Yksimielisyyden ohje on järjestyksessä viimeinen luterilaisista tunnustuskirjoista. Vuonna 1577 koottu teos pyrki – ja suurimmalta osin onnistuikin – palauttamaan Saksan luterilaisten keskinäisen yksimielisyyden Martti Lutherin kuolemaa seuranneiden teologisten riitojen jälkeen.
Yksimielisyyden ohjeen artiklojen kautta aukeaa historiallinen kurkistusikkuna luterilaisuuden sisäisiin kiistakysymyksiin, mutta käsiteltyjen aiheiden myötä kuulijalle myös piirretään kuva ajattomasta, evankeliumiin keskittyvästä luterilaisesta uskonkäsityksestä.
Jaksot esitettiin alunperin Lähetyshiippakunnan Radio Patmokselle tuottamassa ”Se sana seisoo vahvana” -ohjelmassa.
Ks. myös Yksimielisyyden ohje
(alkuperäinen julkaisu 26.3.2020)
Pyhä Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki, mainitaan Uudessa testamentissa. Näyttää kuitenkin siltä, ettei Vanhassa testamentissa olisi tällaista ajatusta Jumalasta. Voiko sieltä löytää Kolminaisuuden?
Jotkut kristilliset harhaopit ovat kiistäneet Kolminaisuuden tai ainakin pitäneet Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä eriarvoisina. Myös liberaalin raamatuntutkimuksen piirissä on väitetty, ettei kolminaisuusoppia esiinny lainkaan Raamatussa vaan se on myöhäinen yritys hahmottaa Jumalan olemusta. Kaikki kriittisimmin on suhtauduttu siihen, että Vanhassa testamentissa voisi olla puhetta Pyhästä Kolminaisuudesta. Onko tämä totta?
Lähtökohta on, että Jumala on muuttumaton. Jos Hän on Kolmiyhteinen nyt, Hän on ollut Kolmiyhteinen kautta koko maailmanhistorian. Meidän käsityksemme Jumalasta on kuitenkin tarkentunut, kun Hän on ilmoittanut lisää itsestään: ”Se mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, Hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa Hänen teoissaan” (Room. 1:19 – 20).
Vanhassa testamentissa ei ole oppia Kolminaisuudesta, mutta Hänen kolme persoonaansa ovat siellä jatkuvasti toimimassa. Tämä näkyy jo luomisessa: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan … ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi …” (1. Moos. 1:1 – 3). ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala … Kaikki on saanut syntynsä Hänen kauttaan” (Joh. 1:1, 3). Näistä jakeista on päätelty, että maailmaa luomassa oli Jumalan Kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Jumala käyttää luomisessa itsestään monikollista muotoa: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme” (1. Moos. 1:26). Tämänkin on katsottu viittaavan Jumalan Kolminaisuuteen.
Suora viittaus Poikaan on Sananlaskujen 8. luvussa viisaudesta: ”Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua, iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan … leikitsin Hänen maanpiirinsä päällä … Sillä joka minut löytää, löytää elämän” (j. 22, 31, 35).
Vanhassa testamentissa on myös monia profetioita Pojasta: ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin” (Ps. 2:7), jonka Paavali ja Heprealaiskirje liittävät Jeesukseen (Ap. t. 13:33; Hepr. 1:5; 5:5).
Jesajan profetiassa sanotaan: ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan. Hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas” (9:5). Tämä Väkevän Jumalan lapseksi syntyminen tapahtui ensimmäisenä jouluna.
Miikan profetiassa puhutaan syntyvästä lapsesta, jonka juuret ovat muinaisuudessa, ja jonka valta ulottuu maan ääriin saakka (5:1 – 4). Daniel näki näyssään Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä (7:13) ja Sakariaan profetian mukaan israelilaiset tulevat itkemään lävistämäänsä miestä kuin ”ainokaista” ja ”esikoista” (12:10). Vanhassa testamentissa on satoja muitakin profetioita tulevasta Messiaasta, jonka kristityt tunnistivat Jeesuksessa Jumalan Pojaksi.
Entä Pyhä Henki Vanhassa testamentissa? Luomisen lisäksi kerrotaan mm., että Mooses sanoi: ”Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran Hengen?” (4. Moos. 11:29). Kerrotaankin, että Herran Henki valtasi tuomarit Gideonin (Tuom. 6:34) ja Jeftan (Tuom. 11:29), kuninkaat Saulin (1. Sam. 10:10), ja Daavidin (1. Sam. 16:13), profeetat Elian (2. Kun. 2:16), Jahasielin (2. Aik. 20:14), Sakarjan (2. Aik. 24:20), Hesekielin (Hes. 2:2, 3:24), Danielin (Dan. 4:5)ja Miikan (Mik. 3:8) sekä sotapäällikkö Amasain (1. Aik. 12:19).
Daavid suunnitteli Hengen johdattamana Jerusalemin temppelin (1. Aik. 28:12 UKR). Herran Henki nosti Hesekielin, antoi näkyjä ja kuljetti häntä pitkän matkan (Hes. 3:14-15, 8:3). Kerrotaan myös, että Herran Henki poistui Saulista (1. Sam. 16:14) ja profeetta Sidkiasta (2. Aik. 18:23).
Jesajan kirjassa Pyhää Henkeä kutsutaan oikeuden Hengeksi, puhdistavaksi Hengeksi (4:4), Herran Hengeksi, viisauden, ymmärryksen, taidon, voiman, totuuden tuntemisen ja Herran pelon Hengeksi (11:2). Sakarjan profetiassa taas puhutaan armon ja rukouksen nöyrästä Hengestä (12:10). Profeetat lupaavat, että Jumala tulisi vuodattamaan Henkensä ihmisten päälle (Joel 3:1-2). Tämä toteutui ensimmäisenä helluntaina (Ap. t. 2:16-17). Jumalan Pyhä Henki vaikutti siis yhtä lailla jo vanhassa liitossa.
Näiden lisäksi Kolminaisuus on nähty kertomuksessa Abrahamin ja kolmen miehen kohtaamisesta. Miehiä on kolme, mutta puhutaan Herran ilmestymisestä ja Abraham puhuttelee heitä yksikössä: ”Herrani” (Ap. t. 18).
Kolminaisuuteen liittyy myös serafien huuto taivaan temppelissä: ”Pyhä, pyhä, pyhä” (Jes. 6:3). Samaa me laulamme ehtoollisliturgiassa. Jumalan on muuttumaton ja ylistettävä kautta aikojen.
Wikipedian mukaan Herodes Suuri kuoli 4 eKr. ja Quirinius toimitti verollepanon ryhdyttyään maaherraksi 10 v myöhemmin 6 jKr. https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Publius_Sulpicius_Quirinius
Olen hämilläni Jeesuksen syntymän ajoituksesta. Aikaisemmin jo olen ymmärtänyt, että ajanlaskumme lienee pari vuotta pielessä, eikä se ole minua haitannut. Mutta miten voin luottaa Raamattuun, kun evankeliumien kuvauksia on vaikeaa sovittaa yhteen?
Luukkaan jouluevankeliumi alkaa sanoilla: ”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana” (Luuk. 2:1-2).
Juutalainen historioitsija Josefus sekä muutkin lähteet (kuten myös Luukkaan kirjoittama Apostolien teot 5:37) puhuvat verollepanosta, joka tapahtui 6 jKr. Publius Kyreniuksen toimiessa Syyrian maaherran virassa. Jeesuksen syntymistä on kuitenkin mahdotonta sijoittaa tuohon vuoteen, sillä Matteus kertoo Jeesuksen syntyneen Herodes Suuren valtakaudella (Matt. 2:1), joka kuoli jo 4. eKr.
Jotkut tutkijat ovatkin tästä päätelleet, että Luukas yksinkertaisesti erehtyy tiedoissaan ja sotkee asioita. Mutta Luukas kertoo tarkkaan tutkineensa alusta alkaen kaikki. Se näkyy myös hänen tarkoissa tiedoissaan Rooman, Juudean ja Galilean poliittisesta tilanteesta. Hän sijoittaa Johannes Kastajan syntymän aivan oikein ”Herodeksen, Juudean kuninkaan (eli Herodes Suuren) aikaan” (Luuk. 1:5), hän kertoo, miten Herodeksen kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin (Luuk. 3:1-2). Huolelliseen tapaansa mainitessaan Herodeksista, Luukas tekee tarkan erottelun Kuningas Herodeksen (Herodes Suuri) ja Herodes, Galilean neljännysruhtinaan, välillä (Luuk. 3:19, 9:7, Apt. 13:1). Luukas ei kirjoita keksittyä tarinaa, jossa voisi olla huolimattomia historiallisia heittoja, vaan hänen evankeliuminsa on myös tarkkaa historian tapahtumien kuvausta.
Mutta miten selittyy siis se, että Luukas kertoo Jeesuksen syntyneen Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana? Itse asiassa kreikankielisessä alkutekstissä Luukas ei tarkkaan ottaen väitä, että Kyrenius olisi edes ollut Syyrian maaherrana tuolloin. Hän ei käytä Kyreniuksesta titteliä maaherra, vaan verbiä, joka voi kyllä tarkoittaa myös maaherrana toimimista, mutta yleisesti ottaen se viittaa kaikenlaiseen hallinnolliseen johtamiseen. Eli alkutekstin lukeminen kertoo meille, että Kyreniuksella oli hallinnollinen rooli tuohon aikaan, vaikkei hän välttämättä maaherran virassa vielä ollutkaan.
Itse asiassa kaksi roomalaista piirtokirjoitusta (Lapis Venetus ja Lapis Tiburtinus) viittaavat siihen, että Kyrenius olisi todella toiminut hallinnollisissa tehtävissä Syyriassa ensimmäisen kerran jo n. 10-7 eKr.). Tämä ajoitus sopii puolestaan siihen, mitä Matteuskin ilmoittaa Jeesuksen syntymän ajankohdasta. Jeesus siis syntyi Herodes Suuren aikaan, joka kuoli 4 eKr. Herodes käski tappaa kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat lapset, joten todennäköisesti Jeesus on syntynyt n. 6-7 eKr. Meidän ajanlaskumme vuosi 0 ei siis liene ollut Jeesuksen syntymävuosi. Kalenterimme perustuu munkki Dionysios Exiguusen laskelmiin, jotka hän teki 500-luvulla, ja hänen laskelmiinsa jäi tuo muutaman vuoden virhe.
Egyptistä löytyneistä papyrusteksteistä ja muistakin lähteistä on saatu tietoa, että verollepano oli pitkällinen prosessi. Veroluetteloiden tekeminen ja ihmisten asuinpaikkojen määrittäminen kesti vuosia. Kun kaikki oli saatu veroluetteloon, koottiin veroa noin joka 14. vuosi. Luukkaan mainitsema verollepano on ollut todennäköisesti vain kirjoittautuminen veroluetteloon, ja jos se on tapahtunut n. 6-7. eKr., sopii se hyvin siihen, että 6. jKr. on ollut Josefuksen ja Luukkaan kertoma suuri verollepano, jossa verot kerättiin aiheuttaen kansassa tyytymättömyyttä ja kapinaa.
Toinen esitetty selitys Luukkaan jouluevankeliumin ongelmalliselta kuulostavalle historian maininnalle löytyy sanasta ”ensimmäinen”. Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että Luukas käyttää jouluevankeliuminsa alussa tuota sanaa kieliopillisesti hyvin kummallisesti ja epätavallisesti. Siksi onkin esitetty, että oikeampi käännös lauseesta olisi: ”Tämä verollepano oli ennen kuin Kyrenius oli Syyrian maaherrana”. Näin ollen Luukas haluaisi mainita erikseen, että tämä Jeesuksen syntymän aikaan tapahtunut verollepano oli eri kuin sen jälkeen seurannut suuri verollepano, jota Kyrenius johti (vuonna 6 jKr.).
Joka tapauksessa voidaan todeta, että Luukas ei jouluevankeliumissaan väitä mitään, mikä olisi ristiriidassa Matteuksen kertoman Jeesuksen syntymäajankohdan kanssa. Eikä Luukkaan kuvaus ole myöskään ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joita Raamatun ulkopuolisista historian lähteistä tiedämme.
Kiitos hyvästä kysymyksestä!
(alkuperäinen julkaisu 9.12.2019)
Kristinuskon mukaan usko on Jumalan lahja, jonka hän sanassa ja sakramenteissa vaikuttavan Pyhän Henkensä kautta. Jumalan sana on uskon elinvoima ja siksi terveellisen uskonelämän peruspilari on läheisyys Jumalan sanan kanssa. Uskonpuhdistaja Martti Luther puhuu monesti Jumalan sanan viljelystä. Viljelijä voi järjestää suotuisat olosuhteet kasveilleen, mutta lopulta kasvun antaa Jumala.
Kristitty kuokkii ja lannoittaa silloin, kun hän ei laiminlyö Jumalan sanaa niin kuin vähäkatekismuskin opettaa: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme halveksi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme” (3. käskyn selitys). Katekismus antaakin hyvät eväät oman uskon hoitamiselle. Päivä tulisi päättää ja aloittaa Jumalan sanalla. Luther ohjeistaa, että noustessaan Jumalan lapsi siunaa itsensä pyhällä ristinmerkillä ja rukoilee ainakin uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen. Toki aikaa on hyvä varata sen verran, että ehtii avata Raamatun ja ehkä rukoillen lukea katekismusta. Itse olen kokenut esimerkiksi kymmenen käskyn päivittäisen lausumisen ja rukoilun erittäin hyödylliseksi. Näin tehden kristitty aivan kuin reunustaa päivän askareensa ja kokoelämänsä Jumalan sanalla. Jumalan sanasta ja sen kautta hän ymmärtää mihin hänet on luotu, mitä pitää pyytää anteeksi, mistä kiittää ja mitä pyytää Jumalalta.
Henkilökohtaisten aamu- ja iltarukousten, Raamatun tutkimisen ja muun sellaisen lisäksi luovuttamatonta on seurakunnan elämä ja yhteinen jumalanpalvelus. Kristinusko ei ole yksityisurheilua. Jumalanpalvelus eli messu on oikeastaan pääasiallinen paikka, jossa uskoa hoidetaan, sillä messussa Herra itse laskeutuu sanassaan palvelemaan ja hoitamaan laumaansa Hengellään syntien anteeksiantamisessa. Sen lähemmäksi ihminen ei voi päästä Jumalaa kuin, että Kaikkivaltias antaa ruumiinsa ja verensä meidän syötäväksemme ja juotavaksemme syntien anteeksisaamiseksi. Tästä Jumalan huolenpidosta katekismus opettaa: ”Tässä kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskovaisille joka päivä kaikki synnit runsain määrin anteeksi, herättää viimeisenä päivänä minut ja kaikki kuolleet ja antaa minulle sekä kaikille uskoville Kristuksessa iankaikkisen elämän. Tämä on varmasti totta.” (Uskontunnustus: kolmannen uskonkappaleen kohdan selitys)
Viimeiseksi, mitä tulee uskon hoitamiseen, ovat uskovaiset ystävät kullan arvoisia. Varsinkin nuorille ihmisille on tärkeätä, että heillä olisi uskovia kavereita, joilta saa tukea ja rohkaisua. Erilaiset nuortenillat ja muut sellaiset ovat hyvä paikka kohdata toisia Jeesukseen uskovia.
Kun ihminen näin viljelee elämässään Jumalan sanaa, saattavat ei uskovat kaverit tulla itsekin kyselemään, sillä usko ei jää näkymättömäksi. Tärkeintä on kuitenkin pitää katse Jeesuksessa. Ilman häntä en pysty mihinkään. Toisaalta hän voi kaiken ja tekee työtänsä minunkin kautta. Joissakin suuntauksista todistamisesta tehdään lain vaatimus ja ihmisen teko Jeesukselle, mikä saattaa ihmisen lain alle ja ahdisuksiin. Jumala ei kuitenkaan asettanut meitä orjuuteen vaan elämään iloisesti Herrassamme Jeesuksessa kiittäen kaikesta siitä, mitä hän on puolestamme tehnyt. Ei silti ole ollenkaan hullumpi ajatus esimerkiksi rukoilta Jumalalta hyviä ja luonnollisia tilaisuuksia kerota kavereille Jeesuksesta tai kutsua seurakuntaan. Ei-uskovien ystävien puolesta on luonnollisesti hyvä myös rukoilla.
Missä tilanteessa pitäisi ripittäytyä papille? Kuinka usein pitäisi ripittäytyä? Miten ripittäytyminen tapahtuu?
Lutherin mukaan ripittäytyminen tarkoittaa yksinkertaisesti syntien tunnustamista (katumusta) ja synninpäästön vastaanottamista (uskomista anteeksiantamukseen). Olennaista ei ole se, miten se tapahtuu, vaan se, että ihminen aidosti katuu syntejään ja saa synninpäästön. Periaatteessa kaikki anteeksi pyytäminen ja anteeksi uskominen Jumalan edessä on rippiä, vaikka paikalla ei olisi ketään muita ihmisiä. On tärkeä jättää joka päivä syntinsä Jumalalle ja uskoa ne anteeksi annetuiksi evankeliumin lupausten varassa. Tämä pitää uskonelämää kunnossa.
Seurakunnassa rippi on esillä monessa eri muodossa:
Rippi liittyy läheisesti ehtoolliseen. Ehtoolliselle tulijan tulisi tutkia itseään ja elämäänsä Jumalan sanan valossa. Jos on rikkonut Jumalaa tai lähimmäistä vastaan, tulisi se tunnustaa Jumalalle ennen ehtoolliselle tulemista. Ääritapauksissa (selkeä harhaoppisuus tai julkisynnissä eläminen) voi pastori kieltää ehtoolliselle osallistumisen.
On hyvä opetella käyttämään rippiä kaikissa sen neljässä muodossa; saarnassa, yleisessä synnintunnustuksessa, ehtoollisessa ja yksityisessä ripissä. Niiden tarkoitus on pitää meidät armon tilassa ja Kristuksen yhteydessä.
Yksityistä rippiä tunnustetaan konkreettisia syntejä (vaikkapa valehtelu, varastaminen, siveettömyys, Kristuksen kieltäminen tms.). Erityisesti ne synnit, jotka me tiedostamme ja tunnemme sydämessämme, on tärkeä tunnustaa pastorille. Kun omatunto ja Jumalan sana syyttävät meitä, emmekä saa lepoa esim. yleisestä ripistä, on syytä kääntyä rippi-isän puoleen. Kun uskomme on niin heikko, ettemme jaksa uskoa yleiseen synninpäästöön, silloin on syytä hakea henkilökohtainen synninpäästö: ”Synninpäästö on henkilökohtaisen luonteensa vuoksi elinehto perkeleen ja synnin vaivaamille sieluille, jotka eivät jaksa Raamatun yleisistä lupauksista tai yleisestä saarnasta uskoa syntinsä olevan anteeksiannetut” (Mäkinen 2022, 540).
Ripille tulijan on kaduttava syntejään. Katumus ei kuitenkaan ole syy siihen, että saamme anteeksiannon, vaan se tapahtuu yksin Jumalan armosta, Kristuksen tähden: ”Ei itku, tuska pestä, voi sitä (sydäntä) vääryydestä, sen teet sä armoinen” (virsi 124:1). Meidän katumuksemme on vajavaista. Riittää, kun tiedostamme syntimme ja pyydämme Jumalalta itsellemme katuvaa sydäntä ja ”katuu sen verran kuin katuu. Ihminen ei saa luottaa katumukseensa, vaan hänen on oltava toivoton itsensä suhteen ja paettava Jumalan laupeuden turviin. Kristus täydentää, mitä ihmisen katumuksesta jää vajaaksi” (Mäkinen 2022, 169).
Käytännössä yksityisrippi tapahtuu niin, että otetaan yhteys pastoriin ja sovitaan tapaamisesta. Jos tuntuu vaikealta olla yhteydessä oman seurakunnan pastoriin, voi kääntyä jonkun toisen tunnustuksellisen pastorin puoleen. Rippi voi tapahtua myös puhelimessa.
Etukäteen voi tutustua ripittäytymisen ohjeisiin Lähetyshiippakunnan katekismuksessa (s. 192-190). Yksityisripin kaava löytyy Luterilaisia virsiä -kirjasta (s. 529-530). Rippi voi kuitenkin tapahtua vapaamuotoisesti, kunhan se sisältää syntien tunnustamisen ja synninpäästön.
Tärkeintä on, ettei koskaan jää yksin kantamaan syntejään ja huonoa omaatuntoa. Ei ole mitään syytä hävetä syntien tunnustamista, koska myös ripin vastaanottaja on syntinen ihminen. Taivaan enkelit iloitsevat, kun yksikin syntinen kääntyy!
Rippi ja synninpäästö ovat meille suunnaton Jumalan lahja, jonka tarkoitus on, että me saisimme Jumalan lapsina elää hyvällä omallatunnolla ja vapain sydämin.
Käytetään siksi tätä lahjaa mahdollisimman usein!
Lähde: Juuso Mäkinen, Taivasten valtakunnan avaimet. Avaintenvallan oppi ja historia 2022.
Eräs seurakuntalaiseni on pari vuotta kertonut minulle innostuneesti David Rohlin (s. 1950) kirjoista. Rohl on englantilainen egyptologi, joka on keskittynyt muinaisen Lähi-idän kronologiaan. Tutustuin Rohlin ensimmäiseen kirjaan A Test of Time. The Bible – From Myth to History vuodelta 1995 (kustantaja Century). Kirja oli kiinnostava lukukokemus ja herätti paljon ajatuksia Vanhan testamentin yhteydestä muuhun muinaisen Lähi-idän historiaan. En tunne egyptologiaa hyvin, joten en kykene juurikaan arvioimaan siihen liittyvien väitteiden uskottavuutta. Koska kirja esittää kuitenkin monia mielenkiintoisia näkökohtia, esittelen sen pääpiirteet.
Kuten Rohl tuo kirjan alussa esiin, historia ei ole kaikilta osin “eksakti” tiede. Itsekin historiaa opiskelleena ja harrastavana tiedostan tämän hyvin. Parhaassa tapauksessa historia on lähteisiin perustuva ja perusteltu rekonstruktio menneisyydestä. Mitä kaukaisemmassa ajassa liikutaan ja mitä vähemmän lähteitä on, sitä epävarmemmaksi historian tulokset ja tulkinnat muuttuvat. Esimerkiksi muinaisten hallitsijoiden kronologiaa eli aikajärjestystä joudutaan kasaamaan monista erilaisista, usein fragmentaarisistakin lähteistä. Tässä synkronismit eli todetut samanaikaisuudet vaikkapa Israelin ja Egyptin historian välillä nousevat merkittävään asemaan. Koska muinaisen Egyptin historiasta on säilynyt varsin paljon kronologista tietoa kuningaslistojen, temppelien ja hautamonumenttien piirtokirjoitusten ym. ansiosta, muinaisen Lähi-idän kronologiamme rakentuu pitkälti Egyptin kronologian varaan. Tämä on Raamattuun uskovan kristityn näkökulmasta myös haaste, koska vakiintunutta Egyptin kronologiaa on monin paikoin vaikea yhdistää Vanhan testamentin kronologiaan. Tämä on johtanut monia Vanhan testamentin eksegeettejä, egyptologeja ja suurta yleisöä pitämään Vanhaa testamenttia satukirjana, jolla ei ole juurikaan historiallista arvoa.
Rohlin perusajatus on, että egyptologian vakiintunut kronologia on pielessä useammalla sadalla vuodella. Hän kollegoineen ehdottaakin “uutta kronologiaa”, joka avaa monia uusia synkronismeja Vanhan testamentin historian kanssa. Kiinnostavaa on, että Rohl ei suinkaan ole tunnustava kristitty. Hän toteaa kirjansa esipuheessa, että hänellä ei ole mitään uskonnollista missiota. Hän pitää Vanhan testamentin kirjoja kyllä historiallisesti arvokkaina ja pääosin luotettavina lähteinä, mutta ei esimerkiksi kaihda pitämästä kuningas Salomon ja Saulin nimiä “legendaarisina” ja ilmaisee epäilyksensä Kaislameren jakautumisen suhteen. Ironista kyllä tämä minusta lisää Rohlin teorian luotettavuutta. Me uskomme Raamatun olevan Jumalan inspiroitu ja erehtymätön Sana. Mutta kun agnostikkotutkija päätyy kronologiaan, joka osoittaa monissa kohdin Vanhan testamentin kuvausten perustuvan historiallisiin tapahtumiin, niin tiedämme, että häntä ei ainakaan ole ajanut uskonnollinen motiivi todistaa Raamattua oikeaksi.
Rohl lähtee liikkeelle Egyptin kolmannesta välikaudesta (vakiintuneessa kronologiassa 1069–664 eKr.). Rohl osoittaa kolmannen välikauden vakiintuneessa kronologiassa puutteita ja argumentoi, että kolmatta välikautta hallinneet dynastiat 21–25 olivat osin yhtäaikaisia eivätkä perättäisiä, kuten vakiintunut kronologia olettaa. Pääsyy kolmannen välikauden venyttämiseen vakiintuneessa kronologiassa on, että kausi on pitänyt saada riittävän pitkäksi, jotta 22. dynastian perustaja, farao Šošenk I, on voitu samastaa 1. Kun. 14:25–26 ja 2. Aik. 12:2–9 mainittuun farao Siisakiin/Suusakiin, joka valtasi Jerusalemin kuningas Rehabeamin viidentenä hallitusvuotena (925 eKr.). Tämä synkronismi on 1800-luvun alusta asti ollut yksi vakiintuneen kronologian “neljästä pylväästä” eli kiintopisteestä. Rohl arvioi pylväitä yksi toisensa jälkeen.
Ensimmäinen vakiintuneen kronologian pylväs on, että assyrialaiset hävittivät Egyptin pääkaupungin Theban vuonna 664 eKr. farao Taharkan (Raamatun Tirhaka, 2. Kun.19:9; Jes. 37:9) viimeisenä hallitusvuonna. Tämä on Rohlin mukaan kestävä pylväs ja Egyptin kronologian viimeinen varma kiintopiste, kun katsomme nykyajasta taaksepäin.
Toinen pylväs on edellä mainittu Siisakin samastaminen Šošenkiin. Tämä on Rohlin mukaan kestämätön väite. Šošenkin kampanjasta on näet säilynyt varsin tarkat tiedot eräässä monumentissa. Valloitettujen kaupunkien listassa ei mainita Jerusalemia, ja sotaretki ei edes yhtä rajakaupunkia lukuun ottamatta suuntautunut Juudan valtakuntaan (jonka pääkaupunki oli Jerusalem), vaan Israeliin (jonka pääkaupunki oli Samaria). Rohl argumentoikin, että raamatun Siisak/Suusak on tosiasiassa Ramses II (vakiintuneen kronologian mukaan hallitsi 1279–1213). Ramseksen nimen vakiintunut lyhenne oli Šiša/Šišu. Lyhenteestä on tekstin kopioijan virheen johdosta syntynyt muoto Šiišak. Eräässä Ramses II:n monumentissa on säilynyt tieto Palestiinaan suunnatusta sotaretkestä, jossa “Saalem” eli Jerusalem mainitaan vallattujen kaupunkien joukossa. Sotaretkeen liittyvä kuva esittää vuorella olevaa kaupunkia, jonka aasialaisen pukuun sonnustautunut kuningas antautuu ilman taistelua. Kaikki sopii yhteen Raamatun kuvausten kanssa.
Usein on väitetty, että Ramses II olisi Exoduksen farao, jonka hallitessa Mooses vapautti israelilaiset Egyptistä. Perusteluksi on sanottu, että israelilaiset rakensivat Ramses-nimisen varastokaupungin (2. Moos. 1:11), josta he lähtivät kohti Luvattua maata (2. Moos. 12:37; 4. Moos. 33:3, 5). Rohl huomauttaa tähän, (1) että Ramseksen hallituskausi vakiintuneessa kronologiassa (1200-luku) ei sovi Raamatun kronologiaan, joka sanoo Jerusalemin temppelin rakentamisesta 900-luvulla eKr. exodukseen kuluneen 480 vuotta (1. Kun. 6:1). Exoduksen pitäisi sijoittuja Vanhan testamentin todistuksen perusteella noin vuoteen 1447 eKr. (2) Aluetta sanotaan Ramseksen alueeksi jo paljon aikaisemmin, Joosefin veljien muuttaessa Egyptiin (1. Moos. 47:11), kauan ennen kuin varastokaupunki rakennettiin tai yksikään 19. dynastian Ramses-nimisistä faraoista hallitsi alueella minkään kronologian mukaan. Näyttääkin siltä, että aluetta kutsuttiin Ramseksen alueeksi, koska Ramses II rakennutti myöhemmin paikalle pääkaupunkinsa nimeltä Pi-Ramesses. Tämän myöhemmän kaupungin mukaan alue tunnettiin sittemmin tällä nimellä. Exoduksen ja patriarkkojen aikaan kaupungin nimi oli Rohlin mukaan Avaris ja sitä ennen Rowarty (“kahden joen suu”, mikä viittaa Niilin haarautumiseen kaupungin kohdalla), mutta se sijaitsi aivan myöhemmän Pi-Ramesseksen vieressä.
Kolmas pylväs on farao Ahmose I:n valtaan astuminen, jonka vakiintunut kronologia ajoittaa tietyn tähtitieteellisen laskelman perusteella vuoteen 1550 eKr. Tämän havainnon perusteella on saatu neljäs pylväs, joka sijoittaa Ramses II:n 52. hallitusvuoden vuoteen 1228 eKr. Rohlin mukaan monet egyptologit pitävät kyseisiä tähtitieteellisiä laskelmia nykyään epävarmoina ja ajattelevat, ettei niitä enää tulisi ottaa kronologian lähtökohdaksi. Niinpä Rohl lähtee rakentamaan omaa vaihtoehtoista kronologiaansa oletuksen varaan, että Siisak on Ramses II. Rohl tukee oletustaan kolmen säilyneen egyptiläisen sukuluettelon avulla. Sukupolvien määrä ja tuon ajan keskimääräinen eliniänennuste tukevat väitettä, että Ramses II olisi hallinnut 900-luvulla eKr.
Rohlin uudistettu kronologia tuo mukanaan seuraamuksia arkeologialle. Kun Salomon ja Daavidin valtakunnat sijoitetaan vakiintuneessa kronologiassa varhaiselle rautakaudelle, Rohlin uuden Egyptin kronologian myötä ne sijoittuvatkin myöhäiselle pronssikaudelle. Muutoksella on suuria kerrannaisvaikutuksia. Varhaisen rautakauden löydöt Israelissa ovat olleet verrattain vaatimattomia ja sopivat huonosti yhteen Raamatun kuvaaman Salomon rikkauden kanssa. Kun varhainen rautakausi Rohlin kronologiassa sijoittuu jakaantuneen valtakunnan alkuaikaan, jolloin Israel ja Juuda kuluttivat resurssinsa keskinäisiin sotiin, arkeologian antama kuva alkaa muistuttaa Vanhan testamentin välittämää kuvaa. Rohlin mukaan 2. Kun. 13:5 mainittu “vapauttaja”, joka auttoi kuningas Jooahaksen (hallitsi noin 814–798 eKr.) jälkeen Israelia aramilaisten käsistä, oli farao Šošenk I. Šošenkin kuuluisan sotaretken tarkoitus ei ollut vallata Jerusalem vaan karkottaa aramilaiset valloittajat vasallivaltio Israelin alueilta.
Myöhäisen pronssikauden löydöt osoittavat hyvinvointia, joka sopii yhteen Salomon hallituskauden kanssa. Megiddosta on löytynyt samanlaista taitavaa tyroslaista rakennustekniikkaa (kolme kerrosta hakattuja kiviä ja yksi hirsiä), jota tyroslaiset käyttivät Salomon temppelissä (1. Kun. 7:9–12). Salomon kerrotaan rakentaneen Megiddoa (1. Kun. 9:15). Myöhäisen pronssikauden Jerusalemista on löytynyt terassirakennelma, joka uuden kronologian myötä voidaan samastaa Salomon rakennuttamaan Milloon, “täytänteeseen” (1. Kun. 9:15, 24), jolla hän laajensi Daavidin kaupungin rakennettavaa pinta-alaa. Samalta ajalta Jerusalemista on löytynyt egyptiläinen siirtokunta arvokkaine egyptiläisvaikutteisine taide-esineineen, mikä sopii yhteen sen kanssa, että Salomo oli naimisissa faraon tyttären kanssa (1. Kun. 3:1, 7:8, 9:24).
Rohl yhdistää Raamatun kuvauksia Saulin ja Daavidin ajasta Amarna-kirjeisiin. Amarna-kirjeet ovat farao Akhenatonin ja Lähi-idän kuninkaiden säilynyt kirjeenvaihto. Vakiintuneessa kronologiassa ne sijoitetaan 1300-luvun loppuun eKr., mutta Rohlin kronologiassa ne sattuvat 1000-luvun lopulle ja 900-luvun alkuun, Saulin ja Daavidin aikaan. Tutkijat ovat pitkään kiinnittäneet huomiota Amarna-kirjeiden kuvauksiin, joissa “hapiruina” tai “apiruina” tunnettu joukko valtaa alaa Palestiinan vuoriseudun kuninkailta, jotka pyytävät faraolta apua. Hapiruita on usein verrattu 1. Samuelin kirjan kuvaukseen Daavidin palkkasoturijoukosta. Rohlin kronologiassa joukkoja ei tarvitse rinnastaa; ne voidaan samastaa. Amarna-kaudella Egypti ja sen pohjoinen kilpailija, heettiläiset, olivat heikkoja, mikä mahdollisti Israelin kuningaskunnan syntymisen. Rohl tekee ison joukon samastuksia, joista osa perustuu kielitieteellisiin huomioihin, osa samankaltaiseen henkilöhistoriaan.
Israelin tuomariajalta Rohl nostaa esiin Siilon ja Sikemin löydöt keskiseltä pronssikaudelta. Siilosta on löytynyt asutusta ja kulttipaikka tai temppelialue, joka vakiintuneessa kronologiassa osuu ajalle ennen israelilaisten maahantuloa 1200-luvulla. Rohlin kronologiassa Siilon löydöt osuvat tuomariajalle, jolloin Siilossa seisoi ilmestysmaja ympäröivine rakennuksineen (Joos. 18; 1. Sam. 1–4). Keskisen pronssikauden lopussa kaupunki tuhottiin ja jäi joksikin aikaa autioksi (vrt. Ps. 78:60–67; Jer. 7:12). Varhaisella rautakaudella kaupunki rakennettiin uudelleen, mikä osuu uudessa kronologiassa Israelin kuningasajan alkupuolelle, jolloin kaupunki mainitaan seuraavan kerran (1. Kun. 14:2–4).
Sikemistä on löydetty keskiselle pronssikaudelle sijoittuva linnoitus- tai tornimainen temppeli, joka Rohlin kronologiassa on Tuom. 9 mainittu Baal-Beritin eli Eel-Beritin (“liiton herra”/“liiton Jumala”) temppeli ja Sikemin torni. Jo Joos. 24:26 paikalla mainitaan “pyhäkkö”, jonka eteen Joosua pystytti suuren kiven, joka on löytynyt samalta paikalta. Temppelialueen vanhimmat kerrostumat ovat vanhempia – ne palautuvat patriarkkojen aikaan, jolloin Jaakob rakensi paikalle alttarin Eelille, Israelin Jumalalle (1. Moos. 33:18–20).
Kun israelilaisten maahantulo sijoittuu vakiintuneessa kronologiassa myöhäiselle pronssikaudelle, Rohlin kronologiassa se osuu keskiselle pronssikaudelle. Tällöin arkeologian löydöt hävitetyistä kaupungeista sopivat noin 80-prosenttisesti yhteen Joosuan kirjan kuvausten kanssa, kun myöhäisen pronssikauden suhteen yhtäpitävyys on noin 40 prosenttia. Erityisesti Jerikon ja Haasorin arkeologiset löydöt sopivat tällöin yhteen Raamatun kuvausten kanssa. Haasorista on löytynyt kirjoitustaulu, joka sisältää kuningas Ibnin eli Raamatun Jaabinin nimen (Joos. 11:1). Etelä-Palestiinasta on löytynyt useita hykso-hallitsija Šešin nimeä kantavia sinettejä. Rohl samastaa hänet anakilaiseen Seesaihin, joka vaikutti Hebronissa, ennen kuin israelilaiset valloittivat kaupungin ja karkottivat hänet (4. Moos. 13:22; Joos. 15:14; Tuom. 1:10).
Antiikin lähteiden perusteella Rohl identifioi Mooseksen syntymän aikana hallinneen farao Khaneferre Sobekhotep IV:ksi (hallitsi Rohlin mukaan n. 1529–1510 eKr.) ja exoduksen faraon Dudimosekseksi (hallitsi Rohlin mukaan n. 1448–1447 eKr.). Mooseksen syntymää edeltävältä aikakaudelta löytyy israelilaisia nimiä ja aasialaisperäisen väestön yliedustus dokumentissa, joka listaa egyptiläisen orjanomistajan orjia. Ramseksen kaupunki, josta israelilaiset lähtivät exodukselle, on myöhemmän Pi-Ramesseksen vieressä sijainnut Avariksen suurkaupunki. Sen kaivauksissa on löydetty paljon viitteitä aasialaisperäisestä väestöstä, joka oli varsin egyptiläistynyt. Ajalta ennen exodusta hautalöydöissä on naisten yliedustus, mikä sopisi kuvaan israelilaisten esikoisten surmaamisesta. Aikakauden lopussa löytyy paljon matalia hautoja, jotka viittaavat äkillisiin kuolemiin – Rohlin mukaan viitteitä Egyptin vitsauksista. Keskisen pronssikauden keskellä Avaris yhtäkkiä hylättiin lyhyeksi aikaa ja egyptiläistynyt aasialaisperäinen väestö katosi. Israelilaiset lähtivät exodukselle kohti Luvattua maata. Pian tämän jälkeen uusi aasialaisperäinen väestö, hyksot, asettuivat kaupunkiin. Heidät Rohl samastaa Raamatun amalekilaisiin.
Rohlin kirja päättyy Jaakobia ja Joosefia käsittelevään lukuun. Jaakobin siirtyminen Egyptiin sijoittuu Rohlin mukaan noin vuoteen 1662 eKr., sillä juutalaisen historioitsija Josefuksen mukaan israelilaiset asuivat Egyptissä 215 vuotta. 2. Moos. 12:40 heprealainen teksti sanoo israelilaisten asuneen Egyptissä 430 vuotta, mutta kreikkalainen käännös (joka on käännetty 200-luvulta eKr. ja on nykyistä heprealaista tekstiä vanhempi) sanoo israelilaisten asuneen Egyptissä ja Kanaanin maassa 430 vuotta. Samarialainen versio lisää israelilaisten ja heidän isiensä asuneen Egyptissä ja Kanaanin maassa 430 vuotta. Näin ollen 430 vuoden muukalaisuus kuulunee laskea Aabrahamin saapumisesta Kanaaniin, kuten Josefus asian esittää. 1. Moos. 15:13–16 Herra sanoo Aabrahamille hänen jälkeläistensä olevan sorrettuina 400 vuotta ja palaavan takaisin Kanaaniin jo neljännessä polvessa.
Joosefin kausi Egyptin visiirinä osui 12. dynastian mahtavimman faraon Amenemhat III:n (hallitsi Rohlin mukaan n. 1682–1635 eKr.) ja tämän seuraajien vuosiin. Aikakaudelta on säilynyt poikkeuksellisia tietoja Niilin tulvahavainnoista sen ylävirralla, silloisen valtakunnan rajalla. Egyptin maanviljelys oli riippuvaista Niilin tulvista. Tulvavesi kasteli pellot hedelmällisellä lietteellä. Ylävirran tulvahavaintojen avulla on pyritty ennakoimaan, millaista satoa oli odotettavissa. Amenemhatin kaudelle sattui monia poikkeuksellisen hyviä vuosia, joihin osui runsaita tulvia. Hyviä tulvavuosia seurasi useita vuosia valtavilla tulvilla, jotka hajottivat rakennuksia ja veivät mukanaan viljelykelpoista maa-ainesta. Tulvien laskeutuminen kesti niin kauan, että sadot myöhästyivät tai epäonnistuivat, mikä synnytti nälänhätää. Havainnot sopivat yhteen Joosefin selittämien faraon unien kanssa. Ensimmäisessä unessa hedelmällisiä ja nälkävuosia kuvaavat lehmät nousivat juuri Niilistä (1. Moos. 41:1–36).
Aikakauteen sijoittuu myös rikkaiden maaherrojen vallan romahtaminen ja keskusvallan vahvistuminen, mikä sopii Raamatun kuvaamaan Joosefin maatalouspolitiikkaan (1. Moos. 47:13–26). Rohlin kirja huipentuu Avariksesta löytyneeseen palatsiin, joka sopisi ajan ja miljöön puolesta olemaan visiiri Joosefin vanhuuden residenssi. Palatsiin kuului pieni hautapyramidi, joka on tyhjennetty ruumiista. Merkit eivät viittaa hautarosvoihin vaan harkittuun tyhjennykseen. Mooses ottikin exoduksen aikana Joosefin luut mukaansa (1. Moos. 50:24–25; 2. Moos. 13:19; Joos. 24:32). Hautaan kuului kookas ylimyksen patsas, joka esitti aasialaistyyliseen kirjavaan viittaan sonnustautunutta miestä, jolla oli “sienimäinen”, aasialaistyylinen kampaus. Rohl esittää, että kyseessä olisi Joosefin hautapatsas (vrt. 1. Moos. 37:3).
Osa Rohlin synkronismeista jäi mietityttämään, esimerkiksi Amarna-kirjeiden Ajabin ja Raamatun Jooabin samastaminen. Rohlin kriitikot ovat hylänneet hänen työnsä hölynpölynä. Kuitenkin Rohl on kronologian revisionistina selvästi eri kaliiperia kuin vaikkapa villeistä teorioistaan tunnettu psykoanalyytikko Immanuel Velikovsky (k. 1979). Rohl todella käyttää lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta sekä avaa argumenttinsa lukijalle. Vaikka Rohlin teoria olisi jossain kohdassa liian hyvä ollakseen totta, ainakin se on selitysvoimainen ja tuo esiin asian, josta kristitytkin ovat vakuuttuneita: Vanha testamentti on luotettava ja otettava todesta myös historiallisessa tutkimuksessa. Uskomme Jumalaan, joka toimi ja toimii ajassa pelastaakseen kansansa ikuiseen elämään.
Sanotaan, että kristityt ja juutalaiset uskovat samaan Jumalaan, pitääkö paikkansa? Miten voin vastata joidenkin harhaoppisten väitteisiin, että kristityillä ja muslimeilla olisi sama Jumala?
Kysymys juutalaisten ja muslimien Jumalasta verrattuna kristittyjen Jumalaan on sellainen, johon täytyy vastata ainakin kahdella eri tavalla, ehkäpä jopa kolmella:
1. Kun muslimi puhuu Jumalasta, hän käyttää yleensä sanaa ”Allah”, joka tarkoittaa yhtä, oikeata, varsinaisesti olemassa olevaa Jumalaa. Sana koostuu pääsanasta ”ilah” (jumala, jumaluus jne) ja määräisestä artikkelista al. Nämä yhdessä, al ilah, voisi esimerkiksi saksaksi kääntää ”der Gott”. Tätä sanaa käyttivät muinaiset arabiheimot kulloisestakin pääjumalastaan. Oli paljon jumalia, mutta kaikkien yläpuolella oli yksi jumala. Tätä käsitettä käyttivät arabikristityt Raamatun Jumalasta jo ennen islamin syntyä, ja käyttävät edelleen.
Kun puhun esimerkiksi turkkilaisten kanssa (tai muitten muslimien), ja he puhuvat minulle Jumalasta, minulla ei ole muuta todellista mahdollisuutta, kuin hyväksyä tavallisen puheen ja inhimillisen kanssakäymisen tasolla, että puhutaan yhdestä jumalasta. Tässä kielenkäytön mielessä meillä on yksi jumala. Yllä kirjoittamani, muutettavat muuttaen, pätee myös juutalaisiin.
2. Kun sitten puhutaan Jumalan teoista tai myös olemuksesta, muuttuu asia kokonaan. Jumala, johon kristitty uskoo, on lähettänyt Poikansa meille vapahtajaksi. Tämä Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Poika tuli ihmiseksi ja hänet teloitettiin ristillä jne. Kun puhumme Jumalasta tällä tavoin, kauhistuu niin juutalainen kuin muslimikin. Koraanin 19. suuran loppupuolella kerrotaan joidenkin puhuvan Jumalan Pojasta. Tämä puhe torjutaan, ei vain asiallisesti kieltämällä, vaan voimakkain sanoin, jotka ilmaisevat syvää järkytystä:
”He väittävät: ’Armahtaja on ottanut itselleen pojan [suomalaisissa käännöksissä sanotaan ’lapsia’, mutta muslimien käännökset puhuvat nimenomaan pojasta]. Tavattomia [engl. käännös: ’a most monstrous thing’] te väitätte. Taivaat uhkaavat revetä, maa haljeta ja vuoret luhistua kokoon sen tähden, että he väittävät Armahtajalla olevan lapsia [poika], mutta Jumalan ei sovi ottaa itselleen lapsia.” (Suura 19: 91, joissakin Koraanin laitoksissa jae 88)
Kun siis puhumme yhdestä jumalasta yleisen kielenkäytön mukaan, puhumme samoin kuin juutalaiset tai myös muslimit, mutta kun puhumme hengellisesti, teologisesti tai myös Jumalan pelastustekojen kannalta, on selvää, että muslimit eivät voi uskoa Jumalaan, josta Raamattu puhuu.
Kun juutalaiset puhuvat VT:n kielellä Jumalasta, tuntuisi luonnolliselta sanoa, että uskomme samaan Jumalaan, mutta me emme tunne muuta Jumalaa kuin sen, joka syntyi Beetlehemissä ja kuoli Golgatalla ja jonka Isä herätti kuolleista kolmantena päivänä.
Jos Jeesus on tosi Jumala, miksi hän sanoo Isän olevan ainoa tosi Jumala (Joh. 17:3)? Sama toistuu myös Paavalin kirjeissä (mm. 1 Tim. 1:17 ja 6:15-16). Jos Paavalille oli selvää, että Jeesus on Jumala, miksi hän ei yhdessäkään kirjeessä sano sitä yksiselitteisesti? Luulisi näin keskeisen asian olevan mainitsemisen arvoinen, kun kirjeissä on tilaa käsitellä paljon kehällisempiäkin asioita. Välillä Raamattua lukiessani tulee mieleen, ovatko Jehovan todistajat sittenkin oikeassa Raamatun tulkinnassaan.
Samaisessa Johanneksen evankeliumissa Jeesus on jo aiemmin todennut, että ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh. 10:30). Samoin Filippuksen pyyntöön ”näytä meille Isä”, Jeesus oli vastannut: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän” (Joh. 14:9). Siksi Jeesuksen rukousta Isälle ”Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala” ei voi ottaa lausumana siitä, ettei Jeesus olisi Jumala, sillä Isä ja Jeesus ovat yksi Jumala ja joka on nähnyt Jeesuksen, on nähnyt Isän.
Samaa kreikan sanaa ”yksin” (monos) käytetään myös, kun Juudan kirjeessä sanotaan Jeesuksesta: ”Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan (monos) valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen.” Tarkoittaako se, että Jeesus on ainoa valtiaamme ja Herramme sitä, että Isä ei siis ole valtias ja Herra lainkaan? Ei suinkaan! Myös Isää kutsutaan toisaalla ainoaksi valtiaaksi ja Herraksi (1. Tim 6:15).
Paavalikin sanoo, että meillä on vain ”yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa.” (1. Kor. 8:6). Tarkoittaako tämä, että Isä ei olisikaan Herramme? Ei suinkaan!
Jesajan kirjassa Jumala sanoo: ”Minä, minä olen Herra (JHWH), eikä ole muuta pelastajaa, kuin minä” (Jes. 43:11), ja kuitenkin Uusi testamentti lukuisissa kohdissa kutsuu Jeesusta Herraksemme ja pelastajaksemme (esim. 2. Piet. 2:20, Fil. 3:20).
Eli se, mitä sanotaan Isästä, ei ole pois Pojalta, ja mitä sanotaan Pojasta ei ole pois Isältä, koska Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat yksi Jumala. Termit ”ainoa Jumala” tai ”ainoa valtias” tai ”ainoa Herra” eivät ole lausuttu viemään Isän kunniaa Pojalta tai Pojan kunniaa Isältä eikä erottamaan Isää Pojasta tai Poikaa Isästä, vaan erottamaan ainoa yksi tosi Jumala ja Herra (eli Isä ja Poika ja Pyhä Henki) kaikista hellenistisen maailman monista epäjumalista. Esimerkiksi mainitsemasi Ensimmäisen Timoteuskirjeen kohta 6:15-16 on ainoan Jumalan tunnustus nousevaa keisarikulttia vastaan, jossa pidettiin keisaria jumalana.
Toisessa mainitsemassasi kohdassa (1. Tim. 1:17) ei mainita edes Isää, vaan puhutaan vain Jumalasta ”Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti!”. Tämä on ylistys koko kolmiyhteiselle Jumalalle. Siinä Paavali sanoo, että ainoalle Jumalalle kuuluu yksin kunnia ja kirkkaus. Ilmestyskirjassa tämä kunnia ja kirkkaus annetaan Isälle ja karitsalle (eli Jeesukselle) ”Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!” (Ilm. 5:13).
Kysyt, että miksei Paavali yhdessäkään kirjeessään yksiselitteisesti sano Jeesusta Jumalaksi. No tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi kirjeessä Tiitukselle hän täysin yksiselitteisesti toteaa Jeesuksen olevan Jumala ja Vapahtaja: ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä” (Tit. 2:13). Ks. myös Room 9:5.
Kirjeessään filippiläisille Paavali sanoo: ”kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra” (Fil.2:10-11). Tämä on suora viittaus Jesajan kirjaan, jossa Israelin Jumala sanoo itsestään: ”Minä, Herra (JHWH)! Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa; ei ole vanhurskasta ja auttavaa jumalaa muuta kuin minä. Kääntykää minun tyköni ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, sillä minä olen Jumala, eikä toista ole. Minä olen vannonut itse kauttani, minun suustani on lähtenyt totuus, peruuttamaton sana: Minun edessäni pitää kaikkien polvien notkistuman, minulle jokaisen kielen valansa vannoman” (Jes. 45:21-22). Eli Jesajan kirjassa Israelin Jumala korostaa, että hän yksin on ainoa Jumala ja sanoo, että hänen (JHWHn) edessä pitää kaikkien polvien pitää notkistuman, ja hänelle jokaisen kielen tulee valansa vannoa. Ja Paavali opettaa, että Jeesuksen nimeen jokainen polvi notkistuu ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra.
Tämäkin on siis täysin selkeä tunnustus Jeesuksen jumaluudesta. Nimi Herra on muuten kreikaksi kyrios ja se oli sana, jolla kreikankielinen Vanha testamentti käänsi Jumalan nimen JHWH. Eli Paavali opettaa, että jokaisen kielen pitää tunnustaman, että ”Jeesus Kristus on JHWH”.
Korinttilaiskirjeessä Paavali asettaa epäjumalat todellisen Jumalan vastakohdaksi: ”Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa” (1.Kor. 8:5-6). Israelin uskontunnustus oli ”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. (5. Moos 6:4). Paavali liittää siis Jeesuksen osaksi tätä yhtä jumaluutta sanoen, että on ”yksi Jumala, Isä ja yksi Herra, Jeesus Kristus”.
Vanhassa testamentissa kerrotaan, miten vain Herran (JHWHn) nimeä huudetaan avuksi ja rukoillaan (esim. 1. Moos. 4:26). Enkelien nimiä ei saanut avuksi huutaa. Ja Paavali tuo tervehdyksen Korinton pyhille, ”jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa” (1. Kor. 1:2).
No tässä oli vain muutamia poimintoja Paavalilta. Paavalin lisäksihän Jeesuksen Jumaluus näkyy läpi Uuden testamentin upean kirkkaasti. Hän on Sana, joka tuli lihaksi, ja josta Johannes kirjoittaa, että ”Sana oli Jumala (Joh. 1:1). Jeesuksesta Johannes todistaa: ”Mutta me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassansa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on totinen Jumala ja iankaikkinen elämä” (1. Joh. 5:20).
Harvemmin huomattu Jeesuksen antama kirkas osoitus hänen jumaluudestaan, on veden päällä kävely. Kreikaksi käännetyn Jobin kirjan yhdeksännessä luvussa kerrotaan Jumalasta: ”hän yksin (monos) levitti taivaan ja kävelee meren päällä kuin kuivalla maalla… Katso, hän käy ohitseni” (Job 9:8,11). Evankelista Markus kertoo: ” [Jeesus] tuli neljännen yövartion vaiheilla heidän luoksensa kävellen järven päällä ja aikoi kulkea heidän ohitsensa. (Mar 6:48). Markus kuvaa siis Jeesuksen Jumalana, joka yksin kävelee vetten päällä kuin kuivalla maalla.
Ilmestyskirjassa enkeli vakavasti varoittaa Johannesta kumartaen rukoilemasta ketään muuta kuin Jumalaa (Ilm. 19:10). Ja kuitenkin niin Ilmestyskirjassa kuin muuallakin Uudessa testamentissa kumartaen rukoillaan Jeesusta (Ilm. 5, Luuk. 24:52, Apt. 7:59-60).
No tämä oli vasta pientä raapaisua kaikkeen siihen Kirjoitusten rikkauteen, jotka kiistatta osoittavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen olevan tosi Jumala. Saamme siis huoleti apostoli Tuomaksen kanssa sanoa Jeesukselle: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:28).
Saarnoissa ja hengellisissä kirjoituksissa puhutaan joskus ”halvasta armosta”. Mitä sillä oikein tarkoitetaan? Eikö armo ole aina halpaa, ellei peräti ilmaista. Sehän on Jumalan lahja ihmiselle.
Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer on kirjoittanut halvasta armosta kirjassaan Kutsu seuraamiseen (saksaksi Nachfolge 1937, suomeksi 1965). Hän eli natsi-Saksassa ja joutui pohtimaan sitä, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee vihamielisessä ympäristössä. Hänen mukaansa me ”käymme tänä päivänä taistelua kalliista armosta” (s. 10).
Bonhoefferin mukaan ”halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottuna anteeksiantamuksena, halpahintaisena lohdutuksena, halpaa sakramenttia; se on armoa kirkon tyhjentymättömänä varastona, josta jaellaan kevytmielisin käsin epäröimättä ja rajattomasti; armoa ilman hintaa, armoa ilman maksua … Halpa armo on armoa opinkappaleena, periaatteena, järjestelmänä; se on syntien anteeksiantamusta yleisenä totuutena, se on Jumalan rakkautta kristillisenä jumala-aatteena. Joka myöntää sen, on jo saanut synnit anteeksi … Tästä kirkosta maailma löytää halvan verhon synneilleen, joita se ei kadu ja joista se vielä vähemmän toivoo vapautuvansa. Sen tähden halpa armo merkitsee Jumalan elävän sanan kieltämistä, Jumalan Sanan ihmiseksi tulemisen kieltämistä … Halpa armo merkitsee synnin eikä syntisen vanhurskauttamista (s. 10).
Halpa armo väheksyy siis synnin merkitystä. Ihminen ei oikeasti kadu syntejään eikä halua tehdä parannusta, vaan hakee armosta vain omalletunnolleen helpotusta, jotta voi jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Bonhoeffer näki tämän natsi-Saksassa, jossa jotkut kristitytkin osallistuivat raakoihin tekoihin, mutta olivat silti olevinaan hurskaita ihmisiä.
Bonhoefferin mukaan armon kustannukset Jumalalle olivat äärettömän suuret. Hän antoi oman, rakkaan, viattoman Poikansa kuolemaan maailman syntien puolesta. Armo on siksi suunnattoman kallista ja sellaisena tulisi ihmisten aina sitä pitää: ”Kallis armo on peltoon kätketty aarre, jonka tähden ihminen menee ja myy iloiten kaiken, mitä hänellä on … Se on kallista, koska se kutsuu seuraamaan; se on armoa, koska se kutsuu seuraamaan Jeesusta Kristusta. Se on kallista, koska se maksaa ihmiselle elämän; se on armoa, koska se vasta lahjoittaa hänelle elämän. Se on kallista, koska se tuomitsee synnin; se on armoa, koska se vanhurskauttaa syntisen” (s. 11-12).
Halpa armo ei ole sellaista syntien anteeksisaamista, joka oikeasti erottaa ihmisen synnistä. Halpa armo on vain meidän omaa armoamme itseämme kohtaan (s. 11). Nykyisinhän on tapana sanoa: ”Ole itsellesi armollinen” tai ”Armahda itseäsi”. Sillä tarkoitetaan vain sitä, ettei tule vaatia itseltään liikaa.
Bonhoeffer sen sijaan sanoo, että ”vain sillä, joka Jeesusta seuratessaan on luopunut kaikesta, mitä hänellä on, on lupa sanoa, että hän tulee vanhurskaaksi yksin armosta”. Luther oli hänen mukaansa tällainen, koska hän oli ensin luopunut maailmasta ryhtyessään munkiksi, ja sitten luopunut itsestään ja omasta hurskaudestaan luopuessaan munkkiudesta ja jättäessään luostarin (s. 18).
Seurakunnassa halpa armo näkyy Bonhoefferin mukaan mm. siinä, että on ”anteeksiantamuksen saarna ilman katumusta, kaste ilman seurakuntakuria, ehtoollinen ilman synnintunnustusta, synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta” (s. 11).
Siksi Bonhoeffer oli surullinen: ”Kansa oli kristillinen, se oli tullut luterilaiseksi, mutta Kristuksen seuraamisen kustannuksella, aivan liian halpaan hintaan. Halpa armo oli voittanut … Kutsua vaativaan Kristuksen seuraamiseen kuultiin yhä harvemmin” (s. 20).
Halpa armo ei lähennä ihmistä Kristukseen vaan päinvastoin loitontaa Hänestä. Se ei myöskään johda kuuliaisuuteen vaan tottelemattomuuteen ja kovuuteen. Kristus ei tule ihmiselle rakkaaksi syntien sovittajana.
Sen sijaan armo kutsuu itsensä kieltämiseen. Bonhoefferin mukaan ”itsensä kieltäminen merkitsee sitä, että tunnemme vain Kristuksen, emme enää itseämme, näemme vain hänet, joka kulkee edellä, emme enää tietä, joka on meille liian vaikea. Itsensä kieltäminen tarkoittaa toisin sanoen vain tätä: ’Hän kulkee edellä, pysy Hänen lähellään’” (s. 53).
Bonhoefferille tällainen Kristuksen seuraaminen maksoi hänen henkensä. Natsit teloittivat hänet Flossenburgin keskitysleirillä 9. huhtikuuta 1945.
Bonhoefferin opetus halvasta ja kalliista armosta on hyvin tärkeä muistutus jokaiselle kristitylle. Kristus kutsuu meitä armollaan uuteen elämään Hänen seurassaan. Armo on kaiken synnin pois pyyhkimistä, mutta se myös johdattaa meidät kuuliaisuuteen ja ristin tielle. Se on jatkuvaa taistelua syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan.
Miten olla kristittynä vanhempana antikristillisessä kulttuurissa? Maailmassa raha kerääntyy ei-kristillisille tahoille ja yksi asia miten se näkyy, on että he voi sujautella entistä karkeampaa antikristillisyyttä suunnilleen kaikkeen kulttuurituotantoon. Vanhempana ymmärrän että lapset eivät innostu helposti kristillisistä jutuista, koska kristillisillä tahoilla on entistä vähemmän rahaa yms paukkuja laadukkaaseen mediatuotantoon.
Eräs ystävä neuvoi, että pitää välttää puristamasta mailaa liian kovasti. Miten voin suhtautua rennosti kun kaikessa kulttuurissa rikotaan niin paljon arvostamiani asioita? Ei minulla ole aikaa ottaa jokaista asiaa puheeksi perheessäni ja kun niitä huonoja valtakulttuurin ilmiöitä on niin paljon.
Mistä saisin luottamusta ja iloa kun kasvatukseni pitäminen kristillisenä käy koko ajan hankalammaksi? Haluaisin olla iloinen kristitty aikuinen, jollaiseksi voisin kutsua lapsianikin. Kuka haluaisi äkäisten ja stressaantuneiden vanhempiensa huolia itselleenkin? Olen ajatellut että alkaisin viljelemään kotini seinillä enemmän Raamatun iloisia lauseita, vaikkapa filippiläiskirjeestä, mutten ole vielä saanut aikaiseksi ja epäröin sen saamaa vastaanottoa kotini ja vieraideni taholta.
Kiitos ajankohtaisesta kysymyksestä. Totta on, että ympäröivästä yhteiskunnasta saa yhä vähemmän tukea kristillisessä kasvatuksessa ja ajan henki julistaa kristinuskon vastaisesti.
Ensimmäinen huomio, joka on hyvä tehdä, on, ettei tämä ole Kirkon historiassa suinkaan ainutlaatuinen tilanne. Sitä voisi pitää jopa normaalina. Kristinusko aloitti laittomana uskona Rooman valtakunnassa. Sen jälkeen lukuisissa muissakin maailman kolkissa vallitseva hallinto ja kulttuuri ei ole ollut kristillinen. Tässä suhteessa olemme Suomessa olleet jo pitkään onnekkaassa ja etuoikeutetussa asemassa. Asian voi nähdä myös positiivisena herätyksenä vanhemmille tarttua kutsumukseensa lasten uskonnollisina kasvattajina. Jos haluan lapselleni siirtyvän itselleni tärkeät arvot ja uskon, täytyy nähdä vaivaa enemmän kuin aikaisemmin.
Osut varmasti oikeaan kirjoittaessasi, ettei stressaantuminen ja kiukustuminen auta asiaa. Omaa uskoa ei ole hyvä opettaa negaatioiden kautta. Tulkitsen mainitsemasi mailan puristamisen tavaksi reagoida negatiivisesti ei-toivottuihin opetuksiin ja arvoihin, joita ympäristö puskee perheille ja lapsille. Usein nämä huolet ja varoitukset ovat täysin oikeutettuja. Jos kuitenkin lapsemme kuulevat pääasiassa vain reaktiivisia ja kielteisiä asioita vanhemmiltaan, ei päädytä hyvään lopputulokseen. Sitä tarkoittanee, ettei tule puristaa mailaa.
Pääpaino pitäisi saada siihen, että perhe eläisi avoimen kristillistä arkea yhdessä ja myös puhuisi tärkeistä, syvällisistä ja arvokkaista asioista. Tärkeintä on, että perhe on tavalla tai toisella Jumalan sanan äärellä, sanoisin, vähintään kerran päivässä. Mitä tulee sitten kulttuuri kasvatukseen, on totta, ettei nykykulttuuri anna kovin paljon hyödyllistä siinä. Vanhoissa kirjoissa, tarinoissa ja joskus elokuvissakin on kuitenkin paljon viisautta ja kristillistä moraalia joihin lapsen voi tutustuttaa ja niistä heidän kanssaan keskustella, vaikkeivät nämä teokset olisikaan avoimen julistavia teoksia. Jane Austenilta voi esimerkiksi nuori neito lukea monesta miestyypistä, joiden kelkkaan ei kannata lähteä. Luin myös erään rautaesiripun takana eläneen kertoneen, että heillä luettiin Tolkienin Sormusten Herraa, koska lasten ja nuorten tuli oppia, että Mordor, pahan valtakunta, on todellinen.
Sanot, että haluaisit olla iloinen kristitty. Se on varmasti juuri oikea tavoite. Perheen tulisi pyrkiä elämään Kristuksen ilossa kiittäen ja iloiten Jumalan lahjoista. Jos lapsi tai nuori on kasvatettu arvostamaan ja kiittämään kaikesta siitä, mikä on hyvää, oikein ja kunnollista, hän jo luonnostaan kavahtaa maailman perverssejä oppeja esimerkiksi sukupuolesta tai perheestä, koska ne uhkaavat juuri sitä mikä on oikeata, kaunista ja hyvää. Myös jos perheen perusilme on positiivinen ilo Jumalassa, sopivat ajoittaiset varoitukset paremmin paikalleen eivätkä tunnu mailanpuristamiselta.
Tämä kaikki on tietysti vaikeata. Helpommin sanottu kuin tehty. Joka tapauksessa ratkaisun pitäisi lähteä myönteisen kautta niin, että lapset oppivat mikä on hyvää ja oikein ja siten oppivat myös hylkäämään väärän. Pelkät kiellot ja maailman pahuuden päivitteleminen eivät jotka tapauksessa tuo toivottua tulosta. Raamatun lauseiden ripustaminen seinille, josta kirjoitat, on varmasti juuri oikean suuntainen askel. Vieraiden mielistä ei kannata välittää, sillä emmehän toivo lapsiemmekaan hylkäävän uskoaan ihmispelon tähden.
Aiheesta Inspiraatioksi voi lukea Raamatun lisäksi esimerkiksi Toobitin kirjan (löytyy Raamatun apokryfikirjojen joukosta). Toobit elää keskellä pakanavaltakuntaa sekä suurimmalta osalta luopuneiden juutalaisten parissa. Tässä ympäristössä hänen tulisi kuitenkin siirtää usko seuraavalle polvelle. Toimittaja ja kirjailija Rod Dreher on myös kirjoittanut aiheesta kaksi ansiokasta kirjaa ”Benedict option” ja ”Live not by lies”. Ensin mainitusta löytyy sivuiltamme moniosainen esittely: