Jeesus, milloin toteutui “armon ja rukouksen Hengen” vuodattaminen “Daavidin huoneen ja Jerusalemin päälle”, minkä seurauksena ihmiset valittivat aiheuttamaansa Ainosyntyisen ja Esikoisen kuolemaa? Tietysti helluntaina. Helluntaina Jeesus vuodatti 120 opetuslapselleen Pyhän Hengen (Ap.t. 2:1–13). Pietari piti kokoon tulleelle väkijoukolle helluntaisaarnansa, jonka pääsisältö oli, että ihmiset ovat syypäitä Kristuksen ristiinnaulitsemiseen (Apt.t. 2:14–36). Puheen vuoksi kuulijat saivat piston sydämiinsä eli alkoivat valittaa Ainosyntyisen kuolemaa, jonka olivat aiheuttaneet (Ap.t. 2:37). Mikä oli Pietarin ratkaisu ihmisten ahdistukseen? “Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Ap.t. 2:38–39) Pietarin sanat osoittavat, mitä Sakarja tarkoittaa sanoilla, jotka seuraavat käsiteltyä kohtaa Sak. 12:10–13: “Sinä päivänä on Daavidin suvulla ja Jerusalemin asukkailla oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan.” (13:1) Tuo avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan on kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, koska kasteessa saa synnit anteeksi ja Pyhän Hengen. Helluntaina Jerusalemin asukkaat pestiin “synnin ja saastaisuuden vastaisessa lähteessä”, kun heidät kastettiin Jeesuksen nimeen (Ap.t. 2:41). Pietari ulotti parannuksen, kasteen, syntien anteeksiantamisen ja Pyhän Hengen saamisen lupauksen kuulijoille ja heidän lapsilleen, samoin kuin Sakarja korosti kunkin sukukunnan valittavan erikseen Messias-Jumalan kuolemaa.
Kun ihmiset katsovat lävistettyyn Ainosyntyiseen Jumalaan, saavat Hengen ja avoimen lähteen syntiä vastaan, siitä seuraa, että epäjumalanpalvelus ja väärät profeetat katoavat maasta.
Ja sinä päivänä, sanoo Herra Sebaot, minä hävitän epäjumalain nimet maasta, eikä niitä enää muisteta. Myöskin profeetat ja saastaisuuden hengen minä ajan maasta pois. Ja jos joku vielä ennustaa, sanovat hänen isänsä ja äitinsä, hänen vanhempansa, hänelle: ”Sinä et saa elää, koska olet puhunut valhetta Herran nimeen”. Ja hänen isänsä ja äitinsä, hänen vanhempansa, lävistävät hänet hänen ennustamisensa tähden. Sinä päivänä häpeävät profeetat itse kukin näkyään, kun he ennustavat, eivätkä he valhetellakseen pue yllensä karvaista vaippaa. Hän sanoo: ”En ole profeetta, vaan peltomies, sillä eräs mies on ostanut minut orjaksi jo nuoruudessani”. Ja jos häneltä kysytään: ”Mitä ovat nuo haavat sinun rinnassasi?” vastaa hän: ”Ne lyötiin minun ystäväini huoneessa”. (Sak. 13:2–6)
“Rintaan lyödyt haavat” viittaavat Baalin profeettojen tapaan viillellä itseään jumalanpalveluksessaan (1. Kun. 18:28). Mies siis selittää kiireesti, että hänen arpensa johtuvat kurituksesta, jota hän sai osakseen rakkaidensa luona (vanhempien, kasvattajien tms.) eikä aiemmasta epäjumalanpalveluksesta, josta ne todellisuudessa olivat peräisin. Kun Herra vuodattaa Pyhän Hengen ja ihmiset tajuavat olevansa syypäitä Jeesuksen ristinkuolemaan, valittavat syyllisyyttään ja tulevat kastetuiksi, siitä seuraa epäjumalien ja väärän profetian poistaminen maasta. Epäjumalanpalvelus ja väärä profetia olivat Vanhan testamentin Israelin tyypilliset tavat rikkoa Herran liitto. Ne edustavat kaikkea luopumusta, jonka aiheuttaa “saastaisuuden henki” (Sak. 13:2) eli Saatana ja demonit.
Sak. 13:2–6 toteutuu kaikkialla siellä, missä ihmiset kääntyvät epäjumalista Kristuksen luo. Ne ovat toteutuneet niiden juutalaisten kohdalla, jotka uskovat Jeesukseen pelastajanaan ja on kastettu, mutta myös niiden pakanoiden eli ei-juutalaisten kohdalla, jotka uskovat Jeesukseen ja on kastettu. Ne juutalaiset, jotka vielä torjuvat Jeesuksen, eivät ole vielä poistaneet saastaisuuden henkeä maastaan.
Jae 13:7 on suoraviivainen selittää, koska Jeesus itse antaa sen selityksen Matt. 26:31–32 ja Mark. 14:27–28. Matkalla viimeiseltä ehtoolliselta Öljymäelle, missä Jeesus otettiin kiinni ristiinnaulitsemista varten, Hän sanoi: “Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun; sillä kirjoitettu on: ‘Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat hajotetaan.’ Mutta ylösnoustuani minä menen teidän edellänne Galileaan.” (Matt. 26:31–32) Sakarjan sanat kertovat, miten Herra lyö Paimenensa Jeesuksen kuoliaaksi ja miten lampaat eli opetuslapset hajaantuvat. Herra ei kuitenkaan hylkää heitä vaan kerää heidät jälleen luokseen.
Heräjä, miekka, minun paimentani vastaan ja minun lähintä miestäni vastaan, sanoo Herra Sebaot. Lyö paimenta, ja joutukoot lampaat hajallensa; mutta minä käännän jälleen käteni pienimpiä kohden. Ja näin on käyvä koko maassa, sanoo Herra: kaksi osaa siitä hävitetään ja saa surmansa, mutta kolmas osa siitä jää jäljelle. Ja sen kolmannen osan minä vien tuleen; minä sulatan heidät, niin kuin hopea sulatetaan, ja koettelen heitä, niin kuin kulta koetellaan. He huutavat avuksi minun nimeäni, ja minä vastaan heille. Minä sanon: ”Se on minun kansani”, ja se sanoo: ”Herra, minun Jumalani”. (Sak. 13:7–9)
“Minun Paimeneni” eli Herran Paimen on tietysti Jeesus. Häntä sanotaan myös Herran “lähimmäksi mieheksi” tai “kansalais-/vertais-/omaismieheksi” (gever ʿamiithi). Hän on siis mies mutta samalla Herran vertainen ja omainen, samaa olemusta kuin Hän. Herra herätti miekan Paimentaan vastaan, kun Hän antoi Poikansa ristiinnaulittavaksi. Silloin lampaat eli opetuslapset joutuivat hajalle. Jumala kuitenkin “käänsi jälleen kätensä pienimpiä kohden”, kun Hän lähetti ylösnousseen Jeesuksen keräämään hajalla olevat opetuslapset ja lähetti heidät saarnaamaan ja kastamaan kaikki kansat.
Sak. 13:8–9 sanat ovat herättäneet monenlaisia tulkintoja. Luontevin on ymmärtää “sen maan” (“ja näin on käyvä koko maassa”) olevan Israel. Kohdan mukaan “kaksi osaa” – joka lain mukaan on esikoisen osuus perinnöstä (5. Moos. 21:17) – hävitetään ja saa surmansa. Kuolema perii siis israelilaisista kaksi osaa, esikoisen osuuden. Tämä tuomio toteutuu koko pelastushistorian kuluessa niiden israelilaisten kohdalla, jotka torjuvat Jeesuksen. Mutta kolmasosa pelastuu ja tunnistaa Herran eli Jeesuksen Jumalakseen, kun Hän on ensin koetellut ja puhdistanut heitä tulessa kuin hopeaa ja kulta. On luonteva ymmärtää “kolmasosan” tarkoittavan niitä israelilaisia, jotka ottavat vastaan Herran lyömän Paimenen Jeesuksen.
Sak. 13:8–9 äärellä tulee hyvin esiin, että raamatuntulkinnoilla on väliä. Olen kuullut Sak. 13:8–9 sovellettavan Lähi-idän kriisiin, jo ennen Hamasin hyökkäystä mutta myös sen jälkeen. Tästä tulkinnasta usein seuraa, että suorastaan odotetaan (ei yleensä kuitenkaan toivota) konfliktin kärjistyvän ja johtavan Israelissa asuvien juutalaisten massatuhoon. Kaksi kolmasosaa heistä kuolee. Jos tällainen kiistanalainen tulkinta pääsee leviämään laajalle, se saattaa jopa kärjistää kriisiä, jos ihmiset olettavat, että tuhon pitää tapahtua, jotta Jumala pelastaisi. Jos sen sijaan ymmärretään kohdan puhuvan Jumalan suuren kaaren suunnitelmasta, joka toteutuu vähitellen, tällainen tulkinta ei kärjistä Lähi-idän konfliktia vaan kannustaa seurakuntaa tekemään lähetystyötä juutalaisten parissa kaikkina aikoina. Paavali lupaa: “En tahdo teidän olevan tietämättömiä, veljet, tästä salaisuudesta, jotta ette olisi oman ymmärryksenne varassa, että Israelia on kohdannut osittainen paatumus, niin kauan, kunnes pakanoiden täysi määrä on tullut sisälle, ja tällä tavalla koko Israel tulee pelastumaan.” (Room. 11:25–26a, oma käännös)
Sakarja jatkaa:
Katso, Herran päivä on tuleva, ja sinun saaliisi jaetaan sinun keskelläsi. Minä kokoan kaikki pakanat sotaan Jerusalemia vastaan. Kaupunki valloitetaan, talot ryöstetään, naiset raiskataan, ja puoli kaupunkia lähtee pakkosiirtolaisuuteen, mutta jäljelle jäävää kansaa ei hävitetä kaupungista. Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niin kuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen hyvin suureksi laaksoksi: toinen puoli mäkeä siirtyy pohjoiseen ja toinen puoli etelään päin. Ja te pakenette minun mäkieni väliseen laaksoon, sillä mäkien välinen laakso on ulottuva Asaliin asti. Te pakenette, niinkuin pakenitte maanjäristystä Ussian, Juudan kuninkaan, päivinä. Ja Herra, minun Jumalani, tulee; kaikki pyhät sinun kanssasi. (14:1–5)
Jakeiden 14:1–2 kuvaus Jerusalemin valtauksesta sopii jatkoksi jakeisiin 13:8–9, jotka kertoivat, että kaksi kolmasosaa maasta hukkuu ja yksi kolmasosa pelastuu koetusten kautta. Nyt sama kuva sovelletaan pakanoiden hyökkäykseen. He onnistuvat valtauksessaan, ja puolet kaupungista viedään pakkosiirtolaisuuteen. Mutta jäljelle jäävä kansa jää kaupunkiin, “ja Jerusalem saa yhäti asua paikoillansa – Jerusalemissa”, kuten 12:6 ilmaisi. Ennen kaikkea Herra itse lähtee liikkeelle ja sotii pakanoita vastaan, ja “Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä” (14:3–4). Näitä sanoja on usein koetettu soveltaa Jeesuksen taivaaseenastumiseen, koska se tapahtui Öljymäeltä (esim. Luther ja ensimmäisen suomalaisen Kokoraamatun 1642 viitteet). Kohta liittyy kuitenkin taivaaseenastumiseen vain käänteisesti. Jeesus nousi ylös Öljymäeltä. Sak. 14:4 kuvaa pakanoita vastaan sotivan Herran saapuvan alas Öljymäelle. Tähänkin enkelit saattoivat viitata, kun he sanoivat apostoleille Herran astuessa taivaaseen: “Tämä Jeesus, joka otettiin teiltä ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla, kuin te näitte hänen taivaaseen menevän” (Ap.t. 1:11) – samalla tavalla ja profeetan kuvastossa ja ehkä myös konkreettisesti samaan paikkaan! Lause “Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä” puhuu Jeesuksen toisesta tulemisesta. Hän tuhoaa pyhien seurakuntaa vastaan hyökkäävän Saatanan, antikristuksen ja kaikki antikristilliset vallat, herättää kuolleet, pitää viimeisen tuomion ja luo uudet taivaat ja uuden maan. Tätä tulkintaa tukee Sak. 14:5 lopun lause: “Herra, minun Jumalani, tulee; kaikki pyhät sinun kanssasi.” Apostolit sovelsivat sanat Herran ja pyhien tulemisesta selvästi Jeesuksen toiseen tulemiseen. Paavali toivotti Tessalonikan seurakunnalle: “Ja teille Herra antakoon yhä enemmän ja runsaammin rakkautta toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan, niinkuin meilläkin on teitä kohtaan, vahvistaaksensa teidän sydämenne nuhteettomiksi pyhyydessä meidän Jumalamme ja Isämme edessä, meidän Herramme Jeesuksen tulemuksessa, kun hän tulee kaikkien pyhiensä kanssa.” (1. Tess. 3:12–13)
Jakeen 14:4 alku ja jakeen 5 loppu puhuivat siis Herran eli Jeesuksen seisomisesta Öljymäellä ja toisesta tulemisesta yhdessä pyhien kanssa. Näiden välissä on kuvaus Öljymäen halkeamisesta itä–länsi-suunnassa. “Te” eli Sakarjan uskovat kuulijat, jotka näky sijoittaa Jerusalemiin, pakenevat sieltä pois, lännestä kohti itää, auringonnousun suuntaa ja sieltä palannutta Herraa, uutta laaksoa pitkin. Laakso ulottuu “Aasaliin asti”, joka lienee eri muoto Miika 1:11 mainitun paikkakunnan Beet-Eeselin nimestä. Nimi merkitsee “läheisyyden/vieressä olemisen/kyljen talo/huone”. “Te pakenette, niin kuin pakenitte maanjäristystä Ussian, Juudan kuninkaan päivinä” (14:5). Sama maanjäristys mainitaan Aam. 1:1. Se tapahtui 700-luvun puolenvälin tienoilla eKr. Sakarja vaikutti 500-luvun lopulla. Maanjäristyksen on täytynyt olla aikamoinen, kun sitä voitiin käyttää yleisenä vertailukohtana vielä reilut 200 vuotta myöhemmin!
Herran ilmestymiseen liittyy Vanhassa testamentissa usein kosmisia myllerryksiä, muun muassa maanjäristys (esim. 2. Moos. 19:18; Tuom. 5:5; Ps. 68:8; Naah. 1:5 ym.), aivan niin kuin Uudessa testamentissa Jeesuksen toiseen tulemiseen (Hepr. 12:26–29; Ilm. 6:14). Sakarjan kuvassa kun Herran jalat koskettavat Öljymäkeä, se repeytyy maanjäristyksessä kahtia. Sakarjan kuulijat, Herran omat, pakenevat pois kaupungista, tuhoa turvaan, juuri syntynyttä laaksoa pitkin, Herran jalkojen alta.
Sakarjan jatkokuvaus kertoo Uuden testamentin termein tuomiopäivästä ja uusista taivaista ja uudesta maasta, jotka Kristus luo viimeisen tuomion jälkeen ja joihin uskovat pääsevät.
Sinä päivänä ei ole valoa: loistavat tähdet sammuvat. Se on oleva yhtämittaista päivää – Herralle on se tunnettu – ei vaihdu päivä ja yö; ja ehtoolla on oleva valoisata. Sinä päivänä elävät vedet virtaavat Jerusalemista: toiset puolet niistä Idänmerta kohti, toiset puolet Länsimerta kohti. Niin on tapahtuva kesät ja talvet. Herra on oleva koko maan kuningas. Sinä päivänä on Herra oleva yksi ja hänen nimensä yksi. Koko maa muuttuu tasaiseksi kuin Aromaa Gebasta Rimmoniin asti, Jerusalemin eteläpuolelle. Ja tämä on oleva korkea ja oleva asuttu, paikallansa, Benjaminin portista entisen portin sijaan asti, Kulmaporttiin ja Hananelin-torniin asti, kuninkaan viinikuurniin asti. He asuvat siellä, eikä vihitä sitä enää tuhon omaksi, ja Jerusalem on oleva asuttu, oleva turvassa. (14:6–11)
Sanat “sinä päivänä ei ole valoa: loistavat tähdet sammuvat” sopivat Kristuksen paluuseen, johon Uusi testamentti liittää auringon ja kuun pimenemisen ja tähtien tippumisen taivaalta (esim. Matt. 24:29–30). Loppukatkelman kuvat löytävät vastineensa Ilmestyskirjan kuvauksesta uudesta luomakunnasta ja uudesta Jerusalemista.
| “Se on oleva yhtämittaista päivää – Herralle on se tunnettu – ei vaihdu päivä ja yö; ja ehtoolla on oleva valoisata.“ (Sak. 14:7) | “Eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa. Eikä sen portteja suljeta päivällä, ja yötä ei siellä ole.” (Ilm. 21:23, 25) |
| “Sinä päivänä elävät vedet virtaavat Jerusalemista: toiset puolet niistä Idänmerta kohti, toiset puolet Länsimerta kohti. Niin on tapahtuva kesät ja talvet.” (Sak. 14:8) | “Ja hän näytti minulle elämän veden virran, joka kirkkaana kuin kristalli juoksi Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta.” (Ilm. 22:1) |
| “Herra on oleva koko maan kuningas. Sinä päivänä on Herra oleva yksi ja hänen nimensä yksi.” (Sak. 14:9) | “Ja Jumalan ja Karitsan valtaistuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa, ja hänen nimensä on heidän otsissansa.” (Ilm. 22:3–4) |
| Jerusalemin ympäristö muuttuu tasaiseksi kuin aromaa, korkeaksi ja asutuksi. Jerusalem leviää aina entisiin laajimpiin mittoihinsa asti ja ylikin. (Sak. 14:10) | Uusi Jerusalem on korkealla vuorella ja kooltaan massiivinen, mitä kuvataan symbolisella luvulla 12 x 1000 stadionia per sivu eli liittokansan 12 luku kertaa 1000. (Ilm. 21:10, 16) |
| “He asuvat siellä, eikä vihitä sitä enää tuhon omaksi (kirjaimellisesti: “eikä mitään tuhon omaksi vihittävää/kirottua enää ole”), ja Jerusalem on oleva asuttu, oleva turvassa.” (Sak. 14:11) | Uudella Jerusalemilla on massiiviset muurit. (Ilm. 21:17) “Eikä mitään kirousta ole enää oleva.” (Ilm. 22:3) |
Miten Jeesuksen olemus tulisi määritellä? Varhaisia Jeesusta koskevia kiistoja. Missä asioissa kiistat nousivat esiin uskonpuhdistuksen aikaan? Vieraana Esa Yli-Vainio.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Matthew Barrett ja kirja reformaation kirkollisesta jatkuvuudesta. Luther ja keskiajan teologia. Vieraana Matti Korhonen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Lähi-idän tilanne, levottomuudet, poliittinen kuohunta, sodat ja muut mullistukset nostavat usein seurakunnissa Raamatun ennustukset Jumalan kansasta ajankohtaisiksi kahvipöytäkeskustelujen ja kysymysten aiheiksi. Monet kristityt ovat sitä mieltä, että Sakarjan kirjan luvut 12 ja 13 ovat toteutumassa juuri nyt. Tässä opetuksessa pohdin tätä Sakarjan kirjan jaksoa Uuden testamentin valossa. Miten uuden liiton kansan pitäisi tulkita näitä ennustuksia? Onko profeetan viesti juuri meidän ajallemme?
Kristityt, jotka ajattelevat Sakarjan lukujen 12 ja 13 toteutuvan juuri nyt, käsittääkseni ajattelevat, että luvuissa kuvatussa pakanoiden hyökkäyksessä Jerusalemia vastaan olisi kyse tämänhetkisestä Lähi-idän konfliktista, joka kärjistyi 7.10.2023 alkaneen Hamasin hyökkäyksen myötä. Tulkinnan mukaan Sakarjan mainitsemat pakanat tarkoittavat ei-juutalaisia kansoja modernissa Lähi-idässä, Jerusalem Israel-nimisen valtion pääkaupunkia ja Juuda Jerusalemin maantieteellistä ympäristöä. Silloin on mahdollista ajatella, että tämänhetkisessä Israelin, Palestiinan, Libanonin, Iranin ym. välisessä konfliktissa saattaa olla tai jopa varmasti on kyse Sakarjan profetian toteutumisesta.
Tällainen tapa lukea Vanhan testamentin profeettoja on yleinen piireissä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita juutalaisista, juutalaisuudesta ja Israelin valtiosta (esim. Israelin ystävät, Karmel-yhdistys, monet vapaat suunnat, osa viidennen herätysliikkeen jäsenistä). Israelin valtion ihmeellinen synty 1948 juutalaisten joukkotuhon jälkeen ja Israelin valtion varjeltuminen sotien ja konfliktien läpi on monille todiste siitä, että Jumala elää ja toimii tässä maailmassa. Itsekin pidän edellä mainittuja tapahtumia ihmeellisinä johdatuksina, joissa näkyy Jumalan uskollisuus juutalaisia kohtaan. “He ovat rakastettuja isien tähden. Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.” (Room. 11:28–29)
Israelin valtion ja juutalaisen kansan vaiheet eivät kuitenkaan ole luterilaisille eikä niiden pitäisi olla muillekaan kristityille keskeisimpiä todisteita siitä, että Jumala elää ja toimii. Tärkein todiste on Hänen Sanansa, siis Pyhä Raamattu ja sen uskollinen julistus, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä rukous. Niiden kautta saamme joka päivä kokea tai ainakin uskoa, että Jumala elää, on läsnä, puhuu, toimii, koskettaa, pitää lupauksensa, armahtaa ja vastaa. Monilla Israelista kiinnostuneilla on ohut sakramenttioppi. Voiko Israelin korostamisessa olla joskus kyse siitä, että siitä etsitään vakuutusta Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta maailmassa? Meillä luterilaisilla tätä tehtävää hoitavat Jumalan Sana ja etenkin sakramentit. Siksi Israel-kiinnostuskin säilyy meillä yleensä korkeintaan sivujuonteena, ja hyvä niin.
Myöskään edellä kuvattu lukutapa, jossa Vanhan testamentin mainitsema Israel samastetaan nykyisessä Lähi-idässä olevaan valtioon tai juutalaiseen kansaa ja Jerusalem tuon valtion pääkaupunkiin, ei ole itsestään selvästi oikea. Perinteinen kristillinen raamatuntulkinta on monissa profeettojen teksteissä ymmärtänyt Israelilla ja Jerusalemilla ei (ainakaan ensisijaisesti) fyysisiä juutalaisia vaan Jumalan liittokansaa, maailmanlaajaa seurakuntaa, Kristuksen kirkkoa. Joskus Israelin ystävät syyttävät tällaista käsitystä kärkkäästi “korvausteologiaksi”, ikään kuin kirkko olisi korvannut Israelin (katso tarkemmin artikkelista ”Korvausteologia”). Siitä ei ole kyse. Kirkko ei ole korvannut vanhan liiton Jumalan kansaa, vaan on yhtä sen kanssa. Jumalalla on kaikkina aikoina ollut vain yksi kansa/seurakunta/kirkko. Asian ydin on siinä, että Messiaan Jeesuksen kautta pakanat, siis ei-juutalaiset, ovat päässeet osaksi Jumalan Israelia, Jumalan armoliittoa ja kansaa. Vastaavasti ne juutalaiset, jotka torjuvat Jeesuksen, ovat tällä hetkellä Jumalan varsinaisen valitun kansan eli seurakunnan ja armon ulkopuolella.
Olemme saaneet tämän opin Messiaalta eli Kristukselta Jeesukselta ja Hänen apostoleiltaan. Kristus sanoi kansansa johtajille: “Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43) Pietari sanoi maanmiehilleen Jeesuksesta: “Mooses on sanonut: ‘Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on herättävä veljienne joukosta; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei sitä profeettaa kuule, hävitetään kansasta.” (Ap.t. 3:22–23) Paavali kirjoitti: “Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa … Sillä eivät kaikki, jotka ovat Israelista, ole silti Israel … eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 2:28–29, 9:6, 8) Nykyinen Jerusalem “elää orjuudessa lapsineen. Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme.” (Gal. 4:25–26) Varsinaiset Israelin kantaisät ovat Jeesuksen 12 apostolia ja varsinainen Israel ne, jotka uskovat apostolien todistuksen Jeesuksesta. He ovat todellisen, taivaallisen Jerusalemin lapsia.
Tällainen käsitys ei ole vieras Vanhalle testamentillekaan. Psalmissa 24 Daavid Pyhässä Hengessä määrittelee Jaakobin eli Israelin kansaksi, joka etsii Jumalan kasvoja ja elää sen mukaan. “Kuka saa astua Herran vuorelle, kuka seisoa hänen pyhässä paikassansa? Se, jolla on viattomat kädet ja puhdas sydän, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin. Hän saa siunauksen Herralta ja vanhurskauden pelastuksensa Jumalalta. Tämä on se suku, joka häntä kysyy, joka etsii sinun kasvojasi, – tämä on Jaakob.” (j. 3–6) Käänteisesti jolla on syntiset kädet ja saastainen sydän, joka haluaa turhuutta ja vannoo väärin, joka ei kysy Herraa eikä etsi Hänen kasvojaan, se ei ole Jaakob, olipa hän Jaakobin fyysinen jälkeläinen tai ei. Jesaja kutsui synnissä eläviä Israelin johtajia “Sodoman päämiehiksi” ja synnissä elävää kansaa “Gomorran kansaksi” (Jes. 1:10). Yhtä vähän riittää pelkkä ulkoinen jäsenyys kristillisessä kirkkokunnassa, edes tunnustuksellisessa luterilaisessa seurakunnassa. Vain Messiaaseen Jeesukseen sydämestään uskovat kastetut ovat sanan tarkassa mielessä Jumalan valittu kansa ja seurakunta.
Sakarjan kirjan rakenne on seuraava. Luvut 1–6 sisältävät kahdeksan näkyä. Luvut 7 ja 8 sisältävät Herran sanoja Sakarjan aikalaisille. Luvut 9–11 muodostavat yhden kokonaisuuden, joka sisältää muun muassa tärkeät ennustukset nöyrästä Messiaasta ratsastamassa Jerusalemiin aasilla (9:9) ja 30 hopearahasta, joista Messias myydään ja jotka heitetään savenvalajalle (11:13). Nämä sanat toteutuivat, kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina (Matt. 21:1–5) ja kun Juudas kavalsi hänet 30 hopearahasta (Matt. 26:14–16, 27:3–10).
Sakarjan kirjan loppuluvut 12–14 muodostavat lukujen 9–11 tavoin yhden kokonaisuuden. Tähän jaksoon kirja päättyy. Ei siis ole mielekästä tarkastella vain lukuja 12 ja 13, vaan luku 14 on otettava mukaan. Jakso alkaa otsikolla “Ennustus, Herran sana Israelista.” (12:1) Alkujakeessa Herra kuvaa, kuka Hän on. Tämä toimii perusteluna kaikelle myöhemmin sanotulle. “Näin sanoo Herra, joka on jännittänyt taivaan ja perustanut maan ja joka on luonut ihmisen hengen hänen sisimpäänsä.” (12:1) Koska Herra on Kaikkivaltias Luoja, Hän voi tehdä mitä Hän tahtoo ja mitä Hän profeetan kautta sanoo. Jakson rakenne on:
Ennen kuin käymme läpi Sak. 12–14, on hyvä nostaa esiin kolme tärkeää ohjetta Vanhan testamentin profeettojen tulkinnasta. 1) Toisin kuin länsimainen ihminen odottaa, kerronta ei yleensä etene kronologisesti eli aikajärjestyksessä, vaan kerraten ja kehitellen aiempia teemoja. Asioista ei kerrota niinkään järjestyksessä A–B–C, vaan useammin säkeistömuotoisesti A–B–C–B–A. Samoja teemoja käsitellään usein saman katkelman alussa ja lopussa. Esimerkiksi jaksossa Sak. 12–14 hyökkäysteemaa käsitellään jakson alussa (12:2–9), keskellä (14:1–2) ja lopussa (14:12–19). Siksi profeettojen ennustusten nojalla ei yleensä voi laatia tarkkaa aikajärjestystä. Lisäksi profeettojen aikaan Jeesuksen ensimmäinen ja toinen tuleminen olivat molemmat vielä tulevaisuudessa. Siksi he näkivät Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemisen tapahtumat toisiinsa kietoutuneina. Hyvä esimerkki tästä on Sak. 9:9–10. Lopun ajan tapahtumien aikajärjestys on haettava Uuden testamentin selkeistä kohdista, ennen muuta Jeesuksen Öljymäen puheesta (Matt. 24–25; Mark. 13; Luuk. 21). Vasta Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä me pystymme panemaan ennustetut asiat jonkinlaiseen aikajärjestykseen.
2) Profeetat ennustavat uuden liiton tapahtumista ja käytänteistä kuvin, jotka on otettu vanhan liiton tapahtumista ja käytänteistä. Profeetat käyttivät tietysti kuvia, jotka olivat ymmärrettäviä heidän aikalaisilleen, jotka elivät samassa pelastushistoriallisessa vaiheessa kuin he. Esimerkiksi Sak. 14:16–19 kuvaus lehtimajanjuhlan viettämisestä ei tarkoita, että uudessa Jerusalemissa jumalanpalvelus noudattaisi vanhan liiton kirkkovuosikalenteria. Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä vanhan liiton juhlat ovat saavuttaneet täyttymyksensä eivätkä enää velvoita meitä edes kirkossa (Kol. 2:16–17), vielä vähemmän taivaassa!
3) Kristillisen raamatunselityksen lähtökohta on, että Kirjoitukset todistavat Jeesuksesta (Luuk. 24:25–27, 44–49; Joh. 5:39). Kun siis kysymme, miten Sak. 12–14 pitäisi ymmärtää, tärkein dokumentti, joka auttaa tulkitsemaan tekstin oikein, ei ole Lähi-idän konfliktin uutissyöte vaan Uusi testamentti. Jos päähuomio Vanhan testamentin selittämisessä menee päivänpolitiikkaan eikä Kristuksen ristiin, ylösnousemukseen ja Hänen Henkensä virkaan kirkossa, jokin on todennäköisesti pielessä. Niinpä kun seuraavaksi käsittelemme Sak. 12–14, tutkimme jatkuvasti, mitä valoa Uusi testamentti antaa jakson ymmärtämiseen. Näin Raamattu saa selittää itse itseään, ja Pyhä Henki kirkastaa meille Sanansa kautta Kristusta.
Sak. 12–14 puhuu pakanoiden hyökkäyksestä Jerusalemia vastaan kolmessa yhteydessä: Sak. 12:2–9, 14:1–5 ja 14:12–15. Ensimmäinen kohta kuuluu:
Katso, minä teen Jerusalemin juovuttavaksi maljaksi kaikille kansoille yltympäri, ja myös Juudan kohdalle se on tuleva Jerusalemia piiritettäessä. Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille: kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan. Sinä päivänä, sanoo Herra, minä lyön kaikki hevoset vauhkoudella ja niiden ratsastajat hulluudella. Mutta Juudan heimoa kohti minä avaan silmäni, ja kaikki kansojen hevoset minä lyön sokeudella. Silloin Juudan sukuruhtinaat sanovat sydämessään: ”Minun väkevyyteni ovat Jerusalemin asukkaat Herrassa Sebaotissa, heidän Jumalassansa”. Sinä päivänä minä teen Juudan sukuruhtinaat ikään kuin tulipannuksi puitten sekaan ja ikään kuin tulisoihduksi lyhteitten sekaan, ja he kuluttavat oikealta ja vasemmalta, kuluttavat kaikki kansat yltympäri. Ja Jerusalem saa yhäti asua paikoillansa – Jerusalemissa. Ja Herra on ensiksi vapauttava Juudan majat, ettei Daavidin suvun kunnia ja Jerusalemin asukasten kunnia ylvästelisi Juudaa vastaan. Sinä päivänä on Herra suojaava Jerusalemin asukkaita; ja kompastuvainen heidän seassansa on sinä päivänä oleva niin kuin Daavid, ja Daavidin suku on oleva niin kuin jumal’olento, niinkuin Herran enkeli heidän edessänsä. Mutta sinä päivänä minä tahdon hävittää kaikki pakanakansat, jotka hyökkäävät Jerusalemia vastaan. (Sak. 12:2–9)
Pakanoiden hyökätessä Jerusalem tulee “juovuttavaksi maljaksi” ja “väkikiveksi kaikille kansoille; kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan” (12:2–3). Hyökkäyksessä israelilaiset itsekin taistelevat ihmeellisen menestyksekkäästi ja saavat jälleen asua rauhassa (12:5–8). Hyökkäykseen liittyy kuitenkin myös Herran vitsaus, jolla Hän lyö hyökkääjiä ja heidän sotaratsujaan vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4). Mainitut kolme vitsausta Sakarja on saanut Moosekselta, Viidennen Mooseksen kirjan luvusta 28. Luvussa Mooses luettelee lain kiroukset, jotka tulevat Israelin ylle, jos se ei pidä Herran lakia. Samat kolme vitsausta vauhkous, hulluus ja sokeus mainitaan 5. Moos. 28:28. Herra tuhoaisi siis äkillisellä vitsauksella hyökkääjät, jotka ovat Hänen lakinsa kirouksen alla.
Sak. 14:12–15 kuvaa Jerusalemin hyökkääjiä kohtaavaa vitsausta hyvin samanlaisin sanoin kuin Sak. 12:4. On siis perusteltua pitää molempia kuvauksina samasta hyökkäyksestä. Sak. 14:12–15 kertoo rajuin kuvin:
Ja tämä on oleva vitsaus, jolla Herra rankaisee niitä kansoja, jotka sotivat Jerusalemia vastaan: hän mädättää siltä kansalta lihan, kun se vielä seisoo jaloillaan, sen silmät mätänevät kuopissansa, ja sen kieli mätänee sen suussa. Sinä päivänä on tuleva Herralta suuri hämminki heidän sekaansa, niin että he käyvät kiinni toinen toisensa käteen ja toisen käsi kohoaa toisen kättä vastaan. Myös Juuda on sotiva Jerusalemissa, ja kaikkien pakanakansojen rikkaudet kootaan joka taholta: kullat ja hopeat ja ylen paljon vaatteita. Samoin on vitsaus kohtaava hevosia ja muuleja ja kameleja ja aaseja ja kaikkea karjaa, mitä niissä leireissä on – samankaltainen vitsaus.
Niidenkin, jotka vaativat, että Sak. 12–13 täytyisi ymmärtää puhuvan Israelin valtiota ja maantieteellistä Jerusalemia vastaan kohdistuvasta hyökkäyksestä, täytyy myöntää, että ainakaan tällaista vitsausta ei Israelia vastaan hyökkääville ole vielä tullut.
Kolmas hyökkäyskuvaus on Sak. 14:1–5. Kun Sak. 12:1–9 ja 14:12–15 kuvaavat hyökkäyksen päättyvän vihollisten äkilliseen tuhoon, 14:1–5 kuvaa hyökkäystä, joka onnistuu ainakin osittain.
Katso, Herran päivä on tuleva, ja sinun (feminiini, tarkoittaa Jerusalemia) saaliisi jaetaan sinun keskelläsi. Minä kokoan kaikki pakanat sotaan Jerusalemia vastaan. Kaupunki valloitetaan, talot ryöstetään, naiset raiskataan, ja puoli kaupunkia lähtee pakkosiirtolaisuuteen, mutta jäljelle jäävää kansaa ei hävitetä kaupungista. Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niinkuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen hyvin suureksi laaksoksi: toinen puoli mäkeä siirtyy pohjoiseen ja toinen puoli etelään päin. Ja te pakenette minun mäkieni väliseen laaksoon, sillä mäkien välinen laakso on ulottuva Asaliin asti. Te pakenette, niinkuin pakenitte maanjäristystä Ussian, Juudan kuninkaan, päivinä. Ja Herra, minun Jumalani, tulee; kaikki pyhät sinun kanssasi.
Jakeissa 14:1–2 kuvataan, että pakanat saavat Jerusalemin vallattua, ryöstävät saalista, raiskaavat naiset ja vievät puoli kaupunkia pakkosiirtolaisuuteen. Monet selittäjät, esimerkiksi kirkkoisät Theodoretos Kyrroslainen (k. 458/466) ja Hieronymus (k. 420) sekä uskonpuhdistaja Martti Luther (k. 1546), tulkitsivat jakeiden kuvaavan sitä, kun roomalaiset valtasivat Jerusalemin vuonna 70 jälkeen Kristuksen. Tätä käsitystä vastaan voidaan huomauttaa ensiksi, että Jerusalemin piiritys ja valtaus vuonna 70 oli niin valtava katastrofi, että ei olisi oikein sanoa puolen kaupungin asukkaista saavan jäädä sinne asumaan. Toiseksi Sak. 14:1–5 Herra lähtee liikkeelle sotimaan pakanoita vastaan (14:3), minkä voi ajatella vastaavan kahden muun kuvauksen ilmoitusta, että Herra lähettää hyökkääjien kimppuun hämmingin, nostaa heidät tappamaan toisiaan (14:13), lyö heitä lain vitsauksilla vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4) ja mädättää lihan hyökkääjiltä ja ratsuita (14:12, 15). Siksi Carl Friedrich Keil (1807–1888), joka oli 1800-luvun parhaita raamattu-uskollisia Vanhan testamentin selittäjiä, argumentoi, että 14:1–5 kuvaisi samaa hyökkäystä kuin 12:1–9 ja 14:12–15. Jakeissa 14:1–5 kuvattaisiin hyökkäyksen osittainen onnistuminen, 12:1–9 ja 14:12–15 hyökkäyksen päättyminen Herran antamaan ihmeelliseen voittoon. Kolme kertaa kuvatun hyökkäyksen päättyminen vitsaukseen tapahtuisi Jeesuksen toisen tulemisen yhteydessä, johon keskimmäinen taistelukuvaus jatkaa: “Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niin kuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti.” (Sak. 14:3–4)
Mistä Jerusalemin piirityksestä on kyse Sak. 12:1–9, 14:1–5 ja 14:12–15? Uudessa testamentissa selvin vastine löytyy Ilmestyskirjasta, jossa kuvataan Saatanan viimeistä hyökkäystä uskovia vastaan juuri ennen tuomiopäivää, joka kuvataan Ilm. 20:11–15.
Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka. Ja he nousevat yli maan avaruuden ja piirittävät pyhien leirin ja sen rakastetun kaupungin. Mutta tuli lankeaa taivaasta ja kuluttaa heidät. Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti. (Ilm. 20:7–10)
“Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki”, jota Saatana ja pakanat piirittävät, ei voi olla maantieteellinen Jerusalem, koska sitä Johannes kutsuu Ilmestyksessään “hengellisesti puhuen Sodomaksi ja Egyptiksi, jossa myös heidän Herransa ristiinnaulittiin” (11:8). “Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki” ovat siis taivaallisen Jerusalemin maan päällä elävät lapset, pyhät uskovat, Kristuksen omat.
Tällöin on luonteva uskoa, että Sakarjan kuvaama pakanoiden hyökkäys Jerusalemiin ei kuvaa varsinaisesti Lähi-idän konfliktia vaan hengellistä sotaa, jota maailmassa käydään Kristuksen seurakunnan eli hengellisen Jerusalemin ja pakanoiden eli kaikkien epäuskoisten välillä. Tässä sodassa uskovat eivät puolustaudu fyysisin asein vaan ainoastaan Hengen sotavarustuksella, Jumalan Sanan miekalla ja rukouksella (Ef. 6:10–20), vaikka pakanat käyvät heitä vastaan myös maallisin painostuskeinoin ja jopa väkivallalla.
Kuka oli Papias. Huomioita evankeliumeista ja lopunajan tunnelmia. Vieraana Petri Hiltunen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Messun alussa monesti nähdään ristikulkue. Voisiko sen merkitystä avata?
Monessa Lähetyshiippakunnan seurakunnassa messu alkaa prosessiolla eli ristisaatolla. Siinä liturgi ja mahdolliset muut messun toimittamiseen osallistuvat henkilöt (avustavat papit, konfirmoitavat nuoret, pappisvihkimyksen saavat pappiskokelaat) saapuvat alkuvirren aikana kirkkosaliin seuraten ristinkantajan kantamaa prosessioristiä, joka asetetaan kuoriin messun ajaksi. Messun päätösvirren aikana ristisaatto taas johtaa toimitusväen ulos kirkkosalista. Mistä tässä kulkueessa on kysymys, mitä sillä halutaan sanoa tai saavuttaa?
Ristisaatto on liturgista kieltä, symbolista toimintaa, joka kuvaa hengellistä, näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta. Kristillinen kirkko on vaeltava Jumalan kansa. Seuraamme Kristusta arjen kutsumusten keskeltä viikoittaiselle lepo- ja ruokahetkelle viheriäisillä niityillä, sanan ja sakramentin äärelle. Ja lepohetken päätteeksi seuraamme Kristusta Jumalan lasten arjen kutsumuksiin perheen, työn, seurakunnan ja yhteiskunnan piirissä. Kristus johtaa laumaansa edeltä ja hänen kutsumansa ja asettamansa paimen (piispa) seuraa viimeisenä ja varmistaa, että kaikki lampaat pysyvät tallessa. Yleensä, järjestyksen tähden, seurakunta veisaa vielä penkissä päätösprosession aikana, mutta voit ajatella itsesi mukaan tuohon kulkueeseen, osaksi sitä joukkoa, jonka Kristus juuri lähetti arjen jumalanpalvelukseensa, menemään rauhassa ja palvelemaan Herraa ilolla.
Heprealaiskirjeessä rohkaistaan vaeltavaa Jumalan kansaa: juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle (Hepr 12:1-2). Kun ristiinnaulittu Kristus johtaa laumansa alttarille ja sieltä taas arkeen, ei kenellekään jää epäselväksi, kuka on messun päähenkilö, kenen nimessä ollaan koolla, kenen nimessä tullaan ja lähdetään.
Yksi Uuden Testamentin ajan esikuva ristikulkueelle olivat Rooman keisarilliset triumfikulkueet, joita järjestettiin erilaisten sotasaavutusten kunniaksi. Kulkueessa olivat mukana taistelussa ansioituneet sotilaat ja sotavangit. Toiset palkittiin triumfikulkueen päätteeksi, toiset taas teloitettiin. Tätä kuvaa Paavali soveltaa toisessa Korinttilaiskirjeessä: Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa (kr. θριαµβευοντι, triambeuonti) Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun! Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa: näille tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksu elämäksi. (2. Kor 2:14-16)
Kristuksen kirkon alttarista alkaa elämän kulkue ja virta, todistajien ketju. Niille, jotka uskovat, evankeliumi ja sen sanansaattajat tuovat elämän ja pelastuksen tuoksun. Niille taas, jotka eivät usko, evankeliumi ristiinnaulitusta Jumalasta on kummallinen ja vaikea ymmärtää, suorastaan kuoleman löyhkä. Viimeinen tuomio paljastaa lopullisesti, että oli vain kaksi tietä. Ristiinnaulitun Kristuksen seuraamisen tie, uskon tie joka vie sisälle elämään ja epäuskon ja kadotuksen tie. Ristisaatto muistuttaa meitä kristittyjä, että olemme Elämän Tiellä kun seuraamme Jeesusta, minne ikinä hän meidät johtaakaan.
Jeesus Kristus asetti erityisen paimenviran valitsemalla 12 apostolia, joita hän opetti ja sitten lähetti omaan työhönsä: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ´Ottakaa Pyhä Henki´” (Joh. 20:21).
Apostolinvirka ei lakannut apostolien laskettua paimensauvansa, vaan uskottiin virkaan vihkimyksessä (ordinaatio Apt.13:3, 14:23, 1.Tim. 4:14) niille, jotka saivat paimenvirkaan kutsumuksen ja valtuutuksen.
Apostoli Paavalin työtoveri Timoteus toimi paimenena Efesossa. Evankeliumin valloitettua ihmissydämiä syntyi uusia seurakuntia ja tarvittiin paimenia. Paavali antoi selvät valintakriteerit: ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan (paimenen) olla yhden vaimon mies…”, 1. Tim.3:2-. Kysymyksessä ei ollut jokin mielipide, vaan Herran käsky (1.Kor.14:33-38). Apostolin mitä jyrkimmällä virkansa valtuudella antama määräys oli pantava käytäntöön sellaisenaan (1.Tim.2:9-15, 2.Tim.2:2, Tiit.1:5).
Opetettuaan vanhurskauttamisesta jatkaa heti kirkkomme tunnustus: ”Tällaisen uskon saamista varten on Jumala asettanut saarnaviran (paimenviran) ja antanut evankeliumin ja sakramentit” (CA 5). Myöhemmin tunnustetaan: ”…iankaikkiset asiat, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki, iankaikkinen elämä. Näitä ei voida saada muuten kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (CA 28). Seurakuntaa varten asetettu paimenvirka ei ole yhteisestä pappeudesta johdettu delegointi. Paimenet toimittavat palvelustaan ”Kristuksen sijasta ja hänen puolestaan” (Apologia 7). ”Joka kuulee teitä, hän kuulee minua” (Luuk 10:16).
Paimenvirkaan kutsutun ja asetetun tulee pitäytyä apostoliseen ja profeetalliseen sanaan ja olla kykenevä opettamaan ja julistamaan Jumalan sanaa julkisesti sekä yksityisesti. Kutsumiseen kuuluu ´sisäinen kutsu`, jonka Pyhä Henki antaa sydämeen, ´ulkonaisen kutsun` antaa seurakunta.
Kristuksen asettaessa ehtoollisen läsnä ei ollut hänen kanssaan kuin 12 apostolia. Verrattuna juutalaiseen pääsiäisateriaan tämä oli tietoinen muutos. Esimerkiksi Maria ei ollut läsnä. Tämä merkitsi, että helluntain jälkeen paimenviran varsinaisesti alettua Ehtoollisen toimittivat aina paimenet. Samoin asetustapahtuman mukaisesti kasteen toimittaminen kuuluu paimenviran tehtäviin (Matt.28:18-20). Kasteeseen on alkuseurakunnan päivistä alkaen liittynyt poikkeus. Pakottavissa tilanteissa se on uskovien pappeuden nojalla toimitettava. Paimenet ovat Kristuksen salaisuuksien huoneenhaltijoita (1.Kor.4:1).
Missä on kristittyjä, siellä on voimassa käsky todistaa Herrastamme ja julistaa evankeliumia. Mutta sanan erityisessä mielessä paimenille on uskottu avaintenvalta. Paimen on ensisijaisesti se, joka toimittaa yksityisen ripin (Joh. 20:21-). Pastoria sitoo lain mukaan ripissä myös salassapitovelvollisuus.
Joka ei pysy Jumalan sanassa on ”valheapostoli”, ”väärä opettaja”, ”hereetikko”, ”julma susi” jne. Luopumus Jumalan sanasta on hengellisen elämän haureutta (Hes.16). Luopioiden johtajana toimii Ilmestyskirjan peto, jolla on ´Karitsan sarvet`, mutta joka puhuu kuin ´lohikäärme` (Ilm.13.11).
”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja me hylkäämme.” Paimenen on kumottava harhaopit (Tiit.1:9-11). Usein sanotaan, että paimenen on pidättäydyttävä polemiikista. Tämä on kuitenkin vastoin Raamattua. Pastorin tulee toimia aina sävyisästi, mutta Kristuksen ja hänen apostoliensa esimerkinkin mukaan puolustaa totuutta harhaa vastaan.
Paimen kaitsee ja paimentaa Jumalan sanalla ja sakramenteilla seurakuntaa (1.Piet. 5:1-, Apt.20:28) sekä huolehtii sieluista tietäen tekevänsä kerran tilin Ylipaimenelle (Hebr.13:17).
Luther painottaa paimenten hartauselämän tärkeyttä. Pastorilla voi olla rukouksen intensiivilistallaan joku erityinen asia tai tietyt henkilöt, mutta hän käy jatkuvaa rukouskamppailua koko lauman puolesta (Apt.6:4; 1.Tess.1:2; 2.Tim.1:3).
Kristuksen kirkko on ”Jumalan kansa” (1. Piet. 2:10), ”Kristuksen ruumis” (Ef.1:23), ”Pyhän Hengen temppeli” (1.Kor.9:16). Oikea Kirkko tunnistetaan täällä Jumalan sanan selvittämistä tuntomerkeistään. Sen jäsenet uskovat Jeesukseen Kristukseen ja elävät hänen yhteydessään armonvälineiden osallisuudessa.
Pyhä kaste on portin sakramentti (Matt. 28:18-20).Tässä uudestisynnytään ja päästään Kirkon jäseneksi (1.Kor.12:13).
”Ei tässä ole juutalaista, eikä orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Jeesuksessa Kristuksessa” (Gal. 3:28). Apostoli selvittää Jumalan lapseutta ja siten uskovien pappeutta. Tässä apostoli ei käsittele lainkaan paimenvirkaa. Lapsikaste on raamatullinen. Perhekasteista esim. 1.Kor.1:16, Apt 11:14; 16:15,33.
Ensiksikin uskovien pappeus toteutuu arkityössä. Se on jumalanpalvelusta, kun se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella (Kol. 3:17). Toiseksi se toteutuu Herran huoneessa, jossa kristitty on penkissään ja suorittaa papillisia velvollisuuksiaan veisaamalla, tunnustamalla uskonsa ääneen, yhtymällä sydämessään rukouksiin jne. Tähän liittyy myös rakkauden teot eli almut, Herran huoneen pystyttäminen, koristaminen ja ylläpito. Kolmanneksi se toteutuu siinä tehtävässä, jonka Katekismus sanoo: ”Niin kuin perheenisän on ne väelleen yksinkertaisesti opetettava.” Kuinka tärkeitä ovatkaan kristillisen opetustyön kannalta vanhempien lisäksi kummit, pyhäkoulunopettajat, nuorisonohjaajat, maallikkosaarnaajat jne.
Kaikilla Kristukseen uskovilla on pappeus ja siten myös Jumalan tekojen todistamisen kutsumus (1.Piet.2:9). Apostoli muistutti Filipin seurakuntalaisia: ”…te loistatte niin kuin tähdet maailmassa tarjolla pitäessänne elämän sanaa” (Fil.2:16).Omana aikanamme sellaiset kodit, joissa on tallella armon valo ja totuuden suola ovat todella kuin tähtiä syysyössä.
Pyhä Henki kutsuu, kokoaa ja rakentaa seurakunnan. Hän käyttää tässä työssä paimenten lisäksi Kristukseen uskovia, jotka tuovat lapsensa kastettaviksi ja opetuksen saatuaan Herran pöytään Ehtoolliselle. Kaikki kristityt tekevät armolahjojensa mukaan työtä, että pakanat tulisivat evankeliumin omistamiseen ja uskossa haaksirikkoutuneet voisivat palata kasteen armoon.
Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: ”… se vesi, jonka minä hänelle annan tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään” ( Joh. 4:14). Nainen uskoi Herran sanan ja hänestä tuli ”elävän veden lähde” kaupungin asukkaille. Kristus-ruumiin jäseninä meidät on kutsuttu huolehtimaan toinen toisistamme.
Kristuksen evankeliumin ilosanomaan kuuluu erottamattomasti harhaoppien ja harhaopettajien paljastaminen ja hylkääminen. On siis kuulosteltava, kuuluuko opetuksessa ”Hyvän Paimenen ääni” (Matt.7:15, Joh.10:5). Kaikki mikä on rakennettu tai rakennetaan vastoin Jumalan sanaa ja evankeliumin oppia, tulee tavalla tai toisella luhistumaan. Pääkysymyksemme tulee olla aina: mistä löydämme Kirkon oikeiden tuntomerkkien mukaiset alttarit ja saarnastuolit!
Jumalan sanan vastaisiin jumalanpalveluksiin ei tule mennä, kyykäärmeen puheet on torjuttava päättäväisesti ja harhaopille on lausuttava hylkäystuomio. Esim. Room.16:17, Gal.1:8-9, 2.Joh. 10,11. Apostolinen vetäytymissääntö on UT:n kirjeissä usein, esim. 2.Kor.6:14, Tiit. 3:10-11.
Raamatun sääntö on selvä: evankeliumin julistajan tulee saada evankeliumista elatuksen (1.Kor.9:14). Apostoli Paavali joutui kuitenkin olemaan ajoittain ”teltantekijäpastori”. Voi olla, että luopumuksen laajuuden vuoksi olemme palaamassa apostoliseen aikaan. Kirkkomme luisuessa antikristillisiin linjauksiin kyselemme, miten jatkamme. Edelleen on siellä täällä kirkon oikeiden tuntomerkkien mukaista seurakuntaelämää. On siis perustettava jumalanpalvelusyhteisöjä ja oltava valmiit kutsumaan niihin pastorit ja elätettävä heidät ainakin ”teltantekijäpastoreina”.
Esirukouksen tärkeä tehtävä kuuluu yhteisen pappeuden ytimeen. Paimenet eivät jaksa tehtävässään ilman lauman jatkuvaa rukoustukea (Room.15:30, Ef.6:19). Kristityt on kutsuttu rukoilemaan yhteisten asioiden puolesta, sillä kuka muuten Herran edessä niitä muistaisi, jolleivät juuri kristityt (1.Tim.2:1-). Erityisesti uskovat saavat kantaa toisiaan Jumalan eteen (Jaak.5:13-).
Katso lisää aiheesta täältä.
(Alkuperäinen julkaisu 26.10.2016)
Onko ihmisellä vapautta pelastuksen suhteen? Dogmihistorian isoja linjoja ja kirkkoisien korostuksista. Vieraana Juuso Mäkinen.
Jatkoa edelliseen jaksoon. Miten Luther ja myöhemmin luterilaiset Tunnustuskirjat käsittelevät kysymystä tahdonvapaudesta?
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä tulisi ajatella Katolisesta kirkosta?
Kiitos kysymyksestäsi! Se on tärkeä mutta myös äärettömän laaja. Koetan antaa joitain olennaisia suuntaviivoja, mutta kehotan kiinnostunutta lukijaa tutustumaan muuhunkin aiheesta olevaan materiaaliin, jos tarvetta on ja aika ja voimat riittävät.
Aloitan käsitteestä. Sana “katolinen” ei löydy Raamatusta mutta tuli varhain kristilliseen kielenkäyttöön. Varhaisimmat maininnat löytyvät noin vuonna 110 kuolleen Antiokian marttyyripiispa Ignatioksen kirjeistä. Hän kutsuu kirkkoa katoliseksi. “Katolinen” on kreikkaa ja tarkoittaa “kokonaista” tai “kaikkien yhteistä”. Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme “pyhän yhteisen seurakunnan” ja Nikean uskontunnustuksessa “yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Uskontunnustusten sana “yhteinen” on niiden alkukielillä eli kreikaksi ja latinaksi “katolinen”. Myös me luterilaiset uskomme, että on olemassa yksi, pyhä, katolinen eli yhteinen/yleinen seurakunta eli kirkko.
Katolisen eli yleisen vastakohta on sellainen, joka koskee vain osaa tai perustuu ihmisten yksityisiin mielipiteisiin. Kirkossa tuli tavaksi kutsua harhaoppeja niiden alullepanijan nimellä, esim. “markionilaiset” Markionin mukaan, “valentinolaiset” Valentinuksen mukaan tai “areiolaiset” Areioksen mukaan, joka kielsi, että Kristus on tosi Jumala. Nimitysten ajatus oli, että nämä lahkot ovat alullepanijoidensa jumalattomien yksityismielipiteiden varassa. Oikea kirkko taas on yhteinen ja yleinen, koska sen perusta on Jumalan Sanassa, joka on suunnattu kaikille kansoille ja kaikille aikakausille. Kirkko on Kristuksen perustama ja Kristuksen oma, Kristuksen morsian ja ruumis, Jumalan pyhä kansa ja Pyhän Hengen temppeli. Se on “yhteinen”, koska siihen kuuluvat kaikki tosiuskovat kaikkina aikoina. “Katolinen kirkko” ei siis alun perin ollut minkään yhden kristinuskon suuntauksen nimitys, vaan tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin “Kristuksen kirkko” tai “oikea kirkko”, maailmanlaaja Kristuksen valtakunta.
Kirkon historiassa on alusta asti ollut opillisia kiistoja. Joka ei tätä muuten usko, lukekoon Paavalin Galatalaiskirjeen! Oppiriidoissa on kiistelty aina samalla siitä, ketkä ovat tai missä tai minkälainen on katolinen kirkko. Kaikki osapuolet tietysti vaativat tätä nimitystä itselleen. Samoin kävi uskonpuhdistuksessa. Paavin alainen osa kutsui itseään “katolisiksi” ja haukkui uskonpuhdistaja Martti Lutherin (k. 1546) oppeja tunnustavia “luterilaisiksi”, koska piti heitä harhaoppisina. “Luterilaiset” taas sanoivat, että he eivät ole “luterilaisia” siinä mielessä, että heidän oppinsa olisi Lutherin keksimä tai Lutherin varassa. He ovat “oikeita katolisia” ja “evankelisia”, koska seuraavat Kristuksen evankeliumia. Paavin seuraajat eivät olleet luterilaisten mielestä katolisia vaan “paavilaisia”, koska seuraavat oman lahkonjohtajansa, paavin, erityisoppeja, vastoin Jumalan Sanaa. “Luterilaiset” korostivatkin, että koska kirkko on katolinen eli yleinen, kaikki uskovat kattava ja maailmanlaajuinen, kirkko ei voi olla sidottu vain yhdellä paikkakunnalla, Roomassa, istuvan paavin auktoriteettiin. Koska kirkko on “yleinen”, sen auktoriteetinkin pitää olla yleinen ja läsnä kaikkialla. Tämä auktoriteetti on kirkon ainoa pää, Jeesus Kristus itse. Hän on läsnä kirkossaan, joka elää hajaantuneena yli koko maanpiirin, ja todellisesti opettaa sitä Sanansa eli Pyhän Raamatun kautta. Siksi kirkko ei tarvitse paavia “Kristuksen sijaiseksi”, ikään kuin Kristus olisi poissa kirkostaan. Hänhän on siinä läsnä, niin kuin Hän itse on luvannut: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)
Luterilaiset siis pitävät itseään “oikeina katolisina”, koska heidän opetuksensa on raamatullista. Meidän mielestämme roomalaiskatoliset, ortodoksit ynnä muut kirkkokunnat ovat epäoikeutetusti omineet itselleen nimen “katolinen” tai “apostolinen” tai “ortodoksinen” eli oikeauskoinen/oikein palvova kirkko. Katolinen kirkko kattaa kaikki tosiuskovat maailmassa sekä perille päässeet pyhät taivaassa. Me “luterilaiset” olemme varmasti osa tuota kirkkoa, koska olemme “uskosta vanhurskaiksi tulleet” (Room. 5:1) ja “tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, niin kuin Tunnustuskirjamme sanovat (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIV Kirkollinen järjestys, 3).
Sivusin jo edellä kysymystä kirkon arvovallasta. Kirkolla ei ole eikä voi olla mitään muuta arvovaltaa kuin Jumalan oma arvovalta. Mutta tämä arvovalta ei ole automaattisesti kirkon viranhaltijoissa, kuten paavissa, tai kirkolliskokouksissa, vaan Jumalan Sanassa, Raamatussa. Kun Kristus sanoi apostoleilleen: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28:19–20), Kristus sitoi kirkkonsa täysin siihen sanaan, jonka Kristus oli puhunut apostoleilleen. Mistä me tänä päivänä löydämme tämän apostolien välittämän Kristuksen sanan? Uudesta testamentista, joka sisältää apostolien silminnäkijätodistukseen perustuvat neljä evankeliumia, apostolien teot ja apostolien kirjeet. Uusi testamentti taas perustelee opetustaan vetoamalla Vanhan testamentin kirjoituksiin. Näin ollen kirkon ainoa ratkaiseva auktoriteetti on Vanha ja Uusi testamentti, Pyhä Raamattu.
Kirkossa on toki aina ollut Raamatun lisäksi suullista ja kirjallista opetusta, teologien kannanottoja, kirkolliskokouksia, erilaisia jumalanpalvelustapoja ja hurskaudenharjoituksen muotoja. Näitä voidaan kutsua kooten nimellä “traditio” eli “perinne”. Tradition tunteminen on hyödyllistä, ja traditiota voidaan myös seurata niissä kohdin, joissa se ei käy Raamatun opetusta vastaan. Varhaisessa kirkossa oli kuitenkin selvää, että Pyhillä Kirjoituksilla on ainutlaatuinen arvovalta, joka ylittää tradition arvovallan. Lännen suuri kirkkoisä Augustinus (k. 430) kirjoitti Raamatun ja tradition suhteesta:
”Sillä kukapa ei tietäisi pyhän kanonisen Kirjoituksen, Vanhan ja Uuden testamentin, olevan rajoiltaan selvä ja menevän sillä tavalla kaikkien myöhempien piispojen kirjeiden edelle, ettei saa epäillä eikä kiistellä, mahtavatko siihen kirjoitetuksi tiedetyt asiat olla totta tai oikein? Sen sijaan piispojen kirjeitä, jotka on kirjoitettu tai tullaan kirjoittamaan kaanonin valmistuttua, on lupa korjata, jos niissä on satuttu poikkeamaan totuudesta. Näin voidaan tehdä jonkun päätöksellä, joka sattuu olemaan kyseisessä asiassa heitä viisaampi, tai muiden, arvovallaltaan suurempien ja tiedoiltaan oppineempien piispojen avulla tai kirkolliskokouksissa. Vain yhden alueen tai provinssin kirkolliskokousten on taas ilman muuta väistyttävä koko kristillisen maailman yhteisten kirkolliskokousten arvovallan tieltä. Ovatpa myöhemmät yhteiset kirkolliskokoukset usein jopa korjailleet varhaisempia, kun kokemus asioista on avannut jotain, mikä ennen oli suljettua, tai tehnyt tunnetuksi jotain, mikä ennen oli salattua.”[1]
Tradition arvovalta on siis sitovaa, sikäli kun se on yhteensopivaa Pyhän Raamatun kanssa. Pyhän Raamatun auktoriteetti on sitova sellaisenaan, aina ja kaikkialla. Eri kirkkojen opetusten oikeellisuus voidaan ja pitää testata Raamatulla eli sisällöllisin perustein, ei vetoamalla johonkin muodolliseen auktoriteettiin, kuten paaviin tai kirkolliskokouksiin. Vain opetus, joka on sisällöllisesti yhtäpitävää Raamatun opin kanssa, on katolista ja velvoittaa omiatuntoja. Opetus, joka ei perustu Raamattuun, on lahkolaista, vaikka se olisi levinnyt kuinka laajalle tahansa.
Roomalaiskatolinen kirkko esittää, että se yksin on katkeamattomassa historiallisessa jatkumossa Jeesuksen perustaman kirkon kanssa. Siksi roomalaiskatolinen kirkko olisi katolinen kirkko. Roomalaiskatoliset eivät kuitenkaan ole suinkaan ainoat, jotka sanovat olevansa katkeamattomasti sama instituutio kuin kirkko, jonka Kristus perusti. Samoin väittävät omasta joukostaan ortodoksit, samoin miafysiitit (mm. Egyptin koptit ja Etiopian kirkko sekä monet syyriankieliset kirkkokunnat Libanonista Intiaan), samoin Idän apostolinen kirkko (ns. “assyrialaiset”). Kaikki nämä suuntaukset voivat esittää “sukupuun”, miten ne ovat polveutuneet apostolien perustamasta kirkosta ja näin ollen olisivat katolinen kirkko.
Institutionaalinen jatkuvuus apostolien ajasta nykypäivään ei kuitenkaan takaa, että kyseinen kirkkokunta olisi katolinen kirkko tai sen osa. Vaikka instituutio jatkaisi olemassaoloaan, oppi ja elämä voivat korruptoitua niin, että kyseinen joukko lakkaa olemasta osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.
”Paavalikin ennustaa niin käyvän, että Antikristus istuu Jumalan temppelissä (2 Tess. 2:4), toisin sanoen pitää valtaa kirkossa ja hoitaa sen virkoja. Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee, niin kuin Paavali Ef. 1 todistaa sanoessaan: ”Ja hän on antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa”, hänen, joka kaiken kaikissa toteuttaa (j. 22–23). Ne siis, joissa Kristus ei lainkaan vaikuta, eivät ole Kristuksen jäseniä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, VII ja VIII, Kirkko, 4–5)
Oikea katolinen kirkko kestää ikuisesti, koska se on ikuisesti elävän Kristuksen elävä ruumis. Mutta katolista kirkkoa ei saa samastaa mihinkään näkyvään instituutioon. Katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Kristus vaikuttaa evankeliuminsa kautta syntisissä pelastavaa uskoa, ottaa heitä kasteessa opetuslapsikseen, kaitsee heitä paimenvirkansa kautta ja ruokkii heitä ehtoollisessa ruumiillaan ja verellään.
Roomalaiskatoliset perustelevat katolisuuttaan sillä, että heidän kirkkokuntansa on jäsenmäärältään maailman suurin. Raamattu ei kuitenkaan opeta, että oikealla näkyvällä kirkolla olisi aina eniten seuraajia. Päinvastoin, Kristus kutsuu opetuslapsiaan “piskuiseksi laumaksi”: “Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.” (Luuk. 12:32) Nimikristittyihin ja harhaoppisiin verrattuna tosikristityt ovat aina vähemmistössä: “Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13–14) Vaikka tosikristittyjä on teeskentelijöihin verrattuna aina vähän, heitä on yhteensä lopulta kuitenkin enemmän kuin taivaan tähtiä, niin kuin Herra lupasi Aabrahamille (1. Moos. 15:5–6).
Ajatus, että katolinen kirkko voi olla ja usein onkin pieni vähemmistö, ei ole kristikunnan vähemmistöön jääneiden luterilaisten keksintö. Gregorios Nazianzilainen (k. 389) saarnasi Konstantinopolissa pienelle seurakunnalleen vuoden 380 puolivälissä. Tuolloin enemmistö kristityistä oli areiolaisia. Heillä oli puolellaan keisari ja valtakunnan hallinto ja he pitivät hallussaan suuria ja komeita kirkkorakennuksia.
”Heidän ovat huoneet – meidän Huoneessa Asuva. Heidän ovat temppelit – meidän on Jumala, olemmepa peräti tulleet elävän Jumalan temppeleiksi, jotka itsekin elämme, sielun elävöittämiksi papillisiksi uhreiksi, järjellisiksi polttouhreiksi, täydellisiksi uhrilahjoiksi, jumaliksi Kolminaisuuden palvomisen kautta. Heidän ovat väkijoukot – meidän enkelit. Heillä on julkeus – meillä usko. Heillä on uhkailua – meillä rukousta. Heillä on lyöntejä – meillä kestämistä. Heillä on kultaa ja hopeaa – meillä puhdistettu oppi. “Olet tehnyt itsellesi kaksi- ja kolmikerroksisen palatsin” – huomaa Kirjoitusten sanat (Jer. 22:14 Septuagintan mukaan) – “monihuoneisen, moni-ikkunaisen”. Ei se kuitenkaan ole korkeampi kuin minun uskoni sekä taivaat, joita kohti minua kuljetetaan! Onko laumani pieni? Eipä se ainakaan kulje jyrkänteillä! Aitaukseni on ahdas – mutta siellä eivät kiertele sudet, se ei ota vastaan rosvoja eikä aidan yli tulevia varkaita ja muukalaisia! Tiedän hyvin, että saan nähdä aitaukseni vielä laajenevan. Kerran minun pitää laskea monia, jotka nyt ovat susia, lampaideni tai ehkä jopa paimenteni joukkoon! Tämän ilosanoman minulle julistaa Hyvä Paimen, jonka tähden minä annan henkeni lampaiden puolesta. En pelkää laumani piskuisuutta, sillä sen näkee yhdellä silmäyksellä. Sillä minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut. He tuntevat myös Jumalan, ja Jumala tuntee heidät. Minun lampaani kuuntelevat minun ääntäni, jonka minä puolestani olen kuullut jumalallisesta Ilmoituksesta, jonka pyhät isät ovat minulle opettaneet, jota minäkin olen aina opettanut samanlaisena, mukautumatta aikaani, ja jota en lakkaa opettamasta, sillä sen kanssa olen syntynyt ja sen kanssa täältä lähden.”[2]
Lopuksi palaamme kysymykseen, mitä luterilaisten tulisi ajatella roomalaiskatolisesta kirkosta. Yhtäältä luterilaiset näkevät roomalaiskatolisessa kirkossa oikean eli katolisen kirkon piirteitä siinä määrin, kuin roomalaiskatolisessa kirkossa opetetaan oikein Jumalan sanaa ja jaetaan oikein kasteen ja ehtoollisen sakramentteja. Toisaalta roomalaiskatolisessa kirkossa on monia lahkon piirteitä, koska se opettaa monia vääriä oppeja, jotka hämärtävät, uhkaavat ja turhentavat Kristuksen evankeliumia.
Ensimmäinen näkökulma ilmenee esimerkiksi siinä, että Rooman kirkko käyttää Pyhää Raamattua ja opettaa Pyhästä Kolminaisuudesta ja Kristuksen persoonasta ja teoista monia oikeita asioita. Kirkon liturgia välittää kirkkokansalle harhojen lisäksi myös monia oikeita oppeja. Rooman kirkko kastaa oikealla kasteella. Se käyttää Kristuksen asettamaa synninpäästöä. Sillä on Kristuksen asettama paimenvirka, vaikka sitä vääristetäänkin muun muassa selibaattivaatimuksella ja käsityksellä, että paimenvirka olisi uhripapin virka. Rooman kirkko tunnustaa, että ehtoollisessa konsekraation jälkeen Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä leivän ja viinin muodossa. Näiden asioiden ansiosta roomalaiskatolisessa kirkossakin ihminen voi monin paikoin kuulla evankeliumia, tulla vanhurskaaksi yksin uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ja pelastua. Rooman kirkossakin on siis katolisen kirkon jäseniä, Jumalan lapsia ja veljiämme.
Toisaalta Raamatun oppi ja Kristuksen evankeliumi ovat Rooman kirkossa sekoittuneina vakaviin harhaoppeihin, jotka hämärtävät evankeliumia. Vanhurskauttamista ei nähdä yksin Jumalan tuomiotoimena ja lahjana Kristuksessa, vaan Jumalan ja ihmisen yhteistyönä toteutuvana pyhittymisprosessina. Ihmisen ansio tungetaan mukaan kaikkialla pelastuksen kysymyksessä. Me luterilaiset näemme, että ihmisestä tehdään näin ainakin osittain oma vapahtajansa. Kristukselta viedään Hänelle kuuluva kunnia olla ihmisen ainoa Vapahtaja ja ainoa Välimies Jumalan ja ihmisten välillä (Apt. 4:12; 1. Tim. 2:5). Tämä näkyy Rooman kirkon toiminnassa kaikkialla: pelastusopissa, messun pitämisessä sovitusuhrina, sakramenttiopissa, rippikäytännössä, kiirastuliopissa, pyhien avuksihuutamisessa, Marian ja paavin asemassa ja niin edelleen.
Luterilaiset katsovat roomalaiskatolista kirkkoa jälkimmäisestä näkökulmasta sanoessaan, että roomalaiskatolinen kirkko “on osa antikristuksen valtakuntaa” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XV Ihmisten säätämät kirkolliset tavat, 18) ja että “paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan” (Schmalkaldenin opinkohdat, 2. osa, IV Paavius, 10). “Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia: me emme saa osallistua taisteluun jumalattomuuden ja rikollisen julmuuden puolesta. Siksi omatuntomme on turvassa, ovathan paavin valtakunnan harhat ilmeisiä ja Raamattu julistaa ne raikuvalla äänellä pahojen henkien ja Antikristuksen opiksi.” (Paavin valta ja johtoasema, 42)
[1] Seitsemän kirjaa kasteesta donatolaisia vastaan, kirja II, luku III, 4, Migne, Patrologia Latina XLIII, 128–129, käännös JM.
[2] Puhe 33, XV, Migne, Patrologia Graeca XXXVI, 232–233, käännös JM.
Kuka oli piispa Bo Giertz? Giertzin hengellinen herääminen ja virkateologian teemoja. Vieraana Anssi Ollilainen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.