Lombarduksen kirkkohistoriallinen merkitys. Lombarduksen sentenssit. Pelastuksen teemoja. Sivupolulla skolastiikkaan. Sakramentin määrittelyä. Vieraana Joni Ahonen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä on ”Jumalan mielen mukainen murhe” (2. Kor. 7:10)? Miten sen voi erottaa muista murheista, tämän maailman turhista murheista? Eikö Raamattu toisaalta kehota meitä iloitsemaan jatkuvasti? Pitäisikö siis murheita paeta?
Raamattu puhuu yllättävän paljon murheesta. Siinäkin suhteessa se on hyvin sielunhoidollinen ja ihmisläheinen kirja. Käsittelemme ensin Jumalan mielen mukaista murhetta ja sitten muita murheita.
Paavali oli perustanut Korinttiin seurakunnan ja opettanut sitä puolentoista vuoden ajan (Ap. t. 18). Hänen lähtönsä jälkeen sinne tuli kuitenkin opettajia, jotka syyttivät Paavalia ja vaativat uusia kristittyjä noudattamaan juutalaista lakia. Monet lähtivät seuraamaan näitä opettajia ja olivat vähällä haaksirikkoutua uskossaan. He eivät enää luottaneet Kristuksen täytettyyn työhön vaan ryhtyivät itse rakentamaan omaa pelastustaan. Tämä uhkasi tuhota seurakunnan ja katkaista välit Paavaliin. Siksi Paavali joutui kirjeissään moittimaan ankarasti Korintin seurakuntaa.
Paavalin vetoomus tehosi korinttilaisiin. He huomasivat joutuneensa väärälle tielle ja tulleensa harhaanjohdetuiksi. Siksi he tekivät parannuksen harhoistaan, katuivat niitä, pyysivät anteeksi ja palasivat Paavalin yhteyteen. Tämä osoitti Paavalin mukaan ”Jumalan mielen mukaista murhetta”, joka sai aikaan ”parannuksen”. Asiat siis korjaantuivat tämän myötä; sekä usko Kristukseen että yhteys seurakunnan ja paimenen välillä.
”Jumalan mielen mukainen” on kreikaksi vain katà theón eli ”murhe Jumalan mukaan”. Se ei ole Jumalan murhetta vaan murhetta, joka liittyy jumalasuhteeseen. Murhetta, joka on Hänelle mieleen, ja jonka Hän saa aikaan ihmisessä Sanansa ja Henkensä kautta.
”Parannus” taas on kreikaksi metánoia, joka antiikin aikana tarkoitti ”mielen muuttamista jälkikäteen”. Kristillisessä käytössä sana tuli kuitenkin tarkoittamaan vielä syvempää elämän suunnan muuttumista, sydämen kääntymistä synnistä Kristukseen. Jos sana esiintyy yksin Uudessa testamentissa, siihen sisältyy sekä katumus että usko. Jos taas metánoia-sanaan liittyy sana usko (kreik. pistis), silloin se tarkoittaa pelkkää katumusta ja syntien tunnustamista. Katumus on lain aikaan saamaa, usko evankeliumin synnyttämää. Niiden kautta elämän suuntaa vaihtuu päinvastaiseksi: kohti Kristusta ja pelastusta.
Jumalan mielen mukaisen murheen vastakohtana Paavali mainitsee ”maailman murheen” (KR38) tai ”maallisen murheen” (UKR92). Sananmukaisesti tou kósmou tarkoittaa ”maailman murhetta”. Siihen ei sisällä sanaa katà, ”jonkin mukaan”, vaan siinä on yksinkertainen genetiivi ”jonkin”, eli maailman.
Mitä tämä maailman murhe sitten on? Jeesus sanoo esimerkiksi, ettei meidän tarvitse murehtia siitä ”Mitä me syömme?”, ”Mitä me juomme?” tai ”Mistä me saamme vaatteet?” Pakanat tavoittelevat näitä asioita, mutta Jumalan lapsi voi luottaa Jumalan huolenpitoon maallisissa ja aineellisissa tarpeissaan (Matt. 6:25-34). Vapahtaja varoittaa myös, ”etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet (elatuksen murheet, KR38) turruta teitä” (Luuk. 21:34). Taloudelliset huolet tai päihderiippuvuus aiheuttavat maailman murhetta, jotka tuottavat kuoleman, eivät mitään hyvää (2. Kor. 7:10).
Jos ihminen elää omien halujensa ja himojensa mukaan, hän aiheuttaa väistämättä murhetta sen itselleen että muille ihmisille. ”Ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä” (1. Joh. 2:16) aiheuttavat vain yhä lisääntyvää murhetta ja ahdistusta. Mitä enemmän ihminen haluaa ja omistaa, sitä enemmän hänellä on huolta. ”Tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat” Jumalan sanan aloittaman kasvun (Matt. 13:22). Vaikka ihminen omistaisi koko maailman, hän saisi vain sielulleen vahingon (Matt. 16:26).
Tämä ei tarkoita sitä, ettei uskova ihminen olisi välillä murheellinen ihan aiheellisesti, ja etteikö hän saisi surra. On tärkeää, että aito murhe saa tulla ulos ja tehdä tehtävänsä ihmisen elämässä. Tällainen murhe liittyy aina niihin menetyksiin, joita me koemme; läheisen kuolemaan, omaan sairastumiseen, kodin menettämiseen, suhteiden katkeamiseen, työttömäksi joutumiseen, elämänuran hukkaamiseen, lasten muuttamiseen pois kotoa jne. Tällaisia asioita me saamme aidosti murehtia ja surra. Sellaisiksi Jumala on meidät luonut, eikä meidät tule torjua tai hengellistää tällaisia psyykkisiä tunteita.
Paavali sanoo, että hänellä itsellään on ”suuri murhe ja alituinen kipu sydämessään” (Room. 9:2) maanmiestensä, juutalaisten vuoksi. Hän ei mitään niin toivoisi kuin sitä, että he kääntyisivät ja ottaisivat vastaan sanoman Messiaasta. Paavalilla oli sananjulistajan ja sielujenvoittajan aiheellinen murhe ja suru. Tämä pani hänet tekemään yhä enemmän työtä ja viemään sanomaa entistä laajemmalle. Näin murhe sai aikaan hyvää tulosta: evankeliumi sai pelastaa aina vain useampia ihmisiä. Sekin oli siis tervettä, aitoa, Jumalan mielen mukaista murhetta.
Jari Jolkkonen: Ymmärrystä etsivä usko. Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Väyläkirjat 2022.
Sain joululahjaksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispan Jari Jolkkosen uuden kirjan Ymmärrystä etsivät usko – Kulttuurin, tieteen ja uskon vuoropuheluja. Jolkkosen kirja on kokoelma artikkeleita, jotka hän on kirjoittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana toimiessaan Kuopion hiippakunnan piispana. Kirjan 20 artikkelia on jaettu kolmeen kategoriaan:
1 Kristinusko ja ihmiskuva,
2 Kristinusko ja politiikka ja
3 Kristinusko ja spiritualiteetti.
Kaikista kategorioista löytyi sekä itseäni kiinnostavia että vähemmän kiinnostavia artikkeleja. Esimerkkeinä kiinnostavista voisin mainita uskonnon ja terveyden suhde, Kirkon usko ja tieteellinen maailmankuva, Martti Luther – ensimmäinen musiikkiterapeutti, Kaste, usko ja kääntymys ja Seitsemän teesiä evankelioimisesta.
Jolkkonen on syvällinen teologi ja ajattelija, joka uskaltaa myös sanoa asioita ääneen, eikä aina päästä lukijaansa helpolla. Kirja on helposti luettava, eikä missään tapauksessa kuiva. Paitsi vähemmän tutuista sain uusia oivalluksia myös tutuista aiheista. Niistä kaksi seuraavaksi.
Ville Auvinen kertoi Suomen teologisen instituutin syksyn 2022 avajaisien keskustelupaneelissa Jolkkosen esittäneen kirkolliskokouksen yhteydessä, että Uuden testamentin verbin “evankelioida” (ευαγγελιζω) toiminnan kohde olisi lähes aina Uudessa testamentissa datiivissa. Tätä en silloin ymmärtänyt, mutta nyt kirjan sivuilta tavatessa hitaampikin saa kiinni mitä Jolkkonen tarkoitti. Esimerkiksi Apt. 8:35: “Niin Filippus avasi suunsa ja lähtien tästä kirjoituksesta julisti hänelle evankeliumia [εὐηγγελίσατο αὐτῷ] Jeesuksesta.” Filippus ei siis evankelioi “häntä” vaan “hänelle” (ei siis hoviherraa, vaan hoviherralle).
Suomen kielessä kun usein puhutaan akkusatiivissa eli esimerkiksi evankelioin Jehkimon tai Jehkimoa. Hyvä esimerkki Jolkkosen mukaan
“tästä on Kansanlähetyksen perinteinen tunnuslause: ’Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja’.” Jolkkonen jatkaa: “Kreikan kielessä asia on toisin. Kun käytetään verbiä euaggelizo, se jolle puhutaan, on melkein aina datiivi — lauseopillisesti epäsuora objekti. Niinpä kreikassa evankelioidaan jollekin henkilölle tai joillekin ihmisille […] Jos siirrämme tämän ilmaisutavan suomen kieleen, Kansanlähetyksen tunnuslause kuuluisi seuraavasti: ’Evankelioikaa kansalle, jotta se evankelioisi kansoille.’”
Jolkkonen katsoo, että suomenkielinen ymmärrys evankelioinnista johtaa helposti kielteisiin sivumerkityksiin manipuloinnista, käännyttämisestä tai siitä, että ihmiset aletaan nähdä vain käännyttämisen kohteina. Jolkkosen mukaan “alkukieli muistuttaa meitä siitä, mitä tämä evankelioiminen on: se on hyvän sanoman julistamista, kuuluttamista tai kertomista ihmisille. Siihen kuuluu ihmisten kohtaaminen, kunnioittaminen ja palvelu. Alkukielessä ei ole sitä kielteisen sivumerkityksen vaaraa, mikä on suomen kielen sanassa ’evankelioiminen’.” Vaikka ajattelisimme, että ilosanoma Kristuksesta on parasta mitä ihminen voi ottaa vastaan, tämä silti on innostavampi näköala.
Lisäisin itse tähän Jolkkosen ajatukseen evankelioinnista sen mahdollisen teologisen tausta-ajatuksen, että jos julistan evankeliumia tai evankelioin Jehkimolle (en siis Jehkimoa), niin evankeliumi tekee mitä tekee, en minä. Varsinainen työ siirtyy oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle, ja julistaja jää vain välikappaleeksi. Tällöin myös tulosvastuu jää oikeaan osoitteeseen eli Kristukselle.
Toiseksi, olen vuosien saatossa miettinyt silloin tällöin jumalanpalvelusmusiikin teemaa. Silti Jolkkonen onnistuu kiteyttämään jotakin itselleni merkityksellistä. Jolkkosen mukaan luterilainen kristinusko antaa suuren armon ihmisen tunne-elämälle, hän siteeraa Martti Lutheria: “Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä […] mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” Viitaten Augsburgin tunnustuksen puolustukseen Jokkonen viittaa, että myös siellä annetaan tunne-elämän muutokselle suuri merkitys. Vaikka näin on, Jolkkonen heti perään tarkentaa hyvin:
“Kirkkomusiikin tehtävä ei kuitenkaan ole vain liikutuksen tuottaminen. Sitä harjoitetaan ’Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi.’ Sen tarkoituksena on kiittää Jumalaa ja palvoa häntä. Lisäksi se on aina yhteisöllistä: ei ole kyse vain minun musiikkimaustani, vaan siitä, että meidän yhteinen rukouksemme saa yhteisen sävelen. Jumalanpalveluksen uudistamisessa yksi keskeinen periaate on sisältölähtöisyys: musiikin on ilmaistava jumalanpalveluksen sisältöä. Kuten moraalissa on pyrittävä sanojen ja tekojen sopusointuun, musiikissa on pyrittävä sanojen ja sävelen sopusointuun. Mitä paremmin sävel ilmaisee sanan sisältöä, sitä paremmin se sopii jumalanpalvelukseen.”
Monien omien sekaisten pohdintojeni keskelle Jolkkonen tässä sanoo muutamassa lauseessa paljon siitä, mitä olen itse yrittänyt lausua liian monella lauseella.
Kirjan äärellä jäin kuitenkin kaksijakoisiin tunnelmiin. Olen aina pitänyt Jolkkosta varsin hyvänä teologina. Hänen tutkimuksensa uskon ja rakkauden sakramentti – Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa on erittäin suositeltavaa luettavaa, joten ei tullut yllätyksenä, että kirjassa oli paljon hyvää, josta rakentua ja jota pohtia. Toisaalta siitä tulee esiin se paine, missä Jolkkonen kansankirkon piispana on, ja johon hän sitten näyttää joutuneen kehittämään omat selviytymiskeinonsa. Annan kaksi esimerkkiä.
Jolkkonen kirjoittaa: “Heti aluksi on syytä todeta viisi periaatetta, miten Suomen evankelisluterilainen kirkko asemoi itsensä suhteessa politiikkaan ja puolueisiin. Ensiksi kirkon opetus, työ ja koko elämä perustuu kirkon tunnustukseen. Se on ilmaistu Raamatussa ja niitä oikein selittävissä ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” Tässä kohtaa hieraisin silmiäni ja hämmästelin, että ihan oikeinhan Jolkkonen kirjoittaa. Onko Jolkkonen oikeasti tätä mieltä? Kirkon tunnustus on kirkolle tärkein tekijä, kun mietitään, mikä on oikein tai väärin poliittisissa tai politisoituneissa kysymyksissä. Sitten kuitenkin luin eteenpäin: “Jo korkean ikänsä ja käsittelemiensä aihepiirien takia ne eivät anna suoria vastauksia nykyajan eettisiin ja poliittisiin ongelmiin.” Vaikka sitten Jolkkonen vielä kerran ’himmailee’ puhumalla tunnustuksen kuitenkin antavan “sävellajin” sille tavalle, jolla kirkko soveltaa ns. luonnollista moraalilakia eri kysymyksissä, asiasta jää ristiriitainen olo. Toisaalta Jolkkonen tietää miten asiat ovat, mutta ei pysty syystä tai toisesta pitämään siitä kiinni. Hän joutuvan redusoimaan Raamatunkin historialliseksi dokumentiksi, jolla ei näytä olevan tosiasiallista arvoa. Käsitys Raamatusta, Jumalan sanasta, ajattomana ja muuttumattomana totuutena ei näytä kuuluvan Jolkkosen ”periaatevalikoimaan”. Kuitenkin jostain Raamatun ja kirkon tunnustuksen sivuilta löytyy “Kristuksen kokonaisvaltainen evankeliumi”. Mitähän tällä enää tarkoitetaan Raamatun arvovallan raunioilla. Toki on minunkin ’himmailtava’, että Raamattu ei kerro esimerkiksi miten meidän pitäisi suhtautua sosiaaliseen mediaan, mutta monenlaisia ohjeita Raamattu antaa siihen, miten kaikkien sosiaalisen median käyttäjien elämä olisi paljon mukavampaa.
Toiseksi Jolkkonen kirjoittaa liittyen tieteellisen maailman ja kirkon uskon suhteeseen:
“Erilaisista käsityksistä tiedon hankinnassa ja sen käytöstä huolimatta tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Jo tämä haastaa uskon ja tieteen vuoropuheluun. Tiede antaa luotettavaa tietoa todellisuudesta, mutta se ei anna sellaisenaan vastauksia ihmiselämän syvimpiin eksistentiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin. Kristinusko tahtoo pelastaa maailman, mutta käsityksen maailmasta täytyy olla uskottava ja parhaimpaan tietoon perustuva. Siksi uskon, että tieteellinen maailmankuva ja kristillinen usko ovat yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä. Ja vielä enemmän: tiede ja usko tarvitsevat toisiaan.”
Toisaalta on ihan oikein ajatella, että tiede ei ole vihollinen ja että tiede ja kristillinen usko puhuvat samasta todellisuudesta. Sanoisin niinkin, että luomakunta ja rehelliset havainnot luomakunnasta eivät voi olla ristiriidassa keskenään. Mutta käsityksen maailmasta ei tarvitse olla tieteen valtavirran silmälaseilla katsottuna uskottava. Edes tieteen tulosten uskottavuus ei ole mikään itsestään selvyys. Tässä kirjassa Jolkkonen vaikuttaa välttelevän kysymystä luomisen ja evoluution suhteesta, mutta monessa kohden jännitteen voi aistia.
Jolkkosen selviytymiskeino näyttää olevan tällaisissa kysymyksissä, joissa tiede ja usko monien silmissä näyttävät olevan vastakkain, jakaa itsensä kahtia tieteelliseen maailmankuvaan ja kristilliseen maailmankatsomukseen, jonka seurauksena Jolkkonen asettuu mm. evoluutioteorian kannalle. Tämän jaottelun Jolkkonen tiivistää seuraavalla tavalla: “Maailmankuva on käsitys maailmassa vallitsevista ilmiöistä. Se muodostuu, kun havaittavaa maailmaa selitetään esimerkiksi biologian ja fysiikan keinoin”. Maailmankatsomus sen sijaan vastaa Jolkkosen mukaan kysymyksiin, joihin tiede ei voi ottaa kantaa. Sellaisia kysymyksiä on paljon, ja ne ovat tärkeitä. “Mistä olemme tulleet? Miksi olemme olemassa? Mikä on kaiken tarkoitus? Onko luomakunnalla arvoa? Miten toimia oikein? Kuinka jaksan pahan kohdatessa? Nämä ovat fiksuja ja hyviä kysymyksiä, mutta luonnontieteellinen metodi ei anna niihin vastauksia.”
Kokonaisuutena kirja on lukemisen arvoinen. Joidenkin kohtien puolesta suositeltavaa luettavaa, jos olet kiinnostunut kolmen ison otsikon, kristinusko ja ihmiskuva, kristinusko ja politiikka, kristinusko ja spiritualiteetti mukaisista aiheista. Kirja vaatii joissakin kohdin jonkinlaista käsiteltävien asioiden tuntemista sekä taitoa suodattaa sanottua. Antoisia lukuhetkiä!
Seikkailua teologian ulapoilla. Pohdiskelua kirkon uskon näkymisestä sen jumalanpalveluksessa ja teologian vaikutuksesta käytäntöihin. Minkä varassa kirkko pysyy?
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
(Kuva © LCMS)
”Hei!
Olen pohdiskellut Pyhän Hengen kastetta. Selailin kirjoja ja nettiä ja törmäsin seuraavanlaiseen ajatukseen: Raamatussa Pyhä Henki saadaan yleensä kätten päällepanemisen kautta. Helluntai ja Korneliuksen talon tapahtumat ovat poikkeuksia. Mitä tarkoittaa kätten päällepaneminen ja onko sillä merkitystä? Onko väite totta, ja mitä siitä seuraa?
Toinen ajatus, johon törmäsin, on tämä: Kristityn tulee rukoilla itselleen Pyhää Henkeä, koska Jumala antaa sen niille jotka sitä anovat. Pyhän Hengen kaste on eri asia kuin Pyhän Hengen työ sydämessä uskoontulossa. Siispä Pyhä Henki on saatava erikseen. Pitäisikö kristityn saada erikseen Pyhän Hengen kaste? Voiko ilman sitä olla uskossa ja pelastua? Toivoisin vastausta Raamatun pohjalta ja yksin siihen nojaten.”
Kiitos kysymyksistäsi. Kristinoppia ei ole hyvä tehdä induktiota käyttäen, eli yrittäen johtaa yksittäistapauksista sääntöä. Kuten kirjoitat, esimerkiksi Korneliuksen tapauksessa on todella kyse poikkeuksesta, mutta eivät muutkaan kertomukset noudattele helposti erotettavaa kaavaa eivätkä ole kovin lukuisia verrattuna poikkeuksiin. Näistä lisää tuonnempana.
Käsien päälle panemisesta löytyy kuvauksia Apostolien teoista, mutta siitä ei ole Jumalan sanan käskyä tai velvoitusta Uuden liiton seurakunalle. Apostolien teoissa kuvataan, kuinka Pyhä Henki tulee apostolien laskiessa kätensä, mutta Raamattu ei opetuksessaan liitä käsien päällepanemiseen mitään lupausta. Sen sijaan käsien päällepano näyttäisi olevan osa monenlaistakin toimintaa. Esimerkiksi:
1 Siunaaminen: Jaakob laskee siunatessaan kätensä lapsen lapsiensa päälle (1.Moos. 48:14).
2 Virkaan pyhittäminen ja asettaminen: Kansa laskee kätensä leeviläisten päälle (4. Moos. 8:12). Myös Mooses panee kätensä Joosuan päälle asettaessaan häntä seuraajakseen (4. Moos. 27:18).
Uuden testamentin puolella kädet päälle pannen siunataan diakonit (Apt. 6). Samoin tehdään, kun Paavali on lähdössä Barnabaan kanssa lähetysmatkalle (Apt. 13:3). Kirjeestä Timoteukselle löydämme myös viittauksen Timoteuksen vihkimiseen ja asettamiseen (1. Tim. 4:14). Paavali myös kehottaa, ettei Timoteuksen tule asettaa virkaan ketä tahansa eli panna käsiänsä kenen hyvänsä päälle (1. Tim. 5:22).
3 Uhratessa: Myös uhrieläinten päälle laskettiin kädet ennen uhraamista (esim. 3. Moos. 1:4). Tällä näyttäisi kuitenkin olevan toinen merkitys kuin siunatessa. Uhraaja laskee kätensä eläimen päälle samaistuakseen sen kohtaloon. Toisin sanoen tunnustaen, että olisi ansainnut uhrieläimen kohtalon. Uhrieläinkin tosin erotetaan muista eläimistä siis pyhitetään Herralle, mikä on yhteistä edellisille merkityksille.
Niin kuin kirjoitat Apostolien teoissa kätten päällepaneminen ja Pyhä Henki ensiintyvät yhdessä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin lukuisia, että niistä kannattaisi tehdä sääntöä tai kaavaa. Apostolien tekojen 8. luvussa Pyhä Henki tulee apostolien rukoillessa ja laskiessa kätensä samarialaisten päälle. Tässäkin, niin kuin Korneliuksenkin tapauksessa, on kyse poikkeavasta tapahtumasta pelastushistoriassa, kun seurakunta levittäytyy ensimmäisen kerran samarialaisten keskuuteen.
Toisessa kohdassa, luvussa 19, kätten päällepano näyttäisi tapahtuvan kasteen yhteydessä (Se kuuluu kastetoimitukseen vielä tänäänkin): ” Sen kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimeen. Ja kun Paavali pani kätensä heidän päälleen, tuli heidän päällensä Pyhä Henki, ja he puhuivat kielillä ja ennustivat” (Apt. 19:5–6). Myös on huomioitavaa, että aiemmin Paavalin kuultua, ettei näillä uskovaisilla ollut vielä Pyhää Henkeä hän ei päätellyt heiltä puuttuvan käsien päällepanon, vaan kysyy: ”Millä kasteella teidät on sitten kastettu?”
Joka tapauksessa, Sen sijaan että tutkimme Apostolien tekoja salapoliisin tavoin, kristittyjen on ensisijaisesti etsittävä mitä Raamattu erikseen opettaa ja käskee. Mihin Pyhä Henki liitetään ja missä se luvataan?
Yhdessä tällaisessa kohdassa apostoli Pietari saarnaa helluntaina neuvoen kuuntelevaa kansaa: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.” (Apt. 2:38). Kasteen ja Hengen liittyy yhteen myös Jeesus, kun hän opettaa Nikodemusta, että ihmisen tulee syntyä vedestä ja Hengestä päästäkseen taivasten valtakuntaan (Joh. 3:5)
Mutta onko erotettava toisistaan Pyhän Hengen kaste ja vesikaste? Uusi Testamentti tuntee kaksi kastetta: Johanneksen kasteen, joka oli valmistava, eikä enää ole voimassa ja toiseksi Jeesuksen kasteen, jolla hän lähettää apostolit kastamaan — kasteen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Seurakunnan aikana on siis voimassa vain yksi kaste kuten Paavali selvästi opettaa:
”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef:4:5–6)
Näin ollen on virheellistä tehdä ero niin sanotun vesikasteen ja henkikasteen välille, niin kuin jotkut yrittävät. Näin opettavien on jatkuvasti selvennettävä, milloin Raamattu puhuu vesi- ja milloin henkikasteesta. Jos tällainen elintärkeä erotus olisi todella olemassa kahden tyystin erilaisen kasteen välillä, Pyhä Henki olisi sen varmasti ilmoittanut ja puhuisi selvästi näistä erikseen. Nyt kuitenkin Pyhä Henki Raamatussa sanoo päinvastoin, että on olemassa vain yksi kaste.
Vedellä kastaminen ja pyhä Henki ovat lisäksi läsnä Jeesuksen omassa kasteessa, joka on kristillisen kasteen perusta. Opetuslapsille, Johannekselle ja Jaakobille Jeesus lupaakin, että heidät kastettaisiin samalla kasteella kuin Hänet kastettiin (Mark.10:39). Niinpä kastettuunkin Jumala mielistyy Jeesuksen tähden ja Herra lähettää myös lohduttajan, Pyhän Hengen.
Lisäksi kirjeissään Paavali sanoo kastettujen pukeutuneen Kristukseen (Gal. 3:27) ja olevan liitettyjä kasteessa Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3–4). Kasteen kautta päästään myös Taivasten valtakuntaan, kuten Jeesus edellä opetti. Nyt vaikuttaa täysin mahdottomalta, että joku voisi olla puettu Kristukseen, liitetty hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja päässyt Taivasten valtakuntaan, ja että hänelle ei olisi myös annettu Pyhää Henkeä. Pyhä Henki ja Jeesuksen määräämä kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kuuluvat siis elimellisesti yhteen.
Tässä kohden moni voi ihmetellä, miksi sitten monet eivät vaella Hengessä, vaikka ovat kastetut ja saaneet Hengen lahjan. Syy on siinä, että ihminen pystyy torjumaan Jumalan pelastavan työn, paaduttamaan sydämensä ja epäuskossa torjumaan kasteen lahjat, sillä kaikki Jumalan lahjat otetaan vastaan uskolla.
Pyhän Hengen liittäminen kasteeseen ei kiellä Jumalan ja Hänen Henkensä toimintaa ihmisten elämässä ennen kastetta. Jumala toimii vaikuttavassa sanassaan ja sen saarnassa kutsuen ihmisiä parannukseen. Se, että ihminen ylipäätään katuu ja haluaa tulla kasteelle, on epäilemättä Pyhän Hengen, ei ihmisen, aikaan saannosta. Kuitenkin vasta kasteessa ihminen liitetään Uuden Liiton temppeliin, Kristuksen Ruumiiseen, joka on myös Pyhän Hengen asumus. Myös kastettu uskova on Pyhän Hengen asumus niin, että häneen pätevät Paavalin sanat: ” Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?” (1. Kor. 6:19).
Mitä edellä sanotusta pitäisi päätellä? Kuten edellä on todettu, Raamattu ei tunne uuden liiton aikana kuin yhden kasteen, joka on Jeesuksen asettama kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tähän kasteeseen Pyhä Raamattu selväsanaisesti liittää Pyhän Hengen lahjan. Tämän vuoksi uskovan ei tule tavoitella mitään erillistä Pyhän Hengen kastetta pelastuakseen. Jeesus opettaa yksinkertaisesti: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16). Tähän pelastukseen ihminen ei voi, eikä saakaan, lisätä mitään ylimääräistä — kasteita tai mitään muutakaan.
Pyhän Hengen apua sen sijaan voi ja tuleekin pyytää. Syntiä vastaan taistellessa, työssä ja kutsumuksessa sekä kaikissa toimissaan ihminen tarvitsee jatkuvasti Pyhän Hengen apua ja varjelusta. Tätä meidän on epäilemättä ahkerasti pyydettävä ja rukoiltava Jumalalta itsellemme ja muille viljellen ahkerasti hänen sanaansa, jossa Pyhä Henki vaikuttaa.
Kuka oli Martin Chemnitz? Miksi hän on luterilaiselle kirkolle niin tärkeä ja mitä kaikkea hän kirjoitti? Vieraana pastori Sebastian Grünbaum.
Kuka oli kirkkoisä Nikolaus ja mitä hänestä voidaan tietää? Minkä värinen nuttu laitetaan päälle jouluna? Yhteiskunnallista maisemaa ja teologinen tilanne. Oliko Nikolaos Nikeassa? Kirkkohistorian kuuluisin läimäys. Nikolaos ja joulupukki. Vieraana Esa Yli-Vainio.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Ks. myös https://www.luterilainen.net/kirkkovuosi/pyhien-muistopaivat-pyha-nikolaus/
Mitä on palvominen? Kuinka kunnon luterilaisen tulee palvoa Jumalaa?
Raamatun käännöksissämme käytetään hyvin vähän sanaa ”palvoa”. Vanhemmassa 30-luvun Kirkkoraamatussa se ei esiinny kertaakaan ja 92-käännöksessäkin vain kolmesti. Palvontaa Raamatussa tietenkin tapahtuu. Se mitä termillä yleensä käsitetään voi esittää ainakin kahdella esimerkillä: ”Nämä miehet hylkäsivät kuitenkin isiensä Jumalan, luopuivat hänestä ja alkoivat palvoa samoja jumalia kuin ne kansat, jotka Jumala oli hävittänyt maasta heidän tieltään.” (1. Aik. 5:25 KR92)
Aikakirjassa kerrotaan, kuinka israelilaiset palvoivat vääriä jumalia. Tässä palvonta merkitsee erityisesti pappien toimittamaa jumalanpalvelusta ja viranhoitoa. Muissa yhteyksissä monesti käännetäänkin sama ilmaus sanalla ”palvella”: ”Sillä hänet Herra, sinun Jumalasi, on valinnut kaikista sukukunnistasi, että hän ja hänen poikansa alati seisoisivat ja palvelisivat Herran nimessä.” (5. Moos. 18:5).
Kristillinen seurakuntakin palvoo tässä mielessä viettäen jumalanpalvelusta Jumalan sanan mukaisesti. Jumalanpalveluksessa se ottaa vastaan Jumalan lahjat sekä kiittää ja ylistää Herraa niistä. Seurakunta myös palvoo tunnustaen yhtä, ainoaa ja oikeaa Jumalaa. ”Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta.”, lausutaan Athanasioksen uskontunnustuksessa. Palvonnan kohde siten on luonnollisesti elin tärkeä ja erottaa oikean palvonnan epäjumalan palveluksesta.
Toiseksi, hiukan kapeammassa mielessä monesti palvominen käsitetään eleenä, jolla osoitetaan suurta kunnioitusta. Raamatussa ihmiset ilmaisevat tätä monesti heittäytymällä kasvoilleen maahan. ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.” (Ilm. 22:8) Tässä Johannes osoittaa kunnioitusta, eli palvontaa, joka kuuluu ainoastaan Jumalalle. Siksi enkeli pysäyttää hänet sanoen: ”Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi, profeettain, kanssapalvelija, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin; kumartaen rukoile Jumalaa.” Tämä tietysti sisältyy ensimmäiseen merkitykseen, Jumalan oikeaan palvelemiseen.
Palvonta tai Jumalan palveleminen ei rajoitu kuitenkaan vain jumalanpalvelukseen, liturgiaan ja kunnioittaviin eleisiin. Laajassa mielessä se merkitsee, että Jumalan tahto ja hänen sanansa ohjaa koko elämäämme niin. Syntiä ja epäjumalan palvontaa on, jos näin ei ole. Tähän viittaavat kymmenen käskyn selityksetkin, jotka alkavat: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa …”. Oikea Jumalan pelkääminen ja rakastaminen on Hänen palvontaansa.
Siten näiden käskyjen yhteenveto kuvaa myös hyvin palvomista:
”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjänsä. Sen tähde meidän tulee pelätä hänen vihaansa niin, ettemme riko näitä käskyjä. Mutta hän lupaa armonsa ja kaikkea hyvää kaikille, jotka pitävät nämä käskyt. Siksi meidän tulee rakastaa Jumalaa, turvautua Häneen ja mielellämme noudatettaa hänen käskyjään.”
Palvominen ei kuitenkaan onnistu lain pakolla. Siksi ei ole mitään oikeaa jumalanpalvelusta tai palvontaa irrallaan Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen työstään. Seurakunnan palvonta onkin vastausta Jumalan rakkauteen, Hänen palveluksessa meille Pojassaan. Näin vieläkin parempi tiivistys palvonnasta löytyy 2. uskonkappaleen selityksestä:
”Hän lunasti minut, jotta olisin hänen omansa, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin on noussut kuolleista, elää ja hallitsee iankaikkisesti. Tämä on varmasti totta.”
Kunnon luterilainen palvoo Jumalaa Kristuksessa, arkena ja pyhänä, rukoillen, kiittäen ja ylistäen Jumalaa sekä tehden kaiken Luojan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi.
Eero Huovinen, Sielujen puolustaja. Piispana Helsingissä. WSOY 2022. 452 sivua.
Tartuin syksyisellä patikointimatkalla juuri tulleeseen piispa Eero Huovisen kirjaan. Kaskaat eivät olleet vielä menneet talviunilleen. Niiden sirityskonsertissa luin Sielujen puolustajan muutamia sivuja ennen ehtoohartautta ja lähetin ystävälle heti innostuneen viestin. Monista mukavista jutuista ja hyvistä opetuksistakin huolimatta matkan edetessä innostus vaihtui syvään murheeseen. Ketä puolustit, mitä puolustit, piispa Eero Huovinen?
Eero Huovinen pyysi minut jatkajakseen Evankelisen ylioppilasliiton (EYL) pääsihteeriksi 1971. Hän oli jonkun ajan vielä lehtemme päätoimittaja ja minä toimitussihteeri. Eero oli suorastaan pappisihanteeni. Samaa lisensiaattiseminaariakin kävimme professori Seppo A. Teinosen johdolla, jossa oli assistenttina teol. lis. Simo Kiviranta, EYL:n puheenjohtaja. Vaikka Eero sanookin, että hänen suhteensa Simoon oli ”läpi vuosikymmenten jännitteinen” (s. 379), minä koin nuo 70-luvun yhteydet mitä merkittävimmiksi, jopa ratkaiseviksi. Kun 1980-luvulle tultaessa yhteyteni Simo Kivirantaan pysyi lähes viikoittaisena, se kävi yhä harvinaisemmaksi Eeroon. Hän muuttui. Hän sanoo lukeutuneensa aiemmin ”hurskaisiin evankelisiin”. Vuosien mittaan olen hartaasti rukoillut, että säilyisin kaiken luopumuksen keskellä ”hurskaana”, eli pappisvalani pyhissä velvoitteissa. Tämä on Eeron mukaan kansankirkossa idealismia ( s. 30). Kuitenkin hän myös kirjoittaa: ”Kirkosta käytävässä keskustelussa populismi ei auta, argumentit ratkaisevat.”(s. 309). Mitkä argumentit? Mikä Raamattu piispa Eerolla on?
Kirjassaan Eero Huovinen kuvaa siis aikaansa Helsingin piispana 1991-2010. Mielestäni hän jatkaa samanlaista piispuutta, millaista maassamme on harjoitettu vuosisadat. Isäni rovasti Reino Korpinen nimitti sitä maaherrapiispuudeksi. Samat Someron Kultelan salaojaputkitehtaan tilat, kansakoulut ja uuden oppikoulun sekä paikkakunnan nähtävyydet maaherra kävi tarkastamassa seurueineen kuin toisella kertaa piispa E.G. Gulin! On ymmärrettävää, että valtionkirkko hoiti kunnioitettavasti yhteiskunnalliset ja sivistykselliset asiat ja siksi piispoista oli tullut myös maallisia johtohenkilöitä. Tästä historiallisesta regimenttien sekoituksesta on jäljellä vieläkin liian paljon, vaikka yhtenäiskulttuuri on rikkoutunut ajat sitten. Voi olla, että kuulun siis ”idealisteihin”, mutta pidän uskonpuhdistuksen linjauksia tässäkin oikeana, kun niissä korostetaan piispanviran pelkkää hengellistä luonnetta (CA 28). Huovinen panosti mentoriensa neuvomana kirkon ”yhteiskuntasuhteisiin”. Hän luetteleekin melkoisesti valtakunnan ykköshenkilöiden kanssa pidettyjä illanistujaisia siellä sun täällä. ”Mutkattomat ja luontevat” kontaktit! Ja varmaan onkin tärkeää ”miettiä yhdessä sitä, mikä on elämän ja kansan kannalta tärkeää” (s.401). En ole kuitenkaan vakuuttunut, että kirkon pitäisi säilyttää tarpeellisuutensa niidenkin ihmisten ja varsinkin vallanpitäjien mielissä, jotka eivät voi hyväksyä pyhän uskomme raamatullisia totuuksia eivätkä tunnusta Kristusta ainoana pelastuksen tienä. Konformiteetin ylläpitäminen vie kansankirkon yhä suurempaan luopumukseen. Kirkko ja sen apostolinen virka on autuaaksi tekevän uskon saamista varten!
Murheellista biografiassa onkin se, ettei näiden edustavien kabinettien kuvauksissa välity lukijalle kansankirkon suuri hengellinen kriisi ja sen identiteetin muuttuminen kunnallisbyrokratian tapaiseksi laitokseksi. Edelleen pitää paikkansa Athanasianum: ”Kuka ikänänsä tahtoo pelastua, hänen on ennen kaikkea tarpeen pitää katolinen usko.” Ja pelastuksen lupaus ei koske niitä, jotka ovat ”Kristuksen kirkon ulkopuolella, jossa ei ole sanaa ja sakramentteja.”(Apol.9). Kansankirkko on suurelta osin luopunut oikean kirkon tuntomerkeistä ja messuissa käy yhä vähemmän helsinkiläisiä, vain kourallinen. Ja papit opettavat iankaikkisesta elämästä ja kadotuksesta mitä milloinkin. Kuntaliitosten tapahduttua seurakunnatkin alkavat olla läänin kokoisia, vaikkei piispa Eero ollutkaan suurseurakuntien muodostamisen kannattaja (s. 127).
Teologisessa Aikakauskirjassa oli 1984 Seppo A. Teinosen pysäyttävä artikkeli. Hän esitti huolensa siitä, ettei kansankirkko pysy kirkkona, vaan tulee muusta kristikunnasta irralliseksi kirkkokunnaksi. Ratkaisevaa on kirkon olemuksen kannalta, että sen oppi perustuu Raamattuun, se opettaa oikein vanhurskauttamisesta ja se säilyttää apostolisen viran. Näiden kysymysten kanssa olisi pitänyt dogmatiikan professorin ja sittemmin Helsingin piispan työskennellä juuri ”idealistisesti”, eli ollen valmis pyhien esikuvan mukaan myös kärsimään. Mutta ne, jotka tahtoivat Teinosen esittämissä kirkon konstitutiivisissa kysymyksissä esittää perusteltua kritiikkiä pyhän Raamatun ja Luterilaisten Tunnustuskirjojen selkeillä kohdilla ja jopa kansankirkon omien lakisäädösten mukaisesti, saivat joko kuulla olevansa vain ’kirkkopoliitikkoja’, tai heidät työnnettiin sivuun kapitulin virassakin ”jurnuttajina” (s.216).
Ehkä merkittävin teologi keskuudessamme, teol. lis. Simo Kiviranta otsikoidaan Huovisen kirjassa järkyttävästi: ”Januskasvoinen vaikuttaja” (379). Onko se januskasvoisuutta tai kirkkopolitiikkaa, kun asioita tarkkaan tutkittuaan uskaltautuu kieltäytyä allekirjoittamasta huonoa asiakirjaa? Jos kuka, niin Simo Kiviranta tutki kaikki tarkkaan loppumetreille asti. Hän ei olut pelaaja, hän ei voinut livetä siitä, mitä tarkoittaa Herramme sana ”että he yhtä olisivat”. Mutta Kristus itse sanoo yhteyden muodostuvan yksin siitä, että he ovat ”pyhitetyt totuudessa”. Turpiin tuli! Mutta ketä ja mitä piispa Eero oikein todellisuudessa puolusti?
Kyllähän kirkkokansakin tiesi vanhastaan, että papin, joka ei pysynyt kirkon tunnustuksessa, oli julkisesti luovuttava väärästä opistaan tai pyydettävä eroa pappisvirasta. Mikäli näin ei tapahtunut, tuomiokapitulin oli kuultuaan pappia annettava ero pappisvirasta. Mutta näinhän ei käynyt esimerkiksi pastorien Matti Myllykosken ja Antti Kylliäisen tapauksissa. Aiemmin oli jo kauhisteltu Uuden testamentin professorin Heikki Räisäsen opetuksia tuleville papeille. Hänhän lopulta tunnustautui ateistiksi. Piispan ja kapitulin puoleen käännyttiin nyt, koska ymmärrettiin, ettei näiden pappismiesten kirjoituksissa ollut kysymys joistakin yksityiskohdista tai älyllisistä ongelmista, vaan epäuskosta ja irtisanoutumisesta julkisesti kaikesta siitä, mitä kristikunnassa on aina pidetty luovuttamattomana. Mutta biografiassaan piispa Eero selittelee tapauksia fiksusti uuden uskonsa mukaisesti: ”Ajattelun vapautta en halunnut kaventaa.” (s.218). Hiippakunnassa kaikki siis hyvin: Eero Huovisen piispakautena ei ”yhtäkään pappia rangaistu harhaopista”? (s. 222). Sudet saavat jatkaa karitsaisten kimpussa kirkon palkkaluokissa ”paukutellen henkseleitään” (s. 218).
En usko, että dogmatiikan professori oli tosissaan sanoessaan:” Erimielisyydet kasvoivat, mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että yksittäiseksi ja jakavaksi kiistakysymykseksi nousee naisten mahdollisuus ja oikeus pappisvirkaan.”(s.372). Hän varmasti tiesi, mihin naispappeuden hyväksyminen johtaa. Hän tiesi, mitä tapahtui muissa valtionkirkoissa. Eivät selvät pyhän Raamatun ja vanhan kristikunnan tradition argumentit olleet hänelle vieraita. Eero Huovinen on ollut selvillä pappisviran perustumisesta Jumalan säätämykseen ja Kristuksen asetukseen sekä pappisviran apostolisuudesta ja Herran käskystä. Siitä huolimatta hän lähti uuden uskon tielle. Koska Kristuksen kirkolla ei ole valtaa ja kykyä vihkiä naisia seurakunnan isän virkaan, siksi naispappi ei ole pappi, vaan maallikko, joka piispan avustamana on noussut uhmaamaan Jumalan sanaa ja Kristuksen säätämystä. ”Monet toivoivat, ettei tämä kirkon uskon kannalta varsin pieni asia aiheuttaisi hajaannusta.”(s. 372). Uskaltaudun sanoa ääneen, että kun ”jokaisessa firmassa on pelisääntönsä”(s. 224) Huoviselle oli ”varsin pieni asia” Herran käskyn rikkominen, jotta kabinettien ovet avautuisivat. Mutta näin kansankirkko ajautui sisäiseen umpisolmuun ja ekumeeniseen umpikujaan. -En puutu tässä Eero Huovisen lukuisiin Rooman matkoihin, joita hän selostaa päivällisiä myöten. Niiden arvo osoittautuu Jumalan valtakunnan asioissa vähäiseksi. Huovinen on viitannut useinkin sanaan, jonka paavi Johannes XXIII muotoili: ”Asiat, jotka yhdistävät meitä, ovat suurempia kuin ne, jotka meitä erottavat.” (s.363). Olisi ollut mahdollista keskittyä Rooman kanssa pyhään kasteeseen, josta Huovinen teki loistavan tutkimuksen. Olisi ollut mahdollista keskittyä Alttarin sakramenttiin reformoidun kristillisyyden tunkeuduttua yhä enemmän luterikuntaakin. Olisi ollut mahdollisuutta lopettaa naispappien vihkiminen todellisten ekumeenisten yhteyksien parantamiseksi. Olisi ollut hienoa liittyä siihen rintamaan Rooman kanssa, joka yrittää vastustaa yhä kasvavaa luonnottomuutta ja moraalin rappeutumista. Ja ennen kaikkea keskittyminen oman hiippakuntansa ja samalla koko kansankirkon tervehdyttämiseen olisi saanut taivaan enkelitkin riemuitsemaan ja saatanan väistymään murjottaen nurkkiinsa.
En enää tunne vanhaa esikuvaani, joka biografiassaan vähättelee tunnustuksemme sanaa kirkosta pyhien yhteisönä (congregatio sanctorum). Totta kai jokaisen rehellisen kirkon tulisi rakentaa ”pyhien seurakuntaa”. Mutta Kirkon pyhyys on aina sille ulkoapäin annettua lahjaa, jonka Kristus vaikuttaa sanansa ja sakramenttiensa kautta. Ratkaisevan tärkeää on tehdä erotus oikeiden kirkon tuntomerkkien ja ’kristittyjen tuntomerkkien’, välillä. Eero Huovinen varoittaa kirkon jäsenten luokittelusta. (s.123). Totta on, että Jumala yksin näkee sydämeen. Oikeaa kirkkoa ei tunnisteta siitä, että sen keskuudessa elää hurskaita ja hyveellisiä ihmisiä, eikä se menetä luonnettaan kirkkona, jos sen jäsenet epäonnistuvat kilvoituksessa. Oikea kirkko saa pyhyytensä Kristukselta ja se tunnistetaan kirkoksi sen keskellä olevien raamatullisten armonvälineiden tähden.
Eero Huovisen kummisetä professori Heikki Koskenniemi kirjoitti minulle murheellisena, että kansankirkko ei enää ole ”uskovaisten turvapaikka”. Lähtökäsky tulikin. Eero Huovinen antoi Mellunmäen tapahtumien jälkeen 2004 piispallisen suosituksen, että muodostaisimme oman kirkon. Tämä tuntui hirveältä käskyltä ekumeenikkona tunnetulta piispalta. Pastori Anssi Simojoen kanssa pidimme tästä Kotimaan kirjoittelusta palaverin ja Anssi kirjoitti: ”Eikö moraalinen lähtövelvollisuus ole päinvastoin niillä, jotka ihmis-hybriksessä ovat käyneet kaiken jumalallisen kimppuun kirkossa ja tehneet mielivaltaisia opin ja elämän muutoksia vastoin selkeätä Jumalan sanaa?”
Piispa Eeron kirjassa on lopussa itsetutkistelua ja suorastaan kysymystä, tulisiko mennä julkiripille? Niin kauan, kun armon aikaa on, voi tehdä parannuksen ja siksi päätän meille evankelisille edelleen tärkeään hyvästelyyn: Taivaan Isän haltuun!
Vastaus: Lähetyshiippakunta ei ole Israel-vastainen. Israelin puolesta rukoillaan monin tavoin. Esimerkiksi yhdessä kirkkomme käyttämässä esirukouksessa rukoilemme: “Kirkasta Vapahtaja Israelin kansalle ja johdata se parannukseen.” (Esirukous seurakunnan vastauksella, Luterilaisia virsiä s. 469) Virressä 168 “Suo Herra sama Henki meille” laulamme: “Myös Israelin kansaa paimenna, Kristusta tuntemaan se johdata.” (säkeistö 6) Tätä virttä on veisattu erityisesti pappisvihkimyksissämme ja kirkkovuoden pyhinä, joiden tekstit puhuvat apostolien ja saarnaviran tehtävästä ja lähettämisestä. Kirkkomme rukoilee siis, että Israelin Jumala kirkastaisi Messiaansa Jeesuksen myös niille juutalaisille, jotka eivät vielä tunnustaa Jeesusta Messiaaksi ja Herraksi.
Kysyjän kysymys kumpuaa todennäköisesti sellaisen kristillisyyden piiristä, jossa Israelilla ja juutalaisilla on korostettu asema (esim. Karmel-yhdistys ja Israelin ystävät -toiminta). Kirkkomme ei ole aktiivisesti mukana Israelin ystävien toiminnassa. Seurakuntalaistemme joukossa on sekä Israelin ystäviä että kristittyjä, jotka kokevat tämäntyyppisen toiminnan vieraaksi. Israel-kysymyksessä, kuten muissakin kysymyksissä, yksioikoisuus voi johtaa epäoikeudenmukaisiin tuomioihin puolin ja toisin. Raamatun opetus Israelista on huomattavan laaja ja vivahteikas. Siksi on hyvä katsoa, mikä on opetuksemme Israelista.
Kristillinen uskomme on alusta loppuun juurtunut Israelin uskoon. Vanha testamentti on Jumalan pyhää ja inspiroitua sanaa, ja Vanhan testamentin pelastushistoria on pitkälti Israelin uskon ja Israelin kansan historiaa. Myös Uusi testamentti on Luukkaan teoksia lukuun ottamatta juutalaisten kirjoittama kirja ja kokonaan juutalaisen ajattelun läpäisemä. Juutalainen Jeesus Nasaretilainen on Kristus eli Messias, profeettojen ennustama Voideltu, Jumalan Poika ja Daavidin Poika, lihaksi tullut Israelin Jumala. Kristittyjen palvoma Isä, Poika ja Pyhä Henki on Vanhan testamentin Jumala Jahve (Herra). Kaikki apostolit, joiden todistuksen varaan kristillinen kirkko rakentuu, olivat juutalaisia. Jeesus on juutalaisia varten lähetetty Messias, josta pakanat ovat päässeet osallisiksi armosta. “Sillä minä sanon, että Kristus on tullut ympärileikattujen palvelijaksi Jumalan totuuden tähden, vahvistaaksensa isille annetut lupaukset, mutta että pakanat laupeuden tähden ovat ylistäneet Jumalaa, niin kuin on kirjoitettu: ‘Sen tähden minä ylistän sinua pakanain seassa ja veisaan kiitosta sinun nimellesi.’” (Room. 15:8–9) Kristillinen seurakunta ei koostu ainoastaan pakanoista eli ei-juutalaisista, vaan kaikista Jeesukseen uskovista, sekä juutalaisista että ei-juutalaisista.
Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi – että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. (Ef. 2:11–18)
Juutalaisten ei tarvitse luopua juutalaisuudesta saadessaan uskon Jeesukseen, kunhan he eivät pidä juutalaisten tapojen noudattamista välttämättömänä pelastukseen. Pelastus ei tule lakia eikä juutalaisia tapoja noudattamalla, vaan evankeliumin kautta, yksin Jeesuksen tähden, armosta, kasteen ja uskon kautta.
Juuri Jeesuksen erityinen asema – Hän on Messias ja lihaksi tullut Jahve – tarkoittaa, että Jeesuksen torjuva juutalainen ei ole Jumalan armossa eikä osa Jumalan seurakuntaa. Jeesus on ainoa pelastustie niin hyvin juutalaisille kuin ei-juutalaisille. Koska Messias Jeesus on ainoa tie pelastukseen ja tehnyt Häneen uskovista juutalaisista ja pakanoista yhden Jumalan kansan ja seurakunnan, seurakuntaa koskevat kaikki Jumalan kansalle annetut lupaukset. Tässä mielessä apostolit sanovat uuden liiton kristillistä kirkkoa Vanhan testamentin Jumalan kansan täyttymykseksi (1. Kor. 10:1–13) ja Kristuksen opetuslasta tosi juutalaiseksi (Room. 2:28–29), olipa hän taustaltaan juutalainen tai pakana. “Sillä ei ympärileikkaus ole mitään eikä ympärileikkaamattomuus, vaan uusi luomus. Ja kaikille, jotka tämän säännön mukaan vaeltavat, kaikille heille rauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille!” (Gal. 6:15–16)
Kaikki Uuden testamentin kohdat, joissa juutalaisiin suhtaudutaan negatiivisesti, liittyvät juuri Jeesuksen ja evankeliumin torjumiseen (esim. Matt. 23; 1. Tess. 2:14–16; Ilm. 2:9, 3:9). Näissä kriittisissä lausumissa ei ole kysymys etnisestä juutalaisvastaisuudesta (antisemitismistä) eikä juutalaisen uskonnon vastustamisesta sinänsä (antijudaismista), vaan siitä, että Israelin Jumalaa ei voi tuntea oikein ilman Jeesusta, joka on Messias. “Eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel … eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 9:6, 8) Rabbiinisen juutalaisuuden valtavirta torjuu Jeesuksen Messiaana. Talmudin, rabbiiniselle juutalaisuudelle ohjeellisen lakikokoelman, traktaatissa Gittin 57a on kohtaus, jossa Onkelos-niminen juutalainen manaa kuolleista Israelin synnintekijän, joka joidenkin Talmudin käsikirjoitusten mukaan on Jeesus. Erot käsikirjoituksissa johtuvat siitä, että juutalaiset joutuivat keskiajan Euroopassa sensuroimaan Talmudia välttyäkseen kristittyjen vainolta. “Israelin synnintekijää” eli Jeesusta keitetään kiehuvassa sonnassa. (Suomeksi teoksessa Tuori & Harviainen (toim.): “Pyhiä juutalaisia kirjoituksia”, s. 213) Tämäntyyppinen ajattelu on kristityn näkökulmasta jumalanpilkkaa ja antikristillistä, koska se suuntautuu Jumalaa ja Messiasta Jeesusta vastaan. Tämä ei kuitenkaan oikeuta kristittyjä juutalaisvastaisuuteen saati vainoon, mistä kristittyjen tulee aina ja kaikkialla irtisanoutua. Sen sijaan apostoli Paavalin esimerkki on meille velvoittava. Hänellä oli suuri tuska juutalaisista veljistään, jotka torjuivat Jeesuksen, ja hän rukoili heidän kääntymisensä puolesta (Room. 9:1–5). Kristittyjen tulee julistaa evankeliumia Jeesuksesta myös juutalaisille, jotta epäuskon peite otettaisiin pois heidän silmiltään ja he kääntyisivät Jeesuksen luo (2. Kor. 3:14–16). Jos Jumala on pystynyt liittämään Israelin jaloon oliivipuuhun meidät, jotka olemme luonnostamme pakanoita eli villioliivipuun oksia, kuinka paljon ennemmin Hän pystyy jälleen liittämään oliivipuuhun Jeesuksen torjuneiden juutalaisten oksat, jotka on taitettu epäuskonsa vuoksi pois puusta (Room. 11:16–24)!
Juutalainen apostoli Paavali käsittelee Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11 kysymystä, mitä pitäisi ajatella siitä, että suuri osa juutalaisista on torjunut Jeesuksen ja näin jäänyt Jumalan armon ulkopuolelle. Hän toteaa, ettei Jumala kuitenkaan ole hylännyt kansaansa, vaan on jättänyt juutalaisista itselleen jäljelle jäännöksen armon valinnan mukaan (Room. 11:1–6). Juutalaisten “lankeemus” (11:11–12), “hylkääminen” (11:15) ja “osittainen paatuminen” (11:25) on tarjonnut pakanoille mahdollisuuden kuulla evankeliumia (11:11–12). Tämän on määrä sytyttää juutalaiset “kiivauteen” tai “mustasukkaisuuteen” eli tajuamaan, että pakanat uskovat itse asiassa juutalaisten Messiaaseen (11:13–14). Nyt juutalaisten on puolestaan määrä saada kuulla evankeliumi pakanoilta (11:30–31). “Evankeliumin kannalta he kyllä ovat vihollisia teidän tähtenne, mutta valinnan kannalta rakastettuja isien tähden. Sillä ei Jumala armolahjojansa eikä kutsumistansa kadu. … Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.” (11:28–29, 32)
Paavalin opetuksen ytimessä ovat sanat Room. 11:25–27:
Sillä minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa – pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut, ja niin (kreikaksi huutoos) kaikki Israel on pelastuva, niinkuin kirjoitettu on: ”Siionista on tuleva pelastaja, hän poistaa jumalattoman menon Jaakobista. Ja tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä.”
Paavalin sanat “ja niin kaikki Israel on pelastuva” on ymmärretty kahdella eri tavalla. Puhuvatko ne ajasta vai tavasta, jolla koko Israel pelastuu? Vain jälkimmäinen tulkinta on alkutekstin mukainen, sillä kreikan sana huutoos on tavan, ei ajan adverbi, joka olisi kreikaksi tote. Paavali siis sanoo, että Israelin on kohdannut osittainen paatumus niin kauan, kunnes pakanoiden täysi luku (kirjaimellisesti “täyteys”) on tullut sisälle Jumalan valtakuntaan, ja sillä tavalla koko Israel pelastuu. “Koko Israel” tarkoittaa arkikielen tavoin suurta joukkoa (ks. esim. Mark. 1:5), ei erotuksetta kaikkia kaikkina aikoina eläneitä juutalaisia. Vaikka monet juutalaiset torjuvat Jeesuksen, Israelin paatumus on vain osittainen. Jeesus tulee juutalaisillekin Vapahtajana ja pelastaa “koko Israelin” eli kaikki armosta valitut juutalaiset. Kun kaikki valitut sekä pakanoista (“pakanoiden täyteys”, Room. 11:25) että juutalaisista (“juutalaisten täyteys”, Room. 11:12) on evankeliumin kautta kutsuttu ja vanhurskautettu, Kristus palaa, kuolleet nousevat ja koittaa viimeinen tuomio sekä iankaikkinen elämä Kristuksen omille. “Mutta jos heidän [juutalaisten] lankeemuksensa on maailmalle rikkaudeksi ja heidän vajautensa on pakanoille rikkaudeksi, kuinka paljoa enemmän heidän täyteytensä! … Sillä jos heidän hylkäämisensä on maailmalle sovitukseksi, mitä heidän armoihinottamisensa on muuta kuin elämä kuolleista?” (Room. 11:12, 15)
Koska juutalaiset ovat Vanhan testamentin valittu kansa, heillä on kaikista muista maailman kansoista poiketen lupaus, että heistä kaikkina aikoina kääntyy ihmisiä Messiaan luo (Room. 11:25–27). Siksi he tulevat halki vuosisatojen säilymään omana kansanaan.
Näin sanoo Herra, joka on pannut auringon valaisemaan päivää, kuun ja tähdet lakiensa mukaan valaisemaan yötä, hän, joka liikuttaa meren, niin että sen aallot pauhaavat – Herra Sebaot on hänen nimensä: Jos väistyvät nämä lait minun kasvojeni edestä, silloin myös lakkaavat Israelin jälkeläiset olemasta kansa minun kasvojeni edessä ainiaan. Näin sanoo Herra: Jos voidaan mitata taivaat ylhäällä ja tutkia maan perustukset alhaalla, silloin vasta minä hylkään Israelin jälkeläiset kaikki, kaiken sen tähden, mitä he ovat tehneet, sanoo Herra (Jer. 31:35–37)
Tämä on suuri lupaus, kun ajattelee niitä satoja kansoja ja kieliä, jotka maailmanhistorian aikana ovat kadonneet. Kristinusko levisi 1000 vuotta ilman yhtään uskovaa suomalaista, ja voi olla, että vielä joskus koittaa päivä, jolloin ei ole olemassa enää yhtään Jeesukseen uskovaa suomalaista tai edes Suomen kansaa. Mutta näin ei voi käydä juutalaisille. Tämä on suuri lupaus ajatellen myös juutalaisten liki kaksi vuosituhatta kestänyttä hajaannusta ja heitä kohdanneita valtavia vainoja.
Juutalaisvaltion synty vuonna 1948 heti holokaustin kauhujen jälkeen voidaan nähdä osana edellä mainittua Jumalan hyvää johdatusta juutalaisten historiassa. Vanha testamentti lupaa, että juutalaiset pääsevät palaamaan takaisin omalle maalleen, kun he kääntyvät jälleen Herran ja Messiaan puoleen (esim. 5. Moos. 30:1–10; Hoos. 3:5). Monet uskovat näiden lupausten täyttyneen Israelin valtion synnyssä. Tämä on mahdollinen tulkinta. Samalla on hyvä tuoda esiin kaksi täydentävää näkökohtaa.
Ensiksi valtiona Israel on valtio muiden maailman valtioiden joukossa. Valtiona sitä koskevat esivaltaa koskevat velvollisuudet ja valtuutukset esimerkiksi kantaa miekkaa, puolustaa alamaisiaan, ehkäistä rikollisuutta ja turvata lainsäädännöllä oikeudenmukainen elämä sekä maassa asuville kansalaisille että muukalaisille, myös palestiinalaisille, muslimeille, kristityille ja messiaanisille juutalaisille (esim. Room. 13:1–7; 2. Moos. 23:9). Tässä tehtävässään Israelin valtio on muiden maailman valtioiden tavoin Jumalan palvelija. Israelin valtio ei ole osa Jumalan valtakuntaa tai pyhempi kuin muut maailman valtiot, koska Messias sanoo, ettei Hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta eivätkä Hänen palvelijansa sodi miekoin (Joh. 18:36). Kristityt saavat olla kiinnostuneita Israelin valtion asioista ja rukoilla sen puolesta, mutta Israelin valtiota saa myös kritisoida, niin kuin muitakin esivaltoja, jos ja kun se joltain osin ei täytä uskollisesti Jumalalta saamaansa tehtävää.
Toiseksi on hyvä tietää, että kaikki juutalaiset eivät näe Israelin valtiota uskonnollisessa tai edes positiivisessa valossa. 1800-luvulla syntynyt juutalainen nationalismi (niin sanottu “siionismi”) ei ollut kovinkaan uskonnollinen ilmiö vaan pikemminkin rinnakkaisilmiö Euroopassa nousseelle sekulaarille nationalismille. Monet siionistit eivät tavoitelleet eivätkä edelleenkään tavoittele niinkään Vanhan testamentin teokratian pystyttämistä uudelleen, “juutalaiskristillisestä valtiosta” puhumattakaan, vaan sekulaaria valtiota läntisten demokratioiden tapaan. Tältä osin Vanhan testamentin ennustukset, joissa juutalaisten kääntyminen ja paluu omaan maahansa linkitetään toisiinsa, eivät monien juutalaisten kohdalla ole täyttyneet. Useat tiukat ortodoksijuutalaiset suuntaukset puolestaan suhtautuvat torjuvasti Israelin valtioon ja siionismiin, koska he ajattelevat joko, 1) että Israel saa oman maansa ja todellisen rauhan vasta, kun se todella noudattaa tooraa koko sydämestään, minkä he eivät näe vielä tapahtuneen, tai 2) Israelin pääsevän omaan maahansa ja rauhaan vasta, kun Messias tulee, minkä he eivät myöskään ajattele vielä tapahtuneen. Nämä ortodoksijuutalaiset suuntaukset näkevät Israelin valtion perustamisen “luvattomana keulimisena”, jossa juutalaiset koettavat omin voimin ja etuajassa tehdä asioita, jotka Jumala haluaa tehdä vasta joskus tulevaisuudessa.
Meidän on hyvä olla tietoinen siitä, että juutalaisten keskuudessakin on suuri kirjo suhtautumisessa Israelin valtioon, jotta meillä ei olisi juutalaisista, Israelista ja Israelin valtiosta liian yksinkertaista, naiivia tai romantisoitua kuvaa. Sellaisen taakse saattaa joskus piiloutua jopa alentuva asenne juutalaisia kohtaan, ehkä ilman, että sitä edes huomataan itse.
Usein kuulee sanottavan, että kristittyjen tulee uskon kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan siunata Israelia. Joskus kuulee jopa sanottavan, että jos me emme siunaa Israelia, meillä ja meidän työllämme ei ole Jumalan siunausta. Raamattuperusteina toimivat Herran sanat Abramille: “Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.” (1. Moos. 12:2–3) Samoin vedotaan profeetta Bileamin siunaukseen Israelille: “Siunattu olkoon, joka sinua siunaa, kirottu, joka sinua kiroaa!” (4. Moos. 24:9)
Olemme jo edellä todenneet, että Lähetyshiippakunnan seurakunnissakin rukoillaan Israelin kansalle kääntymystä Messiaan Jeesuksen ja Israelin Jumalan puoleen. Tässä mielessä me ilman muuta siunaamme Israelia. Israelin siunaamisen perusteiksi mainitut raamatunkohdat kuitenkin joskus ymmärretään liian yksipuolisesti, ikään kuin kaikilla maailman juutalaisilla tai Israelin valtiolla olisi automaattisesti “oikeus” Jumalan siunaukseen. Jos sitten joskus jossain tilaisuudessa ei eksplisiittisesti siunata Israelia, näin ajattelevat ihmiset saattavat olla huolissaan siitä, onko siellä menetetty Jumalan siunaus.
Raamatun mukaan Jumalan siunaus, joka Israelin siunaamisesta puhuvissa raamatunkohdissa mainitaan, on kuitenkin sidottu varsinaisesti Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin eli Israelin “siemeneen”, jossa kaikki maan sukukunnat saavat siunauksen (1. Moos. 22:16–18, 26:4, 28:14). Tämä siemen on Raamatun mukaan Messias Jeesus Nasaretilainen: “Mutta nyt lausuttiin lupaukset Aabrahamille ja hänen siemenelleen. Hän ei sano: ‘siemenille’, ikään kuin monesta, vaan ikään kuin yhdestä: ‘Ja sinun siemenellesi’, joka on Kristus.” (Gal. 3:16) “Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’ – että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.” (Gal. 3:13–14) Näin ollen ei ole olemassa mitään todellista Jumalan siunausta ilman ja ohi Jeesuksen Kristuksen. Siunattu on se, joka Häntä siunaa, kirottu se, joka Häntä kiroaa! Siunattuja olemme me ja meidän seurakuntamme, jos olemme Jeesuksen omia, kirottuja, jos olemme ilman Häntä! Onko meillä Jumalan siunaus vai ei, on siis kiinni yksin Jeesuksesta Kristuksesta eikä mistään muusta. Siksi Israelin puolesta rukoilemisesta ei saa tehdä asiaa, jota tarvittaisiin ikään kuin Jeesuksen rinnalla tai Jeesuksen lisäksi, jotta saisimme osaksemme Jumalan siunauksen. Yksin Jeesus tarvitaan ja yksin Jeesus riittää.
Siksi oikea tapa siunata Israelia on rukoilla juutalaisille Messiaan Jeesuksen kirkastumista sekä rukoilla kristillisen juutalaislähetyksen puolesta, sillä juutalaisillakin on Jumalan siunaus yksin Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme.
Katso hakusanat Israel, juutalaiset, korvausteologia ja Israelin 10 kadonnutta heimoa.
