Kuka oli Efraim Syyrialainen. Teemoja Efraimin teologian äärellä. Vieraana Juuso Mäkinen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mikä on himon ja halun ero? Mitkä halut ovat luonnollisia ja hyväksyttäviä, mitkä taas syntisiä ja tuomittavia? Voiko himoa poistaa?
Täytyy muistaa, että halu ja himo ovat suomen kielen sanoja, joille ei ole ihan tarkkoja vastineita Raamatun alkukielissä, hepreassa ja kreikassa. Suomessa halu on aika neutraali sana ja voi tarkoittaa mielitekoa tai pyrkimystä, mutta myös kiihkoa tai himoa. Ihmisellä voi olla halu hyvään tai pahaan.
Raamatun mukaan ihmisellä on monia luonnollisia haluja, joissa ei ole sinänsä mitään pahaa. Paavali mainitsee tällaisina haluina naimisiin menemisen, erilaisten ruokien syömisen ja ruumiin harjoittamisen (1. Tim. 4:1–6). Jumala on asettanut ihmiseen tarpeen ja halun syödä ja juoda, pitää huolta kehostaan ja luoda seksuaalinen suhde toista sukupuolta edustavaan ihmiseen. Ensimmäiselle naiselle Jumala sanoi: ”mieheesi on sinun halusi oleva” (1. Moos. 3:16). Seksuaalisuus on hyvä ja positiivinen asia.
Halun tyydyttyminen on elämää kantava asia: ”Pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi, mutta täyttynyt halu on elämän puu”, ”tyydytetty halu on sielulle suloinen” (San. 13:12, 19). Kyllä me saamme ”tarttua”, ”maistaa” ja ”koskettaa” (Kol. 2:21–22). Sellaisen kieltäminen ei ole kristillisen ajattelun mukaista. Luomakunta on annettu meille käytettäväksi ja nautittavaksi, muttei omistettavaksi ja riistettäväksi.
Niin suomen kuin heprean ja kreikan kielessäkin voidaan toki puhua ”pahasta halusta” tai ”synnillisestä halusta”. Se ei suuntaudu tarpeiden tyydyttämiseen Jumalan asettamalla tavalla, vaan kohdistuu vääriin asioihin tai ihmisiin. Syöminen voi muuttua mässäilyksi tai ahmimiseksi, juominen ryyppäämiseksi, kehon hoitaminen asketismiksi tai ruumiin palvonnaksi ja seksuaalisuus itsekkääksi nautinnonhaluksi.
Tällöin Jumalan hyvät lahjat vääristyvät. Ne eivät enää ylläpidä elämää vaan alkavat vahingoittaa sitä. Mässääminen, ryyppääminen ja ruumiin laiminlyöminen aiheuttavat sairauksia, seksuaalisuuden vääristyminen taas ihmissuhdeongelmia, syyllisyyttä ja monenlaista henkistä pahoinvointia. Raamatun ihanteena on šalom, rauhan ja tasapainon tila elämässä ja suhteessa lähimmäisiin ja Jumalaan. Synti estää šalomin toteutumisen.
Lihan himot johtavat Paavalin mukaan haureuteen, saastaisuuteen, irstauteen, epäjumalanpalvelukseen, noituuteen, vihamielisyyteen, riitaan, kateellisuuteen, vihoihin, juoniin, eriseuroihin, lahkoihin, kateuteen, juominkeihin, mässäyksiin ja muihin sen kaltaisiin (Gal. 5:19–21), siis sekä hengellisiin, moraalisiin että sosiaalisiin ongelmiin.
Johannes puolestaan tiivistää, että tästä maailmasta ovat ”lihan himo, silmäin pyyntöä ja elämän korskeus” (1. Joh. 2:16). Jumalattoman ihmisen mielenkiinto kohdistuu omien itsekkäiden nautintojen toteuttamiseen, ei Jumalan tahdon tai lähimmäisen tarpeiden palvelemiseen.
Himo on sekä suomen kielessä että Raamatun kielissä pääsääntöisesti kielteinen asia. Myönteisenä se on vain kohdissa Luuk. 22:15, Fil. 1:23 ja 1. Tess. 2:17, joissa se tarkoittaa kiivasta halua hyvään. Muuten himolla ymmärretään yleensä sitä, että ihminen elää intohimojensa tai synnillisten halujensa varassa eikä välitä Jumalan käskyistä. Halut muuttuvat himoiksi, kun ne joutuvat synnin, itsekkyyden tai pahojen henkivaltojen käyttöön. Tällaisena himo orjuuttaa ihmisen ja riistää häneltä vapauden.
Raamatun mukaan himo asuu ihmisen sydämessä (Room. 1:24), sielussa (Ilm. 18:14), lihassa eli itsekkäässä mielessä (Room. 13:14; 1. Piet. 2:11; 2. Piet. 2:18; 1. Joh. 2:16), ruumiissa (Room. 6:2) ja silmässä (1. Joh. 2:16). Himon juuri on ihmisen sydämessä eli sisimmässä. Sieltä se leviää ruumiiseen ja silmiin ja alkaa tuottaa pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja.
Jaakob kuvaa tätä prosessia kirjeessään näin: ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman” (Jaak. 1:13–15). Himo siis sikiää sisimmässä ikään kuin vauva, joka saa alkunsa kohdussa. Sisimmässä himo kasvaa ja vahvistuu kuin sikiö raskauden aikana. Sitten himo syntyy eli aiheuttaa tekoja, joissa paljastuu himon todellinen olemus. Himon aiheuttamat synnit ovat puolestaan kuolettavia, koska ne surmaavat sielun. Siksi himo pitäisi abortoida ennen kuin se syntyy.
Raamatun opetus halusta ja himosta ei pyri antamaan psykologista tietoa tai lisäämään ihmistuntemusta vaan johtamaan itsetutkisteluun ja parannuksen tekemiseen. Periksi antaminen himolle johtaa syntiin ja syntiin jääminen on kohtalokasta. Ihminen on kuitenkin heikko, eikä pysty voittamaan himoa tai syntiä omin voimin. Vain Kristus on synnitön ja pystyy vapauttamaan ja varjelemaan ihmisen, joka turvautuu Häneen.
Raamatun opetuksen mukaan ei meidän tulisi pitää lihastamme niin huolta, että himot heräävät (Room. 13:14). Meidän ei tulisi olla kuuliaisia ruumiin himoille eikä antaa jäseniämme vääryyden aseiksi synnille vaan vanhurskauden aseiksi Jumalalle (Room. 6:12–13). Sen sijaan tulisi meidän kuolettaa maalliset jäsenemme: ”haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha” (Kol. 3:5–6).
Miten tämä himojen kuolettaminen on mahdollista? Paavali opetti Timoteusta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä” (2. Tim. 2:22). Uskovien yhteys, seurakunta ja sen jumalanpalvelus, ovat meille tärkeitä välineitä himoja vastaan. Rakkaudellinen yhteys veljien ja sisarien kanssa vahvistaa uskon tiellä ja pitää erossa vääristä teistä. Yhdessä saamme rukoilla kestävyyttä taistelussa ja viedä taakkamme ja lankeemuksemme Jumalan eteen.
Paavalin mukaan ”ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, omat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal. 5:24). He eivät halua elää oman itsekkään mielensä ja himojensa mukaan, vaan ovat teloittaneet ne. Toisaalta he näkevät syntinsä ristiinnaulittuina yhdessä Kristuksen kanssa, jolloin he saavat lohdutuksen, kun lankeavat syntiin.
Jokaiselle ihmiselle tulee väistämättä Jumalan tahdon vastaisia haluja ja himoja. Ne kumpuavat ihmisen langenneesta mielestä tai Saatanan houkutuksesta. Sille me emme voi mitään, että päähämme laskeutuu tällaisia synnillisiä ajatuksia. Mutta siihen voimme vaikuttaa, ettemme anna tällaisten halujen ja himojen ryhtyä tekemään pesää meidän päämme päälle tai peräti sen sisään. Voimme suoralta kädeltä pyytää Jumalalta anteeksi pahoja ajatuksiamme ja anoa, että Jumala vapauttaisi meidät niistä.
Paras lääke vääriä himoja ja haluja vastaan on siis Jumalan armo, joka näkyy Kristuksen sovitustyössä. Me saamme aina uudelleen ja uudelleen jättää himomme ja myös lankeemuksemme Kristuksen ristin juurelle ja pyytää niitä anteeksi. Vaikka tämä tuntuu nöyryyttävältä eikä tuloksia näytä syntyvän, anteeksipyytäminen, anteeksisaaminen ja anteeksiuskominen ovat meidän tie puhtaampaan, Jumalan mielen mukaiseen elämään: ”Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle” (Joh. 1:16). Kun elämäämme tulee armoa armon päälle, jää pahoille haluille ja himoille vähemmän tilaa.
Ikkuna syyrialaiseen kristillisyyteen. Keskeisiä teemoja ja henkilöitä. Mistä tulee Pyhäkön lamppu -lehden nimi? Vieraana Juuso Mäkinen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Miten luterilaiset katsovat munkkeutta ja naimattomuuden armolahjaa? Vieraana Sebastian Grünbaum.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä on kristityn ihmisen hengellinen kasvu ja mitä se ei ole? Kuinka se käytännössä tapahtuu?
Kysymys on tärkeä, koska kaikki mikä näyttää kasvamiselta, ei suinkaan ole sitä. Kristityn kasvu kun on oikeastaan aika ristiriitainen asia: ”Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa, mutta minun vähetä” (Joh. 3:30). Unkarilainen runoilija Erzsébet Túrmezei on tämän pohjalta antanut kirjalleen nimeksi Kasvamme alaspäin (1988). Kirjan nimirunossa (s. 90) hän kirjoittaa:
Kuka se sanoi? Juliska-täti? Kuka sen kerran virkahti näin,
rakkaudenkotimme hopeatukka: ”Mehän kasvamme alaspäin!”
Leikkiin kätketty luopuminen. Tai eihän? Autuas salaisuus!
Myös minussa yhä joutuisammin syvälle kypsyvä todellisuus.
Alemmas kasvaa päivästä päivään? Vähäisemmäksi varttua …
niin että Kristus minussa saisi olla kaikki kaikessa?
Häntä jokainen sydämenlyönti, jokainen henkäys ylistää.
Alaspäin kasvaa? Voisiko olla korkeampaa tehtävää?
Tätä kultaista salaisuutta nyökkäämme toisillemme näin:
että Hän saisi meissä kasvaa, ”me kasvamme alaspäin”
Kaikissa tämän maailman terapioissa ja itsensä kehittämisen ohjelmissa tähdätään siihen, että ihmisestä tulisi voimakas, pystyvä, kyvykäs ja ongelmaton. Kristityn kasvu ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan kristityn kasvamista vaan Kristuksen kasvamista kristityssä. Tämä ilmenee toisten alapuolelle asettumisena.
Jeesus itse on tässä meille esikuvana: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:28; Mark. 10:45). ”Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” (Matt. 23:12; Luuk. 14:11, 18:14). ”Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri” (Luuk. 9:48). Jumalan valtakunnassa kääntyvät voimasuhteet päälaelleen: ”Ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Jumalan voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2. Kor. 12:9–10).
Jumalan valtakunnan järjestys on siis päinvastainen kuin tämän langenneen maailman järjestys. Suuria ovatkin pienet, heikot ja muita palvelevat.
Hyvät ohjeet kristityn kasvuun löytyvät mm. Efesolaiskirjeestä. Jeesus antoi seurakunnille paimenet ”tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään, ettemme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapeleissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme Häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4:12–16).
Tästä Paavalin opetuksesta voi oppia ainakin seuraavat asiat kristityn kasvusta:
Meidän yksilökeskeisenä aikanamme unohtuu helposti, että me voimme kasvaa vain osana sitä kasvua, jonka Kristus antaa ruumiilleen eli seurakunnalleen. Jos odotamme vain omaa kasvuamme ja elämme irrallaan seurakunnasta, on suuri vaara kasvaa kieroon. Näin tapahtuu aina yksinäisille kasveille.
Tuntuu, että jotkut kristityt eivät halua kasvaa vaan heistä on mukavampaa olla niitä, jotka nauttivat vielä ”maitoa”: ”Jokainen, jota vielä ruokitaan maidolla, on pikkulapsi, eikä sellainen kykene ottamaan vastaan syvällistä opetusta. Vahva ruoka on tarkoitettu aikuisille. He ovat totuttaneet aistinsa siihen ja harjaannuttaneet ne erottamaan hyvän ja pahan. Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon” (Hepr. 5:12–6:1).
Kristityn tulisi siis kasvaa tiedossa ja ymmärryksessä. Hänen tulisi opiskella ja ottaa selvää uskon ja opin asioista kuuntelemalla tervettä opetusta, lukemalla Raamattua ja hyviä hengellisiä kirjoja. Moni tuntee kuitenkin viihdemaailman julkkikset paremmin kuin Raamatun henkilöt ja poliitikkojen suunnitelmat paremmin kuin Jumalan suunnitelmat.
Kasvaminen edellyttää sitä, että ihminen suostuu Jumalan kouluun. Hän kasvattaa ja vahvistaa meitä usein siten, että sallii meille koettelemuksia, vaikeuksia, sairauksia ja vastoinkäymisiä. Niiden vuoksi me opimme huutamaan Jumalaa avuksi ja turvautumaan Hänen apuunsa ja armoonsa. Tämä kasvattaa meidän uskoamme ja luottamustamme Häneen. Jos sen sijaan torjumme vastoinkäymiset, katkeroidumme Jumalalle emmekä turvaudu Häneen, silloin estämme sen kasvun, jonka Jumala haluaisi saada meissä aikaan. Vastoinkäymisten koulussa me opimme paljon paremmin myötäkäymisten koulussa.
Kristityn kasvu on pohjimmiltaan uskon kasvamista. Paavali kirjoittaa: ”Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan …” (2. Tess. 1:3). Uskon kasvaminen tarkoittaa sekä (1) uskontiedon syvenemistä että (2) luottamuksen lisääntymistä Kristusta kohtaan. Uskoa on sekä usko, johon uskotaan (=oppi) että usko, jolla uskotaan (=luottamus). Molempia uskon lajeja tarvitaan kasvuun. Ellei uskonopillinen ymmärrys lisäänny, uskova ei pysty käsittämään ja käsittelemään vastaan tulevia kysymyksiä. Jos puolestaan luottamus Kristukseen on heikkoa, usko on vaarassa sortua ensimmäisiin vastoinkäymisiin.
Korintin seurakunnassa Paavali törmäsi siihen, että seurakuntalaiset halusivat olla hengellisiä ja tavoittelivat siksi itselleen erilaisia yliluonnollisia armolahjoja: parantamisen, ihmeiden tekemisen, kielilläpuhumisen ym. lahjoja. He kuvittelivat, että kristityn kasvu on Pyhän Hengen karismaattisten ihmelahjojen lisääntymistä. Paavalilla oli täysi työ johtaa korinttilaiset raittiille raiteille: ”Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse toisten puhetta” (1. Kor. 12:30). Karismaattiset kristityt saattavat olla hengellisesti alaikäisiä ja kasvamattomia. Viimeisenä päivänä Kristus joutuu jopa sanomaan joillekin ihmeiden tekijöille, ettei Hän lainkaan tunne heitä (Matt. 7:23).
Armolahjojen tavoittelun sijaan Paavali sanoo: ”Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi”. Sen jälkeen hän lausuu rakkauden ylistyslaulun: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali …” (1. Kor. 13). Kristityn kasvun oikea suunta ja sisältö lähimmäisenrakkauden lisääntyminen. Usko saa aikaan rakkautta. On erittäin terveellistä lukea rakkauden ylistyslaulua ja peilata siihen omaa elämäänsä: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii” (1. Kor. 13:4–7). Rakkautta ei varmaan ole koskaan kuvattu osuvammin kuin näissä Paavalin sanoissa.
Niissä kuvataan sitä, millaista on Kristuksen rakkaus, jolla Hän rakastaa meitä. Tuollaisen rakkauden tulisi täyttää meidät ja saada meidät toimimaan Kristuksen lailla suhteessa lähimmäisiimme. Nuo sanat ovat oivallinen ohjenuora myös seurakunnan keskinäiseen elämään. Me emme suinkaan kilpaile siitä, kuka on suurin tai kenellä on ihmeellisimmät lahjat, vaan me kilpailemme toinen toisemme kunnioittamisessa (Room. 12:10).
Kun Paavali kuvaa Hengen hedelmiä eli Pyhän Hengen tuottamaa kasvua, hän ei ala puhua armolahjoista, ei sairaiden paranemisista, ei näyistä, ei profetioista, ei mistään ”yliluonnollisista” asioista. Sen sijaan hän sanoo: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä … Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme” (Gal. 5:22–26). Paavali luettelee siis hyvin samanlaisia ominaisuuksia kuin rakkauden ylistyslaulussaan 1. Kor. 13. Kaiken ytimenä on rakkaus, johon oikeastaan nuo kaikki muut ominaisuudet sisältyvät.
Kristityn kasvu on siis uskon kasvamista, joka käytännössä näkyy ja toteutuu rakkauden lisääntymisenä lähimmäisiä kohtaan. Kasvussa ei ole siis kysymys jostakin, jota minä saan vaan jota lähimmäinen saa minun kauttani. Me emme kasva itsemme vuoksi vaan toisten ihmisten, seurakunnan ja ihmiskunnan vuoksi.
Kristityn kasvu on myös sitä, että Pyhä Henki raivaa hänestä synnin jäänteistä ja pahaa himoa, joka johtaa synnin tekemiseen. Paavali opettaa: ”Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja. Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi. Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia” (Room. 6:12–14). Kasvu näkyy siis myös siinä, ettei ihminen käytä enää entiseen tapaan ruumistaan synnin tekemiseen vaan Jumalan tahdon toteuttamiseen, lähimmäisen rakastamiseen, evankeliumin levittämiseen, lähetystyön tukemiseen jne. Ihminen saavuttaa näin todellisen tehtävänsä: Kristuksen kirkastamisen.
Luterilaiset ovat määritelleet pyhittymisen eli kristityn kasvun siten, että se on yhä syvenevää synnintuntoa, mutta samalla myös yhä syvenevää armon kaipuuta. Kristuksen tunteminen ja Raamatun lukeminen paljastaa yhä selvemmin meidän pienimmätkin syntimme, mutta samalla me rohkaistumme entistä enemmän turvautumaan Kristukseen täydelliseen sovitustyöhön ristillä. ”Jumalan armo kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maalliset himot” (Tit. 2:12). Armo ja evankeliumi kasvattavat, eivät laki ja vaatimukset.
Ymmärtääksemme luterilaisen virsirunouden ja virsilaulun ominaislaatua meidän täytyy tarkastella kristillisen kirkon musiikin historiaa lyhyesti.
Kuulumme kirkkohistoriallisesti lännen kirkkoon. Olemme kasvaneet roomalaiskatolisen kirkon juurista. Kirkko on syntyisin idästä. Jerusalemista se levisi joka puolelle mm. Antiokiaan nykyiseen Turkin Antakyaan. 300-luvulla Antiokia oli kristikunnan tärkeimpiä paikkoja. Konstantinus Suuren päätös antaa kristilliselle kirkolle turvattu yhteiskunnallinen asema sai aikaan valtavan kirkollisen elämän laajenemisen. Suurten merkittävien kirkkorakennusten kausi alkoi. Messut siirtyivät kodeista julkisille paikoille ja uusiin kirkkorakennuksiin. Papiston määrä kasvoi ja liturgisten jumalanpalvelusten määrä ja laajuus kasvoi.
Kirkon musiikin juuret ovat juutalaisessa temppelimusiikissa ja synagogapalveluksissa. Syyriassa esiintyi 300-luvulla laajan tuotannon tehnyt Efraim Syyrialainen. Hän on laatinut useita hienoja hymnikokoelmia, joita professori Serafim Seppälä on kääntänyt suomeksi. Lännen kirkon puolella 300-luvulla vaikutti Milanon piispana Aurelius Ambrosius (n.340-397). Hän kuului niihin latinankielisen maailman aikansa oppineisiin, jotka hallitsivat kreikan kielen. Ambrosius kastettiin vasta myöhemmällä iällä. Hänet ordinoitiin, kun hänet oli valittu Milanon piispaksi. Ambrosius taisteli kirkon puolesta keisarin hovia ja areiolaisia vastaan mm. laulun voimalla. Ambrosiuksen työn tuloksena pohjoisafrikkalainen Augustinus kääntyi kristityksi. Kirjassaan Tunnustuksia Augustinus kertoo, että Ambrosius otti taistelujen keskellä käyttöön seurakuntalaulun itämaisen tavan mukaan, sillä se ”antaa lohdustusta ja rohkaisua ja yhdistää sydämet ja kielet”. Ambrosius oli saanut kirkkomusiikin idästä. Ehkä Antiokiasta? Hän oli tunnetusti kirjeenvaihdossa Kappadokian Kesareassa vaikuttaneen Basileios Suuren kanssa.
Virren melodia on keskiajalta. Siinä on resitoinnin tuntua. Idässä ja sitten lännessä seurakuntalaulu oli yksiäänistä. Melodiassa on kaikuja varhaisen kirkon ajoilta, ehkä jopa idästä.
Virsi tuli virsikirjaamme vasta 1986 sen johdosta, että ruotsalainen Anders Frostensson oli löytänyt vanhoja latinalaisia virsiä ja kääntänyt ne ruotsiksi. Virsi tuli meille siis Ruotsin kautta. Virsikirjassamme oleva teksti on kulkenut monen suodattimen läpi. Ambrosiuksen sanoja on vaikea tunnistaa. Virsikirjan runon on muovaillut Anna-Maija Raittila. Virren sisältö on kuitenkin varmasti Ambrosiuksen. Ambrosius oli sekä virsihymnien säveltäjä että virsirunoilija. Hän käytti runoissaan nelipolvista jambista dimetriä (ta taa, ta taa/ ta taa, ta taa) ja säkeistöt ovat aina nelirivisiä ja säkeistöjä on kahdeksan.
Gregoriaaninen musiikki on saanut nimensä paavi Gregorius I:n mukaan (540-604). Hän ei ollut mikään musiikkimies. Hän oli syntyisin varakkaasta roomalaisesta perheestä. Opiskeli oikeustiedettä. Valmistuttuaan hänestä tuli Rooman kaupunginprefekti. Vuonna 574 hän yllättäen jätti tehtävänsä ja ryhtyi munkiksi.
Aika oli poliittisesti epävakaata. Langobardit uhkasivat yhteiskuntarauhaa. Kun keisarivalta oli lännessä kaatunut, tukeutui kansa paaviin, joka näin ikään kuin huomaamatta tuli myös poliittiseksi johtajaksi keisarin sijaan.
Paavi lähetti Gegoriuksen useaksi vuodeksi Konstantinopoliin keisarin hoviin paavin lähettilääksi. Silloin hän varmasti perehtyi kirkkomusiikkiin ja oppi Konstantinopolin kirkoissa tuntemaan rikkaan liturgisen musiikin. Tultuaan paaviksi 590 hän ryhtyi panemaan kuntoon roomalaiskatolisen kirkon talouden ja hallinnon ja onnistuikin näissä toimissaan erinomaisesti. Hänen aikanaan laajennettiin myös lähetystyötä menestyksellisesti Englantiin. Hän myös edisti kiirastuliopin kehittämistä ja pyhimysten kunnioittamista. Näistä ja voimakkaasta keskittymisestä Roomalaiskatolisen kirkon taloudellisen vallan vahvistamisesta Luther ja muut reformaattorit arvostelivat Gregoriusta.
Gregorius ei siis ollut musiikin alalla keskeinen vaikuttaja itse, mutta hän vaikutti toimillaan latinan kielisen liturgian kehittymiseen ja perusti Roomaan koulun laulajia varten. Tämän toiminnan vuoksi häntä pidetään katolisessa kirkossa laulajien suojelijana. Parisataa vuotta myöhemmin eli Kaarle Suuren aikana tuo Gregoriuksen suojeluksessa syntynyt musiikki koottiin ja järjestettiin. Gregoriaanisesta musiikista tuli käsite.
Kaarle Suuren (768-814) aikana vaikutti Fuldan luostarissa nykyisessä Saksassa Hrabanus Maurus (780-856), benediktiini munkki, runoilija ja ensyklopedisti. Maurus kuuluin niihin lapsiin, joita tuona aikana oli useita. Hänen vanhempansa lahjoittivat tai antoivat vauvansa luostariin, jossa hän kasvoi ja jossa hänet kasvatettiin ja opetettiin. Mauruksen lahjakkuus huomattiin varhain. Hänet lähetettiin Kaarle Suuren hoviteologin, aikansa lahjakkaimman oppineen Alcuinin oppilaaksi. Maurus palasi Fuldaan ja nosti luostarin aikansa keskeisimmäksi opinahjoksi, jonne matkustettiin kaikkialta oppia saamaan. Mauruksen aikana Fulda oli kristikunnan pohjoisrajalla. Pakanallisia heimoja oli ympärillä vaaraksi asti. Maurus tuki voimakkaasti lähetystyötä ystävänsä piispa Simonin kautta. Simon oli lähetystyössä pakanallisessa Birkassa Mälarenin saaressa Ruotsissa. Vielä vanhana Mainzin arkkipiispana hän tuki Ansgaria, joka teki toisen lähetysmatkan Birkaan 850-luvun alussa. Tuo sama Ansgar ulotti matkansa aina Ahvenanmaalle asti. Maurus on saanut laajan kirjallisen tuotantonsa ja koulutustoimintansa ansiosta Saksan opettajan arvonimen. Maurus oli runoilija, mutta myös säveltäjä.
Virsi tuli meidän ensimmäiseen virsikirjaamme 1583. Virsi on laajalle levinnyt. Sitä on laulettu erityisesti helluntaina, mutta myös kuninkaiden kruunajaisissa ja piispanvihkimyksissä. Tämän virren laulaminen tässä on paikallaan sikälikin, että Hrabanus Mauruksen työn hedelmistä mekin maailman äärissä asujat saimme kosketuksen Jumalan sanaan.
Sävelmä on keskiajalta, mutta nähtävästi sen sävelmä on julkaistu ensi kerran Saksassa 1524.
Myöhäiskeskiajan merkittävin teologi ja filosofi oli eittämättä Roomalaiskatolisen kirkon Doctor Angelicus, Tuomas Akvinolainen. Roomalaiskatolinen kirkko pitää häntä edelleen suuressa arvossa. Hänen suuri saavutuksensa on artistoteelisen perinteen ja kristinuskon yhteensovittaminen. Tuota skolastiikaksi kutsuttua teologista ajattelua Luther aikanaan vastusti. Akvinolaisen ajattelu on tomismin nimellä edelleen katolisen kirkon teologian ja etiikan perustana. Hänen kirjallisen tuotantonsa korkein saavutus on Summa theologiae , Teologian summa.
Teksti syntyi, kun paavi pyysi Tuomasta kirjoittamaan juhlaliturgian 1200-luvulla alkunsa saaneeseen Kristuksen ruumiin juhlaan. Virsi tuli 1605 Hemminki Maskulaisen kokoamaan virsikirjaan. Huomionarvoista on, että virsikirjat ovat aina olleet hyvin ekumeenisia. Laulujen maailmassa suuretkin teologiset ristiriidat ovat häipyneet. Tunnusomaista niille virsille, jotka ovat vuosisatoja puhutelleet kirkon jäseniä kaikkialla, on niiden tekijöiden vahvat omat kokemukset, koettelemukset ja ristiriidoissa kilvoitteleminen. Mutta myös huomaamme, että virsien sanoma on käännösten myötä muuttunut. Luterilaisessa kirkollisuudessa monet tekstit ovat saaneet kovakouraisenkin muodonmuutoksen niin kuin tämäkin virsi, jonka Hemminki Maskulainen otti virsikokoelmaansa. Hän tarkensi ehtoollisoppia luterilaiseksi ja lisäsi toisen mokoman säkeistöjä Tuomaan tekstin perään.
Tuomas Akvinolaisen virren käännös ja korjailu antavat viitteen luterilaisen kirkkomusiikin kehityssuunnasta. Katolinen kirkko oli muuttunut ratkaisevalla tavalla varhaiskirkosta. Se oli monopolisoinut kristinuskon, vartioi monopoliaan väkivallalla ja oli kehittänyt Gregorius I:n ajoista lähtien kiirastuliopista tuottoisan liiketoimen. Seurakunnan hengellinen rakentaminen oli jäänyt unhoon. Messuja pidettiin enemmän kuin koskaan, mutta seurakuntaa ei tarvittu tilaisuuksia häiritsemään, maksu riitti.
Näihin ongelmiin Luther omassa hengellisessä kriisissään törmäsi. Hyvän laulutaidon omannut Luther oli jo triviaalikoulussa perehtynyt kirkon messumusiikkiin ja hetkipalvelusten musiikkiin. Kouluopetukseen kuului musiikin teorian ja nuoteista laulamisen opetusta. Myös kuorolaulu äänissä oli tuttua. Erfurtissa juristiopintojen aikana hän perehtyi myös kansanmusiikkiin ja vakavan onnettomuuden toipumisaikana opetteli kelpo luutunsoittajaksi. Opiskelijat lauloivat paljon ja aina äänissä. Näillä taidoilla oli myöhemmin suuri merkitys luterilaisen kirkkomusiikin muotoutumisessa.
Vuonna 1524 siis tasan viisisataa vuotta sitten ilmestyi Wittenbergissä ensimmäinen luterilainen kansankielinen virsikokoelma, josta kahdeksan kokoelmassa julkaistun virren vuoksi käytetään nimeä Achtliederbuch. Kuinka tuo kokoelma syntyi?
1520-luku oli voimakasta reformaation etenemisen aikaa, mutta myös suunniteltujen ja suunnittelemattomien tapahtumien vyöryä. Luther oli jo laajasti tunnettu henkilö. Hänen kirjoituksiaan oli levinnyt ympäri Eurooppaa. Rooman piispa, paavi, antoi 1520 kesäkuussa Lutherille kaksi kuukautta aikaa sanomistensa peruuttamiseen. Pannabulla astui voimaan syksyllä 1520. Seuraavana vuonna Luther sai kutsun Wormsiin asiansa tutkimista varten. Sieltä palatessa hänen arvovaltainen suojelijansa vaaliruhtinas Fredrik Viisas pelasti hänet Wartburgin linnaan. Siellä Luther käänsi muutamassa kuukaudessa Uuden Testamentin saksaksi. Lutherin järkähtämätön opetus, että messu ei ole uhri, vaan lahja ja kiitosuhri Jumalalle, johti mullistukseen. Uudistukset etenivät vauhdilla Wittenbergissä. Melancton toimitti ensimmäisen evankelisen messun, jossa jakoi ehtoollisen, myös viinin seurakunnalle. Karlstadt, Lutherin työtoveri, jatkoi ja yllytti kansaa yhä uusiin uudistuksiin. Papit avioituivat, munkit avioituivat. Maksetut yksityismessut lopetettiin. Vuoden 1522 tammikuussa Wittenbergin augustiinolaisluostariseurakunta hajosi. Uudistukset karkasivat väkivaltaisiksi. Luther velvoitettiin tulemaan Wartburgista Wittenbergiin rauhoittamaan tilannetta. Hän piti kuuluisiksi tulleet Invocavit-saarnansa, joiden tiivistys on opetus, että uudistukset on tehtävä Sanan voimalla eikä väkivallalla. Luther liittyy Milanon piispan Ambrosiuksen väkivallattomiin linjauksiin samankaltaisessa tilanteessa.
Joulukuussa 1522 ilmestyi Lutherin saksannos Uudesta Testamentista. Kun reformaation rajapyykit roomalaiskatoliseen kirkon oppiin messusta ja avioliitosta oli jotenkin selvitetty, kiihtyi jakaantuminen reformaation piirissä yhä syvemmäksi. Selvennystä tarvitsi myös raja politiikan, yhteiskunnallisen vallan ja kirkon, jumalallisen vallan ymmärtämisessä. Vuoden 1523 alussa ilmestyi Lutherin kirja maallisesta esivallasta. Karlstadtia, Münzeriä ja politisoituneita, vallankumouksellisia talonpoikia ei Luther enää saanut rauhoitettua.
Heinäkuussa 1523 Wittenbergiin tuli tieto reformaation ensimmäisistä marttyyrikuolemista. Brysselissä oli poltettu roviolla augustiinolaismunkkitoverit Hendrik Vos ja Jan van Essen. Marttyyrit olivat laulaneet liekkien keskellä Ambrosiuksen Te Deumia. Tuon viestin kuultuaan Luther sepitti ensimmäisen laulunsa ”Ein neues Lied wir heben an”. Valheen voitto on väliaikainen, sen arvo kovin heikko. Kiittäkäämme Jumalaa, että kuitenkin Hänen Sanansa sanoma etenee, alkaa tuo laulu. Ei siis valituslaulua, vaan Luther ikään kuin käänsi uuden sivun Herran valtakunnan työssä.
Myrsky puhkesi seuraavana vuonna 1524. Kesäkuussa talonpoikaiskapina käynnistyy.
Tällainen oli reformaation tilanne 1524 syyskuussa, kun ensimmäinen luterilainen virsikirja ilmestyi painosta. Jumalanpalvelusjärjestyksen uudistus oli toteutunut. Kansankielinen messu ja kansankielinen Uusi Testamentti olivat käytössä. Jumalanpalveluksissa seurakunta osallistui messun kulkuun, seurakuntalaulu alkoi raikua kirkoissa. Runomuotoisia tekstejä vain ei ollut. Vuoden 1523 latinankielisen messun, Formula missaen, ilmestymisen aikoihin Luther kirjoitti: ”Haluaisin, että meillä olisi mahdollisimman monia kansankielisiä lauluja, joita seurakunta laulaisi messun aikana…Meillä ei kuitenkaan ole vielä runoilijoita, jotka sepittäisivät hurskaita ja hengellisiä lauluja” Luterilaisen kansankielisen laulun ja virren tuleminen messun keskeiseksi osaksi on siis Lutherin tahto ja toive.
Achtliederbuchin kahdeksasta virrestä viisi on suomennettu. Niistä neljä on nykyisessä virsikirjassamme. Yhden Pekka Kivekäs käänsi uudelleen nykysuomeksi. Loput kolme ovat uusia suomennoksia, jotka laati Pekka Kivekäs.
Achtliederbuchin alkuperäispainoksessa on painettuna myös virsien nuotit.
Laulut ovat numerojärjestyksessä
Achtliederbuch oli luterilaisten laulukokoelmien ja virsien julkaisun lähtölaukaus. Jo samana vuonna 1524 julkaistiin Erfurtissa kahdenkymmenenkuuden laulun kokoelma nimellä Enchiridion (käsikirja tai ojennusnuora). Kokoelmassa oli viisitoista Martti Lutherin tekstiä.
Pian alkoivat säveltäjät laatia uusiin virsiin melodioita. Ensimmäisiä oli Martti Lutherin läheinen ystävä, työtoveri ja neuvonantaja Johann Walter (1496-1570). Walther oli keskeinen henkilö Lutherin Saksalaisen messun valmistamisessa. Tunnetuin Walterin kirjoista lienee kuorolaulukirja ”Geystllich gesank Buchleyn” vuodelta 1524.
Lutherin omaelämäkerrallinen teksti, jonka Luther laati 1524 muistellen myös noita ensimmäisiä evankelisia marttyyreja. Sävel on keskiaikainen.
Vuonna 1524 samana vuonna kuin Achtliederbuch julkaistiin päätti Kustaa Vaasa Ruotsissa ottaa piispoille säädetyt annaatit eli täyttämättä olevien virkojen vuosipalkat itselleen eli valtiolle. Näin katkesi yhteys paaviin ja roomalaiskatoliseen kirkkoon. Piispojen nimitys siirtyi kuninkaalle.
Mikael Agricola (1510-1557) oli vuonna 1528 päässyt Turun piispan Martti Skytten sihteeriksi. Edellisenä vuonna Ruotsin valtiopäivät olivat virallistaneet uskonpuhdistuksen toteuttamisen Ruotsin valtakunnassa. 1536 Agricola lähetettiin opiskelemaan Wittenbergiin, jossa hän oli Martti Lutherin ja Philip Melanchtonin oppilaana. Palattuaan Suomeen hän ryhtyi heti toimeen raamatun- ja virsien kääntämiseksi suomen kielelle. Laulamamme virren 111 ensimmäinen suomen kielelle tehty käännös on Mikael Agricolan työtä.
Ensimmäinen suomenkielinen virsikirja kulkee Jakob Finnon (1540-1588) nimissä. Finno oli myös opiskellut Wittenbergissä. Hän oli Turun koulun rehtori ja Maarian kirkkoherra. Vuonna 1578 hän sai kuningas Juhana III:lta tehtäväksi rukouskirjan, katekismuksen ja virsikirjan toimittamisen suomen kielelle. Virsikirja julkaistiin vuonna 1583. Edellisenä vuonna julkaistiin myös hyvin merkityksellinen laulukokoelma Piae cantiones. Senkin toimitustyössä Finno oli mukana. Ruotsissa ensimmäinen virsivihkonen julkaistiin jo 1526 Olavus Petrin toimesta ja ensimmäinen virsikirja 1543. Suomalaisen version aikaansaamiseen kului siis 40 vuotta.
Virsi on toinen Finnon itsensä laatima nykyisessä virsikirjassamme. Kolmessa virressä on hänen tekemiään katkelmia. Vuoden 1583 virsikirjassa oli 111 virttä. Finno käytti kokoelmaansa Mikael Agricolan laatimia ja kääntämiä virsiä, mutta valtaosa oli hänen kääntämiään pääasiallisesti ruotsista vuoden 1572 kokoelmasta. Joitakin hän käänsi saksan kielestä. Tässä aamuvirressä on rukouksen henki. Siinä käydään läpi uskontunnustuksen pääkohdat. Lutherin aamurukoukseen liittyen Finno lausuu: taas yöllä meitä varjelit, soit suojaksemme enkelit.
Toisen virsikirjan kokosi Hemminki Maskulainen (1550-1619). Hän oli Turun katedraalikoulussa mm. Jacob Finnon oppilaana. Valmistuttuaan hän sai Maskun kirkkoherranviran 1586. Hän laati kokoelman leipätyönsä ohessa. Kokoelmaan sisältyi Finnon virsikirjasta 101 virttä ja uusina 141 virttä, yhteensä siis 242 virttä . Noin suuri määrä ei tietenkään voinut olla pelkästään reformaation innoittamia, vaan joukkoon sisältyi paljon vanhempaa ainesta. Runoilijoina esiintyvät Ambrosius, Coelius Sedulis, Venantius Fortunatus, Tuomas Caelanolainen ja Tuomas Akvinolainen. Virsisävelmien sekä tässä että Finnon virsikirjassa on täytynyt olla pääosin keskiaikaisia gregoriaanisia ja saksalaisten kansanlaulujen muunnoksia. 1500-luvun säveltäjiä nykyvirsikirjassamme on alle kymmenen.
Hemmingin oma runo. Sävelmä on Burchard Waldisin (1490-1557) vuodelta 1553. Teksti lähtee Jumalan suurien tekojen luettoloimisella, kutsuu Herra yhteyteen, sillä Hän on armossaan verraton. Miksi Herra yhteyteen? Siksi, ettemme paatuisi ja hukkuisi. Lopuksi kolminaisuuden ylistys.
Pitkin 1600-luvun loppua Suomessa, Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa oli valmisteltu uutta virsikirjaa. Valmistelutyöstä vastasi pääosin piispa Johannes Gezelius (1615-1690) vanhempi. Kirja piti saada painoon jo 1690, mutta kuningas määräsi, että pitää odottaa uuden valtakunnan virsikirjan valmistumista ennen suomenkielisen version julkaisemista. Niinpä painatus siirtyi. Johannes Gezelius kuoli. Kirja koottiin muiden toimesta ja painettiin Turussa 1701. Virsikirjaan tuli kaikkiaan 413 virttä, koko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kirjat, 62 tekstiä 1600-luvun aikana laadituista virsistä ja loput valtakunnan virsikirjasta vuodelta 1695. Virsikirjaan sisällytettiin virsien lisäksi kirkkovuoden jokaisen sunnuntain evankeliumi- ja epistolateksti alku- ja loppurukouksineen sekä mm. katekismus ja laaja rukouskirja. Monet tämän rukouskirjan rukouksista ovat meidän Luterilaisia virsiä kirjassamme.
Kirja oli ja on ollut merkittävä kristinuskon oppikirja kansamme keskuudessa. Aikanaan Gezelius vanhemman aloittama kinkeritoiminta ja koululaitoksen ja sitä myöten lukutaidon opettaminen olivat välttämättömiä taitoja, jotta kirjoista saatiin hyöty irti.
Tässä kirjassa virret oli ensi kerran numeroitu. Seurauksena oli mm. se, että kirkkoihin tuli virsitaulut. Kirjaan tuli uusina virsinä upeita 1600-luvun ortodoksian ajan virsiä runoilijoina mm. Paul Gerhardt, Johann Heerman, Johan Risti, Johan Franck, Martin Opitz ja Georg Neumark.
Paul Gerhardt opiskeli Wittenbergissä. Hänen nuoruuttaan varjosti ankara kolmikymmenvuotinen sota, joka riehui pahimmillaan juuri hänen synnyinseuduillaan. Nuorena opiskelijana hän oli riemuitsemassa Wittenbergissä, kun Ruotsin armeija marssi kaupunkiin johtajansa kuningas Kustaa II Adolfin johdolla ja muutaman vuoden kuluttua suremassa, kun Kustaa II Adolfin ruumisarkku kuljetettiin Wittenbergin kautta Ruotsiin. Sodan loppuvaiheessa hän sai kotiopettajan paikan Berliinistä ja myöhemmin papinpaikan Berliinin Pyhän Nikolain kirkosta Berliinistä. Siellä hän ryhtyi runoilemaan. Hän ei julkaissut runojaan, mutta Nikolain kirkon kanttori Johann Crüger huomasi lahjakkaan runoilijan tekstit ja julkaisi laulukirjassaan Gerhardtin tekstejä. Gerhardt lienee ortodoksian lahjakkain virsirunoilija, jonka virret ovat omakohtaisia, yksinkertaisia, sydämellisiä ja avoimia.
Hans Leo Hassler oli kotoisin Nürnbergistä. Hän opiskeli mm. Venetsiassa Gabrielien johdolla niin kuin Heinrich Schützkin. Hassler oli erinomainen urkuri ja urkurakennukseen laajasti perehtynyt muusikko. Hänen sävellystuotansa on laaja käsittäen paljon muutakin kuin kirkollista musiikkia. Nykyisessä virsikirjassamme on vai yksi Hasslerin sävellys. Hasslerilla oli taito saada sävellyksiinsä voimakas tunne. Harmillista, että nykyvirsikirjasta jätettiin pois 1939 virsikirjan virsi 594. Tuon virren sävel soi Johann Sebastian Bachin Matteuspassion koraaleissa.
Vuoden 1701 virsikirjasta tuli ylivoimaisesti pitkäaikaisin virallinen virsikirja. Mielestäni kaksi syytä erityisesti vaikutti. Vain kymmenen vuotta virsikirjaa saatiin käyttää rauhan oloissa kunnes alkoi raastava ja tuhoisa Pohjan sota. Se iski seurakuntien toimintaan ja jumalanpalveluksiin osallistujien määriin monin verroin koronaa pahemmin. Toinen isku oli Suomen sota 1808-1809. Suomi siirrettiin Venäjän imperiumin ortodoksisen keisarin alaisuuteen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Säilyisikö luterilaisuus vai olisiko edessä pakkokäännytys ortodokseiksi? Millä laeilla maata hallittaisiin?
Keisarille riitti kirkoissa kansan antama uskollisuuden lupaus. Virkamiehet lahjottiin kunniamerkein ja viroin. Virsikirjan uudistusajatukset heräsivät 1820-luvulla. Työ ei edennyt. 1847 Elian Lönnrot kirjoitti Litteraturbladetissa virsikirjan suomen kielestä: katkottuja sanoja, ontuvia runopolvia, käsittämättömiä sanoja, karkeaa kieltä, kansansävelmiä pitäisi saada virsimelodioiden joukkoon. Vasta 1863 suomenkielisen virsikirjan uudistaminen pääsi vauhtiin, kun Elias Lönnrot, joka oli myös lahjakas muusikko ja kanteleenrakentaja, tuli virsikirjakomitean johtoon. Yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua vasta monien mutkien kautta 1886 uusi virsikirja julkaistiin. Voisi sanoa, että se oli ensimmäinen suomenkielinen kokoelma. Virsiä kirjassa oli 536 ja päätteeksi ”Hilarion kiitosvirsi”
Elias Lönnrot laati virren Sammatin uuden koulun vihkiäisiin 1860-luvun alussa. Teksti on nöyrä, mutta vakuuttava. Sävel on Raumalta muistiin merkitty toisinto. Kummatkin kuvastavat autonomian ajan Suomen sivistyksen mielenlaatua.
Virsikirjaa on sanottu Talvisodan virsikirjaksi. Se otettiin käyttöön adventtina 1939. Talvisota oli juuri syttynyt. Isänmaallinen aineisto on runsas. Toinen merkittävä piirre on herätysliikkeiden laulujen ja virsien tulo virsikirjaan. Erityisesti laajimmalle levinnyt herännäisyys, jonka seurakansa ei ollut tyytyväinen 1886 virsikirjaan, sai hyvityksen. Uuteen virsikirjaan otettiin 40 virttä Siionin Virsistä. Evankelisen liikkeen F.G.Hedbergiltä muutama. Evankelisen herätysliikkeen vahva panos kirkolliseen elämään oli Martti Lutherin kirjojen kääntäminen. Vanhurskaus Kristuksessa ja vain Hänessä sekä Jumalan teot sakramenttien kautta olivat tuon liikkeen keskeisiä korostuksia.
Teksti F.G.Hedberg. Sävel on toisinto Sortavalasta, Suomen laulukaupungista. Viimeisiin Sortavalan laulujuhliin 1935 saapui Vakkosalmen laululavan tiimoille 25000 laulajaa.
Kuudes virallinen virsikirja on käsissämme. Uudistus pantiin liikkeelle 1970-luvulla. Se ilmenee mm. siinä tavoitteessa, että virsikirjan tulisi lähentymään teollisuusyhteiskunnan todellisuutta. Virsiä tuli uuteen kokoelmaan yhteensä 632, joista uusia tekstejä oli 171. Merkittävä muutos aikaisempiin virsikirjoihin oli tekstiuudistusten ja sävelmäkorjausten toteuttaminen samassa työskentelyjaksossa. Vanhoihin sävelmiin palautettiin alkuperäinen melodia, marssin tasatahtinen meno korvattiin keinuvammalla sävelkululla.
Edellä kerrotut virsilaulun vaiheet Kristuksen kirkossa ja luterilaisessa kirkossamme ovat meillä käsissämme. Virsikirja on musiikin ja virsirunojen valtaisa aarreaitta. Kristuksen kirkon historia, Pyhän Hengen työ on saanut aikaan rikkaan lauluaarteiston. Iloitkaamme siitä.
Tauno Väinölä: Virsikirjamme virret, Kirjapaja2008
Juhani Haapasalo, Liisa Lauerma, Martti Nissinen, Pekka Sulkanen: Kirkkomusiikki, Edita2004
Reijo Pajamo, Erkki Tuppurainen: Suomen musiikin historia, kirkkomusiikki, WSOY2004
Jaakko Finno: Virsikirja, SKS 1988
Gösta Hagelin: Människoöden i psalmboken I-IV
Hymnarium, latinalais-suomalainen Hymnikirja, Väyläkirjat 2021
Wikipedia suomi, ruotsi, saksa ja englanti sivustot
Virsikirjat 1583, 1701, 1886, 1939 ja 1986
https://evl.fi/plus/seurakuntaelama/musiikki/achtliederbuch/
Mistä on kyse Filioque-kiistassa? Idän ja lännen huolia ja Pyhän Hengen tehtävä. Vieraana Antti Leinonen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä mieltä kristittynä pitäisi olla manifestoinnista? Onko se linjassa kristillisten arvojen kanssa? Kuinka tulisi suhtautua. Toivoisin tähän todella vastausta.
Manifestointi on määritelty ja selitetty mm. seuraavilla tavoilla:
”Manifestointi puolestaan tarkoittaa käytäntöä ja teoriaa, jonka mukaan säännöllisillä meditaatioharjoituksilla ja oman ajatusmaailman muuttamisella voidaan siirtää ideat ja halutut tapahtumat ajatuksen tasolta fyysiseen todellisuuteen (manifestointi?).”
”Kun tiedostamme oman luomisvoimamme, meidän on mahdollista luoda elämä, joka on täynnä runsautta ja yltäkylläisyyttä kaikilla tasoilla. Tulemalla tietoiseksi alitajunnan ohjelmoinneista, jotka estävät meitä saamasta mitä haluamme, voimme muuttaa niitä. Voimme korvata haitalliset ohjelmoinnit uusilla. Sellaisilla, jotka auttavat meitä luomaan onnellisen ja runsaudentäyteisen elämän (tuulialaine.com).”
”Kun olet tehnyt manifestointisi, päästä irti siitä, mitä manifestoit ja anna Luojan luoda. Astu itse sivuun ja pois tieltä, jotta maailmankaikkeus saa tilan ja rauhan järjestellä asiat niin, että saat sen, mitä olet pyytänyt. Hyväksy se tosiasia, että manifestointisi kohde tulee sinulle parhaaseen mahdolliseen aikaan, parhaassa mahdollisessa muodossa ja parhaalla mahdollisella tavalla. Ja hyväksy myös se seikka, että toiveesi ei ehkä tule ollenkaan (tuulialaine.com).”
”Käytännössä kyse on siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin asioihinsa, kuten terveyteen, onneen ja vaurauteen, ajatustensa ja asenteensa kautta: positiivinen ajattelu vetää puoleensa positiivisia asioita, kuten rikkautta ja rakkautta, ja negatiivinen ajattelu negatiivisia asioita, kuten köyhyyttä ja sairautta: ’Usein siihen liittyy maagista ajattelua. Voidaan puhua energioista, värähtelystä tai universumista, joka vastaa ihmisen omaan värähtelyyn’ (väitöskirjatutkija Eveliina Lauhio, Kotiliesi 1.12.2023).”
Manifestoinnissa on siis kysymys ihmisen omassa ajattelussa tai tunteissa tapahtuvasta tietoisesta muutoksesta, jolla on vaikutusta ympäröivään maailmaan. Siksi on luovuttava kielteisistä ajatuksista ja kehitettävä myönteisiä ajatuksia, uskoa ja toivoa. Karkeimmillaan manifestoinnissa on kyse väitteestä: ”Saat sen mitä toivot tai mihin uskot”. Erilaisilla harjoitteilla, meditaatiolla, ajattelun muokkaamisella tms. saadaan aikaan tarvittavat muutokset ajattelussa – ja sitä kautta ympäristössä.
Vaihtelua on siinä, missä määrin olosuhteiden muuttumisen ajatellaan johtuvan vain ihmisen omasta ajattelusta ja missä määrin jonkin ulkoisen tahon toiminnasta ihmisen ajattelun vaikutuksesta tai sen kanssa. Tätä ulkoista tahoa kutsutaan Luojaksi, energiaksi, värähtelyksi, universumiksi tms. Maagista ajattelu on silloin, kun uskotaan ihmisen voivan ajattelullaan tai toiminnallaan saada ”korkeammat voimat” toimimaan haluamallaan tavalla.
”Manifestoinnista on tullut viime vuosina huippusuosittu ilmiö länsimaissa. Esimerkiksi videopalvelu Tiktokissa tunnisteella #manifestation merkityillä videoilla on lähes 50 miljardia näyttökertaa. Tarjolla on yhä enemmän verkkokursseja ja self help -oppaita, joissa opetetaan erilaisia tapoja manifestoida” (Kotiliesi 1.12.2023).
Manifestointi ei ole uusi keksintö vaan sitä on harjoitettu jo 1800-luvun New Thought -liikkeessä, jossa opetettiin nk. vetovoiman lakia. Sen mukaan positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta ja negatiivisuus negatiivisuutta. Siksi ihmisen pitää koettaa olla positiivinen saavuttaakseen myönteisiä tavoitteita. Tämä on myös myöhemmän positiivisen ajattelun olettamus.
Nykyajan manifestointi-innostuksen lietsojana pidetään australialaista tv-tuottaja Rhonda Byrnea, jonka Salaisuus-kirja oli maailmanlaajuinen myyntimenestys.
Manifestointiajatuksen ongelmana on se, ettei se selitä, miksi ja miten ajatusten muuttuminen todellisuudeksi tapahtuu. Miksi se, että toivon polkupyörää, saa aikaan sen, että saan polkupyörän? Tämä vaatii joko yliluonnollisen selityksen tai sitten kyseessä on pelkkä arkipsykologia tai sattuma.
Jos kyseessä on yliluonnollinen toimija (Luoja, energia, värähtely, universumi tms), silloin on kyse uskonnollisesta asiasta tai ainakin henkimaailmasta. Tällöin tulee myös kysyä, mikä on manifestoinnin suhde kristinuskoon.
Kristinuskossa manifestointia lähimmäksi tulee rukoileminen. Rukous ei kuitenkaan ole ihmisen pyrkimystä muuttaa itseään, jotta ympäristö muuttuisi. Rukous on asioiden jättämistä Jumalalle, jotta Hänen tahtonsa tapahtuisi kaikessa. Se ei siis ole keino ihmisen omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Ei myöskään ajatella, että ihmisen positiivinen asenne olisi edellytys rukousten kuulemiselle tai toteutumiselle. Rukous ei myöskään koskaan ole maagista eli ihmisen ei pyri rukouksen avulla muuttamaan Jumalaa tai saamaan Häntä toimimaan haluamallaan tavalla. Suurin rukous onkin: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi”.
Väitöskirjatutkija Eveliina Lauhion mukaan manifestoinnin taustalla vaikuttaa tämän hetken muotiaate, uusliberalistinen ihmiskäsitys, jonka mukaan menestys on ihmisestä itsestään kiinni. Riippuu jokaisesta yksilöstä itsestään, miten pitkälle pääsee ja kuinka hyvin menestyy: ”Painotetaan sitä, eikä välttämättä oteta huomioon lähtökohtia, jotka ihmisillä ovat erilaisia” (Kotiliesi 1.12.2023).
Manifestointi sopii siis nykyihmisen yksilökeskeiseen ajatteluun. Jokaisella on vapaus toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, eikä kasvulla nähdä mitään rajoja. On jokaisen oma vika, jos ei menesty.
Tällainen ajattelu on hyvin armotonta ja ylimielistä. Vahvat ihmiset pärjäävät ja heikot sortuvat elon tiellä. Menestyminen on kiinni oikeiden menetelmien omaksumisesta ja toteuttamisesta. Tähän tarvitaan alan asiantuntijoita, ”guruja”, jotka pääsevät näin ohjaamaan ihmisten elämää. Moni koettaa myös ansaita rahaa opastamalla kiinnostuneita manifestoinnin saloihin.
Kasvatustieteen akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aro tyrmää väitteen, että asiat voisivat tapahtua pelkän ajattelun voimalla. Tärkeämpää olisi ymmärtää, että asioihin voi itse vaikuttaa ja muuttaa niitä (Kotiliesi 1.12.2023).
Kristitty ajattelee, että viime kädessä Jumala johdattaa ihmisen elämää. Tavoitteiden tulisi tulla Häneltä eikä ihmisen itsekkäistä motiiveista. Jumala haluaa johdattaa ihmistä rakastamaan lähimmäisiään, eikä vain toteuttamaan toiveitaan. Manifestointi on valitettavasti hyvin itsekästä ja jopa ahnetta.
Toki voidaan olettaa, että jotkin asiat tapahtuvat, kun ajattelemme tai toivomme niitä. Silloin voimamme ja toimintamme suuntautuvat tavoitteiden saavuttamiseen. Manifestoituminen ei ilmaantuminen ei tällöin suinkaan ole yliluonnollista tai meditaation seurausta vaan siinä toimivat aivan arkiset psykologian lainalaisuudet. Monesti on toivottujen asioiden tapahtumisessa myös kysymys sattumasta – tai sitten Jumalan johdatuksesta tai rukousvastauksesta.
Manifestointi on tarpeeton ja jopa haitallinen tapa koettaa saa elämää omaan hallintaan. Tavoitteet voidaan saavuttaa aktiivisella toiminnalla. On myös syytä aina kysyä Jumalalta, mikä minulle on parasta – ja rukoilla sitä.
Kuka oli Tuomas Akvinolainen? Aristoteleen vaikutus ja luterilaista kritiikkiä. Mistä oli kyse transsubstantiaatio-opissa ja mitä siitä pitäisi ajatella?
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Kuvattuaan Jerusalemin ja koko maailman uudistumista profeetta palaa ajassa taaksepäin kuvaamaan vitsausta, jolla Herra lyö Jerusalemia eli seurakuntaa vastaan hyökkääviä pakanakansoja Sak. 14:12–15. Tätä katkelmaa käsittelimme jo yllä kohdassa “Hyökkäys Jerusalemiin Sakarjalla”. Seuraava katkelma Sak. 14:16–19 rikkoo valitun kansan ja pakanoiden välisen etnisen rajan. Heti hyökkäyskuvauksen jälkeen Sakarja kertoo:
Mutta kaikki niiden pakanakansain tähteet, jotka ovat hyökänneet Jerusalemia vastaan, käyvät vuosi vuodelta sinne ylös kumartaen rukoilemaan kuningasta, Herraa Sebaotia, ja viettämään lehtimajanjuhlaa. Ja mitkä maan sukukunnista eivät käy ylös Jerusalemiin kumartaen rukoilemaan kuningasta, Herraa Sebaotia, niille ei tule sadetta. Ja jos egyptiläisten sukukunta ei käy eikä tule sinne ylös, ei tule sitä heillekään; vaan heitä on kohtaava se vitsaus, millä Herra rankaisee niitä pakanakansoja, jotka eivät tule sinne ylös viettämään lehtimajanjuhlaa. Tämä on oleva egyptiläisten synnin palkka ja kaikkien niiden pakanakansojen synnin palkka, jotka eivät käy sinne ylös viettämään lehtimajanjuhlaa. (Sak. 14:16–19)
Sakarjan tuo siis esiin, että myös osa Jerusalemia vastaan hyökänneistä pakanakansoista osallistuu elävän Jumalan palvelemiseen uudessa Jerusalemissa! Osa pakanoista liittyy Jumalan Israeliin, kuten Sakarja oli kertonut jo kirjansa alkupuolella: “Sinä päivänä liittyy paljon pakanakansoja Herraan, ja he tulevat hänen kansaksensa.” (2:11) “Kaukana asuvaiset tulevat ja rakentavat Herran temppeliä.” (Sak. 6:15) Maanviljelyskansojen elämästä otetuin kuvin (“ei tule sadetta” 14:17) tähdennetään, että Herra ei anna siunausta kuin ainoastaan niille pakanasuvuille (14:17–18), jotka todella kääntyvät Hänen puoleensa, aivan niin kuin israelilaistenkin piti suku suvulta surra Ainosyntyistä ja Esikoista (12:12–13). Pelastuksen lupaus on yhtäältä kollektiivinen, annettu jokaiselle kansalle ja koko suvulle/perheelle lapset mukaan lukien, mutta vaati silti itse kultakin omakohtaista katumusta ja uskoa. “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen.” (Hepr. 11:6)
Miksi Sakarja kuvaa pelastusta lehtimajanjuhlan viettona? Vanhan testamentin kirkkovuodessa oli kolme suurta juhlaa, jolloin kaikkien miespuolisten israelilaisten piti mennä Herran temppeliin (2. Moos. 23:14–17).
1) Pääsiäinen, jota vietettiin ensimmäisen eli abib-/nisan-kuun 14. päivästä alkaen (maalis–huhtikuussa).
2) Viikkojuhla eli helluntai, jota vietettiin seitsemän viikkoa myöhemmin (touko–kesäkuussa).
3) Lehtimajanjuhla eli sadonkorjuujuhla, jota vietettiin seitsemännen eli tisri-/etanim-kuun 15. päivä alkaen (syys–lokakuussa).
Samoin kuin Israel pyhitti seitsemännen päivän (sapatti eli lepopäivä) sekä seitsemännen ja seitsemän kertaa seitsemännen vuoden (3. Moos. 25), samoin seitsemäs kuukausi oli erityinen. Se alkoi pasuunansoiton päivällä, joka merkkasi kuun erityisen pyhäksi (3. Moos. 23:23–25). Kuun kymmenentenä päivänä oli suuri sovituspäivä (3. Moos. 23:26–32) ja kuun 15. päivä alkaen lehtimajanjuhla. Lehtimajanjuhla kesti seitsemän päivää ja päättyi kahdeksantena päivänä vietettävään loppujuhlaan (3. Moos. 23:39). Lehtimajanjuhla oli siis pyhän kuukauden keskellä vietetty suurjuhla!
Lehtimajanjuhlassa yhtäältä muistettiin erämaavaellusta (3. Moos. 23:39–43), toisaalta juhlittiin satokauden päättymistä (2. Moos. 23:16). Koska satokausi oli ohi, varastot olivat täynnä ja juhlat parhaimmillaan. Myös temppelissä uhrattavien uhrimäärien suhteen lehtimajanjuhla oli kirkkaasti vuoden suurin juhla (katso 4. Moos. 28–29). On merkillepantavaa, että uudessa liitossa pääsiäinen ja helluntai ovat täyttyneet, mutta lehtimajanjuhla ei. Pääsiäisenä Jeesus kuoli ja nousi kuolleista. Helluntaina vuodatettiin Pyhä Henki. Mutta lehtimajanjuhla ei vielä ole saanut täyttymystä. Siksi kirkko ei vietä lehtimajanjuhlaa (toisin kuin pääsiäistä ja helluntaita), vaikka Vanhan testamentin esikuvien perusteella lehtimajanjuhlan odottaisi olevan kaikkein suurin juhla!
Nyt voimme ymmärtää, miksi ikuista autuutta uudessa Jerusalemissa kuvataan lehtimajanjuhlaksi. Suurimmat juhlat ovat vielä edessäpäin! Jumalan valtakunnan sadonkorjuu on vielä kesken! Vasta kun sadonkorjuu on päättynyt eli kaikki valitut ovat kuulleet evankeliumin ja uskoneet, Kristus saapuu ja taivasten valtakunnan sadonkorjuun ikuinen päätösjuhla alkaa!
Sakarjan ennustus päättyy:
Sinä päivänä on oleva hevosten kulkusissa kirjoitus: ”Pyhitetty Herralle”. Ja padat Herran temppelissä ovat uhrimaljain vertaisia, jotka ovat alttarin edessä. Ja jokainen pata Jerusalemissa ja Juudassa on oleva pyhitetty Herralle Sebaotille, ja kaikki uhraajat tulevat ja ottavat niitä ja keittävät niissä. Eikä ole enää sinä päivänä yhtään kaupustelijaa Herran Sebaotin temppelissä. (14:20–21)
Vanhan testamentin kulttilaki jakoi asiat neljään kategoriaan: on saastaisia asioita, puhtaita asioita, pyhiä asioita ja korkeastipyhiä asioita. Saastaiset asiat, kuten esimerkiksi kuolema, sukupuolielinten vuodot ja raadonsyöjäeläimet, saastuttivat ihmisen, joka joutui niiden kanssa kosketuksiin. Saastainen ihminen ei voinut tulla Herran pyhään temppeliin, ennen kuin hän puhdistautui. Puhtaat asiat olivat sellaisia, että ne voitiin pyhittää eli ottaa kultilliseen käyttöön. Puhdas israelilainen sai tulla Herran temppelin esipihalle pyhitettäväksi. Pyhät asiat olivat sellaisia, jotka pyhä Herra oli ottanut omikseen ja joita Hän siksi vaati käyttämään pyhästi. Esimerkiksi papit ja israelilaiset olivat pyhiä, Herralle tuodut uhrilahjat (eläimet, sadon antimet) olivat pyhiä ja temppeli oli pyhä. Sitten oli vielä korkeastipyhiä asioita. Korkeastipyhän erotti pyhästä, että korkeastipyhä asia pyhitti, teki pyhäksi, kaiken puhtaan, jota se kosketti. Esimerkiksi Herran temppelin polttoruhrialttari oli korkeastipyhä eli teki pyhäksi kaikki uhrit, jotka poltettiin sen päällä, ja papit, jotka koskettivat sitä uhritoimituksen aikana. Kaikkein korekastipyhin asia oli ja on Herran nimi. Israelilaiset ja Herran temppeli olivat pyhiä, koska Herra oli ottanut heidät nimiinsä ja siunannut heitä nimellään.
Sakarjan kuvaus tulee ymmärrettäväksi tätä taustaa vasten. “Sinä päivänä on oleva hevosten kulkusissa kirjoitus: ‘Pyhitetty Herralle.’” (Sak. 14:20) Ylipappi oli Israelin kultillinen johtaja. Hän hoiti pyhintä virkaa, ja hänen virkavaatteensa olivat pyhät. Teksti “Pyhitetty/Pyhä Herralle” luki ylipapin turbaanin kultaisessa otsalehdykässä (2. Moos. 28:36). Sakarja kuvaa, että uudessa Jerusalemissa tämä äärimmäisen pyhä teksti lukee hevosten valjaiden kulkusissa eli kaikkein arkipäiväisimmissä varusteissa. Vanhan testamentin kielellä tämä tarkoittaa, että pyhän ja ei-pyhän (profaanin eli puhtaan/arkipäiväisen ja saastaisen) välinen ero tulee katoamaan uudessa luomakunnassa. Kaikki tulee olemaan pyhää.
Saman viesti on kuvauksessa maljoista. “Ja padat Herran temppelissä ovat uhrimaljain vertaisia, jotka ovat alttarin edessä. Ja jokainen pata Jerusalemissa ja Juudassa on oleva pyhitetty Herralle Sebaotille, ja kaikki uhraajat tulevat ja ottavat niitä ja keittävät niissä.” (Sak. 14:20–21) Kun uhrieläintä teurastettiin, papit pyydystivät eläimen viilletystä kurkusta suihkuavan veren “alttarin edessä oleviin uhrimaljoihin”. Papit vihmoivat veren uhrimaljoista polttouhrialttarin neljään seinään. Veren vihmominen alttarille teki teurastuksesta Herralle tuotavan veri- eli sovitusuhrin ja sovitti Herran kanssa ihmisen/seurakunnan, jonka puolesta uhri toimitettiin. Näin ollen uhrimaljat olivat temppelin pyhimpiä astioita.
Osassa eläinuhreista, niin sanotuissa yhteysuhreissa, tavalliset israelilaiset saivat veren vihmomisen jälkeen syödä osan uhrieläimen pyhästä lihasta. Näin uhri “luettiin heidän hyväkseen” (katso 3. Moos. 7:18). Yhteysuhrilihan syöminen on esikuva Herran pyhästä ehtoollisesta, jossa syömme Kristuksen ristillä uhratun ruumiin (1. Kor. 10:16–18). Yhteysuhrieläimen liha keitettiin padoissa temppelin esipihoilla. Nämä padatkin olivat pyhiä mutta paljon vähemmän pyhiä kuin veren vihmontaan käytetyt uhrimaljat. Sakarja sanoo, että taivasten valtakunnan täyttymyksessä pyhimpien uhrimaljojen pyhyys leviää paljon vähemmän pyhiin astioihin eli uhrilihan keittämiseen käytettyihin patoihin ja jopa Jerusalemin ja Juudan tavallisiin patoihin, jotka eivät olleet edes pyhiä vaan ainoastaan puhtaita. Profeetan viesti on: uudessa Jerusalemissa ja Juudassa kaikki tulee olemaan korkeastipyhää, koska Herran on lopullisesti hävittänyt kaiken saastaisuuden lähteen eli synnin ja kuoleman. Ilmestyskirja ilmaisee saman näin: “Mutta temppeliä minä en uudessa Jerusalemissa nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, ja Karitsa.” (Ilm. 21:22)
Profeetta lopettaa: “Eikä ole enää sinä päivänä yhtään kaupustelijaa Herran Sebaotin temppelissä.” Sana “kaupustelija” (kenaʿani) tarkoittaa myös kanaanilaista. Vuoden 1642 käännös ja Biblia kääntävätkin näin, ja Raamattu kansalle -käännös kertoo vaihtoehdosta alaviitteessä. Syy kaksimerkityksisyyteen on, että merkittävimmät kanaanilaiskaupungit olivat Tyros ja Sidon, jotka olivat Välimeren kaupan keskuksia. Kanaanilainen oli usein kauppias ja kauppias usein kanaanilainen.
Mitä Sakarja tarkoittaa loppusanoillaan? Jos sanassa “kanaanilainen” merkitys “kaupustelija” on etualalla, Sakarja kuvaa, että Jeesuksen aloittama temppelin puhdistaminen kaupustelijoista (Joh. 2:13–17; Matt. 21:12–13) on tullut päätökseen. Jos taas merkitys “kanaanilainen” on etualalla, ajatus on seuraava. Kun Israel valtasi Luvatun maan, heidän piti hävittää kaikki kanaanilaiset, jotta nämä eivät tartuttaisi heitä epäjumalanpalveluksellaan ja moraalittomuudellaan (5. Moos. 7:1–5 ym.). Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Israel omaksui Kanaanin jumalat ja tavat. Sakarja ei kuitenkaan tarkoita kanaanilaisilla ensijsijaisesti etnisiä kanaanilaisia, koska Israelia ympäröivistä pakanakansoista eli kanaanilaisistakin jäännös tulee osaksi Herran seurakuntaa (Sak. 14:16–17). “Kanaanilainen” edustaa yleisesti epäjumalanpalvelijaa ja synnintekijää. Uudessa Jerusalemissa ei sellaisia enää ole. Ilmestyskirjan sanoin: “Eikä sinne ole pääsevä mitään epäpyhää eikä ketään kauhistusten tekijää eikä valhettelijaa, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kirjoitetut Karitsan elämänkirjaan. … Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät.” (Ilm. 21:27, 22:15)
Palaamme alun kysymykseen, tapahtuuko Sak. 12–14 juuri nyt. Monilta osin ei. Osa lukujen tapahtumista on kaukana menneisyydessä: Jeesuksen vangitseminen, opetuslasten pako, Jeesuksen ristinkuolema, opetuslasten kerääminen, Pyhän Hengen vuodatus ja kristillisen kastetoiminnan alku. Osa tapahtumista taas on vielä tulevaisuudessa, nimittäin Jumalan seurakuntaa vastaan hyökkäävien lopullinen tuhoaminen vitsauksilla, Jeesuksen toinen tuleminen, tuomiopäivä ja uusien taivaiden ja uuden maan luominen. Mutta osa Sak. 12–14 tapahtumista tapahtuu nyt. Tälläkin hetkellä Kristuksen kirkon ja maailman välinen sota on meneillään. Sinutkin kutsutaan siihen mukaan, taistelemaan Jumalan Sanalla ja rukouksella saastaisuuden henkeä vastaan. Tänäkin päivänä kaikkia kutsutaan kääntymään, katsomaan uskon silmin lävistettyyn Herraan, jotta he saisivat kasteessa avoimen lähteen syntiä ja saastaisuutta vastaan sekä Pyhän Hengen. Tänäkin päivänä kaikkia kastettuja kutsutaan hävittämään epäjumalat ja väärä profetia omasta elämästään. Heitä kutsutaan kärsivällisyyteen, kun Herra koettelee kansaansa ja antaa vihollisille voittoja, jotta uskovat puhdistuisivat koetusten ahjossa kuin hopea ja kulta. Heitä kutsutaan myös rukoilemaan kaikkien epäuskoisten puolesta, niin hyvin juutalaisten kuin pakanoiden, jotta hekin näkisivät ristin lävistetyssä miehessä oman Vapahtajansa ja Jumalansa.
Lopun ajoista yleisesti:
Mäkinen, Juuso: Autuas toivo. Raamatun opetus lopun ajoista. Ostettavissa
https://kauppa.lhpk.fi/tuote/autuas-toivo-raamatun-opetus-lopunajoista/
Vanhan testamentin uhreista yleisesti:
https://www.luterilainen.net/uhri/
https://www.luterilainen.net/vanhan-testamentin-kaksi-paauhrilajia-polttouhri-ja-yhteysuhri/
Carl Friedrich Keilin kommentaari Sak. 12–14:
https://www.studylight.org/commentaries/eng/kdo/zechariah-12.html
https://www.studylight.org/commentaries/eng/kdo/zechariah-13.html
https://www.studylight.org/commentaries/eng/kdo/zechariah-14.html
Lutherin Sakarja-kommentaari:
Dr. Martin Luthers Sämtliche Schriften, hrsg. von Dr. Joh. Georg Walch. Nachdruck d. 2., überarb. Aufl., St. Louis, Missouri, USA, Concordia Publishing House, 1880–1910. Band XIV. Sakarjan luvut 12–14 palstoilla 1948–1979.
Vuoden 1642 raamatunkäännös viitteineen: