Suomalaisten ajatukset ylösnousemuksesta ovat muuttuneet samaan suuntaan kuin muutkin kristilliset käsitykset – eli vähentyneet. Yllättävää on ollut se, että suurin muutos on tapahtunut vain reilun 10 viimeisen vuoden aikana. Kun vuonna 1999 kysyttiin, uskovatko suomalaiset, että ”Jeesus on noussut kuolleista”, myönteisesti vastasi 69 prosenttia, siis yli kaksi kolmasosaa. Vuonna 2003 siihen uskoi 61 % ja 2007 vielä 57 %, mutta sitten tuli romahdus. Vuosien 2007 ja 2011 välillä tapahtui jotain, joka mursi suomalaisten hengellisen selkärangan. Vuonna 2011 hyväksyi Jeesuksen ylösnousemuksen enää 36 % ja 2019 enää 32 % suomalaisista, siis vajaa kolmannes. Ja nämäkin ovat niitä, jotka vain ”pitävät vähintään todennäköisenä”, että Jeesus todella on noussut kuolleista. Ei siis kysytä varsinaisesti uskoa eikä luottamusta Jeesuksen tekoon ja sen vaikutukseen.
Kirkon työntekijöille vastaava tutkimus tehtiin jo vuosina 2002–2003, siis ennen tätä viimeistä romahdusta. Silloin 89 % kirkon hengellisen työn tekijöistä ilmoitti uskovansa, että ”Jeesus on noussut kuolleista”. Vakaimmin siihen uskoivat diakoniatyöntekijät (95 %) ja vähiten lastenohjaajat (78 %). Eli kirkostakin löytyy satoja työntekijöitä, jotka eivät usko Jeesuksen ylösnousemukseen, vaikka sen on mainittu uskontunnustuksessa.
Kun puhutaan Jeesuksen ylösnousemuksesta, ei puhuta vain siitä, heräsikö kuolleena ollut Jeesus takaisin elämään. Raamatun mukaanhan Jeesuksen ylösnousemus tarkoitti kuoleman vallan murtumista myös laajemmin: ”… ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa, vaikka ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon” (1. Kor. 15:17–18). Jeesuksen ylösnousemus takaa siis myös kristitylle ylösnousemuksen. Mutta jos Jeesus ei herännyt kuolleista, ei uskovakaan herää. On siis kysymys myös MEISTÄ, eikä vain Jeesuksen kuolleista nousemisesta: ”… kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee” (1. Kor. 15:22–23).
Raamattu ei myöskään opeta, että kysymys Jeesuksen ylösnousemuksesta olisi ehdonvallan asia, siis sellainen, josta voidaan olla montaa mieltä, ilman että ihmisen pelastuminen vaarantuu. Päinvastoin sanotaan, että ”Jos suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva” (Room. 10:9). Pelastuminen, taivaaseen pääseminen, edellyttää siis uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Se on pelastuskysymys, luovuttamaton uskonkohta. ”Ollakseen kristitty nykyajankaan ihminen ei voine olla sitä mieltä, että apostolit olisivat erehtyneet” (Aejmelaeus 1996, 335).
Joudumme kohtaamaan monenlaisia epäilyksiä ja kysymyksiä ylösnousemuksen suhteen. Pahinta on tietenkin välinpitämättömyys: ei kiinnosta, onko sillä nyt jotain väliä, että joku Jeesus on ehkä noussut kuolleista? Varmaan kuulemme myös vastaväitteitä: Eihän sitä kukaan voi todistaa? Eihän ole olemassa mitään lähteitä. Opetuslapset varmaan varastivat ruumiin ja sepittivät tarinan ylösnousemuksesta. Ja eivätkö tutkijatkin ole todistaneet, että Jeesuksen ruumis heitettiin joukkohautaan ja koirat söivät sen?
Meillä kristittyinä pitäisi olla valmiina vastauksia, kun uskon perusteita horjutetaan. Lähdetään siis selvittämään sitä, miten me perustelemme, että Jeesus on todella oikeasti noussut kuolleista? (Suurena apuna minulla on tässä ollut William Lane Craigin kirja Valveilla. Uskon perusteltu puolustaminen. Uusi tie 2012, 227-270. Hämeenlinna).
William Lane Craig sanoo, että ylösnousemuksen todisteet voi jakaa kolmeen ryhmään: (1) Jeesuksen tyhjä hauta, (2) Jeesuksen ilmestymiset elävänä kuolemansa jälkeen, ja (3) opetuslasten ylösnousemususkon synty. Käsittelemme näitä kutakin kohtaa erikseen ja liitämme tyhjään hautaan myös käärinliinojen tarkastelun.
Ensinnäkin tyhjän haudan tosiasian vahvistaa se, että evankeliumien kertomukset Jeesuksen hautaamisesta on osoitettu historiallisesti luotettaviksi. Sekä juutalaiset että kristityt tiesivät haudan sijainnin (niin kuin evankeliumit kertovat), eivätkä siis erehtyneet haudasta, niin kuin jotkut ovat väittäneet. Haudan piti siis olla tyhjä, kun opetuslapset alkoivat julistaa ylösnousemusta. Muutenhan joku olisi voinut todistaa, että julistus ei pidä paikkaansa vaan ruumis on yhä haudassa. Eihän kukaan usko ylösnousemukseen, jos voidaan osoittaa, että haudassa yhä on vainajan ruumis. Ruumiin piti siis olla poissa. Eikä kukaan ole pystynyt löytämään ja näyttämään Jeesuksen ruumista tähän päivään mennessä. Varmasti juutalaiset tekivät kaikkensa löytääkseen ruumiin, jotta kristittyjen julkea väite olisi voitu osoittaa vääräksi. Siltä osin ylösnousemusjulistusta ei siis ole kyetty kumoamaan. Ruumis hävisi. Hauta oli todella tyhjä.
Jeesuksen hautaamisesta kerrotaan jo hyvin varhaisissa, itsenäisissä lähteissä. Se on kerrottuna niissä lähteissä, joita Markus käytti evankeliuminsa pohjana. Useimpien tutkijoiden mielestä tuo Markuksen lähde perustuu aitoihin silminnäkijätodistuksiin. Vaikkapa se, että Markus tietää, mitä naiset keskenään juttelivat mennessään pääsiäisaamuna haudalle: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” (Mark. 16:3).
Varhaisimpia lähteitä ylösnousemuksesta on myös Paavalin kirje Korinttilaisille (1. Kor. 15:3-5). Paavali lainaa perimätietoa tai eräänlaista uskontunnustusta, jonka hän oli varmaan kuullut käydessään Jerusalemissa vuonna 36. Jeesuksen kuolemasta oli silloin kulunut vasta muutama vuosi. Paavali kirjoittaa ”että Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi kirjoitusten mukaan ja että hänet haudattiin ja että hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä kirjoitusten mukaan …”
On syytä huomata, että tässä Paavalin käyttämässä lähteessäkin mainitaan nimenomaan Jeesuksen hautaus.
Matteuksella ja Luukkaalla oli puolestaan käytössään yhteisiä lähteitä hautaamisesta ja Johanneksella vielä omansa. Lisäksi Apostolien tekojen saarnoissa on katkelmia vielä uusista Uuden testamentin pohjana olevista lähteistä. Lähteet tarkoittavat siis suullisia kertomuksia, jotka on sitten kirjoitettu ylös. Näitä erillisiä lähteitä Jeesuksen hautaamisesta on siis ainakin viisi – ja ne todistavat yhtäpitävästi Jeesuksen hautaamisesta kalliohautaan, huolimatta joistakin pienistä eroista yksityiskohdissa.
William Lane Craig todistelee myös, että Joosef Arimatialainen ei mitenkään voinut olla kristittyjen keksimä henkilö. Hänethän tunnettiin Suuren neuvoston jäsenenä. Jos se, mitä hän teki – siis hautasi Jeesuksen – ei olisi pitänyt paikkaansa, olisi tämän tunnetun henkilön avulla voitu helposti todistaa, että opetuslapset puhuvat pötyä. Joosef Arimatialainen oli vähiten todennäköinen ihminen hautaamaan Jeesuksen. Hänhän edusti juutalaisten hengellistä johtoa, joka vainosi Jeesuksen seuraajia.
Myös tyhjän haudan löytämisestä kerrotaan hyvin varhaisissa lähteissä. Paavali jo kuuli Jerusalemissa vuonna 36, että ”Jeesus haudattiin, mutta hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä”. Haudan on täytynyt olla siis tyhjä.
Matteuksella on puolestaan ollut oma lähteensä, kun hän ainoana evankelistana tietää kertoa sotilasvartiostosta haudalla ja siitä, miten huhua Jeesuksen ruumiin varastamisesta ”on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti” (Matt. 28:15).
Luukas ja Johannes puolestaan kertovat toisistaan tietämättä samalla tavoin kahdesta opetuslapsesta, Pietarista ja Johanneksesta, jotka pääsiäisaamuna juoksivat haudalle. Markus ei heitä mainitse. Kaksi erillistä lähdettä tuskin voisi kuvata samalla tavoin tapahtumaa, joten niiden täytyy olla historiallisesti luotettavia kertomuksia.
Evankeliumien kuvaukset Jeesuksen tyhjästä haudasta ovat myös hyvin realistisia. Niistä puuttuu kaikki tarunhohtoisuus tai legendanomaisuus, joka yleensä leimaa keksittyjä tarinoita. Kuvataan vain, kuinka asiat olivat. Kivi oli poissa, hauta oli tyhjä, enkelit kertoivat viesti jne. Ei yritystäkään keksiä, miten ylösnousemus tapahtui, sillä kukaanhan ei sitä edes nähnyt. Kaikki tämä vahvistaa kertomusten totuusarvoa.
Myöhemmissä apokryfisissä evankeliumeissa ylösnousemus sen sijaan koetaan jotenkin kuvata. Pietarin nimiin laitetussa myöhäisessä sepitelmässä Jeesus nousee voittoisana jättimäisenä hahmona, jonka pää ulottuu pilviin ja jota kannattelevat valtavat enkelit ja niitä seuraa puhuva risti, ja kaikkea tätä muka on todistamassa valtava kansanjoukko! Tällaisia ovat legendat. Evankeliumit puolestaan ovat pelkistettyjä asian kuvauksia.
Tyhjän haudan todellisuuden vahvistaa myös se, että juuri naisten kerrotaan löytäneen haudan tyhjänä. Juutalaiset eivät pitäneet naisia luotettavina todistajina. Josefus Flaviuksen (37-100 jKr) mukaan ”naisten todistusta ei tule hyväksyä heidän kevytmielisyytensä ja röyhkeytensä vuoksi”. Jos kristityt olisivat keksineet tarinan tyhjän haudan löytäjistä, he eivät missään tapauksessa olisi väittäneet naisia löytäjiksi. Sitä ei olisi uskottu – eikä uskottukaan! Se oli kristityille kiusallinen asia. Juuri tämä asia, naiset haudan löytäjinä, kuitenkin käänteisesti vahvistaa näiden kertomusten todenperäisyyden.
Myös juutalaisten reaktio väitteeseen Jeesuksen ylösnousemuksesta edellyttää, että hauta todella oli tyhjä. Matteushan kertoo, miten haudalla olleet sotilaat saivat ylipapeilta rahaa, jotta he sanoisivat, että opetuslapset varastivat ruumiin, kun sotilaat nukkuivat (Matt. 28:11-15). Tätä kertomusta levitettiin juutalaisten keskuudessa siis vielä evankeliumin kirjoittamisen aikoihin, jonka on arveltu tapahtuneen vuosina 50-80 jKr.
Huomatkaa mitä juutalaisten johtomiehet väittivät: että opetuslapset varastivat ruumiin! He eivät siis väittäneet, että ruumis on yhä haudassa. Tai että opetuslapset ovat vain täynnä makeaa viiniä ja puhuvat pehmoisia. Nämä johtomiehet eivät siis kiistäneet sitä perusasiaa, että hauta oli tyhjä. Heidän vain piti keksiä kansalle jokin selitys tälle tosiasialle. Ruumista ei ollut!
Mutta ajatelkaa kuinka järjenvastainen tuo väite ruumiin varastamisesta on. Vaikka sotilaat olisivat nukkuneet, he varmasti olisivat kuulleet naisten tulevan haudalle, olisivat kuulleet kiven vierittämisen ja ruumiin vaivalloisen kantamisen. Jos asiat olisivat tapahtuneet niin kuin he väittivät. Mehän tiedämme enkelin vierittäneen kiven haudan suulta ja sotilaiden kaatuneen maahan kuin kuolleet.
Nykyisin 75 % tieteellisistäkin tutkijoista myöntää Jeesuksen tyhjän haudan olevan historiallinen tosiasia. Tähän tulokseen päädyttiin tutkimalla 2200:a tutkimusta vuoden 1975 jälkeen.
Paavalin kertoo siinä Korinttilaiskirjeessä lainatussa ”uskontunnustuksessa” myös ylösnousseen todistajista: ”… hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt” (1. Kor. 15:3-8).
Tämän kohdan alku on syntynyt jo 30-luvulla, siis pian ylösnousemuksen jälkeen. Paavalin omakohtainen kertomus on Korinttilaiskirjeen kirjoitusajalta, 50-luvulta. Paavali siis väittää niiden miesten, jotka hän on tavannut, nähneen ylösnousseen Jeesuksen. Ja hän väittää jopa itse kohdanneensa Ylösnousseen!
Evankeliumit eivät suoraan kerro ensimmäisestä eli Keefaksen ja ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta. Luukas kuitenkin sanoo, että opetuslasten kertoneen Emmauksen tien kulkijoille, että ”Herra on noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille (eli Pietarille).” (Luuk. 24:34). – Väite on siis sama kuin Paavalin lainaamassa alkuseurakunnan tunnustuksessa. Ja olihan Paavali itse keskustellut Pietarin kanssa ja saanut tältä vahvistuksen ylösnousseen kohtaamisesta. Lars Aejmelaeus: ”Pietarin jälkeen koetut ilmestykset eivät enää synnyttäneet pääsiäisuskoa, vaan toimivat ainoastaan Pietarin ilmestyksestä alkaneen uskon vahvistajina” (Jeesuksen ylösnousemus, 1996, 200).
Toiseksi kerrotaan, että Jeesus ilmestyi ”niille kahdelletoista” (1. Kor. 15:5). Tämä Paavalin välittämä tietohan vahvistetaan Luukkaan evankeliumissa (24:36-42) ja Johanneksen evankeliumissa (20:19-20). Tuon ilmestymisen tarkoitushan oli osoittaa, että Jeesus on noussut ylös ruumiillisesti ja että hän on se sama Jeesus, joka kuoli ja haudattiin.
Kolmanneksi Paavali kertoo ilmestymisestä ”yli 500 veljelle” (1. Kor. 15:6). Evankeliumit eivät tästä ilmestymisestä puhe, mutta Paavali näyttää olevan siitä aivan varma. Hänellä on tietoa näistä ihmisistä ja hän osaa sanoa, että jotkut heistä ovat jo kuolleet, mutta useimmat yhä elävät 50-luvulla, jolloin hän kirjoitti korinttilaisille. Näin Paavali halusi sanoa, että silminnäkijät voivat kyllä edelleen varmistaa, että he todella ovat nähneet Jeesuksen ylösnousseena. Kysykää heiltä, jos epäilette!
Neljänneksi Paavali kertoo Ylösnousseen ilmestyneen Jaakobille (1. Kor. 15:7), Herran veljelle. Jeesuksen elämän aikana veljet eivät vielä uskoneet Jeesukseen. He jopa luulivat että hän on poissa tolaltaan, vinksahtanut (Mark. 3:21, 31-35; Joh. 7:1-10). Ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksen veljien ja äidin kerrotaan kuitenkin kokoontuneen yläsaliin muiden kristittyjen kanssa. Paavali tapasi tämän Herran veljen, Jaakobin, kun hän tuli Damaskosta Jerusalemiin (Gal. 1:19). Hänestä tuli Jerusalemin seurakunnan johtaja. Tämä muutos Jaakobissa on yksi ylösnousemuksen vahvimpia todisteita: ”Siihen, että veli Jaakob kääntyi kristityksi, tarvittiin miltei yhtä lujaa uutta sysäystä kuin vainooja Paavalin kääntymiseen” (Aejmelaeus 1996, 202).
Viidenneksi Paavali kertoo Ylösnousseen ilmestyneen kaikille apostoleille, ilmeisesti astuessaan taivaaseen Öljymäeltä. Ja kuudenneksi Paavali sanoo Jeesuksen ilmestyneen vielä hänellekin Damaskon tiellä. Paavalin kääntyminen kristittyjen vihaajasta kristinuskon vahvimmaksi puolustajaksi olisi mahdoton selittää ilman Jeesuksen kohtaamista. Kristuksen täytyi siis elää. Korinttilaisille Paavali sanoo: ”Enkö ole nähnyt Herraamme Jeesusta?” (1. Kor. 9:1).
Kristinusko alkoi todella vauhdilla ja voimalla. Muutamassa vuosikymmenessä uusi usko levisi koko silloiseen maailmaan. Näin ilmiömäistä leviämistä on vaikea ymmärtää ilman ajatusta opetuslasten uskosta Jeesuksen ylösnousemukseen. Juuri tuosta kuolleista heräämisestä tuli tuon uuden uskon ydin ja sisältö. Kristinusko on ylösnousemususkoa: ”Jeesus elää! Hän on voittanut kuoleman!” ”Keskeisempää uskonkohdetta … ei ole kuin usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Se konstituoi kristinuskon” (Aejmelaeus 1996, 335).
Juuri Jeesuksen ylösnousemus näytti vakuuttaneen opetuslapset siitä, että Hän todella oli se luvattu Messias. Nekin, jotka masentuivat Jeesuksen kuolemasta, saivat uuden innon ja voiman. Helluntaina Pietari – kieltäjä – sitten julisti: ”Tämän Jeesuksen … Jumala herätti … Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte” (Ap.t. 2:23-36).
Jeesuksen ylösnousemus oli niin kuin alkuräjähdys. Me näemme sen seuraukset: koko maailmanlaajan Kristuksen kirkon, näemme kuoleman voimien häviämisen esim. syntien anteeksisaamisessa ja kristittyjen elämässä. Kaikesta tästä täytyy päätellä, että ”alkuräjähdys” on totta. Jeesus oikeasti voitti kuoleman: ”Ihmiskunnan historiasta on vaikea löytää uskonnollisia kokemuksia, jotka olisivat vaikuttaneet yhtä voimakkaasti ja kokonaisvaltaisesti kokijoihin ja joiden seuraukset olisivat olleet yhtä mittaavat” (kuin ylösnousseen ilmestykset. Aejmelaeus 1996, 204).
Jos he valehtelivat, eivät he olisi keksineet naisten löytäneet tyhjän haudan. Keksitty tarina olisi varmaan sisältänyt myös jonkinlaisen kuvauksen siitä, millä tavoin Jeesus nousi kuolleista. Salaliittoteoria väittää opetuslasten yrittäneen petkuttaa, mutta Raamatun mukaan heidän uskonsa on kaikin puolin aito ja vahva. He olivat valmiit asettamaan henkensä alttiiksi ylösnousemususkonsa vuoksi. Ylösnousemuksen ”keksiminen” olisi ollut järjetöntä, koska juutalaiset ja pakanat eivät muutenkaan uskoneet tällaiseen kuolleiden heräämiseen. Farisealaisen juutalaisuuden mukaanhan ylösnousemus tapahtuu vasta maailmanlopun jälkeen. Saddukeukset eivät uskoneet tähänkään ylösnousemukseen. Miksi sepittää tällainen tarina? Ajatus opetuslasten salaliitosta on siis keinotekoinen ja sotii kaikkea sitä vastaan, mitä tiedämme Jeesuksen ylösnousemuksesta.
b) VALEKUOLEMATEORIA: ”Jeesus ei kuollutkaan ristillä vaan virkosi eloon haudassa, pakeni ja väitti opetuslapsille, että oli muka ylösnoussut”
Jeesuksen valekuolema-teoria syntyi 1800-luvun liberaaliteologiassa. Lukuisat seikat puhuvat kuitenkin sellaista vastaan: Monet ihmisethän näkivät Jeesuksen kuolevan. Sotilas puhkaisi varmuuden vuoksi hänen kylkensä. Miten ristiinnaulitsemisen kokenut ihminen voisi siirtää kiven pois haudalta ja paeta sotilaita? Ei ruoskittu ja kuusi tuntia ristillä riippunut ihminen voi kävellä pitkiä matkoja Galileaan ym. Niinpä valekuolemateoriaa ei nykyisin juurikaan kannateta
c) RUUMIINSIIRTÄMISTEORIA: ”Joosef Arimatialainen siirsi Jeesuksen ruumiin väliaikaisesti omaan hautaansa ja opetuslasten tietämättä myöhemmin rikollisten hautausmaalle”
Teorian Jeesuksen ruumiin siirtämisestä esitti Joseph Klausner v. 1922. Tälläkin teorialla on ongelmansa. Olisihan Joosef varmasti kertonut opetuslapsille ruumiin siirtämisestä, koska hän itsekin oli salaa opetuslapsi. Tämä teoria ei myöskään lainkaan selitä Ylösnousseen ilmestyksiä. Tuskin Joosef olisi voinut sapattina lähteä siirtämään ruumista – hän olisi kultillisesti saastunut tästä työn tekemisestä sapattina.
d) HARHANÄKYTEORIA: ”Ylösnousemusilmestykset olivat vain opetuslasten hallusinaatioita”
David Straus v. 1835 esitti teorian, jonka mukaan ylösnousemus oli hallusinaatio. Tämä teoria puolestaan ei mitenkään selitä tyhjää hautaa. Lisäksi ”näky” vainajan kohtaamisesta ei vielä tarkoittaisi sitä, että ihminen uskoisi vainajan nousseen ruumiillisesti ylös. Päinvastoin tällainen näky tulkittiin Raamatun aikana vakuutukseksi siitä, että henkilö todella on kuollut! Ylösnoussut ilmestyi niin monille ja useaan kertaan, että niitä on mahdoton selittää vain harhanäyksi. Evankeliumien mukaan Jeesus söi, joi ja käski Tuomaan panna sormensa hänen naulanreikiinsä. Jos Jeesus olisi ollut vain näky tai hallusinaatio, nämä olisivat olleet mahdottomia.
Teoriat ylösnousemusta vastaan näyttävät perin heppoisilta verrattuna siihen uskoon, että Jeesus todella nousi kuolleista. Ainoa peruste, jolla ylösnousemuksen historiallisuus voidaan kyseenalaistaa, on uskomus, että Jumalaa ja ihmeitä ei voi olla olemassa. Paavalikin tunsi tällaisen asenteen: ”Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista” (1. Kor. 15:13).
Jos henkilöllä on täysin ateistinen, materialistinen ja luonnontieteellinen maailmankuva, silloin hän joutuu selittämään ylösnousemuksen vain harhaksi tai valheeksi: ”Ateistin kanssa on siis turha keskustella kysymyksestä, herättikö Jumala Jeesuksen kuolleista vai ei. Ateisti ’tietää’ jo etukäteen vastauksen ja on tuskin ylipäätäänkään kovin kiinnostunut koko kysymyksestä … Edellytykset siihen, että joku uskoo Jeesuksen ylösnousemukseen, ovat olemassa ainoastaan, kun Jumalasta uskotaan, että hän on persoona, maailman luoja ja ohjaaja … jokainen, joka uskoo Jeesuksen ylösnousemukseen, uskoo automaattisesti myös persoonalliseen Jumalaan, jolla on tahto ja kyky puuttua tämän maailman tapahtumiin” (Aejmelaeus 1996, 296).
Ateisti joutuu epäuskossaan täydelliseen ristiriitaan kaikkien asiasta kertovien lähteiden, siis Raamatun tekstien kanssa. Jeesuksen todellinen, ruumiillinen ylösnousemus on paras selitys niille silminnäkijätodistuksille, jotka me saamme Raamatusta lukea.
”Tärkeintä on kuitenkin lopputulos, usko Kristukseen tänä päivänä” (Aejmelaeus 1996, 335)… ”Kristillisessä uskossa kysymys … (on) uskon kohdistumisesta henkilöön, joka elää ja jonka Jumala on korottanut erityiseen taivaalliseen kunnia-asemaan” (Aejmelaeus 1996, 336)… ”Jotta ihminen voisi uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen, hänen on saatava uskolleen vahvistus tämänhetkisestä uskonnollisesta todellisuudesta, nimittäin siitä, että ylösnousseen Kristuksen henki vaikuttaa yhä edelleen seurakunnassa ja yksityisen kristityn elämässä” (Aejmelaeus 1996, 338)… ”Kristinusko ilman uskoa ylösnousemuksessa Jumalan luokse korotettuun Kristukseen on kaikesta todellisesta sisällöstä ja elinvoimasta riisuttua yleisuskonnollisuutta, jolla ei ole tulevaisuutta ja joka ei voi tyydyttää etsivää ihmistä” (Aejmelaeus 1996, 339). Yhteenveto hänen 1000-sivuisesta tutkimuksestaan: ”UT:n tekstien historiallis-kriittinen tutkimus ei johda mihinkään sellaisiin johtopäätöksiin, jotka horjuttaisivat kristillistä uskoa ylösnousseeseen ja korotettuun Kristukseen” (Aejmelaeus 1996, 340).
Aejmelaeus Lars, Jeesuksen ylösnousemus. Osa III. Johanneksen evankeliumi ja systemaattinen tarkastelu. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 66. Helsinki 1996 (Lars Aejmelaeus oli Helsingin yliopiston eksegetiikan professori, teologian tohtori, synt. 1945). Craig William Lane, Valveilla. Uskon perusteltu puolustaminen (Alkuteos: On Guard). Hämeenlinna 2012 (Craig on yhdysvaltalainen uskonnonfilosofi ja teologi, joka kuuluu tunnetuimpiin apologeetteihin, synt. 1949).
Kuka oli kirkkoisä Eusebios? Mitä hän kirjoitti? K-16. Vieraana Pauliina Pylvänäinen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Kirja-arvio
Gene Edward Veith Jr.: Embracing Your Lutheran Identity, Concordia Publishing House 2024
Hiljattain julkaistussa teoksessaan englantilainen professori Gene Edward Veith Jr. vastaa suuriin kysymyksiin: Keitä me olemme ja mistä me olemme tulleet? Olemme siis identiteetin ytimessä. Mutta toisin kuin joku voisi olettaa, kirja ei vie meitä tarkastelemaan yksittäisen uskovan ihmisen identiteettiä erilaisista psykologisista näkökulmista käsin. Sen sijaan se luo katsauksen luterilaisuuden historiaan. Kirjoittajan kantava ajatus vaikuttakin olevan, että kun tiedämme, mistä me olemme tulleet, tiedämme, keitä olemme.
Kaksitoista lukua sisältävä teos etenee kronologisessa aikajärjestyksessä. Ensimmäisessä luvussa käsitelläänkin varhaiskirkkoa ja viimeisessä modernia luterilaisuutta. Siinä välissä edetään luku luvulta läpi keskiajan, uskonpuhdistuksen vaiheiden ja puhdasoppisuuden aikakauden. Loppupuolella teksti painottuu amerikkalaiseen luterilaisuuteen, jolle on omistettu yksi kokonainen luku. Muun maailman luterilaisuutta käsitellään myös, mutta ei yhtä perusteellisesti. Tästä meillä ei kuitenkaan ole syytä olla pahoillamme, sillä kirjassa on mainittu nimeltä sekä Suomi, Lähetyshiippakunta että piispa Juhana Pohjola – joten torille!
Noin 300 sivua käsittävä teos sisältää siis käytännössä läpileikkauksen kristinuskon historiasta. On selvää, ettei yksittäisiä tapahtumia tai syy-seuraussuhteita voi tällaisten raamien sisällä käsitellä kovin syvällisesti. Kirkkohistorian pääpiirteet tuntevalle lukijalle teos tarjoaakin selkeän ja helppolukuisen kertauksen keskeisimmistä tapahtumista, vaikuttajista ja ”ismeistä”. Seassa on kuitenkin myös harvemmin esille nostettuja virtauksia ja näkökulmia. Veith kirjoittaa esimerkiksi Zwickaun hurmahengistä, tai entusiasteista (”Zwickau enthusiasts”), jonka keskeisiin uskonkohtiin kuului ajatus, että ”Jumala puhuu minussa” – jo 300 vuotta ennen helluntailaisuuden syntymää. Amerikkalaista luterilaisuutta käsitellessään Veith nostaa puolestaan esille ”schmuckerilaisuuden”. Sen mukaan luterilaisten olisi muutettava oppejaan ja käytäntöjään sopivammiksi ympäröivän yhteiskunnan valtakulttuurin kanssa. Näkemys muistuttaa siis erehdyttävästi liberaaliteologiaa, mutta oli syntynyt noin sata vuotta aiemmin. Voimmekin päätellä, ettei harhaoppien rintamalla ole viime aikoina keksitty juurikaan mitään uutta ja mullistavaa.
Varsinaisesti Veith on osoittanut kirjansa lukijoille, jotka eivät luterilaisuuden taustalla vaikuttavaa historiaa vielä tunne. Esipuheessaan hän kertoo, että kirja pohjautuu materiaaliin, jota hän oli käyttänyt nuoria opettaessaan. Kirjassa onkin miellyttävää amerikkalaisen oppikirjan tuntua. Teksti on kauttaaltaan selkeää, hiottua ja luvut sopivan pituisia. Lisälukemistoa tarjoillaan jokaisen luvun lopussa. Tekstiä rytmittävät pohdintakysymykset, jotka liittyvät edellä käsiteltyihin asioihin. Ne toisaalta kertaavat opittua asiaa, ja samalla pysäyttävät pohtimaan niitä laajemmasta näkökulmasta. Veith vinkkaakin, että kirjaa voi paitsi lukea itsekseen, myös käyttää pienryhmäkeskustelun materiaalina. Tässäpä olisi siis oiva lähtölaukaus luterilaisen lukupiirin perustaksi!
Koska Veith tahtoo kirjansa kautta nimenomaan opettaa, hän ei pyri puolueettomaan ja neutraaliin historian tapahtumien kuvaukseen. Sen sijaan hän tekee tekstissään selväksi, mikä hänen oma kantansa on niihin ja miltä kuvatut asiat tunnustuksellisen luterilaisuuden näkökulmasta näyttävät. Objektiivisuuteen verhoutuvaa yliopistoteologiaa opiskelleelle lukijalle tällainen lähestymistapa on ennen kaikkea virkistävä. Koska joka tapauksessa jokaisella kirkkohistorian kertojalla on omat näkemyksensä ja painotuksensa, miksi yrittää piilotella niitä? Eikö ole rehellisempää pelata avoimin kortein? Ainoastaan joidenkin keskustelukysymysten kohdalla olisin toivonut, että Veith antaisi enemmän tilaa erilaisille näkemyksille ja tulkinnoille. Muutamat kysymykset ikään kuin johdattelevat oikeaan, tunnustuksellisen luterilaisuuden mukaiseen vastaukseen.
Suosittelen kirjaa kaikille englanninkielentaitoisille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita luterilaisuuden synnystä ja omista juuristaan. Sillä tiedostimmepa me tai emme, myös suomalaisten luterilaisten kristittyjen näkemyksillä ja painotuksilla on pitkälle historiaan johtavia syitä. Tällaisen näkökulman identiteettiin ymmärtävät ehkä paremmin he, joilla elettyä elämää on takana useampi vuosikymmen. Ensisijaisesti antaisin kirjan kuitenkin luettavaksi nuorelle aikuiselle, joka haluaa pysähtyä pohtimaan oman identiteettinsä ja uskonsa perusteita.
Näkökulmia Jumalan ilmoitukseen ja tulkinnan haasteita.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Olen etsinyt Jumalaa melkein 40 vuotta, olen lukenut, käynyt, kuunnellut, katsellut eri uskonnot teosofiaa myöden. Saatanan palvojat on ainut ryhmä johon en ole tutustunut. Miksi Jumala ja uskon varmuus puuttuu? En voi esimerkiksi ymmärtää miksi kirkon pappeja kuuluu vapaa muurareihin tai miten kirkko on voinut hyväksyä naispappeuden ja homoliitot. Onko Jumala tai Raamattu muuttunut? Olen miettinyt, onko pietismi, joka on hyvin vanhaa, ainoa puhdas oppi ja voiko olla niin, että pohjanmaan mystikot ovat kuitenkin puhdasoppisia, teosofia käsitettä koitetaan heidän päälleen laittaa, mutta luulempa että se johtuu siitä syventyneestä Jumala käsitteestä.
Onnittelen kysymyksen esittäjää! Hän kuuluu siihen vähemmistöön, joka tosissaan etsii! Yritän vastata ensiksi, miksi aikanamme on vaikeaa löytää ainoa oikea Jumala ja saada iankaikkisen elämän varmuus. Suomikin on tänään uuspakanallinen, jopa pimeämpi kuin Afrikan monet osat. Tosissaan totuutta etsiväkin voi joutua Jeesuksen kuvaamaan järkyttävään tilanteeseen: ”Harvat ovat ne, jotka sen löytävät!” Tästä on väärin syyttää Jumalaa. Mutta missä on syy tai kenen on syy?
Kaikenlaista sellaista oppia on tarjolla, johon Pyhä Henki ei sano painavaa aamentaan. Olethan ymmärtänyt, että Perkele on ensiksikin tositoimessa, ettei keskellämme olisi puhdasta Jumalan sanaa eikä kuuluisi Jumalan armon evankeliumin saarnaa, ei todistusta Kristuksen täytetystä työstä. Jos hän on saanut tämän pääpyhätön rikki, hänen on helppo tuhota muutkin oikean kirkon tuntomerkit: pyhän kasteen, alttarin sakramentin, side- ja päästöavaimen, kirkon apostolisen viran, rukouksen ja Jumalan kansan ristin. Hän käy kuin kiljuva jalopeura juuri näiden oikean kirkon tuntomerkkien kimppuun, sillä siten hän saa saaliikseen kokonaisia ryhmiä, suurempia joukkoja kerralla. Helpoin tapa on harhaoppisten piispojen työntää seurakunnalle huonoja tai jopa vääriä paimenia. Kukaan ei pääse totuuden tuntoon ja löydä iankaikkisen elämän varmuutta.
Kyselijä nostaa esiin pietismin. Kuulun niihin, jotka pietismin isän, saksalaisen Philipp Jacob Spenerin (1635-1705) tavoin syyttävät pappiskoulutusta ja toivovat koulutuksen täydellistä remonttia. Tulevien paimenien koulutuksen tähtäyspisteenä tulee olla ”turmeltuneen papiston” sijaan seurakunnissa toimiva ”pyhä papisto”, kuten Spener sanoi. Oman aikansa papiston yliopistokoulutuksessa teologia ei enää ollut käytännöllinen tieteenala. Niinpä alettiin painottaa väärin järkeä ja akateemisuutta. Pappien opetus ja saarnat muuntuivat viisasteluksi ja esitelmiksi. Meidän aikanamme on pappien koulutuksessa hallinnut ns. raamattukritiikki, joka on vienyt luottamuksen pyhään Raamattuun erehtymättömänä Jumalan sanana. Tätä kehitystä alkoi vastustaa takavuosina kansankirkon piiriin syntynyt tunnustusrintama. Sen yksi keskeisistä vaikuttajista oli pastori, teologian tohtori Anssi Simojoki. Hän kuvaa kokonaiseen pappissukupolveen vaikuttaneen professorin Heikki Räisäsen opetusta ”romukaupan teologiana”: ”Silmissäni on uutiskuva entisen Neuvostoliiton punalaivaston armadan kohtalosta 1990-luvun alettua: valtava risteilijä on ajettu jossakin päin Intian niemimaata rannalle, jossa sitä puretaan kappale kappaleelta myytäväksi romuna sulattamoihin ja uusiokäyttöön. Keulakannen tykkitornin aukot ammottavat jo tyhjyyttään.”
Kyselijä on oikeassa. Luther puhui Kainin kirkon vihanpidosta Aabelin kirkkoa vastaan. Kun Kainin kirkko pääsi Suomessakin niskan päälle, naispappeus hyväksyttiin ev.lut. kansankirkossa vastoin selviä Jumalan sanan kohtia. Kiihtyvällä vauhdilla ”romukaupan teologia” alkoi repiä rikki sivu sivulta pyhän Raamatun ja siihen nojaavan katkismuksen. Kuinka etsivät ihmiset voisivat löytää ja saada varmuuden ainoasta oikeasta Jumalasta ja pelastumisestaan, kun papitkin istuvat vapaamuurarien looseissa, työntävät itämaisia joogaharjoituksia tai lattaritansseja kirkkosaleihin ja elävät julkisynneissä?
Uuden testamentin lukija huomaa joka sivulta, miten Jeesus ja hänen apostolinsa varoittavat vääristä paimenista. Esimerkiksi:
–”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevia susia
-”Jos sillon joku sanoo teille: Katso täällä on Kristus, tahi tuolla, niin älkää uskoko. Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että eksyttävät, jos mahdollista valitutkin,”
-Jeesuksen sana ”vääristä kristuksista” on apostoleilla ”antikristukset”: ”Ja niinkuin olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut ”, 1. Joh 2:18.
On ymmärrettäää, että kyselijän tavoin olemme ymmällä, kun mukava, kansanomainen piispa Wille Riekkinen sanoi TV:ssä ”antavansa tiloja muslimeille mieluummin kuin Luther-säätiölle” tai kirjoittaa uutuuskirjassaan (2025) mm. uuden uskontunnustuksen, jossa Jeesus Kristus ei noussut ruumiillisesti ylös eikä Saatanaa ole olemassa. Ketä uskoa, mitä uskoa? Jumalan herättämä ihminen etsii jonkin aikaa, mutta pian vaipuu apatiaan: ”Ei vois vähempää kiinnostaa!” Ne jotka tahtovat vielä säilyttää jotain, etsivät kirkollisiin toimituksiin ”palveluja avarahenkisiltä papeilta” ja lähettävät rippikouluun, jossa on ”kivapappi”. Mutta kukapa viitsisi kovin kauan enää tyhjästä maksaa?
Tällainen piispa Riekkisen opetusten kirkkokunta seurakuntineen tulee hiljalleen museoitumaan ja sitten kuolemaan. Niin on käynyt ennenkin. Turisteille näytetään kirkkorakennusten kivikasoja apostoli Paavalin lähetysmatkojen ajoilta. Pohjois-Afrikassa aikoinaan kukoistaneet seurakunnat ovat ajat sitten myös kuolleet. Ruotsissa ja Suomessa myydään kiihtyvällä vauhdilla kirkkoja ja seurakuntataloja veronmaksajien vähennyttyä Mutta pahempaa kuin rakennusten raunioituminen on sielun jääkausi. Kun Jumala sallii tällaisen kehityksen, se ei ole hänen syynsä, vaan ensisijaisesti paimenvirkaan vihittyjen pappien ja piispojen. Oikean kirkon ja sen seurakuntien yksi tuntomerkki on ristin kantaminen. Vanhakirkollinen malli on selvä: piispojen ja pappien tulee pysyä pappisvalansa mukaisesti apostolisessa opissa marttyyriudenkin uhalla.
Kerrotaan, että erästä valtion ansioristeillä palkittua piispaa muisteltiin ”totuuden todistajaksi” vastoin sitä, mitä hän oli. Loputtoman sovinnaisuuden ja väärän rauhan miehellä oli laajat kannattajajoukkonsa valtiovaltaa myöten. Silloin vielä elänyt Sören Kierkegaard tuhahti: ”Ainoa risti, mitä tuo maailmanmies milloinkaan on kantanut, on suurristi.”
En kehota kyselijää etsimään apua pietismistä. Pietismi muuntui pian monenlaiseksi ja sen mukaisia liikkeitä tai järjestöjä on opillisestikin kovin erilaisia. Joudumme myös harhateille etsiessämme apua joillakin alueilla vaikuttaneesta Pohjanmaan mystikoiden liikkeestä. On löydettävä oikeat alttarit ja saarnatuolit! Sellaisia löytyy edelleen jopa uuspakanallistuneesta Suomesta!
Herran sotivainen seurakunta voi olla aikanamme vain muutaman jäsenen kokoinen, joka kokoontuu messuun pyhästä toiseen Raamatun Kristuksen hoidettavaksi. Se opettaa vain pyhän Raamatun oppia, joka on lyhyesti selvitetty katkismuksessamme. Siihen pitäytyen saarnataan syntejä anteeksi uskolla omistettavaksi. Jeesuksen lupaus ei koskaan silloin petä: Etsivä löytää! On rukoillen istuttava ”Jeesuksen jalkojen juuressa”, niinkuin vanhat ovat sanoneet. Jumalan sanaan pitäytyen jaetaan kaikkeinpyhin Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti uskon vahvistukseksi. Mikä pakko on mennä helvettiin, kun meillä on sellainen Armahtaja, joka ottaa vastaan syntisiä yhä edelleen?
+ Pyhä, iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala, rukoilen aamuvirren sanoin:” Sä poista epäusko ja ole aamurusko mun sydämelleni.” Vaikuta Pyhän Henkesi kautta, että miehuullisesti taistelen sinun seurakuntasi jäsenenä kaikkia epäuskon tuulia vastaan. Vahvista minua pyhällä Ehtoollisellasi, että kaikissa elämäni vaiheissa pysyisin horjumatta sinun sanassasi ja riipuisin kiinni sen lupauksissa. Käännyn Herran Jeesuksen nimessä puoleesi profeettasi sanoin: ”Paranna minut Herra, niin minä parannun, auta minua, niin olen autettu. ” Aamen
Ihmisenä maailmassa. Miten kristillinen teologia tarkastelee ihmistä. Mistä ihminen saa arvonsa ja mitä ihmisen pitäisi tehdä? Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Jokainen lapsi on syntyessään luottavainen ja vailla pahuutta. Miksi heidän ei anneta pitää itseään hyvänä ja kelpaavana, sellaisena kuin he ovat? Kuinka voidaan perustella vauvan kaappaaminen johonkin sellaiseen, mihin he eivät ole antaneet suostumustaan? Eikö tieteellisesti tutkittu mindfulness tarjoaisi neutraalin kohtaamispaikan ihmisille?
Kaikki varmasti toivovat lapsille, erityisesti omille lapsilleen hyvää. Erilaiset maailmankuvat ja ihmiskuvat antavat kuitenkin erilaisen vastauksen sille, mitä lapsille tulisi tehdä tai kuinka heidät pitäisi kasvattaa, jotta siitä hyvä seuraisi.
Jos lapsen oletetaan olevan vailla pahuutta, silloin pahuuden lähde täytyy olla ympäristössä, siinä mitä lapselle opetetaan tai tuputetaan. Siten lapselle on parhaaksi, jos haitallinen ympäristö turmelee luonnostaan hyvää lasta mahdollisimman vähän. Vanhemmat, joilla on tällainen käsitys maailmasta, jättävät johdonmukaisesti lapsen opastamisen vähemmälle ja esimerkiksi uskonnon valinnan kokonaan lapsen vastuulle.
Kristillinen maailmankuva on kuitenkin toinen ja siksi kristityt eivät voi toimia johdonmukaisesti samalla tavalla. Raamattu opettaa, ettei lapsi ole luonnostaan hyvä eikä kasva luonnostaan hyväksi. Kaikki ihmiset ovat syntymästään saakka osallisia synnistä eli pahasta.
”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.” (Ps 51:7)
”Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.” (Job 14:4)
”Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas?” (Job 25:4)
Tätä Raamatun näkemystä arkikokemuskin väkevästi tukee. Pienet lapset varastavat toisiltaan, repivät, raastavat ja ovat itsekkäitä. Heille täytyy työläästi opettaa sellaiset sanat kuin ”kiitos” ja ”anteeksi” eikä opettelu lopu aikuisenakaan. Mielenkiintoinen kysymys on sekin, miten ihmiset, jotka kaikki syntyvät luonnostaan hyvinä, kuitenkin järjestävät ympäristön sellaiseksi joka turmelee niin tehokkaasti yhteiskunnan.
Kristillinen maailman kuva opettaa maailman olevan synnin eli pahan vallassa. Koska pienet lapsetkin syntyvät synnin orjuuteen, kristillisen opetuksen mukaisesti hekin tarvitsevat Jeesusta pelastajakseen. Jos siis kristityt vanhemmat jättäisivät lapsensa kastamatta ja opettamatta he joutuisivat tekemään lapsillensa vahinkoa ja rikkomaan vastoin omaatuntoaan. Jättääkseen lapsensa kasvattamatta vanhempien täytyisi olla vain nimellisesti kristittyjä, mutta oikeasti uskoa johonkin ”neutraaliin” ideologiaan, mindfulnesiin, sekularismiin tai muuhun sellaiseen. Näin huomamme, ettei tässäkään asiassa ole todellista neutraalia eli riippumatonta näkökulmaa.
Tätä neutraaliuden illuusiota voi havainnollistaa usein kerrotulla vertauksella elefantista. Vertauksen mukaan kaikki uskonnot ovat kuin pimeässä elefanttia tunnustelevia ihmisiä. Yksi sanoo, että elefantti on pitkulainen ja taipuisa, koska on tarrannut kärsästä; toinen sanoo, että se on kova ja terävä, koska tunnustelee syöksyhammasta; kolmas virkkoo, että elefantti on litteä kuin pannukakku, koska on saanut otteen korvasta ja niin edelleen. Vertauksen opetus on siinä, että kaikki uskonnot lausuvat hengellisiä totuuksia, mutta olisi virhe väittää, että kellään olisi koko totuutta.
Vertaus on kuitenkin silmänkääntötemppu. Kaikkinäkevää vertauksen kertojaa ei ole mainittu. Vertauksen kertoja, yleensä valistunut moderni sekulaari ihminen, ei ole pimeässä. Hän ei hapuile, vaan tietää, että kyse on elefantista ja voi siksi ylimielisesti hymyillä takapajuisille ihmisille, jotka haluavat tehdä elefantin hampaasta tai korvasta koko elefantin. Näin vertauksen kertoja, vaikkei tätä sanota ääneen, opettaa, että vain hän näkee koko totuuden ja muut, uskonnolliset ihmiset, ovat sokeita hapuilijoita. Tällä tavalla hän syyllistyy itse siihen oikeassa olemisen syntiin, josta toisia syyttää.
Kristillisen opetuksen mukaan perhe on Jumalan säätämä järjestys. Vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan ja heidän kasvattamisestaan. Lapsella on oikeus olla oman isänsä ja äitinsä kasvattamana. Tietysti vanhempi-lapsi-suhteeseen pätevät samat reunaehdot kuin muihinkin suhteisiin: ihmisiä ei saa surmata, pahoin pidellä ynnä muuta sellaista. Tämän valvominen on esivallan tehtävä. Lasten kasvattaminen, johon uskonnollinen kasvatus kuuluu, on kuitenkin hänen vanhempiensa tehtävä, jonka nämä tekevät parhaan ymmärryksensä mukaan. Siitä he ovat myös Jumalalle vastuussa.
Kuka oli Efraim Syyrialainen. Teemoja Efraimin teologian äärellä. Vieraana Juuso Mäkinen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.
Mikä on himon ja halun ero? Mitkä halut ovat luonnollisia ja hyväksyttäviä, mitkä taas syntisiä ja tuomittavia? Voiko himoa poistaa?
Täytyy muistaa, että halu ja himo ovat suomen kielen sanoja, joille ei ole ihan tarkkoja vastineita Raamatun alkukielissä, hepreassa ja kreikassa. Suomessa halu on aika neutraali sana ja voi tarkoittaa mielitekoa tai pyrkimystä, mutta myös kiihkoa tai himoa. Ihmisellä voi olla halu hyvään tai pahaan.
Raamatun mukaan ihmisellä on monia luonnollisia haluja, joissa ei ole sinänsä mitään pahaa. Paavali mainitsee tällaisina haluina naimisiin menemisen, erilaisten ruokien syömisen ja ruumiin harjoittamisen (1. Tim. 4:1–6). Jumala on asettanut ihmiseen tarpeen ja halun syödä ja juoda, pitää huolta kehostaan ja luoda seksuaalinen suhde toista sukupuolta edustavaan ihmiseen. Ensimmäiselle naiselle Jumala sanoi: ”mieheesi on sinun halusi oleva” (1. Moos. 3:16). Seksuaalisuus on hyvä ja positiivinen asia.
Halun tyydyttyminen on elämää kantava asia: ”Pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi, mutta täyttynyt halu on elämän puu”, ”tyydytetty halu on sielulle suloinen” (San. 13:12, 19). Kyllä me saamme ”tarttua”, ”maistaa” ja ”koskettaa” (Kol. 2:21–22). Sellaisen kieltäminen ei ole kristillisen ajattelun mukaista. Luomakunta on annettu meille käytettäväksi ja nautittavaksi, muttei omistettavaksi ja riistettäväksi.
Niin suomen kuin heprean ja kreikan kielessäkin voidaan toki puhua ”pahasta halusta” tai ”synnillisestä halusta”. Se ei suuntaudu tarpeiden tyydyttämiseen Jumalan asettamalla tavalla, vaan kohdistuu vääriin asioihin tai ihmisiin. Syöminen voi muuttua mässäilyksi tai ahmimiseksi, juominen ryyppäämiseksi, kehon hoitaminen asketismiksi tai ruumiin palvonnaksi ja seksuaalisuus itsekkääksi nautinnonhaluksi.
Tällöin Jumalan hyvät lahjat vääristyvät. Ne eivät enää ylläpidä elämää vaan alkavat vahingoittaa sitä. Mässääminen, ryyppääminen ja ruumiin laiminlyöminen aiheuttavat sairauksia, seksuaalisuuden vääristyminen taas ihmissuhdeongelmia, syyllisyyttä ja monenlaista henkistä pahoinvointia. Raamatun ihanteena on šalom, rauhan ja tasapainon tila elämässä ja suhteessa lähimmäisiin ja Jumalaan. Synti estää šalomin toteutumisen.
Lihan himot johtavat Paavalin mukaan haureuteen, saastaisuuteen, irstauteen, epäjumalanpalvelukseen, noituuteen, vihamielisyyteen, riitaan, kateellisuuteen, vihoihin, juoniin, eriseuroihin, lahkoihin, kateuteen, juominkeihin, mässäyksiin ja muihin sen kaltaisiin (Gal. 5:19–21), siis sekä hengellisiin, moraalisiin että sosiaalisiin ongelmiin.
Johannes puolestaan tiivistää, että tästä maailmasta ovat ”lihan himo, silmäin pyyntöä ja elämän korskeus” (1. Joh. 2:16). Jumalattoman ihmisen mielenkiinto kohdistuu omien itsekkäiden nautintojen toteuttamiseen, ei Jumalan tahdon tai lähimmäisen tarpeiden palvelemiseen.
Himo on sekä suomen kielessä että Raamatun kielissä pääsääntöisesti kielteinen asia. Myönteisenä se on vain kohdissa Luuk. 22:15, Fil. 1:23 ja 1. Tess. 2:17, joissa se tarkoittaa kiivasta halua hyvään. Muuten himolla ymmärretään yleensä sitä, että ihminen elää intohimojensa tai synnillisten halujensa varassa eikä välitä Jumalan käskyistä. Halut muuttuvat himoiksi, kun ne joutuvat synnin, itsekkyyden tai pahojen henkivaltojen käyttöön. Tällaisena himo orjuuttaa ihmisen ja riistää häneltä vapauden.
Raamatun mukaan himo asuu ihmisen sydämessä (Room. 1:24), sielussa (Ilm. 18:14), lihassa eli itsekkäässä mielessä (Room. 13:14; 1. Piet. 2:11; 2. Piet. 2:18; 1. Joh. 2:16), ruumiissa (Room. 6:2) ja silmässä (1. Joh. 2:16). Himon juuri on ihmisen sydämessä eli sisimmässä. Sieltä se leviää ruumiiseen ja silmiin ja alkaa tuottaa pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja.
Jaakob kuvaa tätä prosessia kirjeessään näin: ”Jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman” (Jaak. 1:13–15). Himo siis sikiää sisimmässä ikään kuin vauva, joka saa alkunsa kohdussa. Sisimmässä himo kasvaa ja vahvistuu kuin sikiö raskauden aikana. Sitten himo syntyy eli aiheuttaa tekoja, joissa paljastuu himon todellinen olemus. Himon aiheuttamat synnit ovat puolestaan kuolettavia, koska ne surmaavat sielun. Siksi himo pitäisi abortoida ennen kuin se syntyy.
Raamatun opetus halusta ja himosta ei pyri antamaan psykologista tietoa tai lisäämään ihmistuntemusta vaan johtamaan itsetutkisteluun ja parannuksen tekemiseen. Periksi antaminen himolle johtaa syntiin ja syntiin jääminen on kohtalokasta. Ihminen on kuitenkin heikko, eikä pysty voittamaan himoa tai syntiä omin voimin. Vain Kristus on synnitön ja pystyy vapauttamaan ja varjelemaan ihmisen, joka turvautuu Häneen.
Raamatun opetuksen mukaan ei meidän tulisi pitää lihastamme niin huolta, että himot heräävät (Room. 13:14). Meidän ei tulisi olla kuuliaisia ruumiin himoille eikä antaa jäseniämme vääryyden aseiksi synnille vaan vanhurskauden aseiksi Jumalalle (Room. 6:12–13). Sen sijaan tulisi meidän kuolettaa maalliset jäsenemme: ”haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta, sillä niiden tähden tulee Jumalan viha” (Kol. 3:5–6).
Miten tämä himojen kuolettaminen on mahdollista? Paavali opetti Timoteusta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä” (2. Tim. 2:22). Uskovien yhteys, seurakunta ja sen jumalanpalvelus, ovat meille tärkeitä välineitä himoja vastaan. Rakkaudellinen yhteys veljien ja sisarien kanssa vahvistaa uskon tiellä ja pitää erossa vääristä teistä. Yhdessä saamme rukoilla kestävyyttä taistelussa ja viedä taakkamme ja lankeemuksemme Jumalan eteen.
Paavalin mukaan ”ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, omat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen” (Gal. 5:24). He eivät halua elää oman itsekkään mielensä ja himojensa mukaan, vaan ovat teloittaneet ne. Toisaalta he näkevät syntinsä ristiinnaulittuina yhdessä Kristuksen kanssa, jolloin he saavat lohdutuksen, kun lankeavat syntiin.
Jokaiselle ihmiselle tulee väistämättä Jumalan tahdon vastaisia haluja ja himoja. Ne kumpuavat ihmisen langenneesta mielestä tai Saatanan houkutuksesta. Sille me emme voi mitään, että päähämme laskeutuu tällaisia synnillisiä ajatuksia. Mutta siihen voimme vaikuttaa, ettemme anna tällaisten halujen ja himojen ryhtyä tekemään pesää meidän päämme päälle tai peräti sen sisään. Voimme suoralta kädeltä pyytää Jumalalta anteeksi pahoja ajatuksiamme ja anoa, että Jumala vapauttaisi meidät niistä.
Paras lääke vääriä himoja ja haluja vastaan on siis Jumalan armo, joka näkyy Kristuksen sovitustyössä. Me saamme aina uudelleen ja uudelleen jättää himomme ja myös lankeemuksemme Kristuksen ristin juurelle ja pyytää niitä anteeksi. Vaikka tämä tuntuu nöyryyttävältä eikä tuloksia näytä syntyvän, anteeksipyytäminen, anteeksisaaminen ja anteeksiuskominen ovat meidän tie puhtaampaan, Jumalan mielen mukaiseen elämään: ”Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle” (Joh. 1:16). Kun elämäämme tulee armoa armon päälle, jää pahoille haluille ja himoille vähemmän tilaa.
Ikkuna syyrialaiseen kristillisyyteen. Keskeisiä teemoja ja henkilöitä. Mistä tulee Pyhäkön lamppu -lehden nimi? Vieraana Juuso Mäkinen.
Kaikki jaksot kuunneltavissa täällä.