Lähi-idän tilanne, levottomuudet, poliittinen kuohunta, sodat ja muut mullistukset nostavat usein seurakunnissa Raamatun ennustukset Jumalan kansasta ajankohtaisiksi kahvipöytäkeskustelujen ja kysymysten aiheiksi. Monet kristityt ovat sitä mieltä, että Sakarjan kirjan luvut 12 ja 13 ovat toteutumassa juuri nyt. Tässä opetuksessa pohdin tätä Sakarjan kirjan jaksoa Uuden testamentin valossa. Miten uuden liiton kansan pitäisi tulkita näitä ennustuksia? Onko profeetan viesti juuri meidän ajallemme?
Kristityt, jotka ajattelevat Sakarjan lukujen 12 ja 13 toteutuvan juuri nyt, käsittääkseni ajattelevat, että luvuissa kuvatussa pakanoiden hyökkäyksessä Jerusalemia vastaan olisi kyse tämänhetkisestä Lähi-idän konfliktista, joka kärjistyi 7.10.2023 alkaneen Hamasin hyökkäyksen myötä. Tulkinnan mukaan Sakarjan mainitsemat pakanat tarkoittavat ei-juutalaisia kansoja modernissa Lähi-idässä, Jerusalem Israel-nimisen valtion pääkaupunkia ja Juuda Jerusalemin maantieteellistä ympäristöä. Silloin on mahdollista ajatella, että tämänhetkisessä Israelin, Palestiinan, Libanonin, Iranin ym. välisessä konfliktissa saattaa olla tai jopa varmasti on kyse Sakarjan profetian toteutumisesta.
Tällainen tapa lukea Vanhan testamentin profeettoja on yleinen piireissä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita juutalaisista, juutalaisuudesta ja Israelin valtiosta (esim. Israelin ystävät, Karmel-yhdistys, monet vapaat suunnat, osa viidennen herätysliikkeen jäsenistä). Israelin valtion ihmeellinen synty 1948 juutalaisten joukkotuhon jälkeen ja Israelin valtion varjeltuminen sotien ja konfliktien läpi on monille todiste siitä, että Jumala elää ja toimii tässä maailmassa. Itsekin pidän edellä mainittuja tapahtumia ihmeellisinä johdatuksina, joissa näkyy Jumalan uskollisuus juutalaisia kohtaan. “He ovat rakastettuja isien tähden. Sillä ei Jumala armolahjojansa ja kutsumistansa kadu.” (Room. 11:28–29)
Israelin valtion ja juutalaisen kansan vaiheet eivät kuitenkaan ole luterilaisille eikä niiden pitäisi olla muillekaan kristityille keskeisimpiä todisteita siitä, että Jumala elää ja toimii. Tärkein todiste on Hänen Sanansa, siis Pyhä Raamattu ja sen uskollinen julistus, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä rukous. Niiden kautta saamme joka päivä kokea tai ainakin uskoa, että Jumala elää, on läsnä, puhuu, toimii, koskettaa, pitää lupauksensa, armahtaa ja vastaa. Monilla Israelista kiinnostuneilla on ohut sakramenttioppi. Voiko Israelin korostamisessa olla joskus kyse siitä, että siitä etsitään vakuutusta Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta maailmassa? Meillä luterilaisilla tätä tehtävää hoitavat Jumalan Sana ja etenkin sakramentit. Siksi Israel-kiinnostuskin säilyy meillä yleensä korkeintaan sivujuonteena, ja hyvä niin.
Myöskään edellä kuvattu lukutapa, jossa Vanhan testamentin mainitsema Israel samastetaan nykyisessä Lähi-idässä olevaan valtioon tai juutalaiseen kansaa ja Jerusalem tuon valtion pääkaupunkiin, ei ole itsestään selvästi oikea. Perinteinen kristillinen raamatuntulkinta on monissa profeettojen teksteissä ymmärtänyt Israelilla ja Jerusalemilla ei (ainakaan ensisijaisesti) fyysisiä juutalaisia vaan Jumalan liittokansaa, maailmanlaajaa seurakuntaa, Kristuksen kirkkoa. Joskus Israelin ystävät syyttävät tällaista käsitystä kärkkäästi “korvausteologiaksi”, ikään kuin kirkko olisi korvannut Israelin (katso tarkemmin artikkelista ”Korvausteologia”). Siitä ei ole kyse. Kirkko ei ole korvannut vanhan liiton Jumalan kansaa, vaan on yhtä sen kanssa. Jumalalla on kaikkina aikoina ollut vain yksi kansa/seurakunta/kirkko. Asian ydin on siinä, että Messiaan Jeesuksen kautta pakanat, siis ei-juutalaiset, ovat päässeet osaksi Jumalan Israelia, Jumalan armoliittoa ja kansaa. Vastaavasti ne juutalaiset, jotka torjuvat Jeesuksen, ovat tällä hetkellä Jumalan varsinaisen valitun kansan eli seurakunnan ja armon ulkopuolella.
Olemme saaneet tämän opin Messiaalta eli Kristukselta Jeesukselta ja Hänen apostoleiltaan. Kristus sanoi kansansa johtajille: “Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43) Pietari sanoi maanmiehilleen Jeesuksesta: “Mooses on sanonut: ‘Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on herättävä veljienne joukosta; häntä kuulkaa kaikessa, mitä hän teille puhuu. Ja on tapahtuva, että jokainen, joka ei sitä profeettaa kuule, hävitetään kansasta.” (Ap.t. 3:22–23) Paavali kirjoitti: “Sillä ei se ole juutalainen, joka vain ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä, ei kirjaimessa … Sillä eivät kaikki, jotka ovat Israelista, ole silti Israel … eivät ne, jotka lihan puolesta ovat lapsia, ole Jumalan lapsia, vaan lupauksen lapset, ne luetaan siemeneksi.” (Room. 2:28–29, 9:6, 8) Nykyinen Jerusalem “elää orjuudessa lapsineen. Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme.” (Gal. 4:25–26) Varsinaiset Israelin kantaisät ovat Jeesuksen 12 apostolia ja varsinainen Israel ne, jotka uskovat apostolien todistuksen Jeesuksesta. He ovat todellisen, taivaallisen Jerusalemin lapsia.
Tällainen käsitys ei ole vieras Vanhalle testamentillekaan. Psalmissa 24 Daavid Pyhässä Hengessä määrittelee Jaakobin eli Israelin kansaksi, joka etsii Jumalan kasvoja ja elää sen mukaan. “Kuka saa astua Herran vuorelle, kuka seisoa hänen pyhässä paikassansa? Se, jolla on viattomat kädet ja puhdas sydän, joka ei halaja turhuutta eikä vanno väärin. Hän saa siunauksen Herralta ja vanhurskauden pelastuksensa Jumalalta. Tämä on se suku, joka häntä kysyy, joka etsii sinun kasvojasi, – tämä on Jaakob.” (j. 3–6) Käänteisesti jolla on syntiset kädet ja saastainen sydän, joka haluaa turhuutta ja vannoo väärin, joka ei kysy Herraa eikä etsi Hänen kasvojaan, se ei ole Jaakob, olipa hän Jaakobin fyysinen jälkeläinen tai ei. Jesaja kutsui synnissä eläviä Israelin johtajia “Sodoman päämiehiksi” ja synnissä elävää kansaa “Gomorran kansaksi” (Jes. 1:10). Yhtä vähän riittää pelkkä ulkoinen jäsenyys kristillisessä kirkkokunnassa, edes tunnustuksellisessa luterilaisessa seurakunnassa. Vain Messiaaseen Jeesukseen sydämestään uskovat kastetut ovat sanan tarkassa mielessä Jumalan valittu kansa ja seurakunta.
Sakarjan kirjan rakenne on seuraava. Luvut 1–6 sisältävät kahdeksan näkyä. Luvut 7 ja 8 sisältävät Herran sanoja Sakarjan aikalaisille. Luvut 9–11 muodostavat yhden kokonaisuuden, joka sisältää muun muassa tärkeät ennustukset nöyrästä Messiaasta ratsastamassa Jerusalemiin aasilla (9:9) ja 30 hopearahasta, joista Messias myydään ja jotka heitetään savenvalajalle (11:13). Nämä sanat toteutuivat, kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina (Matt. 21:1–5) ja kun Juudas kavalsi hänet 30 hopearahasta (Matt. 26:14–16, 27:3–10).
Sakarjan kirjan loppuluvut 12–14 muodostavat lukujen 9–11 tavoin yhden kokonaisuuden. Tähän jaksoon kirja päättyy. Ei siis ole mielekästä tarkastella vain lukuja 12 ja 13, vaan luku 14 on otettava mukaan. Jakso alkaa otsikolla “Ennustus, Herran sana Israelista.” (12:1) Alkujakeessa Herra kuvaa, kuka Hän on. Tämä toimii perusteluna kaikelle myöhemmin sanotulle. “Näin sanoo Herra, joka on jännittänyt taivaan ja perustanut maan ja joka on luonut ihmisen hengen hänen sisimpäänsä.” (12:1) Koska Herra on Kaikkivaltias Luoja, Hän voi tehdä mitä Hän tahtoo ja mitä Hän profeetan kautta sanoo. Jakson rakenne on:
Ennen kuin käymme läpi Sak. 12–14, on hyvä nostaa esiin kolme tärkeää ohjetta Vanhan testamentin profeettojen tulkinnasta. 1) Toisin kuin länsimainen ihminen odottaa, kerronta ei yleensä etene kronologisesti eli aikajärjestyksessä, vaan kerraten ja kehitellen aiempia teemoja. Asioista ei kerrota niinkään järjestyksessä A–B–C, vaan useammin säkeistömuotoisesti A–B–C–B–A. Samoja teemoja käsitellään usein saman katkelman alussa ja lopussa. Esimerkiksi jaksossa Sak. 12–14 hyökkäysteemaa käsitellään jakson alussa (12:2–9), keskellä (14:1–2) ja lopussa (14:12–19). Siksi profeettojen ennustusten nojalla ei yleensä voi laatia tarkkaa aikajärjestystä. Lisäksi profeettojen aikaan Jeesuksen ensimmäinen ja toinen tuleminen olivat molemmat vielä tulevaisuudessa. Siksi he näkivät Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemisen tapahtumat toisiinsa kietoutuneina. Hyvä esimerkki tästä on Sak. 9:9–10. Lopun ajan tapahtumien aikajärjestys on haettava Uuden testamentin selkeistä kohdista, ennen muuta Jeesuksen Öljymäen puheesta (Matt. 24–25; Mark. 13; Luuk. 21). Vasta Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä me pystymme panemaan ennustetut asiat jonkinlaiseen aikajärjestykseen.
2) Profeetat ennustavat uuden liiton tapahtumista ja käytänteistä kuvin, jotka on otettu vanhan liiton tapahtumista ja käytänteistä. Profeetat käyttivät tietysti kuvia, jotka olivat ymmärrettäviä heidän aikalaisilleen, jotka elivät samassa pelastushistoriallisessa vaiheessa kuin he. Esimerkiksi Sak. 14:16–19 kuvaus lehtimajanjuhlan viettämisestä ei tarkoita, että uudessa Jerusalemissa jumalanpalvelus noudattaisi vanhan liiton kirkkovuosikalenteria. Jeesuksen ensimmäisen tulemisen myötä vanhan liiton juhlat ovat saavuttaneet täyttymyksensä eivätkä enää velvoita meitä edes kirkossa (Kol. 2:16–17), vielä vähemmän taivaassa!
3) Kristillisen raamatunselityksen lähtökohta on, että Kirjoitukset todistavat Jeesuksesta (Luuk. 24:25–27, 44–49; Joh. 5:39). Kun siis kysymme, miten Sak. 12–14 pitäisi ymmärtää, tärkein dokumentti, joka auttaa tulkitsemaan tekstin oikein, ei ole Lähi-idän konfliktin uutissyöte vaan Uusi testamentti. Jos päähuomio Vanhan testamentin selittämisessä menee päivänpolitiikkaan eikä Kristuksen ristiin, ylösnousemukseen ja Hänen Henkensä virkaan kirkossa, jokin on todennäköisesti pielessä. Niinpä kun seuraavaksi käsittelemme Sak. 12–14, tutkimme jatkuvasti, mitä valoa Uusi testamentti antaa jakson ymmärtämiseen. Näin Raamattu saa selittää itse itseään, ja Pyhä Henki kirkastaa meille Sanansa kautta Kristusta.
Sak. 12–14 puhuu pakanoiden hyökkäyksestä Jerusalemia vastaan kolmessa yhteydessä: Sak. 12:2–9, 14:1–5 ja 14:12–15. Ensimmäinen kohta kuuluu:
Katso, minä teen Jerusalemin juovuttavaksi maljaksi kaikille kansoille yltympäri, ja myös Juudan kohdalle se on tuleva Jerusalemia piiritettäessä. Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille: kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan. Sinä päivänä, sanoo Herra, minä lyön kaikki hevoset vauhkoudella ja niiden ratsastajat hulluudella. Mutta Juudan heimoa kohti minä avaan silmäni, ja kaikki kansojen hevoset minä lyön sokeudella. Silloin Juudan sukuruhtinaat sanovat sydämessään: ”Minun väkevyyteni ovat Jerusalemin asukkaat Herrassa Sebaotissa, heidän Jumalassansa”. Sinä päivänä minä teen Juudan sukuruhtinaat ikään kuin tulipannuksi puitten sekaan ja ikään kuin tulisoihduksi lyhteitten sekaan, ja he kuluttavat oikealta ja vasemmalta, kuluttavat kaikki kansat yltympäri. Ja Jerusalem saa yhäti asua paikoillansa – Jerusalemissa. Ja Herra on ensiksi vapauttava Juudan majat, ettei Daavidin suvun kunnia ja Jerusalemin asukasten kunnia ylvästelisi Juudaa vastaan. Sinä päivänä on Herra suojaava Jerusalemin asukkaita; ja kompastuvainen heidän seassansa on sinä päivänä oleva niin kuin Daavid, ja Daavidin suku on oleva niin kuin jumal’olento, niinkuin Herran enkeli heidän edessänsä. Mutta sinä päivänä minä tahdon hävittää kaikki pakanakansat, jotka hyökkäävät Jerusalemia vastaan. (Sak. 12:2–9)
Pakanoiden hyökätessä Jerusalem tulee “juovuttavaksi maljaksi” ja “väkikiveksi kaikille kansoille; kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan” (12:2–3). Hyökkäyksessä israelilaiset itsekin taistelevat ihmeellisen menestyksekkäästi ja saavat jälleen asua rauhassa (12:5–8). Hyökkäykseen liittyy kuitenkin myös Herran vitsaus, jolla Hän lyö hyökkääjiä ja heidän sotaratsujaan vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4). Mainitut kolme vitsausta Sakarja on saanut Moosekselta, Viidennen Mooseksen kirjan luvusta 28. Luvussa Mooses luettelee lain kiroukset, jotka tulevat Israelin ylle, jos se ei pidä Herran lakia. Samat kolme vitsausta vauhkous, hulluus ja sokeus mainitaan 5. Moos. 28:28. Herra tuhoaisi siis äkillisellä vitsauksella hyökkääjät, jotka ovat Hänen lakinsa kirouksen alla.
Sak. 14:12–15 kuvaa Jerusalemin hyökkääjiä kohtaavaa vitsausta hyvin samanlaisin sanoin kuin Sak. 12:4. On siis perusteltua pitää molempia kuvauksina samasta hyökkäyksestä. Sak. 14:12–15 kertoo rajuin kuvin:
Ja tämä on oleva vitsaus, jolla Herra rankaisee niitä kansoja, jotka sotivat Jerusalemia vastaan: hän mädättää siltä kansalta lihan, kun se vielä seisoo jaloillaan, sen silmät mätänevät kuopissansa, ja sen kieli mätänee sen suussa. Sinä päivänä on tuleva Herralta suuri hämminki heidän sekaansa, niin että he käyvät kiinni toinen toisensa käteen ja toisen käsi kohoaa toisen kättä vastaan. Myös Juuda on sotiva Jerusalemissa, ja kaikkien pakanakansojen rikkaudet kootaan joka taholta: kullat ja hopeat ja ylen paljon vaatteita. Samoin on vitsaus kohtaava hevosia ja muuleja ja kameleja ja aaseja ja kaikkea karjaa, mitä niissä leireissä on – samankaltainen vitsaus.
Niidenkin, jotka vaativat, että Sak. 12–13 täytyisi ymmärtää puhuvan Israelin valtiota ja maantieteellistä Jerusalemia vastaan kohdistuvasta hyökkäyksestä, täytyy myöntää, että ainakaan tällaista vitsausta ei Israelia vastaan hyökkääville ole vielä tullut.
Kolmas hyökkäyskuvaus on Sak. 14:1–5. Kun Sak. 12:1–9 ja 14:12–15 kuvaavat hyökkäyksen päättyvän vihollisten äkilliseen tuhoon, 14:1–5 kuvaa hyökkäystä, joka onnistuu ainakin osittain.
Katso, Herran päivä on tuleva, ja sinun (feminiini, tarkoittaa Jerusalemia) saaliisi jaetaan sinun keskelläsi. Minä kokoan kaikki pakanat sotaan Jerusalemia vastaan. Kaupunki valloitetaan, talot ryöstetään, naiset raiskataan, ja puoli kaupunkia lähtee pakkosiirtolaisuuteen, mutta jäljelle jäävää kansaa ei hävitetä kaupungista. Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niinkuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen hyvin suureksi laaksoksi: toinen puoli mäkeä siirtyy pohjoiseen ja toinen puoli etelään päin. Ja te pakenette minun mäkieni väliseen laaksoon, sillä mäkien välinen laakso on ulottuva Asaliin asti. Te pakenette, niinkuin pakenitte maanjäristystä Ussian, Juudan kuninkaan, päivinä. Ja Herra, minun Jumalani, tulee; kaikki pyhät sinun kanssasi.
Jakeissa 14:1–2 kuvataan, että pakanat saavat Jerusalemin vallattua, ryöstävät saalista, raiskaavat naiset ja vievät puoli kaupunkia pakkosiirtolaisuuteen. Monet selittäjät, esimerkiksi kirkkoisät Theodoretos Kyrroslainen (k. 458/466) ja Hieronymus (k. 420) sekä uskonpuhdistaja Martti Luther (k. 1546), tulkitsivat jakeiden kuvaavan sitä, kun roomalaiset valtasivat Jerusalemin vuonna 70 jälkeen Kristuksen. Tätä käsitystä vastaan voidaan huomauttaa ensiksi, että Jerusalemin piiritys ja valtaus vuonna 70 oli niin valtava katastrofi, että ei olisi oikein sanoa puolen kaupungin asukkaista saavan jäädä sinne asumaan. Toiseksi Sak. 14:1–5 Herra lähtee liikkeelle sotimaan pakanoita vastaan (14:3), minkä voi ajatella vastaavan kahden muun kuvauksen ilmoitusta, että Herra lähettää hyökkääjien kimppuun hämmingin, nostaa heidät tappamaan toisiaan (14:13), lyö heitä lain vitsauksilla vauhkoudella, hulluudella ja sokeudella (12:4) ja mädättää lihan hyökkääjiltä ja ratsuita (14:12, 15). Siksi Carl Friedrich Keil (1807–1888), joka oli 1800-luvun parhaita raamattu-uskollisia Vanhan testamentin selittäjiä, argumentoi, että 14:1–5 kuvaisi samaa hyökkäystä kuin 12:1–9 ja 14:12–15. Jakeissa 14:1–5 kuvattaisiin hyökkäyksen osittainen onnistuminen, 12:1–9 ja 14:12–15 hyökkäyksen päättyminen Herran antamaan ihmeelliseen voittoon. Kolme kertaa kuvatun hyökkäyksen päättyminen vitsaukseen tapahtuisi Jeesuksen toisen tulemisen yhteydessä, johon keskimmäinen taistelukuvaus jatkaa: “Ja Herra on lähtevä liikkeelle ja sotiva näitä pakanoita vastaan, niin kuin sotimispäivänänsä, taistelun päivänä. Hänen jalkansa seisovat sinä päivänä Öljymäellä, joka on Jerusalemin edustalla itää kohti.” (Sak. 14:3–4)
Mistä Jerusalemin piirityksestä on kyse Sak. 12:1–9, 14:1–5 ja 14:12–15? Uudessa testamentissa selvin vastine löytyy Ilmestyskirjasta, jossa kuvataan Saatanan viimeistä hyökkäystä uskovia vastaan juuri ennen tuomiopäivää, joka kuvataan Ilm. 20:11–15.
Ja kun ne tuhat vuotta ovat loppuun kuluneet, päästetään saatana vankeudestaan, ja hän lähtee villitsemään maan neljällä kulmalla olevia kansoja, Googia ja Maagogia, kootakseen heidät sotaan, ja niiden luku on kuin meren hiekka. Ja he nousevat yli maan avaruuden ja piirittävät pyhien leirin ja sen rakastetun kaupungin. Mutta tuli lankeaa taivaasta ja kuluttaa heidät. Ja perkele, heidän villitsijänsä, heitetään tuli- ja tulikivijärveen, jossa myös peto ja väärä profeetta ovat, ja heitä vaivataan yöt päivät, aina ja iankaikkisesti. (Ilm. 20:7–10)
“Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki”, jota Saatana ja pakanat piirittävät, ei voi olla maantieteellinen Jerusalem, koska sitä Johannes kutsuu Ilmestyksessään “hengellisesti puhuen Sodomaksi ja Egyptiksi, jossa myös heidän Herransa ristiinnaulittiin” (11:8). “Pyhien leiri ja rakastettu kaupunki” ovat siis taivaallisen Jerusalemin maan päällä elävät lapset, pyhät uskovat, Kristuksen omat.
Tällöin on luonteva uskoa, että Sakarjan kuvaama pakanoiden hyökkäys Jerusalemiin ei kuvaa varsinaisesti Lähi-idän konfliktia vaan hengellistä sotaa, jota maailmassa käydään Kristuksen seurakunnan eli hengellisen Jerusalemin ja pakanoiden eli kaikkien epäuskoisten välillä. Tässä sodassa uskovat eivät puolustaudu fyysisin asein vaan ainoastaan Hengen sotavarustuksella, Jumalan Sanan miekalla ja rukouksella (Ef. 6:10–20), vaikka pakanat käyvät heitä vastaan myös maallisin painostuskeinoin ja jopa väkivallalla.
Kuka oli Papias. Huomioita evankeliumeista ja lopunajan tunnelmia. Vieraana Petri Hiltunen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Messun alussa monesti nähdään ristikulkue. Voisiko sen merkitystä avata?
Monessa Lähetyshiippakunnan seurakunnassa messu alkaa prosessiolla eli ristisaatolla. Siinä liturgi ja mahdolliset muut messun toimittamiseen osallistuvat henkilöt (avustavat papit, konfirmoitavat nuoret, pappisvihkimyksen saavat pappiskokelaat) saapuvat alkuvirren aikana kirkkosaliin seuraten ristinkantajan kantamaa prosessioristiä, joka asetetaan kuoriin messun ajaksi. Messun päätösvirren aikana ristisaatto taas johtaa toimitusväen ulos kirkkosalista. Mistä tässä kulkueessa on kysymys, mitä sillä halutaan sanoa tai saavuttaa?
Ristisaatto on liturgista kieltä, symbolista toimintaa, joka kuvaa hengellistä, näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta. Kristillinen kirkko on vaeltava Jumalan kansa. Seuraamme Kristusta arjen kutsumusten keskeltä viikoittaiselle lepo- ja ruokahetkelle viheriäisillä niityillä, sanan ja sakramentin äärelle. Ja lepohetken päätteeksi seuraamme Kristusta Jumalan lasten arjen kutsumuksiin perheen, työn, seurakunnan ja yhteiskunnan piirissä. Kristus johtaa laumaansa edeltä ja hänen kutsumansa ja asettamansa paimen (piispa) seuraa viimeisenä ja varmistaa, että kaikki lampaat pysyvät tallessa. Yleensä, järjestyksen tähden, seurakunta veisaa vielä penkissä päätösprosession aikana, mutta voit ajatella itsesi mukaan tuohon kulkueeseen, osaksi sitä joukkoa, jonka Kristus juuri lähetti arjen jumalanpalvelukseensa, menemään rauhassa ja palvelemaan Herraa ilolla.
Heprealaiskirjeessä rohkaistaan vaeltavaa Jumalan kansaa: juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle (Hepr 12:1-2). Kun ristiinnaulittu Kristus johtaa laumansa alttarille ja sieltä taas arkeen, ei kenellekään jää epäselväksi, kuka on messun päähenkilö, kenen nimessä ollaan koolla, kenen nimessä tullaan ja lähdetään.
Yksi Uuden Testamentin ajan esikuva ristikulkueelle olivat Rooman keisarilliset triumfikulkueet, joita järjestettiin erilaisten sotasaavutusten kunniaksi. Kulkueessa olivat mukana taistelussa ansioituneet sotilaat ja sotavangit. Toiset palkittiin triumfikulkueen päätteeksi, toiset taas teloitettiin. Tätä kuvaa Paavali soveltaa toisessa Korinttilaiskirjeessä: Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa (kr. θριαµβευοντι, triambeuonti) Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun! Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Jumalalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa: näille tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksu elämäksi. (2. Kor 2:14-16)
Kristuksen kirkon alttarista alkaa elämän kulkue ja virta, todistajien ketju. Niille, jotka uskovat, evankeliumi ja sen sanansaattajat tuovat elämän ja pelastuksen tuoksun. Niille taas, jotka eivät usko, evankeliumi ristiinnaulitusta Jumalasta on kummallinen ja vaikea ymmärtää, suorastaan kuoleman löyhkä. Viimeinen tuomio paljastaa lopullisesti, että oli vain kaksi tietä. Ristiinnaulitun Kristuksen seuraamisen tie, uskon tie joka vie sisälle elämään ja epäuskon ja kadotuksen tie. Ristisaatto muistuttaa meitä kristittyjä, että olemme Elämän Tiellä kun seuraamme Jeesusta, minne ikinä hän meidät johtaakaan.
Jeesus Kristus asetti erityisen paimenviran valitsemalla 12 apostolia, joita hän opetti ja sitten lähetti omaan työhönsä: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät. Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ´Ottakaa Pyhä Henki´” (Joh. 20:21).
Apostolinvirka ei lakannut apostolien laskettua paimensauvansa, vaan uskottiin virkaan vihkimyksessä (ordinaatio Apt.13:3, 14:23, 1.Tim. 4:14) niille, jotka saivat paimenvirkaan kutsumuksen ja valtuutuksen.
Apostoli Paavalin työtoveri Timoteus toimi paimenena Efesossa. Evankeliumin valloitettua ihmissydämiä syntyi uusia seurakuntia ja tarvittiin paimenia. Paavali antoi selvät valintakriteerit: ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan (paimenen) olla yhden vaimon mies…”, 1. Tim.3:2-. Kysymyksessä ei ollut jokin mielipide, vaan Herran käsky (1.Kor.14:33-38). Apostolin mitä jyrkimmällä virkansa valtuudella antama määräys oli pantava käytäntöön sellaisenaan (1.Tim.2:9-15, 2.Tim.2:2, Tiit.1:5).
Opetettuaan vanhurskauttamisesta jatkaa heti kirkkomme tunnustus: ”Tällaisen uskon saamista varten on Jumala asettanut saarnaviran (paimenviran) ja antanut evankeliumin ja sakramentit” (CA 5). Myöhemmin tunnustetaan: ”…iankaikkiset asiat, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki, iankaikkinen elämä. Näitä ei voida saada muuten kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä” (CA 28). Seurakuntaa varten asetettu paimenvirka ei ole yhteisestä pappeudesta johdettu delegointi. Paimenet toimittavat palvelustaan ”Kristuksen sijasta ja hänen puolestaan” (Apologia 7). ”Joka kuulee teitä, hän kuulee minua” (Luuk 10:16).
Paimenvirkaan kutsutun ja asetetun tulee pitäytyä apostoliseen ja profeetalliseen sanaan ja olla kykenevä opettamaan ja julistamaan Jumalan sanaa julkisesti sekä yksityisesti. Kutsumiseen kuuluu ´sisäinen kutsu`, jonka Pyhä Henki antaa sydämeen, ´ulkonaisen kutsun` antaa seurakunta.
Kristuksen asettaessa ehtoollisen läsnä ei ollut hänen kanssaan kuin 12 apostolia. Verrattuna juutalaiseen pääsiäisateriaan tämä oli tietoinen muutos. Esimerkiksi Maria ei ollut läsnä. Tämä merkitsi, että helluntain jälkeen paimenviran varsinaisesti alettua Ehtoollisen toimittivat aina paimenet. Samoin asetustapahtuman mukaisesti kasteen toimittaminen kuuluu paimenviran tehtäviin (Matt.28:18-20). Kasteeseen on alkuseurakunnan päivistä alkaen liittynyt poikkeus. Pakottavissa tilanteissa se on uskovien pappeuden nojalla toimitettava. Paimenet ovat Kristuksen salaisuuksien huoneenhaltijoita (1.Kor.4:1).
Missä on kristittyjä, siellä on voimassa käsky todistaa Herrastamme ja julistaa evankeliumia. Mutta sanan erityisessä mielessä paimenille on uskottu avaintenvalta. Paimen on ensisijaisesti se, joka toimittaa yksityisen ripin (Joh. 20:21-). Pastoria sitoo lain mukaan ripissä myös salassapitovelvollisuus.
Joka ei pysy Jumalan sanassa on ”valheapostoli”, ”väärä opettaja”, ”hereetikko”, ”julma susi” jne. Luopumus Jumalan sanasta on hengellisen elämän haureutta (Hes.16). Luopioiden johtajana toimii Ilmestyskirjan peto, jolla on ´Karitsan sarvet`, mutta joka puhuu kuin ´lohikäärme` (Ilm.13.11).
”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja me hylkäämme.” Paimenen on kumottava harhaopit (Tiit.1:9-11). Usein sanotaan, että paimenen on pidättäydyttävä polemiikista. Tämä on kuitenkin vastoin Raamattua. Pastorin tulee toimia aina sävyisästi, mutta Kristuksen ja hänen apostoliensa esimerkinkin mukaan puolustaa totuutta harhaa vastaan.
Paimen kaitsee ja paimentaa Jumalan sanalla ja sakramenteilla seurakuntaa (1.Piet. 5:1-, Apt.20:28) sekä huolehtii sieluista tietäen tekevänsä kerran tilin Ylipaimenelle (Hebr.13:17).
Luther painottaa paimenten hartauselämän tärkeyttä. Pastorilla voi olla rukouksen intensiivilistallaan joku erityinen asia tai tietyt henkilöt, mutta hän käy jatkuvaa rukouskamppailua koko lauman puolesta (Apt.6:4; 1.Tess.1:2; 2.Tim.1:3).
Kristuksen kirkko on ”Jumalan kansa” (1. Piet. 2:10), ”Kristuksen ruumis” (Ef.1:23), ”Pyhän Hengen temppeli” (1.Kor.9:16). Oikea Kirkko tunnistetaan täällä Jumalan sanan selvittämistä tuntomerkeistään. Sen jäsenet uskovat Jeesukseen Kristukseen ja elävät hänen yhteydessään armonvälineiden osallisuudessa.
Pyhä kaste on portin sakramentti (Matt. 28:18-20).Tässä uudestisynnytään ja päästään Kirkon jäseneksi (1.Kor.12:13).
”Ei tässä ole juutalaista, eikä orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Jeesuksessa Kristuksessa” (Gal. 3:28). Apostoli selvittää Jumalan lapseutta ja siten uskovien pappeutta. Tässä apostoli ei käsittele lainkaan paimenvirkaa. Lapsikaste on raamatullinen. Perhekasteista esim. 1.Kor.1:16, Apt 11:14; 16:15,33.
Ensiksikin uskovien pappeus toteutuu arkityössä. Se on jumalanpalvelusta, kun se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella (Kol. 3:17). Toiseksi se toteutuu Herran huoneessa, jossa kristitty on penkissään ja suorittaa papillisia velvollisuuksiaan veisaamalla, tunnustamalla uskonsa ääneen, yhtymällä sydämessään rukouksiin jne. Tähän liittyy myös rakkauden teot eli almut, Herran huoneen pystyttäminen, koristaminen ja ylläpito. Kolmanneksi se toteutuu siinä tehtävässä, jonka Katekismus sanoo: ”Niin kuin perheenisän on ne väelleen yksinkertaisesti opetettava.” Kuinka tärkeitä ovatkaan kristillisen opetustyön kannalta vanhempien lisäksi kummit, pyhäkoulunopettajat, nuorisonohjaajat, maallikkosaarnaajat jne.
Kaikilla Kristukseen uskovilla on pappeus ja siten myös Jumalan tekojen todistamisen kutsumus (1.Piet.2:9). Apostoli muistutti Filipin seurakuntalaisia: ”…te loistatte niin kuin tähdet maailmassa tarjolla pitäessänne elämän sanaa” (Fil.2:16).Omana aikanamme sellaiset kodit, joissa on tallella armon valo ja totuuden suola ovat todella kuin tähtiä syysyössä.
Pyhä Henki kutsuu, kokoaa ja rakentaa seurakunnan. Hän käyttää tässä työssä paimenten lisäksi Kristukseen uskovia, jotka tuovat lapsensa kastettaviksi ja opetuksen saatuaan Herran pöytään Ehtoolliselle. Kaikki kristityt tekevät armolahjojensa mukaan työtä, että pakanat tulisivat evankeliumin omistamiseen ja uskossa haaksirikkoutuneet voisivat palata kasteen armoon.
Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: ”… se vesi, jonka minä hänelle annan tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään” ( Joh. 4:14). Nainen uskoi Herran sanan ja hänestä tuli ”elävän veden lähde” kaupungin asukkaille. Kristus-ruumiin jäseninä meidät on kutsuttu huolehtimaan toinen toisistamme.
Kristuksen evankeliumin ilosanomaan kuuluu erottamattomasti harhaoppien ja harhaopettajien paljastaminen ja hylkääminen. On siis kuulosteltava, kuuluuko opetuksessa ”Hyvän Paimenen ääni” (Matt.7:15, Joh.10:5). Kaikki mikä on rakennettu tai rakennetaan vastoin Jumalan sanaa ja evankeliumin oppia, tulee tavalla tai toisella luhistumaan. Pääkysymyksemme tulee olla aina: mistä löydämme Kirkon oikeiden tuntomerkkien mukaiset alttarit ja saarnastuolit!
Jumalan sanan vastaisiin jumalanpalveluksiin ei tule mennä, kyykäärmeen puheet on torjuttava päättäväisesti ja harhaopille on lausuttava hylkäystuomio. Esim. Room.16:17, Gal.1:8-9, 2.Joh. 10,11. Apostolinen vetäytymissääntö on UT:n kirjeissä usein, esim. 2.Kor.6:14, Tiit. 3:10-11.
Raamatun sääntö on selvä: evankeliumin julistajan tulee saada evankeliumista elatuksen (1.Kor.9:14). Apostoli Paavali joutui kuitenkin olemaan ajoittain ”teltantekijäpastori”. Voi olla, että luopumuksen laajuuden vuoksi olemme palaamassa apostoliseen aikaan. Kirkkomme luisuessa antikristillisiin linjauksiin kyselemme, miten jatkamme. Edelleen on siellä täällä kirkon oikeiden tuntomerkkien mukaista seurakuntaelämää. On siis perustettava jumalanpalvelusyhteisöjä ja oltava valmiit kutsumaan niihin pastorit ja elätettävä heidät ainakin ”teltantekijäpastoreina”.
Esirukouksen tärkeä tehtävä kuuluu yhteisen pappeuden ytimeen. Paimenet eivät jaksa tehtävässään ilman lauman jatkuvaa rukoustukea (Room.15:30, Ef.6:19). Kristityt on kutsuttu rukoilemaan yhteisten asioiden puolesta, sillä kuka muuten Herran edessä niitä muistaisi, jolleivät juuri kristityt (1.Tim.2:1-). Erityisesti uskovat saavat kantaa toisiaan Jumalan eteen (Jaak.5:13-).
Katso lisää aiheesta täältä.
(Alkuperäinen julkaisu 26.10.2016)
Onko ihmisellä vapautta pelastuksen suhteen? Dogmihistorian isoja linjoja ja kirkkoisien korostuksista. Vieraana Juuso Mäkinen.
Jatkoa edelliseen jaksoon. Miten Luther ja myöhemmin luterilaiset Tunnustuskirjat käsittelevät kysymystä tahdonvapaudesta?
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mitä tulisi ajatella Katolisesta kirkosta?
Kiitos kysymyksestäsi! Se on tärkeä mutta myös äärettömän laaja. Koetan antaa joitain olennaisia suuntaviivoja, mutta kehotan kiinnostunutta lukijaa tutustumaan muuhunkin aiheesta olevaan materiaaliin, jos tarvetta on ja aika ja voimat riittävät.
Aloitan käsitteestä. Sana “katolinen” ei löydy Raamatusta mutta tuli varhain kristilliseen kielenkäyttöön. Varhaisimmat maininnat löytyvät noin vuonna 110 kuolleen Antiokian marttyyripiispa Ignatioksen kirjeistä. Hän kutsuu kirkkoa katoliseksi. “Katolinen” on kreikkaa ja tarkoittaa “kokonaista” tai “kaikkien yhteistä”. Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustamme uskovamme “pyhän yhteisen seurakunnan” ja Nikean uskontunnustuksessa “yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Uskontunnustusten sana “yhteinen” on niiden alkukielillä eli kreikaksi ja latinaksi “katolinen”. Myös me luterilaiset uskomme, että on olemassa yksi, pyhä, katolinen eli yhteinen/yleinen seurakunta eli kirkko.
Katolisen eli yleisen vastakohta on sellainen, joka koskee vain osaa tai perustuu ihmisten yksityisiin mielipiteisiin. Kirkossa tuli tavaksi kutsua harhaoppeja niiden alullepanijan nimellä, esim. “markionilaiset” Markionin mukaan, “valentinolaiset” Valentinuksen mukaan tai “areiolaiset” Areioksen mukaan, joka kielsi, että Kristus on tosi Jumala. Nimitysten ajatus oli, että nämä lahkot ovat alullepanijoidensa jumalattomien yksityismielipiteiden varassa. Oikea kirkko taas on yhteinen ja yleinen, koska sen perusta on Jumalan Sanassa, joka on suunnattu kaikille kansoille ja kaikille aikakausille. Kirkko on Kristuksen perustama ja Kristuksen oma, Kristuksen morsian ja ruumis, Jumalan pyhä kansa ja Pyhän Hengen temppeli. Se on “yhteinen”, koska siihen kuuluvat kaikki tosiuskovat kaikkina aikoina. “Katolinen kirkko” ei siis alun perin ollut minkään yhden kristinuskon suuntauksen nimitys, vaan tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin “Kristuksen kirkko” tai “oikea kirkko”, maailmanlaaja Kristuksen valtakunta.
Kirkon historiassa on alusta asti ollut opillisia kiistoja. Joka ei tätä muuten usko, lukekoon Paavalin Galatalaiskirjeen! Oppiriidoissa on kiistelty aina samalla siitä, ketkä ovat tai missä tai minkälainen on katolinen kirkko. Kaikki osapuolet tietysti vaativat tätä nimitystä itselleen. Samoin kävi uskonpuhdistuksessa. Paavin alainen osa kutsui itseään “katolisiksi” ja haukkui uskonpuhdistaja Martti Lutherin (k. 1546) oppeja tunnustavia “luterilaisiksi”, koska piti heitä harhaoppisina. “Luterilaiset” taas sanoivat, että he eivät ole “luterilaisia” siinä mielessä, että heidän oppinsa olisi Lutherin keksimä tai Lutherin varassa. He ovat “oikeita katolisia” ja “evankelisia”, koska seuraavat Kristuksen evankeliumia. Paavin seuraajat eivät olleet luterilaisten mielestä katolisia vaan “paavilaisia”, koska seuraavat oman lahkonjohtajansa, paavin, erityisoppeja, vastoin Jumalan Sanaa. “Luterilaiset” korostivatkin, että koska kirkko on katolinen eli yleinen, kaikki uskovat kattava ja maailmanlaajuinen, kirkko ei voi olla sidottu vain yhdellä paikkakunnalla, Roomassa, istuvan paavin auktoriteettiin. Koska kirkko on “yleinen”, sen auktoriteetinkin pitää olla yleinen ja läsnä kaikkialla. Tämä auktoriteetti on kirkon ainoa pää, Jeesus Kristus itse. Hän on läsnä kirkossaan, joka elää hajaantuneena yli koko maanpiirin, ja todellisesti opettaa sitä Sanansa eli Pyhän Raamatun kautta. Siksi kirkko ei tarvitse paavia “Kristuksen sijaiseksi”, ikään kuin Kristus olisi poissa kirkostaan. Hänhän on siinä läsnä, niin kuin Hän itse on luvannut: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)
Luterilaiset siis pitävät itseään “oikeina katolisina”, koska heidän opetuksensa on raamatullista. Meidän mielestämme roomalaiskatoliset, ortodoksit ynnä muut kirkkokunnat ovat epäoikeutetusti omineet itselleen nimen “katolinen” tai “apostolinen” tai “ortodoksinen” eli oikeauskoinen/oikein palvova kirkko. Katolinen kirkko kattaa kaikki tosiuskovat maailmassa sekä perille päässeet pyhät taivaassa. Me “luterilaiset” olemme varmasti osa tuota kirkkoa, koska olemme “uskosta vanhurskaiksi tulleet” (Room. 5:1) ja “tiedämme oman tunnustuksemme totuudenmukaiseksi, hurskaaksi ja katoliseksi”, niin kuin Tunnustuskirjamme sanovat (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XIV Kirkollinen järjestys, 3).
Sivusin jo edellä kysymystä kirkon arvovallasta. Kirkolla ei ole eikä voi olla mitään muuta arvovaltaa kuin Jumalan oma arvovalta. Mutta tämä arvovalta ei ole automaattisesti kirkon viranhaltijoissa, kuten paavissa, tai kirkolliskokouksissa, vaan Jumalan Sanassa, Raamatussa. Kun Kristus sanoi apostoleilleen: “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää” (Matt. 28:19–20), Kristus sitoi kirkkonsa täysin siihen sanaan, jonka Kristus oli puhunut apostoleilleen. Mistä me tänä päivänä löydämme tämän apostolien välittämän Kristuksen sanan? Uudesta testamentista, joka sisältää apostolien silminnäkijätodistukseen perustuvat neljä evankeliumia, apostolien teot ja apostolien kirjeet. Uusi testamentti taas perustelee opetustaan vetoamalla Vanhan testamentin kirjoituksiin. Näin ollen kirkon ainoa ratkaiseva auktoriteetti on Vanha ja Uusi testamentti, Pyhä Raamattu.
Kirkossa on toki aina ollut Raamatun lisäksi suullista ja kirjallista opetusta, teologien kannanottoja, kirkolliskokouksia, erilaisia jumalanpalvelustapoja ja hurskaudenharjoituksen muotoja. Näitä voidaan kutsua kooten nimellä “traditio” eli “perinne”. Tradition tunteminen on hyödyllistä, ja traditiota voidaan myös seurata niissä kohdin, joissa se ei käy Raamatun opetusta vastaan. Varhaisessa kirkossa oli kuitenkin selvää, että Pyhillä Kirjoituksilla on ainutlaatuinen arvovalta, joka ylittää tradition arvovallan. Lännen suuri kirkkoisä Augustinus (k. 430) kirjoitti Raamatun ja tradition suhteesta:
”Sillä kukapa ei tietäisi pyhän kanonisen Kirjoituksen, Vanhan ja Uuden testamentin, olevan rajoiltaan selvä ja menevän sillä tavalla kaikkien myöhempien piispojen kirjeiden edelle, ettei saa epäillä eikä kiistellä, mahtavatko siihen kirjoitetuksi tiedetyt asiat olla totta tai oikein? Sen sijaan piispojen kirjeitä, jotka on kirjoitettu tai tullaan kirjoittamaan kaanonin valmistuttua, on lupa korjata, jos niissä on satuttu poikkeamaan totuudesta. Näin voidaan tehdä jonkun päätöksellä, joka sattuu olemaan kyseisessä asiassa heitä viisaampi, tai muiden, arvovallaltaan suurempien ja tiedoiltaan oppineempien piispojen avulla tai kirkolliskokouksissa. Vain yhden alueen tai provinssin kirkolliskokousten on taas ilman muuta väistyttävä koko kristillisen maailman yhteisten kirkolliskokousten arvovallan tieltä. Ovatpa myöhemmät yhteiset kirkolliskokoukset usein jopa korjailleet varhaisempia, kun kokemus asioista on avannut jotain, mikä ennen oli suljettua, tai tehnyt tunnetuksi jotain, mikä ennen oli salattua.”[1]
Tradition arvovalta on siis sitovaa, sikäli kun se on yhteensopivaa Pyhän Raamatun kanssa. Pyhän Raamatun auktoriteetti on sitova sellaisenaan, aina ja kaikkialla. Eri kirkkojen opetusten oikeellisuus voidaan ja pitää testata Raamatulla eli sisällöllisin perustein, ei vetoamalla johonkin muodolliseen auktoriteettiin, kuten paaviin tai kirkolliskokouksiin. Vain opetus, joka on sisällöllisesti yhtäpitävää Raamatun opin kanssa, on katolista ja velvoittaa omiatuntoja. Opetus, joka ei perustu Raamattuun, on lahkolaista, vaikka se olisi levinnyt kuinka laajalle tahansa.
Roomalaiskatolinen kirkko esittää, että se yksin on katkeamattomassa historiallisessa jatkumossa Jeesuksen perustaman kirkon kanssa. Siksi roomalaiskatolinen kirkko olisi katolinen kirkko. Roomalaiskatoliset eivät kuitenkaan ole suinkaan ainoat, jotka sanovat olevansa katkeamattomasti sama instituutio kuin kirkko, jonka Kristus perusti. Samoin väittävät omasta joukostaan ortodoksit, samoin miafysiitit (mm. Egyptin koptit ja Etiopian kirkko sekä monet syyriankieliset kirkkokunnat Libanonista Intiaan), samoin Idän apostolinen kirkko (ns. “assyrialaiset”). Kaikki nämä suuntaukset voivat esittää “sukupuun”, miten ne ovat polveutuneet apostolien perustamasta kirkosta ja näin ollen olisivat katolinen kirkko.
Institutionaalinen jatkuvuus apostolien ajasta nykypäivään ei kuitenkaan takaa, että kyseinen kirkkokunta olisi katolinen kirkko tai sen osa. Vaikka instituutio jatkaisi olemassaoloaan, oppi ja elämä voivat korruptoitua niin, että kyseinen joukko lakkaa olemasta osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.
”Paavalikin ennustaa niin käyvän, että Antikristus istuu Jumalan temppelissä (2 Tess. 2:4), toisin sanoen pitää valtaa kirkossa ja hoitaa sen virkoja. Kirkkopa näet ei ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä. Sillä on kuitenkin ulkonaiset merkkinsä, joista se voidaan tuntea: puhdas evankeliumin oppi ja Kristuksen evankeliumin mukainen sakramenttien hoitaminen. Ainoastaan tätä kirkkoa sanotaan Kristuksen ruumiiksi, ja sitä Kristus Hengellänsä uudistaa, pyhittää ja hallitsee, niin kuin Paavali Ef. 1 todistaa sanoessaan: ”Ja hän on antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa”, hänen, joka kaiken kaikissa toteuttaa (j. 22–23). Ne siis, joissa Kristus ei lainkaan vaikuta, eivät ole Kristuksen jäseniä.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, VII ja VIII, Kirkko, 4–5)
Oikea katolinen kirkko kestää ikuisesti, koska se on ikuisesti elävän Kristuksen elävä ruumis. Mutta katolista kirkkoa ei saa samastaa mihinkään näkyvään instituutioon. Katolinen kirkko on kaikkialla siellä, missä Kristus vaikuttaa evankeliuminsa kautta syntisissä pelastavaa uskoa, ottaa heitä kasteessa opetuslapsikseen, kaitsee heitä paimenvirkansa kautta ja ruokkii heitä ehtoollisessa ruumiillaan ja verellään.
Roomalaiskatoliset perustelevat katolisuuttaan sillä, että heidän kirkkokuntansa on jäsenmäärältään maailman suurin. Raamattu ei kuitenkaan opeta, että oikealla näkyvällä kirkolla olisi aina eniten seuraajia. Päinvastoin, Kristus kutsuu opetuslapsiaan “piskuiseksi laumaksi”: “Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.” (Luuk. 12:32) Nimikristittyihin ja harhaoppisiin verrattuna tosikristityt ovat aina vähemmistössä: “Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13–14) Vaikka tosikristittyjä on teeskentelijöihin verrattuna aina vähän, heitä on yhteensä lopulta kuitenkin enemmän kuin taivaan tähtiä, niin kuin Herra lupasi Aabrahamille (1. Moos. 15:5–6).
Ajatus, että katolinen kirkko voi olla ja usein onkin pieni vähemmistö, ei ole kristikunnan vähemmistöön jääneiden luterilaisten keksintö. Gregorios Nazianzilainen (k. 389) saarnasi Konstantinopolissa pienelle seurakunnalleen vuoden 380 puolivälissä. Tuolloin enemmistö kristityistä oli areiolaisia. Heillä oli puolellaan keisari ja valtakunnan hallinto ja he pitivät hallussaan suuria ja komeita kirkkorakennuksia.
”Heidän ovat huoneet – meidän Huoneessa Asuva. Heidän ovat temppelit – meidän on Jumala, olemmepa peräti tulleet elävän Jumalan temppeleiksi, jotka itsekin elämme, sielun elävöittämiksi papillisiksi uhreiksi, järjellisiksi polttouhreiksi, täydellisiksi uhrilahjoiksi, jumaliksi Kolminaisuuden palvomisen kautta. Heidän ovat väkijoukot – meidän enkelit. Heillä on julkeus – meillä usko. Heillä on uhkailua – meillä rukousta. Heillä on lyöntejä – meillä kestämistä. Heillä on kultaa ja hopeaa – meillä puhdistettu oppi. “Olet tehnyt itsellesi kaksi- ja kolmikerroksisen palatsin” – huomaa Kirjoitusten sanat (Jer. 22:14 Septuagintan mukaan) – “monihuoneisen, moni-ikkunaisen”. Ei se kuitenkaan ole korkeampi kuin minun uskoni sekä taivaat, joita kohti minua kuljetetaan! Onko laumani pieni? Eipä se ainakaan kulje jyrkänteillä! Aitaukseni on ahdas – mutta siellä eivät kiertele sudet, se ei ota vastaan rosvoja eikä aidan yli tulevia varkaita ja muukalaisia! Tiedän hyvin, että saan nähdä aitaukseni vielä laajenevan. Kerran minun pitää laskea monia, jotka nyt ovat susia, lampaideni tai ehkä jopa paimenteni joukkoon! Tämän ilosanoman minulle julistaa Hyvä Paimen, jonka tähden minä annan henkeni lampaiden puolesta. En pelkää laumani piskuisuutta, sillä sen näkee yhdellä silmäyksellä. Sillä minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut. He tuntevat myös Jumalan, ja Jumala tuntee heidät. Minun lampaani kuuntelevat minun ääntäni, jonka minä puolestani olen kuullut jumalallisesta Ilmoituksesta, jonka pyhät isät ovat minulle opettaneet, jota minäkin olen aina opettanut samanlaisena, mukautumatta aikaani, ja jota en lakkaa opettamasta, sillä sen kanssa olen syntynyt ja sen kanssa täältä lähden.”[2]
Lopuksi palaamme kysymykseen, mitä luterilaisten tulisi ajatella roomalaiskatolisesta kirkosta. Yhtäältä luterilaiset näkevät roomalaiskatolisessa kirkossa oikean eli katolisen kirkon piirteitä siinä määrin, kuin roomalaiskatolisessa kirkossa opetetaan oikein Jumalan sanaa ja jaetaan oikein kasteen ja ehtoollisen sakramentteja. Toisaalta roomalaiskatolisessa kirkossa on monia lahkon piirteitä, koska se opettaa monia vääriä oppeja, jotka hämärtävät, uhkaavat ja turhentavat Kristuksen evankeliumia.
Ensimmäinen näkökulma ilmenee esimerkiksi siinä, että Rooman kirkko käyttää Pyhää Raamattua ja opettaa Pyhästä Kolminaisuudesta ja Kristuksen persoonasta ja teoista monia oikeita asioita. Kirkon liturgia välittää kirkkokansalle harhojen lisäksi myös monia oikeita oppeja. Rooman kirkko kastaa oikealla kasteella. Se käyttää Kristuksen asettamaa synninpäästöä. Sillä on Kristuksen asettama paimenvirka, vaikka sitä vääristetäänkin muun muassa selibaattivaatimuksella ja käsityksellä, että paimenvirka olisi uhripapin virka. Rooman kirkko tunnustaa, että ehtoollisessa konsekraation jälkeen Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä leivän ja viinin muodossa. Näiden asioiden ansiosta roomalaiskatolisessa kirkossakin ihminen voi monin paikoin kuulla evankeliumia, tulla vanhurskaaksi yksin uskon kautta Jeesukseen Kristukseen ja pelastua. Rooman kirkossakin on siis katolisen kirkon jäseniä, Jumalan lapsia ja veljiämme.
Toisaalta Raamatun oppi ja Kristuksen evankeliumi ovat Rooman kirkossa sekoittuneina vakaviin harhaoppeihin, jotka hämärtävät evankeliumia. Vanhurskauttamista ei nähdä yksin Jumalan tuomiotoimena ja lahjana Kristuksessa, vaan Jumalan ja ihmisen yhteistyönä toteutuvana pyhittymisprosessina. Ihmisen ansio tungetaan mukaan kaikkialla pelastuksen kysymyksessä. Me luterilaiset näemme, että ihmisestä tehdään näin ainakin osittain oma vapahtajansa. Kristukselta viedään Hänelle kuuluva kunnia olla ihmisen ainoa Vapahtaja ja ainoa Välimies Jumalan ja ihmisten välillä (Apt. 4:12; 1. Tim. 2:5). Tämä näkyy Rooman kirkon toiminnassa kaikkialla: pelastusopissa, messun pitämisessä sovitusuhrina, sakramenttiopissa, rippikäytännössä, kiirastuliopissa, pyhien avuksihuutamisessa, Marian ja paavin asemassa ja niin edelleen.
Luterilaiset katsovat roomalaiskatolista kirkkoa jälkimmäisestä näkökulmasta sanoessaan, että roomalaiskatolinen kirkko “on osa antikristuksen valtakuntaa” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XV Ihmisten säätämät kirkolliset tavat, 18) ja että “paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan” (Schmalkaldenin opinkohdat, 2. osa, IV Paavius, 10). “Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia: me emme saa osallistua taisteluun jumalattomuuden ja rikollisen julmuuden puolesta. Siksi omatuntomme on turvassa, ovathan paavin valtakunnan harhat ilmeisiä ja Raamattu julistaa ne raikuvalla äänellä pahojen henkien ja Antikristuksen opiksi.” (Paavin valta ja johtoasema, 42)
[1] Seitsemän kirjaa kasteesta donatolaisia vastaan, kirja II, luku III, 4, Migne, Patrologia Latina XLIII, 128–129, käännös JM.
[2] Puhe 33, XV, Migne, Patrologia Graeca XXXVI, 232–233, käännös JM.
Kuka oli piispa Bo Giertz? Giertzin hengellinen herääminen ja virkateologian teemoja. Vieraana Anssi Ollilainen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Suomen Evankelisluterilainen lähetyshiippakunta sai syksyllä 2015 uuden, oman virsikirjan ”Luterilaisia virsiä”. Se ei korvaa sitä vuoden 1986 virsikirjaa, jota Lähetyshiippakunnan seurakunnissa on tähän mennessä käytetty. Uuden kirjan numerointi alkaa siitä, mihin vuoden 1986 virsikirjan numerointi päättyy. Näin Luterilaisia virsiä täydentää ja rikastaa sitä perintöä, jota ei uuden kirjan myötä hylätä.
Rakentuuhan myös vuoden 1986 virsikirja edellisten virsikirjojen luoman perustuksen päälle. Niistä vuoden 1701 virsikirjaa on käytetty Luterilaisia virsiä -kirjan valmistumiseen asti Rauman Pyhän Marian seurakunnassa. Vuoden 1938 virsikirja on ollut käytössä Joosuan seurakunnassa Imatralla.
Jumalan kansa on, ja se on aina ollut laulava ja useimmiten myös soittava kansa. Vanhassa testamentissa sekä kerrotaan seurakunnan laulusta ja soitosta että kehotetaan sitä laulamaan ja soittamaan.1 Uudessa testamentissa rohkaistaan uskovia ylistämään Jumalaa ”virsin ja lauluin” (1. Kor. 14:26; Kol. 3:16).
Meidän Herrammekin veisasi yhdessä omiensa kanssa! (Matt. 26:30; Mark. 14:26). Ei ole kristillistä seurakuntaa, joka ei laulaisi. Useimmat niistä myös soittavat. Eikä varmasti ole pelkän hurskaan mielikuvituksen tuotetta, että perillä, Taivaan valtakunnassa, virsi kaikuu ja soitto soi vielä aivan toisella tavalla kuin täällä maan päällä, vaelluksen vaivojen ja synnin kiusausten alla.
Aivan erityinen merkitys musiikilla on luterilaisuudessa. Virsilaulun uusi ja ennen kokematon elpyminen osana yhteistä jumalanpalvelusta oli uskonpuhdistuksen uudistus, jonka merkitystä uskovien yhteisen pappeuden ilmaisijana tuskin voi liioitella. Me luterilaiset arvostamme myös arkkitehtuuria ja kuvaamataiteita. Kuitenkin ennen muuta musiikin ja siihen liittyvän runouden avulla me ilmaisemme sitä uskon rikkautta ja runsautta Pyhässä Hengessä, joka sanan ja sakramenttien osallisuudessa virtaa seurakunnassaan läsnäolevasta Vapahtajasta ja Hänen pelastushistoriallisista armoteoistaan seurakuntaan ja saa sen sydämen resonoimaan soivin sanoin vastauksena Jumalan rakkaudelle. Ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan Henki liittää koko inhimillisen olemuksemme laulussa ja soitossa siihen uskovaan vastaukseen, jota Kirkon rukous ja ylistys on.
Ehkä juuri musiikki on se taidemuoto, joka parhaiten kuvaa meidän Herramme todellista, mutta näkymätöntä persoonallista läsnäoloaihmisenä ja Jumalana seurakuntansa keskellä. Musiikkiin ei voi tarttua kuin esineeseen, veistokseen tai rakennukseen. Musiikista on vielä vaikeampi sanoa kuin runosta tai muusta tekstistä, mitä ja missä se on, mistä se alkaa tai mihin se päättyy. Mutta silti musiikki on kaikkea muuta kuin ideamaailman ilmiö.
Musiikki ei ole teoriaa, vaan hyvin todellista, jopa ruumiillista todellisuutta. Musiikki täyttää tilan ja sielun, jossa se soi. Sanaan liittyessään se ikään kuin ympäröi ja ottaa mukaansa sanan sisällön kuljettaen sen sydämestä sydämeen.
Kenties juuri sen tähden jumalanpalveluksen liturgi saattaa resitoida, laulaa ruokoukset, ehtoollisen asetussanat ja jopa Raamatun tekstit. Ehkä pyhien tekstien laulaminen, joka kirkon historiassa lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, ilmaisee juuri sitä Herran todellista eikä vain ’ajatuksellista’ läsnäoloa, joka koskettaa ihmisen koko todellisuutta, mutta joka ei silti ole ’esineellistä’ eikä sillä tavoin ’tämänpuoleista’, että Herraan voisi käsin tarttua (vrt. Joh.20:17). Ja vaikka Herran todellinen ruumis ja veri – eikä siis vain Hänen jumalinhimillinen Persoonansa – sitoutuvat Pyhässä ehtoollisessa ajassa ja paikassa syötäviin ja juotaviin aineisiin, ei nytkään Hänen ruumiillisesta läsnäolostaan voi puhua kuin esineestä. Vaikka se on todellista eikä vain kuviteltua ja vaikka se koskettaa koko psykofyysistä olemustamme, se on silti pyhä salaisuus, joka perustuu ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan asetukseen ja sanaan, mutta väistää järjen määritelmiä.
Antropologisesta ja luonnontieteellisestä näkökulmasta katsottuna musiikki on ilmiö, jonka vaikutus meissä palautuu hyvin varhaiseen sikiönkehityksen vaiheeseen. Lapsi kuulee musiikkia jo ennen syntymäänsä äitinsä kohdussa sen soivan kohinan lisäksi, jota äidin verenkierto aiheuttaa ja sen rytmin, joka jatkuu meidän oman sydämemme lyönteinä koko elämämme ajan. Joka on jo ennen syntymäänsä ollut osa veisaavaa seurakuntaa, tuntee olevansa äidin lämpimässä sylissä myös aikuisena virsiä veisatessaan!
Aikuisessa ihmisessä musiikki koskettaa esitiedollista osaa minuudestamme. Sen tuottama mielihyvä on sukua ilolle, joka liittyy meidän sukupuolisuuteemme. Silläkin tavoin se on lähellä olemuksemme ydintä.
Samalla tämä ”mikrokosmokseen”, ihmisen omaan olemukseen liittyvä musiikki nivoutuu ”makrokosmoksen” eli maailmankaikkeuden ja luonnon musiikkiin: elämäämme rytmittävät päivät, kuukaudet ja vuodet, jotka ovat ”taivaankappaleiden musiikkia”, ja myös ne soivat elementit, joista musiikki koostuu, melodia, harmonia ja äänenväri, palautuvat luonnossa soiviin ja matemaattisesti kuvattavissa oleviin fysikaalisiin lainalaisuuksiin. Maailmaa voi tarkastella soivana, rytmisenä kokonaisuutena kaikkine tuulen vihellyksineen, ukkosen jyrinöineen, aaltojen kohinoineen ja linnun lauluineen päivien ja vuodenaikojen vaihtelussa myös inhimillisen kulttuurin – kaupungin, liikenteen, teollisuuden – äänten liittyessä siihen.
Inhimillinen musiikki on silti jotakin muuta kuin vain maailmankaikkeuden ja ihmisruumiin rytmien ja sointien tai urbaanin äänikulissin tahdotonta reflektiota, vaikka se liittyy myös niihin. Musiikki on lapsen hyräilystä ja tanssista alkaen aina korkeimpiin taidemusiikin muotoihin asti myös ja ennen muuta inhimillisten tunteiden ja ajatusten kokonaisvaltainen tulkki.
Ja koska ihminen on sosiaalinen, yhteisöllinen olento, musiikki ei ole vain yksilön itseilmaisun väline. Yksityinen musiikin harjoitus nivoutuu aina siihen kulttuuriin, kasvuympäristöön, sosiaaliseen ja henkiseen maisemaan, jossa yksilö on kasvanut ja jossa hän elää. Musiikki on eräänlainen ei-käsitteellinen ”kieli”, jonka avulla historiallisessa jatkumossa ja omassa sosiaalisessa ympäristössämme elävinä ihmisinä ilmaisemme syvimpiä tuntojamme tai ainakin viihdymme tutun musiikin syleilyssä.
Emme siis ilmaise musiikilla ainoastaan itseämme, vaan liitymme yksilöinä laajempaan kulttuuriseen tai sosiaaliseen kontekstiin ja yhteisöön. Tämä yhteisö omaksuu tietoisesti tai tiedostamattaan, yhtäältä pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, toisaalta horisontaalisessa, reaaliaikaisessa kontaktissa muihin samanlaisiin yhteisöihin itselleen ominaisen musiikillisen kielen osaksi omaa identiteettiään ja integriteettiään. Sen tähden toisen ihmisen musiikillisiin mieltymyksiin puuttuminen saatetaan kokea loukkaavana, uhkaavana ja alistavana. Kyse on oman identiteetin ja olemuksen ilmaisusta, joka on osa ihmisen omaa itseyttä ja olemusta eikä vain vapaasti vaihdettavissa oleva käsitteellinen kuvaus asioista ja tilanteista.
Aikaisemmin ihmiskunnan musiikilliset ”kielet” ja ”murteet” muuttuivat hitaasti, ja niitä ”puhuttiin” laajoilla alueilla. Erot näiden alueiden sisäisten ”musiikin murteiden” välillä olivat pieniä. Niiden musiikilliset puhujat ymmärsivät toistensa puheenpartta. Musiikin eri ”kielialueet” puolestaan eivät niiden raja-alueita lukuun ottamatta juuri kohdanneet toisiaan, paitsi pitkän historiallisen kehityksen ja siihen sisältyvän transformaation myötä.
Alueellisten musiikin ”murteiden” lisäksi eroja oli myös musiikin kielen ”sosiaalisten murteiden” välillä samaan tapaan kuin puhutussa kielessä voidaan erottaa toisistaan kaupungin slangi ja maaseudun murre, sivistyneistön puheenparsi ja työläisten tapa puhua tai erot eri ikäluokkien ja sukupuolten välillä. Erilaisten musiikillisten sosiaalisten murteiden taustalla oli kuitenkin siinä määrin niitä kaikkia yhdistävä ”kielioppi”, että sinfoniamusiikin ja työväenlaulujen harrastajan, kansanmuusikon ja kitarakuorolaisen, salonkiorkesterin viulistin ja VPK:n seitsikon baritonitorven soittajan oli helppo ymmärtää toistensa musiikillista kieliä, vaikka niitä ei olisikaan hyväksytty. Kieli itsessään oli lopulta sama, ja vain sosiaalisen ympäristön määrittämät musiikin murteet poikkesivat toisistaan. Kyse oli ja on myös musiikin erilaisista tarkoituksista: taidemusiikki on eri asia kuin tanssimusiikki.
Tämä tilanne on viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunut toiseksi varsinkin postmoderneissa ja postteollisissa länsimaissa. Muutos on tapahtunut samassa tahdissa selkeästi jakautuneen modernin luokkayhteiskunnan ja rajattujen kansallisten kulttuurien muuttuessa aikaisempaa paljon hankalammin määriteltäviksi todellisuuksiksi. Elämme keskellä nopeaa, globalisoituvaa ja radion, television, viihdeteollisuuden ja internetin myötä reaaliajassa kaikkialta vaikutteita ottavaa musiikkikulttuurin muutosta. Sen tuloksena seinänaapuruksina saattaa asua ihmisiä, jotka eivät enää ymmärrä toinen toistensa musiikillista kieltä siihen erikseen paneutumatta ja sitä ”opiskelematta”.
Näin voi käydä jopa yhden perheen sisällä, ja ilman muuta niin tapahtuu Jumalan perheessä, seurakunnassa, jos lähtökohdaksi otetaan vain se musiikki, jota seurakuntalaiset ”luonnostaan”, seurakuntaelämän ulkopuolella ja puhtaasti maallisessa kontekstissa ”puhuvat”. Ei ole enää suomalaista seurakuntaa, jossa kaikki veisaisivat ja soittaisivat saman musiikillisen kielen eri murteilla tai edes sen erilaisilla sosiaalisilla murteilla. Seurakuntalaiset puhuvat musiikillisessa mielessä usein kokonaan eri kieliä.
Tosin kaikki musiikki palautuu lopulta samoihin peruselementteihin. Sen tähden voimme oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään kaikkia inhimillisiä musiikin kieliä, aivan niin kuin voimme oppia puhumaanmandariinikiinaa ja ymmärtämään sanskriittia. Mutta luonnostaan eivät hevimetallimiehet ja mummugospeltädit, räppärit jamyöhäisromanttisen oopperan ystävät enää ymmärrä toisiaan. Heidän toisilleen outojen musiikillisten kielten varaan ei myöskään voi rakentaa kristillisen seurakunnan todistusta, ylistystä eikä rukousta.
Sen tähden on kysyttävä, mitä hengellinen ja erityisesti jumalanpalvelusmusiikki oikein on. On pohdittava, mikä ja minkälainen musiikki sopii seurakunnan yhteisen kokoontumisen ja seurakunnan yhteisen uskon ilmaisun instrumentiksi. Mikä rakentaa meitä Kristuksen seurakuntana yhdessä ja erikseen? Kysymme, mikä saa meidät kaikki soimaan armonpyyntöä ja Jumalan ylistystä niin, että se kantaa Jumalan Sanan itsensä antamia sisältöjä ja koko seurakuntaa Hänen armoistuimensa eteen. Ja tätä kaikkea kysymme tilanteen vakavuuden ymmärtäen muistaessamme, että musiikin kokonaisvaltaisuudesta johtuen juuri lauluun ja soittoon liittyvät kysymykset jakanevat seurakuntaa usein jo aikaisemmin ja intohimoisemmin kuin oppiin liittyvät erimielisyydet.
Teologisesti tarkasteltuna jumalanpalvelusmusiikki on seurakunnan uskovaa vastausta Kristuksen armolliseen läsnäoloon seurakunnassa, Jumalan Sanan puhutteluun, lain saarnaan ja evankeliumin lahjaan. Se on P.Tuomaan polvistumista ja huokaus ”Minun Herrani ja minun Jumalani”, kun Vapahtaja sanoo ”Rauha teille!”, näyttää kätensä ja kylkensä ja ojentaa nälkäisille ja janoisille ruumiinsa ja verensä syntien anteeksiantamukseksi, elämäksi ja autuudeksi. Musiikki on lauluksi ja soitoksi pukeutuvaa rukousta ja ylistystä.
Lopulta kuitenkin laulajat ja soittajat ovat niitä, joissa lauletaan ja joiden kautta soitetaan. Viime kädessä veisaaja ja soittaja on Pyhä Henki itse. Kristuksen hengellisessä ruumiissa, seurakunnassa, Hän ottaa käyttöönsä meidän ruumiimme ja sielumme ja avaa suumme rukoukseen ja kiitokseen sen noustessa olemuksemme pohjasta asti ja vahvistuessa myös soittimien yhtyessä armonpyyntöön ja ylistykseen.
Seurakunnan virrenveisuu, rukous ja ylistys musiikin kielellä eivät ole ensisijaisesti yksilön todistus hänen omassa elämässään koetuista Jumalan armoteoista. Olennaisemmin ne ovat koko seurakunnan vastausta Jumalan puheeseen ja pyhiin sakramentteihin. Tähän yhteiseen vastaukseen yksittäinen seurakuntalainen yhtyy omalla äänellään ja omalla sydämellään antaen sillä tavoin muiden mukana oman, henkilökohtaisen todistuksensa.
Raamatullisen ihmiskuvan ja seurakunnan olemuksen mukaisesti jokainen yksittäinen seurakuntalainen on ainutkertainen yksilö, mutta hän ei uskovana ole koskaan yksin, ei myöskään omassa, henkilökohtaisessa suhteessaan Jumalaan. Ihminen on yksilönä välttämättä omaa minuuttaan kantavassa suhteessa toisiin ainutkertaisiin ihmisyksilöihin. Kristittynä hän on välttämättä suhteessa Jumalaan ja Hänen lunastetun perheväkensä kokonaisuuteen ja osa sitä.
Sen tähden kirkossa veisaa koko seurakunta. Kirkossa veisaamme ensi sijassa ”me”, en vain ”minä”. Seurakunnan musiikkiin pukeutuva vastaus Jumalan sanaan on teologisessa mielessä ”uskon todistusta”, mutta se ei ole eikä voi olla yhden ainoan uskovan yksilöllistä todistusta siitä, kuinka juuri hän on kokenut ja omaksunut Jumalan suuret armoteot Jeesuksessa Kristuksessa. Se on yhteistä todistusta.
Silti ”minä” veisaan väkevästi mukana ja myös oman minuuteni ”meidän” yhteydessämme säilyttäen ja sitä tässä yhteydessä todeksi eläen. Seurakunnan yhteinen todistus laulaen ja soittaen ei ole vain ”toisten todistusta”. Se on aina myös ”minun todistukseni” Jumalan suurista armoteoista historiassa ja siitä, kuinka olen kohdannut henkilökohtaisesti Hänet.
Minun todistukseni, ylistykseni ja rukoukseni on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Silti se nivoutuu yhtenä säikeenä ja sävelenä siihen todistajien kudokseen ja ylistyksen harmoniaan, jossa soivat Jumalan armoteot ja ajassa ja paikassa historian hämäristä tänne asti ”alkaen Jerusalemista kaikkeen maailmaan” vaeltaneen Kirkon rukouksen ja veisuun äänet (Luuk. 24:7; Mark. 16:15).
Seurakunnan musiikillinen vastaus Jumalan armotekoihin historiassa eli siihen sanaan, joka julistaa niitä, sekä sakramentteihin, jotka jakavat niiden hedelmiä, on ajassa ja paikassa vaeltavan Jumalan kansan uskontodistusta. Se on osa sitä dialogia, jota Jumala käy ihmiskunnan kanssa.
Tämä seurakunnan vastaus Jumalan dialogissa on pohjimmiltaan Pyhän Hengen vaikutusta ja työtä Kristuksen, ihmiseksi tulleessa Jumalan ikuisen Sanan kautta. Seurakunta veisaa ja musisoi Kristuksessa. Sen musiikillinen vastaus Jumalan totuuteen ja rakkauteen nousee Hengen hedelmänä siitä ihmisyydestä, historiasta, kulttuurista ja ympäristöstä, josta Jumalan ainosyntyinen Poika syntyi ihmiseksi ja johon Jumalan Sanan kylvö aina uusissa tilanteissa ja ympäristöissä lankeaa. Se nousee maailmasta, luodusta todellisuudesta, jossa ihmiset kääntyvät ja syntyvät kasteessa uudesti, saavat syntinsä anteeksi ja kulkevat Kirkkona, Jumalan kansana ajassa ja paikassa eteenpäin.
Kirkon uskovan vastauksen, ylistyksen ja rukouksen lähtökohtana ei silti koskaan ole luotu ja langennut ihminen itsessään ja sellaisenaan, ei myöskään hänen kulttuuris-historiallinen kontekstinsa. Seurakunnan vastauksen lähtökohtana on itse Jumala, Hänen tekonsa ja Hänen sanansa. Sillä Jumalan sana ei ”tyhjänä palaja”, vaan ”tekee sen”, mikä sen tehtävä on eli muokkaa itse ihmisyyden antamasta materiaalista sen vastauksen, jonka Kirkko antaa ylistyksessään ja rukouksessaan (Jes.55:11).
Sen tähden on väärin ajatella, että Jumalan ”ajattoman sanoman” voisi lihallisessa mielessä ”vapaasti” pukea mihin tahansa ”vaatteisiin” sen itsensä muuttumatta miksikään. Jumalan pelastava sana ei ole ajaton idea, aate eikä konkreettisesta todellisuudesta irrallinen oppijärjestelmä, vaan se on inkarnatorinen ja pelastushistoriallinen kertomus Hänen suurista teoistaan. Se liittyy tiettyyn ajalliseen jatkumoon tietyssä paikassa ja tietyn kulttuurin piirissä.
Toisaalta myöskään mikään kulttuurinen tai musiikillinen ilmaisun muoto ei ole itsessään neutraali eikä ajaton. Se kantaa mukanaan omaa profaania historiallista ja kulttuurista kontekstiaan ja siihen liittyviä merkityssisältöjä.
Sen vuoksi ei ole olemassa lähtökohtaisesti puhtaasti kristillistä musiikin kieltä, joka olisi luotu vain sitä varten ja varattu ainoastaan rukouksen ja ylistyksen käyttöön ja säästynyt kokonaan syntiinlankeemuksen turmelukselta. Kaikella musiikilla on langenneeseen luotuisuuteen ja sen tähden myös pakanuuteen palautuvat juuret. Ei ole erikseen ”saastaista” ja ”puhdasta” musiikkia, vaan ainoastaan musiikkia, joka kantaa erilaisia sisältöjä.
Kristillisen uskonilmaisun musiikillinen onkin syntynyt ja kehittyy yhä sen pelastavan ja parantavan dialogin puitteissa, jota Jumala sanassaan käy ihmiskunnan ja sen kulttuuristen ilmaisumuotojen kanssa. Hän muokkaa parannuksen ja uskon prosessissa musiikkia Pyhän Henkensä instrumentiksi seurakunnan kulttuurisessa ja historiallisessa ympäristössä sen ajassa ja paikassa toteutuvalla matkalla eteenpäin. Niinpä seurakunnan musiikillisessa vastauksessa Jumalan armotekoihin Kristuksessa heijastuvat inkarnatorisella ja dialogisella tavalla yhtäältä Kirkon ajassa ja paikassa jo taittama pelastushistoriallinen matka, toisaalta se musiikillinen kieli, jota vastaajat omalla paikallaan ja omassa elämäntilanteessaan ennestään puhuvat.
Näin seurakunnan uskova vastaus tuo Pyhän Hengen uudistavassa uskon prosessissa kirkon rikkaaseen musiikilliseen todistukseen aina uusia ääniä ja sävyjä. Nämä uudet äänet se kutoo saumattomasti yhteen jo koetun ja eletyn kanssa. Jumalan pelastushistoria ja inhimillinen historia nivoutuvat seurakunnan uskovassa vastauksessa musiikillisesti toisiinsa. Sillä tavoin maallisista lauluista voi tulla lauluja Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, kuten muutamat virsikirjamme rakkaimmista virsistä todistavat (vrt. VK 1986: 7, 63, 560).
Omat virsikirjamme, vuoden 1986 virsikirja ja Luterilaisia virsiä -kirja, ovat oivallinen esimerkki tästä kehityksestä. Tarkastelen niitä tässä yhtenä kokonaisuutena ja saumattomana jatkumona, jonka sävelmät palautunevat äärimmillään alkukirkon tai sitäkin varhaisempaan, Vanhan liiton jumalanpalveluksen aikaan. Vanhan liiton ajan sävelmien musiikillisen kielen juuret taas lienevät ainakin osittain myös ajassa ennen Vanhaa liittoa ja Vanhan liiton kansaa ympäröivissä pakanallisissa kulttuureissa.
Meidän virsikirjoissamme kristikunnan vanhimmat sävelmät eivät kuitenkaan ole alkuperäisessä muodossaan. Ne ovat usein monella tavalla muuntuneina nykyisen seurakunnan käytössä. Sama koskee liturgisia sävelmiä.
Lisäksi virsikirjoissamme soivat uskonpuhdistuksen ja sitä seuranneen ajan saksalaiset ja ruotsalaiset sävelmät, varhaisten ja myöhempien herätysten aikojen suomalaiset ja usein anglosaksiset sekä aivan uudet, gospelperinteeseen liittyvät laulut. Mukana on erityisesti Luterilaisia virsiä -kirjassa myös laajemmin eri puolilta kristikuntaa koottua yhteistä uskontodistuksen aineistoa.
”Luterilaisia virsiä” onkin esimerkki siitä, kuinka seurakunnan uskontodistus Jumalan kansan vaelluksen myötä rikastuu uusilla lauluilla, jotka eivät muodosta murrosta aikaisempaan perintöön nähden, vaan rakentuvat sen päälle ja ovat jatkumossa sen kanssa. Samalla se toteuttaa sitä tehtävää, joka luterilaisella virsilaululla on: sen todistuksen on oltava luterilaista ja ilmaistava kirkollisuutta, joka yhtäältä korostaa omaa katolisuuttaan eli sitä, että se ymmärtää tunnustuskuntana ja liturgisena yhteisönä olevansa lähimpänä sitä alkuperäistä ja kaikkialle maailmaan ulottuvaa Kirkkoa, jota ”helvetin portit eivät voita”, toisaalta omaa erityislaatuaan ekumeenisen kirjavuuden kontekstissa. Lainatessaan laulu- ja musiikkiaineistoa jumalanpalveluksensa yhteisen todistuksen, rukouksen ja ylistyksen kieleksi muiden tunnustukuntien ja perinteiden parista se on sen tähden varovainen ja tarkka, jotta sekä luterilaisen kirkon katolisuus että sen luterilainen tunnustus oikeana katolisen kirkon jatkumon toteutumana saisivat siinä oikean musiikillisen ja liturgisen ilmaisunsa.
Yksityistä uskontodistusta ei ole ilman yhteistä todistusta, mutta myöskään yhteistä todistusta ei ole ilman yksityistä todistusta. Niinpä myös musiikillisessa mielessä yksityinen todistus on alituisessa dialogissa yhteisen todistuksen kanssa. Yksityinen todistus ammentaa yhteisestä todistuksesta, yhteinen todistus elääyksityisestä todistuksesta. Seurakunnan yhteinen musiikillinen rukous ja ylistys ovat tämän dialogiprosessin näkyvä ja kuuluva lopputulos.
Mutta millä tavalla tämä prosessi toimii? Millä tavalla yksilön uskon todistus nivoutuu osaksi Kirkon yhteistä ylistystä ja rukousta? Millä tavoin ne vaikuttavat yksilön todistukseen?
Kyseessä on kehityskulku, jonka puitteissa uuteen ympäristöön ajallisessa tai paikallisessa mielessä saapunut Jumalan pelastava sana synnyttää uskoa ja yksityistä uskon todistusta yksilössä, jonka Vapahtaja kohtaa ja pelastaa. Todistus pukeutuu yksityisen uskovan elämässä ja musikaalisessa itseilmaisussa siihen kieleen, jota tämäluonnostaan puhuu. Sillä tavalla Jumalan työ pelastetun uskonilmaisussa on inkarnatorista. Se liittyy Jumalan Sanan lihaksi tulemiseen ja syntisen vanhurskauttamiseen yksin armosta ja ilman ”lain tekoja”.
Samalla kuitenkin Pyhä Henki, joka vaikuttaa uskovan todistuksen tämän vastauksena Jumalan Sanaan, alkaa myös muuttaa uskovan musiikillista kieltä. Pyhän Hengen uudistava työ liittyy pelastetun elämässä hänen musikaaliseen itseilmaisuunsa. Ja niin kuin Pyhä Henki liittää uskovan yhteen toisten uskovien kanssa ja tekee hänestä jäsenen Kristuksen hengellisessa ruumiissa eli Kirkossa, samoin hänen yksityinen uskonvastauksensa ”omalla kielellä” ottaa ”ilmaisuja” ja ”käsitteitä” jo vakiintuneesta, Pyhän Hengen vaikuttamasta seurakunnan yhteisestä todistuksesta, johon se liittyy.
Pelastava sana ei koskaan putoakaan ikään kuin kohtisuoraan taivaasta alas eikä tavoita yksittäistä kadotettua syntistä historiattomana ideana eikä ajattomina periaatteina. Se on aina pelastushistoriallinen kertomus, jota Jumalan kansa, Kirkko, kuljettaa mukanaan ja kertoo edelleen. Juuri siinä ”Jumalan suuressa kertomuksessa” Kristus on läsnä ja toimii Pyhässä Hengessä. Se on Hänen sanansa.
Jumalan kirjoitettu Sana onkin yhtäältä Pyhän Hengen ohjauksessa tallennettu dokumentti Jumalan pelastushistoriallisesta sanojen ja tekojen dialogista, jota Hän on käynyt ja yhä käy ihmiskunnan kanssa, mutta toisaalta se on itsessään, sellaisenaan, Jumalan puheenvuoro tässä dialogissa. Pyhän Raamatun olemus heijastaa Jumalan kolmiyhteyttä ja Kristuksen kahta luontoa, Hänen jumalinhimillisyyttään. Raamatussa Jumalan ihmiseksi tullut Sana puhuu myös inhimillisen uskonsanan kautta Jumalan sanoja. Erinomainen esimerkki tästä ovat psalmit, jotka ovat yhtäaikaa uskovan ja Kristuksen rukousta.
Jumalan dialogi ihmiskunnan kanssa Kirkon kautta jatkuu evankeliumin saarnan ja siihen tunnustautuvan todistuksen välisessä, ajassa ja paikassa etenevässä dialogissa. Tämä dialogi ei ole samalla tasolla Pyhän Hengen inspiroiman, jo käydyn kanonisen dialogin kanssa, mutta se liittyy välittömästi siihen ja jatkuu aina Herramme paluuseen asti. Jumalan muuttumaton sana kulkee ajassa eteenpäin ja ympäristöstä toiseen. Kansankielinen Jumalan sanan saarna ja pyhät sakramentit kohtaavat aina uusia ihmisiä, kansoja ja sukupolvia ja kajahtavat Hengessä takaisin juuri siitä kulttuurista ja ympäristöstä, jossa ne vaikuttavat uskoa ja rakkautta.
Tässä dialogissa ei kristillisen uskontodistuksen ”pyörää” vastauksena Jumalan Sanaan keksitä jatkuvasti uudelleen. Niin ei voi tehdä vahingoittamatta Jumalan itsensä valitsemaa historiallista toimintatapaa aikaan ja paikkaan sidottujen ihmisten pelastamiseksi. Uusi uskontodistus uudessa ajassa ja uudessa ympäristössä ei ole irrallaan siitä dialogista, jota Jumala on jo siihen mennessä käynyt ihmiskunnan kanssa. Niin kuin uskon uusissa tunnustuksissa lausutaan uudelleen se, mikä on aina lausuttu, aikaisemmin lausuttua muuttamatta, mutta sen päälle rakentaen, samoin seurakunnan musiikillinen uskonvastaus kantaa mukanaan niitä lauluja ja sitä soittoa, joita on ennen laulettu ja ennen soitettu.
Sen tähden myöskään yksilön yksityinen uskonvastaus ei kaikessa spontaaniuudessaan ja omalaatuisuudessaankaan voi olla kokonaan irrallaan siitä kollektiivisesta uskontodistuksesta, jolla Kirkko on jo aikaisemmin ilmaissut uskoaan. Jollakin tavalla uuden uskovan omalla kielellään antama musiikillinen todistus liittyy siihen todistukseen, joka on jo annettu. Ja joka tapauksessa yhteinen ylistys ja rukous alkavat alusta asti muokata yksilön omaa, henkilökohtaista todistusta sellaiseksi, että sen musiikillinen kieli on tavalla tai toisella toinen kuin se, jolla hän ennen ilmaisi luonnollisia inhimillisiä tuntojaan – ja sillä tavoin, että myös muut voivat yhtyä siihen.
Uuden todistajan todistus ei kuitenkaan kokonaan sulaudu perittyyn ylistykseen eikä todistukseen. Ei myöskään vain peritty todistus vaikuta uuteen, yksityiseen todistukseen ja sen kieleen, vaan myös uusi yksityinen uskontodistus alkaa vaikuttaa yhteiseen todistukseen.
Usein herätykset ja muut murrosajat synnyttävät tällaisia maallisen musiikin yksityisiä transformaatioita, jotka ovat alusta asti kuuluneet Jumalan pelastushistoriallisen dialogin olemukseen ja joista tulee vähitellen seurakunnan yhteistä uskon todistusta. Niitä veisataan ja soitetaan yksityisesti ja pienissä piireissä. Sitten niistä tulee tietyn seuraväen ja herätysliikkeen, nuorison tai kristillisen alakulttuurin ”omaa musiikkia”. Lopulta ne päätyvät yhteisesti hyväksyttyyn ja yhdessä veisattavaan lauluperinteeseen – viralliseen virsikirjaan tai kanttorien vakio-ohjelmistoon.
käytännöllisiä näkökohtia
Messu on ensi sijassa se paikka ja tilanne, jossa seurakunta tulee kokonaisuutena, Jumalan kansana ja Kristuksen hengellisenä ruumiina näkyviin. Messussa toteutuvat Kirkon tuntomerkit. Jumala palvelee pelastettuja syntisiä Sanallaan ja sakramenteillaan, ja seurakunta palvoo Häntä rukoillen ja ylistäen, veisaten ja soittaen. Sillä tavoin se todistaa Jumalan suurista teoista sellaisina, kuin Raamattu niistä kertoo ja seurakunnassa todellisesti läsnä oleva Jumalan Poika Pyhässä Hengessä ne tekee ja toteuttaa.
Tämä todistus on yhteistä. Koko seurakunta yhdessä yhtyy rukoukseen ja kiitokseen myös veisattujen virsien muodossa. Yksityinen rukous ja ylistys yhtyvät yhteisin sanoin ja sävelin yhteiseen synnintunnustukseen, yhteiseen armonpyyntöön ja yhteiseen ylistykseen.
Yhteinen rukous, yhteinen todistus, yhteinen ylistys on sellaista yhteisön vastausta Jumalan sanaan, josta on ennalta sovittu ja joka on yhdessä hyväksytty. Käytännössä se sisältää Lähetyshiippakunnassa virsiä, jotka kuuluvat Suomen kirkon viralliseen virsikirjaan ja Luterilaisia virsiä -kirjaan. Ne on koeteltu ja hyviksi havaittu, tai ainakin ne ovat jo mukana siinä prosessissa, jossa seurakunta ne lopulta joko hyväksyy osaksi yhteistä todistustaan tai hylkää ne. Niiden sanat vastaavat seurakunnan tunnustusta, ja niiden sävelmät on tarkoitettu yhdessä laulettaviksi, toisin kuin monet hengelliset yksinlaulut ja suuri osa ns. gospelmusiikkia.
Lisäksi ammattitaitoinen kanttori voi hyvällä maulla ja teologisella vaistolla valita seurakunnan virsilaulun ja jumalanpalveluksen kokonaisuuden tueksi kuoromusiikkia koetellusta lauluaarteistosta sekä yhteiseen uskontodistukseen sopivaa instrumentaalimusiikkia.2 Nämä valinnat, joiden on tapahduttava pastorin ja kanttorin välisen luottamuksen vallitessa ja tarvittaessa näiden yhteistyönä ja jotka vaativat kummaltakin hengellistä ja musiikillista ymmärrystä, kuuluvat ”yhteisen todistuksen” piiriin.
Henkilökohtaisten musiikillisten uskontodistusten paikka on ensi sijassa muualla kuin messussa: seuroissa, kahdenkeskisissä tapaamisissa, raamattupiireissä, mutta myös konserteissa. Messussa ei myöskään ole ”esiintyjiä”, ellei ajatella, että kaikki ”esiintyvät” siinä pyhässä näytelmässä, jossa toteutuu se, mitä siinä ”näytellään”: pelastus synnin ja kuoleman vallasta Jumalan dialogissa Kirkkonsa kanssa sanan ja sakramenttien kautta, saarnassa ja ehtoollisessa, synninpäästössä ja ylistyksessä.
Henkilökohtaisella ja yhteisestä erillisellä musiikillisella uskon todistuksella voi silti olla oma, rajattu paikkansa myös messun kokonaisuudessa. Tässäkään mielessä ”yksityistä” ja ”yhteistä”, seuroja ja messua, raamattupiiriä ja jumalanpalvelusta, ei tarvitse erottaa kokonaan toisistaan. Henkilökohtaisella ja yhteisellä voi olla omat, kokonaisuutta palvelevat, hedelmälliset kohtauspisteensä, jotka voivat toimia välivaiheena yksityisen uskontodistuksen vähittäisessä siirtymisessä osaksi yhteistä uskontodistusta.
Tällainen paikka voivat olla jumalanpalveluksen alku- ja loppumusiikki. Ne ovat luonteeltaan messuun johdattavaa ja sitä reflektoivaa meditaatiota. Eräänlaisena siirtymänä yksityisestä yhteiseen ne voivat rajatusti palvella yksityisten todistusten integroinnissa seurakunnan yhteiseen todistukseen. Ne voivat olla myös liittymäkohta seurakunnan erilaisten ”piirien” ja sen kokonaisuuden välillä: aloite musiikilliseen todistukseen voi tulla tällaiselta piiriltä kokonaisuutena, vaikka laulajia tai soittajia olisi vain yksi!
Alku- ja loppusoitto voivat joskus myös koetella totutun rajoja, kunhan se tapahtuu pieteetillä ja taidokkaasti ja kunhan kaikki, mitä lauletaan ja soitetaan, on Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaista. Silti niissä ja ehkä erityisesti loppusoitossa tai -laulussa voi seurakunnan musiikillinen monimuotoisuus tulla esille. Mitään musiikillisen ilmaisun lajia ei pidä kategorisesti sulkea pois, jos kyse on aidosta ja sisällöllisesti oikeasta kristillisestä todistuksesta.
Tällaisesta ”rajojen koettelemisesta” ei kuitenkaan saa tulla sääntö, vaan sen on oltava poikkeus. Ei ole myöskään suotavaa, että jokin erityinen – edes hengellisen – musiikin osa-alue muuttuu säännöksi näissä poikkeuksissa. Alku- ja loppumusiikki eivät esimerkiksi saa olla portti luterilaiselle uskolle ja kirkolle vieraalle hengellisyyden tyylille tilanteessa, jossa kaikkien uskovien yhteistä osallistumista korostavaa liturgista jumalanpalvelusta vastaan hyökätään viihteen ja esiintyjä-yleisö -asetelman keinoin. Sisältö ja muoto kulkevat messussakin käsi kädessä!
Lisäksi vastuu myös alku- ja loppumusiikista on viime kädessä kanttorilla ja pastorilla silloinkin, kun aloite yksityisestä musiikillisesta todistuksesta tulee esittäjältä itseltään. Tälläkin tavoin ”yksityinen” ja ”yhteinen” nivoutuvat toisiinsa. Kukaan ei voi ”kutsua itseään” laulamaan tai soittamaan, mutta kertoa saa, että haluja ja taitoja sekä sisäinen kutsumus olisi, jos sitä ei muuten tiedetä!
Tällöinkään ei silti ole kyse ”esiintymisestä” samassa mielessä kuin konsertissa, juhlissa tai vaikkapa kirkkokahveilla messun jälkeen. Sen tähden olisi suotavaa, että – missä se vain on mahdollista – alku- tai loppusoiton tai -laulun esittäjä laulaisi tai soittaisi kohti alttaria katsoen, ei seurakunnan edessä, vaan sen takana tai sen sivusta näin seurakuntaan yhtenä todistajana liittyen eikä sille esiintyen.
Rajatusti mahdollista on myös pyytää yksityistä uskovaa tai kuoroa laulamaan (tai soittamaan) ehtoollisen vieton aikana. Tämä paikka on messun kokonaisuuden puitteissa kuitenkin paljon ”arempi” kuin alku- tai loppumusiikki. Ehtoollinen on messun herkin hetki. Musiikki kommuunion taustaksi on valittava huolella, ja avustavan muusikon on ymmärrettävä, että hän on rakentamassa yhteistä uskoa eikä ensi sijassa esittämässä musiikkia eikä edes omaa uskontodistusta, vaikka siitä olisikin kysymys.
Ehtoollisen aikana esitettävät laulut tai soitinkappaleet on sen vuoksi valittava koetellusta kristillisen tai sitä tukevan musiikin aarteistosta. Niillä tulisi myös olla kosketuskohta ehtoolliseen ja ehtoollisen lahjaan. Ne eivät saisi varastaa huomiota itselleen edes siinä määrin kuin alku- tai loppumusiikki, vaikka ne taitavasti valittuina voivatkin edustaa erilaisia musiikillisia kieliä siitä aineistosta, joka on jo siirtymässä yksityisestä uskonilmaisusta yhteisen ylistyksen ja rukouksen puolelle.
Lopuksi on syytä puhua avoimesti ja kysyä monen suulla: ”Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta samoja ylistyslauluja kuin vapaissa suunnissa ja viidennessä herätysliikkeessä? Miksi Lähetyshiippakunnan messuissa ei lauleta Pekka Simojoen lauluja, joista monet pitävät?”
Edellä on esitetty useampi perustelu sille, että luterilainen seurakunta pitäytyy siinä musiikillisessa jatkumossa, jonka myötä se liittyy valtavaan, rikkaaseen ja koeteltuun perinteeseen sitä edelleen myös uusilla lauluilla ja uudella musiikilla rikastuttaen. Edellä on myös osoitettu ne tilanteet ja paikat, joissa tämän perinteen ulkopuolelta peräisin oleva hengellinen musiikki saa sille kuuluvan tilan yksityisen uskon todistuksen ilmaisijana messussa ja seurakunnan elämässä. Eikä siitä suljeta kategorisesti pois myöskään ”ylistyslauluja” eikä ”Simojoki-gospelia”. Itse asiassa myös hengellinen hevi voi sopia siihen yhtä lailla kuin haitarin soitto tai kaustislainen kansanmusiikki, kunhan kaikki tapahtuu riittävän ammattitaitoisesti ja hengellisesti.
Varsinaisesti luterilainen seurakunta kuitenkin viettää liturgista jumalanpalvelusta vuoroveisuineen ja koeteltuine, uskonperinnettä kantavine ja sielunhoidollisine virsineen. Miksi?
Vastaus on selvä. Sisällöllisten seikkojen lisäksi musiikin ja liturgisen tyylin valintaan vaikuttaa se ”luterilainen brändi”, jota Lähetyshiippakunta edustaa. Valitsemallaan tyylillä sen seurakunnat erottautuvat siitä suuresta massasta, jonka sisäiset hengelliset erot häipyvät samanlaisena ilmenevän liturgisen tyylin (tai sen puuttumisen) ja ”ylistysmusiikin” alle. Veisaamalla klassisia tai yhteisesti hyväksyttyjä virsiä ja viettämällä liturgista messua Lähetyshiippakunta julistaa omaa erityislaatuaan tunnustuksellisena luterilaisena seurakuntana ja tämän luterilaisen seurakunnan historiallista jatkumoa siinä apostolisessa ja todella katolisessa kirkossa, johon se joka pyhä tunnustautuu Nikean uskontunnustuksessa.
Lisäksi luterilainen, yhtäältä hyvin ”kansanomainen”, toisaalta ”korkeakirkollinen” liturgia on luterilaisen tunnustuksen mukainen myös kutsuessaan kulttuurisesti erilaisia kristittyjä yhteyteensä. Sillä on kyky sulkea sisäänsä niin ”matalakirkolliset” herätyskristityt ja varjella heitä helluntailaistyyppisen kristillisyyden houkutuksilta kuin ”korkeakirkollisetkin” sisaret ja veljet ja varjella heitä roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon vetovoimalta. Näin luterilainen messu sulkee puhtaan Sanan ja rikkaitten sakramenttien piiriin eri taustoilta tulevia uskovia, jotka omassa, yksityisessä uskonelämässään saattavat ilmaista musiikillisesti uskoaan hyvin toisistaan poikkeavalla tavalla, mutta voivat silti kokea myös musikaalista yhteyttä siinä uskonyhteisössä, joka heille luterilaisessa seurakunnassa tarjoutuu.
(Alkuperäinen julkaisu 27.10.2016)
Jatkoa edelliseen jaksoon. Pohdintaa luterilaisuudesta, karismaattisesta kulttuurista ja armolahjoista.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Raamatussa puhutaan monta kertaa kumartamisesta. Jumalanpalveluksessakin papit kumartuvat joskus. Keitä saa kumartaa ja missä tilanteessa ja keitä ei saa kumartaa? Voiko hallitsijoiden edessä kumartua?
Kumartaminen on ele, joka osoittaa kunnioitusta ja alistumista jonkun valtaan. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä kumarretaan ja ketä ei. Kyseessä ei siis ole vain ele vaan asenne ja vertauskuvallinen toimi, jolla voi olla suuri merkitys. Pahimmillaan se voi olla jopa uskon ja Jumalan vastaista.
Raamatussa kielletään moneen kertaan kumartamasta epäjumalia (esim. 5. Moos. 5:9). Kaikki muut jumalat pitää hylätä eikä niille saa osoittaa kunnioitusta. Epäjumalat ovat vain ihmisen mielikuvituksen tai hänen kättensä tekoa (Miik. 5:12), eivätkä siksi ansaitse palvontaa. Pakanat kumartavat myös aurinkoa (Hes. 8:16) ja muita taivaankappaleita (2. Kun. 17:16), mikä myös kielletään. Ihminen ei saisi kumartaa myöskään kuvia tai kuvapatsaita (Dan. 3:6; Ap. t. 7:43) eikä maallisia hallitsijoita, jotka korottavat itsensä jumalan asemaan. On myös kiellettyä kumartaa Saatanaa (Matt. 4:10), Antikristusta (Ilm. 13:15; 14:9; 19:20; 20:4) tai pahoja henkivaltoja (Ilm. 9:20). Kaikesta tällaisesta kumartamisesta ja palvonnasta vetää ihminen tai kansa ylleen Jumalan kirouksen ja saa siitä aikanaan iankaikkisen rangaistuksen. Epäjumalien kumartaminen merkitsee alistumista niiden valtaan ja siten epäuskoa elävää Jumalaa kohtaan.
Jos maallinen hallitsija asettaa vaihtoehdoiksi hänen kumartamisensa tai Jumalan kumartamisen, silloin kristityn on pakko pidättyä hallitsijan palvonnasta (Dan. 3; Ilm. 13). Vaikka teko tuntuu ulkonaiselta, ihminen tunnustaa teoillaan uskonsa tai uskosta luopumisen. Ulkopuoliset eivät voi nähdä sydämen uskoa, mutta toiminnan he näkevät. Pietarikin joutui tekemään parannuksen Kristuksen kieltämisestä, vaikka varmaan sydämessään halusi uskoa Häneen koko ajan.
Avainjae Raamatussa ovat Jeesuksen sanat Saatanalle: ”Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja Häntä ainoastaan palveleman” (Matt. 4:10). Vapahtajan sanojen taustalla on Mooseksen lain määräys: ”Pelkää Herraa, sinun Jumalaasi, ja palvele Häntä ja vanno Hänen nimeensä” (5. Moos. 6:13) ja ”Herraa, sinun Jumalaasi, pelkää, Häntä palvele, Hänessä riipu kiinni ja vanno Hänen nimeensä” (5. Moos. 10:20). Nämä ovat suora seuraus käskyistä ensimmäisestä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muista jumalia minun rinnallani” (2. Moos. 20:2–3).
Ihmisen jumala on se, jota hän kumartaa ja jolta hän etsii turvaa ja kaikkea hyvää. Jos ihminen kumartaa Baalia, kuuta tai Mammonaa, se on hänen jumalansa. Silloin ei elävä Jumala kuitenkaan enää voi olla hänen jumalansa vaan Hän on silloin alempi ihmisen mielessä ja sydämessä. Eikä kukaan saisi nousta Jumalan yläpuolelle elämän arvojärjestyksessä.
Siksi on syytä tarkoin tutkia, mikä tai kuka on minun elämäni jumala, jota minä kumarran ja pidän tärkeimpänä elämässäni. Onko se raha, terveys, työ, harrastukset, toiset ihmiset, valta, kauneus, maine tai jokin muu kuin Jumala. Tällaisesta epäjumalanpalveluksesta tulee tehdä parannus.
Uudessa testamentissa Jumalan kumartaminen näkee selvästi siinä, että monet ihmiset kumartavat Jeesusta. Itämaan tietäjät (Matt. 2:11), Salome (Matt. 20:20), kanaanilainen nainen (Matt. 15:25), opetuslapset veneessä (Matt. 14:33) ja Öljymäellä (Luuk. 24:52) kumartuvat Vapahtajan eteen. Hän ei estele sitä vaan pitää sitä asiaan kuuluvana eleenä. Nämä ihmiset ymmärsivät tulleensa Jumalan tai ainakin Jumalan edustajan eteen. Kumartamalla he osoittivat tunnustavansa Kristuksen voiman, aseman ja mahdollisuudet. He rukoilivat Vapahtajaa auttamaan hädässä, johon kukaan muu ei kyennyt.
Raamatussa kielletään kaikkien luotujen olentojen kumartaminen, myös enkelien. Kun Johannes lankesi enkelin jalkoihin kumartaen rukoillakseen häntä, tämä sanoi: ”Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus, kumarra ja rukoile Jumalaa” (Ilm. 19:10; 22:8–9).
Myöskään apostoleja tai kirkon johtajia ei tule kumartaa. Kun Kornelius kumartui Pietarin jalkoihin, tämä sanoi: ”Nouse, minäkin olen ihminen” (Ap. t. 10:26). Samoin Paavali sanoi: ”Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te” (Ap. t. 14:15). Tästä huolimatta kirkkoruhtinaat ovat vaatineet ihmisiä kumartamaan itseään, suutelemaan sormustaan jne.
Esivallalle ja hallitsijoille on toki syytä osoittaa kunnioitusta. Ei ole mitään väärää siinä, jos tämän kunnioituksen merkkiä tekee heidän edessään kumarruksen; ei toki polvistumista eikä maahan heittäytymistä. Esivalta ansaitsee kunnioituksen, koska se on Jumalan palvelija (Room. 13:1–7). Jos Jumala ja esivalta joutuvat ristiriitaan keskenään, kristitty kuitenkin tottelee ennemmin Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29).
Jumalanpalveluksessa voi kunnioitustaan osoittaa kumartamalla ainakin silloin, kun puhutaan tai lauletaan Kolmiyhteisestä Jumalasta.